Kevät on täällä ja lämpö sekä välillä kova auringonvalo hellii minunkin valkoista ihoani. Tuntuu kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Unen tarve on vähentynyt ja olen selvästi pirteämpi. En pidä talvesta. On pimeää, lunta sekä jäätä, kylmää ja liukasta. Oheiset ovat myös tekosyyni talven liikkumattomuudelle. Varusteista ei ulkoilu jää kiinni, sillä omistan kunnon toppavaatteet ja nastakengätkin. Pimeys kuitenkin syö sielustani valon ja ilon. Nyt kun valoa jälleen on runsaasti, olen kuin seitsemännessä taivaassa ja otan liikunnasta ja luonnosta kaiken ilon irti.
Olen kaivellut Nikonini naftaliinista ja viettänyt viimeiset päivät kuvailemalla luontoa. Tosin sankka katupöly kaatoi minut alkuviikosta sohvanpohjalle pariksi päiväksi innostuttuani liikaa liikunnasta ja valokuvaamisesta. Onneksi kortisoni on keksitty, enkä tällä kertaa kärsinyt tilapäisestä astman pahenemisesta kahta kolmea päivää kauempaa.
Pari vuotta on vierähtänyt, etten ole järkkäriäni liiemmälti ulkoiluttanut. Tiesin, että laantunut intoni puhkeaisi jälleen ja tulisi päivä jolloin kuvaisin taas suurella innolla. On ihanaa tuntea kameran paino kädessä ja kyetä säätämään itse kameran asetuksia kuvatessa. Valitettavasti kuvanmuokkausohjelmani oli lopetettu. Olen muokannut kuviani tarvittaessa Picasalla, jossa edelleen saan käännettyä RAW:na ottamani kuvat, mutten kykene sen avulla enää muokkaamaan kuvia millään tavalla. Uutta ilmaista ohjelmaa olen etsinyt ja kokeillut mm IPiccyä, joka on kyllä ihan pätevä, mutta siinä ei voi käsitellä noita RAW:na otettuja kuvia. Mieheni antoi minulle kuitenkin toivoa Photoshopista, joten katsotaan mitä uutta valokuvausrintamalla on luvassa. Koska en osaa juurikaan maalata tai piirtää toteutan luovuuttani kirjjoittamisen lisäksi valokuvaamalla itseäni innoittavia ja viehättäviä kohteita, muokkaan niitä tilanteen ja fiiliksen mukaan.
Odotan kesää ja luonnon puhkeamista kukkaan, jotta pääsen testaamaan paremmin muutama vuosi sitten makro-linssiin ostamiani lisäsuodattimia. Toivon, että kesästä ei tule yhtä sateinen ja kylmä kuin edellinen kesä oli!
Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?
Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.
Keri Smithin ”Tuhoa tämä kirja”. Saa nähdä miten kirja tuhoaminen onnistuu ihmiseltä, jolle jo hiirenkorvien tekeminen kirjoihin on pyhäinhävästys!
Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.
Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.
Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.
Väsähtänyt opiskelija taidekasvatuksen luennolla.
Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?
Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!
Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”
”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.
Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.
Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!
Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.
En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.
Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.
Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.
Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?
Facebook-kaverini mainitsi sivullaan, että oli podcastia kuunnellessaan oivaltanut, kuinka hänen maailmansa on juuri sellainen, miksi hän sen omilla tahtomisillaan rakentanut. Ensin annoin sanan podcast hämätä itseäni. Outo sana, jonka todellista merkitystä en vielä tiennyt. Olen miettinyt kaverini päivitystä ja oivaltanut, ettei varsinaisen pohdinnan syy ollutkaan tuo outo sana, jolle kyllä sain selvityksen, vaan tuo lauseen varsinainen merkitys.
Onko minun elämäni sellainen, millaiseksi sen olen itse omilla tahtomisillani luonut? Kyllähän se sellainen monelta osin on. Olen halunnut elää rauhallista elämää, jossa ovat aidon elämän hajut, värit ja maut. Saan taapertaa elämän monesti mutkaisella ja yllätyksellisellä polulla rinnallani ihminen, jota rakastan ja arvostan.
Jonkin aikaa olen kuitenkin jo kokenut, että olisin voinut tehdä elämässä toisia valintoja. Olen muutaman vuoden poukkoillut tahtotilojen välissä, uskaltamatta ottaa hyppyä tuntemattomaan. Takaraivossani ovat olleet kuin tatuoituna Tommy Tabermannin sanat ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä?”
Tahtoisin muuttaa itseäni. Olen aina pitänyt itseäni rohkeana naisena, joka tarttuu tilaisuuksiin. Viime aikoina olen huomannut olevani nynny ja laiska vetelehtijä, joka torjuu suurimman osaan eteen tulevista mahdollisuuksista, keksien sata tekosyytä, miksi riskinotto ei kannata. Vaikka elämäni moneltakin osin hyvinkin tyydyttävää ja jopa antoisaa, niin siinä on alueita, joiden toivoisin olevan toisin. Suurin alue jossa koen epäonnistuneeni, on elämän uran valinta. Siinä olen mennyt siitä mistä aita on matalin, uskaltamatta luottaa omiin kykyihini ja taipumuksiini. Viime syksynä otin ison askeleen eteenpäin tästä suosta ja aloin opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Opiskelen aluksi pelkäksi iloksi, mutta toivon silti salaa sydämessäni, että tästä tulisi jotain uutta, jotain joka uudistaisi työelämääni tavalla tai toisella.
Eli onko elämän sitä mitä olen tahtomisillani luonut, vai onko se sitä, millaiseksi olen sen alitajuisesti luonut? Tahtominen on aktiivinen tila. Tahdolla voi vaikuttaa paljon, mutta elämässä tulee aina eteen ”force majeur”-tilanteita. Noille tilanteille ei voi mitään ja eikä niille voi tehdä mitään muuta, kun hyväksyä ne osaksi elämän tosiasioita ja sen jälkeen nostaa nokka kohti taivasta ja suunnata kohti uusia pettymyksiä! 🙂
”Suokoon Luoja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”
Tänään se taas iski. Heti aamulla, kun sain silmäni auki. Tuo tuttu tunne, joka on riivannut minua pienestä lähtien. Pakko päästä jonnekin! Levoton sieluni on saanut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Tahdon ”taiteilijatreffeille”, joiksi Julia Cameron näitä inspiraatio-päiviä kutsuu.
Viikkoja olen taas ollut kuumeessa, joten elämäni on kutistunut toisten ihmisten kirjoittamien kirjojen kansien väliin. Olen rypenyt omassa surkeudessani saamatta aikaan juuri mitään. Tänä aamu oli erilainen. Minulle niin tyypillinen sisäinen levottomuus on herännyt ja on taas voimissaan. Yritin pitää sitä aisoissa lukemalla Tommi Liimatan Autarktista. Sainkin kirjan luettua ennätys ajassa, koska laitoin siihen kaiken tarmoni. Järki sanoo, että olisi paras pysyä kotona, mutta tunne on huomattavasti voimakkaampi. On pakko pukea vaatteet (oleskelen kotona kalsareissa ja kulahtaneessa t-paidassa), kammata tukka, laittaa korvakorut ja suunnata kohti kaupunkia.
Varuiksi otan mukaan jo luetut kirjaston kirjat, jos en keksi muuta paikkaa minne askeleet suuntaisin. Jätän auton vähän kauemmas parkkiin ja alan hitaasti nautiskellen kävellä kohti kirjastoa lainakirjat kainalossani. Taivas on alkanut vihdoinkin rakoilla ja pilvien lomasta näkyy sinistä taivasta. Se saa sydämeni hymyilemään! Kevät ja kesä ovat tulossa. Otan taivaasta kuvan, koska se näyttää silmiini juuri sillä hetkellä niin äärettömän kauniilta.
Kirjastossa teen tavanmukaisen lenkkini. Olen rutinoitunut kirjastossa kävijä. Hyvin harvoin etsin jotain tiettyä kirjaa, vaan kierrän oman lenkkini ala-kerran osastolla ja katson mitä kirjoja on laitettu esille. Jos jokin, syystä tai toisesta, kiinnittää tarkemman huomioni, saatan lainata sen tai laittaa pitkään tbr-listaani (to be read).
Tällä kertaa selviän kirjastosta ilman lainauksia, sillä haluan vastapäiseen kahvilaan teelle. Cafe Stiinassa otan haudutettavaa appelsiinillä maustettua rooibos-teetä ja istun yksin ikkunapöytään. Istun pöydässä pitkään miettimättä mitään, kuunnellen ihmisten ja kahvilan ääniä sekä seuraten ulkona kulkevia ihmisiä. Nautin yksin olosta muiden keskellä.
Tällä kertaa sisäinen levottomuuteni tyydyttyy näin vähästä. Tunnen virkistyneeni. Vanhuus on varmaan rauhoittanut minuakin.
Minua kiinnostaa peruskysymys: Mitä on taide? Voiko, sitä mikä on taidetta, kukaan määritellä ja kuinka se määritellään? Tästä on kirjoitettu varmaan kymmeniä, ellei satoja, määritelmiä, jokaisella on siitä oma näkemyksensä. Onko niin, että mitä tärkeämmäksi asian kokee, sitä suurempi on tarve luokitella, kategorioida ja arvostella se jotenkin, antaa jokin kaiken kattava määritelmä? Miksi pitää pystyä kertomaan mikä on ”oikeaa” taidetta ja mikä ei? Olisiko helpompaa vain nauttia tarjolla olevista teoksista ja valita niistä ne, jotka kokee ilahduttaviksi tai antavat itselle jotain? Pitkään vallalla olleet hyväksytyt määritelmät siitä mikä on taidetta, ovat olleet eurooppalaisten (länsimaisten) laatimia ja näin sulkeneet pois suuren osan maailman taiteesta.
Voiko luonto olla taidetta?
Kaikkien näiden kriittisten kysymysten jälkeen, on minun kuitenkin sanottava, että ymmärrän teorian tehtävänä olevan raamien antamisen ja yhtenäisen termistön luominen keskustelulle ja siksi erilaiset määritelmät taiteestakin ovat tervetulleita keskusteluun.
Paljon käsitöitä tekevänä en pitäisi käsitöitä taiteena. Ne ovat käsityöläisen tuotoksia. Mutta jotkut ovat niin lahjakkaita, että keksivät kokonaan uusia ja vaativia malleja ja tämä on mielestäni jonkinlaista taidetta. Näiden valmiiden mallien kopioiminen ei sitten enää ole taidetta, vaikka sekin usein vaatii melkoista erityisosaamista.
Musiikissa, kuvataiteissa ja kirjallisuudessa sen erottaminen mikä on taidetta, onkin jo vaikeampaa. Onko esimerkiksi iskelmä, tai monen naisen rakastama chick-lit taidetta? Itse koen taiteeksi sen, mitä joutuu hieman ensin pohtimaan ja se avautuu vasta sitten kaikessa laajuudessaan. Musiikkia kuuntelen vähemmän, mutta rakastan kirjallisuutta. Luen todella paljon. Kirjat, joissa on kevyt ja ennalta arvattava juoni sekä yksinkertainen kieli, eivät mielestäni ole taidetta. Siksi en laske ”kioskikirjallisuutta”, chick-litiä enkä myöskään esim. Kalle Päätalon teoksia tai dekkareita taiteeksi, vaikka ne ihan hyviä lukuromaaneja ovatkin. Klassikot ovat klassikkoja syystä. Ne ovat kestäneet aikaa ja niiden kieli on runsasta ja monivivahteista. Klassikot palkitsevat lukijansa. Tämä ei tarkoita sitä, että vain klassikot olisivat hyviä, vaan hyvää kirjallisuutta kirjoitetaan jatkuvasti ja se täyttä nuo aiemmat mainitsemani kriteerit kielellisestä estetiikasta ja antoisuudesta.
Kuvataiteen puolella monet eivät pidä modernia taidetta taiteena, väittäen itse kykenevänsä tuottamaan saman. ”Taide kulttuurisena ilmiönä”-luennolla mainittiin Marcia Muelder Eaton, joka oli painottanut sitä kuinka taide tulee ymmärtää historiallisesti ja kontekstuaalisesti. Tämä väite pitää mielestäni paikkaansa. Moni, hyvinkin erikoinen taideteos on avautunut minulle, kun olen kuullut taiteilijan tarinan teoksen taustalla tai lukenut teoksen taustalla olleesta historiasta. Esimerkkinä mainitsen Ars17 näyttelyssä olleet Anna Uddenbergin puolialastomat naisfiguurit matkalaukkujen ja baaritiskin päällä. Vasta kun luin, että hän halusi teoksillaan ottaa kantaa naisten esineellistämistä ja seksillä mainostamista vastaan, avautui teosten ironinenkin huumori.
Taide on mielenkiintoinen ilmiö! Se on alati muuttuvaa ja kulttuurisidonnaista!
Vietimme mieheni kanssa edellisen viikonlopun Helsingin kulttuuriantia tutkailemassa. Itse menin vuorokautta aikaisemmin, joten minulla oli hieman aikaa esitarkastaa Sinebrychoffin Taidemuseo, joka oli meille molemmille uusi museo tuttavuus. Vakuutuin näkemästäni. Katsastin ensin ensimmäisessä kerroksessa olevan muotokuvanäyttelyn ”Minä en ole minä”. Salit oli jaettu kivasti aihepiireittäin. Ensimmäisessä huoneessa aiheena oli ”Valta”. Huone oli täynnä maalauksia mahtimiehistä, mukana mm Mannerheim ja Svinhufvud. Mainittakoon, että Aleksanteri II muotokuva oli ylimmän kerroksen juhlasalissa suuren kokonsa vuoksi. Toisessa huoneessa oli maalauksia aiheella ”Perhe” ja olikin hienoa, että nämä ”Valta” ja ”Perhe” olivat peräkkäin. Tunnelma muuttui kovasti huoneesta toiseen astuttaessa. Muita maalausten teemoja olivat ”Edustus” ”Identiteetti” ja ”Unohdetut”. Myönnän etten ole suuri muotokuvien ystävä, mutta näyttelyn asettelu ansaitsee kiitoksen!
Aleksanteri II
Kiersin ensimmäisen kerroksen jälkeen Sinebrychoffin kotimuseon ja kiitän Luojaani, että olen syntynyt nykypäivään. Antiikkihuonekalut ja minä emme kuulu yhteen! Lopuksi suuntasin vielä kellarikerroksen tiiliholviin, johon oli laitettu esille nuorehkon italialaisen Andrea Angionen (s.1977) valokuvia ”Terribilis est locus iste”. Piti katsoa tarkemmin, sillä kuvat näyttivät maalauksilta. Teokset ovat tummasävyisiä valokuvia, joissa Angione on käyttänyt malleina tavallisia kylänmiehiä ja naisia. Kävimme lauantaina mieheni kanssa uudelleen Sinebrychoffilla, ja teokset näyttivät edelleen yhtä upeilta, elleivät jopa upeammilta!
Andrea Angionen valokuva
Mieheni saapui Helsinkiin perjantaina ja suuntasimme suoraa Kiasmaan, sillä halusin ehdottomasti nähdä Ars Fennica työt sekä Korakrit Arunanondchain teokset. Bonuksena Kiasmassa oli myös ARS 17-näyttely. Aloitimme kiertämisen ylimmästä kerroksesta jossa olivat Korakrit Arunanondchain (s.1986 Bangkok) erikoiset työt. Hän on kerännyt valtavasti kaikkea hylkytavaraa ja kasannut ne erikoisiksi teoksiksi. Teoksissa on lasisia valaistuja kupoleita. Taustalla tulee videolta koko ajan selitystä, thaimaalaista räppiä ja uutisia; lasisissa kupoleissa olevat valot välkkyvät taustalta kuuluvan puheen ja musiikin mukaan.Arunanondchai kysyy millainen todellisuus syntyy, kun ihminen lakkaa olemasta ja hänen muistonsa siirretään koneisiin pelkkänä datana erotettuna asiayhteydestä? Mitä meistä jää pilvipalveluun elämään kuolemamme jälkeen? Pelottava ajatus!
Korakrit Arunanondchain teos Kiasmassa
Ars Fennica 2017 kipailun palkintoehdokkaiden Maija Blåfield, Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo sekä Camilla Vuorenmaa yhteisäyttelyssä oli monta veikeää työtä. Minä pidin etenkin Camilla Vuorenmaan suurikokoisista maalatuista puukaiverruksista. Hän oli halunnut tuoda teoksillaan Egyptiläisen hautakammion tunnelmaa. Mielestäni hän onnistui aika hyvin! Pekka ja Teija Isörättyä olivat tehneet liikkuvan teoksen käyttäen pleksiä, sairaala instrumentteja ja kukkasia. Ei huonoja nämäkään! Perttu Saksaa oli inspiroinut valokuvauksessaan ihmisen suhde itseensä ja ympäristöönsä sekä eläinten tuttuus ja vieraus. Hänelläkin oli muutama minua puhutteleva työ. Kari Vehosalo on sanonut, että häntä kiinnostaa ihmiselon kohtalokkuus. Elämä on kaunista, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen. Hänen maalauksensa olivat ihailtavan pikkutarkkoja ja luulinkin niitä aluksi valokuviksi. Kaiken kaikkiaan vieraimmaksi Ars Fennica 2017 taiteilijoista minulle jäi Maija Båfield. Häneltä oli esillä videoteos johon en jaksanut perehtyä. Videotaide ei iske minulle!
Camilla Vuorenmaan teosPekka ja Teija Isorättyän teos
Ars 17 näyttelystä minulle jäi mieleen vain kaksi taiteilijaa/työtä. Ensimmäisenä Anna Uddenbergin vääntyneet naisfiguurit milloin milläkin alustalla. Taiteilija on halunnut tuoda esiin vakiintuneita esityksiä villiydestä ja seksikkyydestä. Työt eivät olleet miellyttäviä katsella, mutta taiteilijan työt kyllä ottavat rajusti kantaa nykypäivän naiskuvaan etenkin mediassa. Toinen itsestäni vekkulikin työ oli Rachel Rossinin interaktiivinen työ, joka koetaan VR-lasien kautta. Katsojan liikkeet näyttelytilan marmorilattialla vaikuttavat teoksen tapahtumiin. En ollut koskaan aiemmin kokeillut virtuaalitodellisuutta simuloivia laseja, joten kokemus oli itselleni uusi, ja siksi se jäi mieleeni.
Anna Uddenbergin teos
Kiasma on kaiken kaikkiaan paikka, joka aina herättää tunteita. Siellä on esillä jotain todella upeaa, mieltä pyöräyttävää ja pohtimaan kannustavaa tai sitten jotain täysin toivotonta ja tuntuu, että rahat menevät hukkaan. Ota tai jätä/love or hate it! Meillä on mieheni kanssa onneksi Museokortit, joten meillä ei mene rahat koskaan hukkaan!
Lauantaina kävimme Sinebrychoffin taidemuseon jälkeen HAM:ssa (Helsinki Art Museum). Halusin ehdottomasti nähdä Ola kolehmaisen ”Pyhät Paikat” näyttelyn. Kolehmainen oli kuvannut maailman eri uskontokuntien kirkkoja. Osa kuvista oli panoraamoja kirkoista ja osa yksityiskohtia tietyistä kirkon osista. Eli jos odotat kuvia kirjoista ulkoapäin, petyt. Kirkot on kuvattu sisältä ja hieman erilaisista kuvakulmista kuin mihin tavallisesti olemme tottuneet. Muutama kuva oli niin hyvä, että herkistyin! HAM:ssa oli esillä myös Pekka Kauhasen töitä. Olin perjantaina käynyt katsomassa hänen talvisota muistomerkkinsä ”Valon tuoja”, joten oli mukava nähdä hänen muita veistoksiaan. Tämä on muuten näyttely joka sopii myös lapsille. Uskon lasten pitävän Kauhasen töistä. Lopuksi katselimme vielä Eero Nelimarkan retrospektiivisen näyttelyn. Ehkä olin niin herrojen Kolehmainen ja Kauhanen lumoissa, että Nelimarkka jäi rääpäisyksi. Muistilokeroissa on vain sameita värejä, maalaistunnelmaa ja yksi räväkän keltaisessa mekossa poseerannut täti.
Ola KolehmainenPekka Kauhanen
Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä vierailimme vielä Ateneumissa. Mieheni halusi nähdä veljekset von Wrightin töitä ja minä odotin pääseväni bongaamaan Ankallisgallerian aarteet. Von Wrightit olivat odotetusti upeita. Pikkutarkkoja, kotoisia ja romanttisia töitä. Tämäkin näyttely oli laitettu esille moitteettomasti. Veljesten elämä ja työt tulivat selväksi. Itse pidin eniten näyttelyn alkupuolella olleista kotoisista eläin ja pihatauluista. Ankallisgallerian työt olivat hienosti upotettuna ”Suomen taiteen tarina”-näyttelyn taulujen lomaan. Ankallisgallerian taulut olivat sellaisella korkeudella, että lasten on ne helppo havaita. Info-lehtinen kertoi että tauluja on maalannut useampi maalari mukana myös yksi itsensä Don Rosan maalaama. Ateneumissa olikin paljon lapsiperheitä katsomassa taidetta. Mikä loistava idea Ateneumin Taidemuseolta houkutella nuoria kansalaisia upean taiteen pariin!
Ferdinand von Wrightin taidonnäyteDon rosan tulkinta Lemminkäisen äidistä
Tätä reissua varten ostamamme Museokortit ovat saaneet hyvän alun vuoden käytölle. Se on ollut tämän vuoden paras hankinta!
Ennen kun aloin opiskella taidehistoriaa ajattelin, että taidehistoria olisi yksinkertaisesti taiteen historiaa ja että se kertoisi ja tutkisi taidetta eri aikakausina. Ymmärtääkseni taidehistoria on kuitenkin ollut pitkään hyvin rajattu oppiaine. Minulle sana ”rajattu” tuo heti sellaisen konnotaation, että jotain on jätetty ulkopuolelle. Ville Lukkarinen sanoo kirjassa ”Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa”, että akateemisessa maailmassa olivat vielä jokin aika sitten hyväksyttyjä vain tietynlainen näkökulma ja lähestymistapa sekä tietynlainen kirjoitustyyli Näin tarkat rajaukset jättävät helposti monia teoksia tarkastelun ulkopuolelle.
Katselin vastikään taidehistorioitsija ja -kriitikko Waldemar Januszczakin juontamaa ohjelmaa “Kahlitsematon renessanssi”. Ilmeisesti myös taidehistoriassa, kuten tavallisessakin historiassa, päättäjät/valtaapitävät kirjoittavat historian. Januszczak esitteli ohjelmassa muutaman upean taideteoksen. Näitä teoksia ei kuitenkaan pidetä renessansiin kuuluvina, vaikka ne ovat tuona ajanjaksona tehtyjä. Esitellyt teokset olivat tehty terrakottasta, kun taas renessanssin arvostetut työt olivat lähinnä marmoria.
Ensimmäiset taidehistorian kirjoitukset loi Giorgio Vasari (1511–1574), jonka kirja ”Taiteilijaelämänkertoja” loi pohjaa modernille taidehistorian kirjoitukselle. Vasarin kirjoituksista on päästy pitkälle. Taidehistorian tutkimusta kutsutaan nykyisin usein visuaalisen kulttuurin tutkimukseksi ja siitä on tullut poikkitieteellistä. Vasarin aikaan, ja pitkään sen jälkeenkin, oli tärkeää pystyä määrittelemään tyyli ja se konteksti mihin teoksella viitataan. Nykyaikana nuo määreet eivät enää ole useinkaan kovin tärkeitä. On myös luovuttu aikajaottelusta. Taide voi nykyisin olla kannanottoa esimerkiksi valtakunnan politiikkaan, seksuaalisuuteen, sosiologisiin tai ekonomisiin tilanteisiin.
Giorgio Vasari
Vaikka taidehistorian kirjoitus on muuttanut muotoa ja taidehistorian teoriat seuranneet toisiaan, ovat taide ja historia kulkeneet tavallaan käsi kädessä. Jokaisella ”historiallisella aikakaudella” luodaan omannäköistä taidetta ja jokaisella aikakaudella on ollut taiteilijoita, jotka ovat olleet edellä aikakauttaan, eivätkä siksi ”sovi” oman aikakautensa taidehistorian kirjoitukseen. Tavalla tai toisella jokainen taideteos kertoo pienen tarinan aikansa historiasta. Vaikka nykyaikainen taidehistoriantuntemus väittääkin toisin, kertoo jokainen taideteos mielestäni aina jotain nimenomaan omasta ajastaan.
Taidehistorioitsijalle etenkin historian tuntemus, mutta myös kirjallisuuden tuntemus ovat erittäin tärkeitä. Monet varhaisimmista töistä ovat saaneet vaikutteita kirjallisuudesta. Kirjassa ”Compelling visuality” Oskar Bätschman kertoo Poussinin teoksesta Pyramis ja Thisbe. Teoksen historia avautui vasta lukemalla muutama klassisen kirjallisuuden teos. Ilman noita kirjallisia materiaaleja teos olisi ollut hämmentävä. Lisämateriaalia alettiin etsiä, kun teoksessa jossa on myrsky ja taivaalla näkyy jopa kaksi salamaa, lammen pinta on peilityyni. Tämä tosiasia sai historioitsijan paneutumaan asiaan tarkemmin ja hän löysi yllättäviä yhdistäviä tekijöitä taustalla näkyvän Bacchuksen temppelin ja peilityynen lammen välillä.
Poussini: Pyramis and Thisbe
Taidehistoriassa painotetaan narratiivisuutta ja kirjoittamisen merkitystä taidehistoriassa, koska tulkinnat ja analyysit esitetään puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Taidehistorioitsija ei ehkä itse luo taidetta, mutta hänen tulee kyetä sanoilla esittelemään työ muille ihmisille, joten hyvä kirjallinen ilmaisu ja sanavarasto sekä kirjallisuuden tuntemus ovat tärkeä apu taidehistoriassa.
Vaikka taidehistoriassa pidetään historian ja kirjallisuuden tuntemusta tärkeänä, ovat esteettisyys ja työn taidokkuus olennaisimmat tekijät. Nykyaikana arvostetaan myös työn mahdollisista kantaaottavuutta tai kykyä ilmaista jotain tiettyä abstraktiakin asiaa.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 