Kategoria: Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Soite/sote

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olemme jo hetken eläneet sote-aikaa.  Sote on julkisen sektorin hanke, jonka tavoitteena on kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia. Näillä sanoilla Sote määritellään wikipediassa. Kokkolan ja koko Keski-Pohjanmaan alueella alueella sote on saanut nimen soite. Soite:n omilta nettisivuilta löytyy hieno lause: ”Soite-kuntayhtymän tunnuslause on ”Ihminen keskiössä”. Tuon tunnuslauseen ja perusperiaatteen ympärille tiivistyy koko keskipohjalainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän perusajatus”.

Olen itse hoitotyön ammattilainen ja tehnyt sairaanhoitajana töitä lähes 20 vuotta. Olen seurannut ammattini vuoksi sote-keskustelua alusta asti. Päällimmäisenä ajatuksena on koko sote-uudistuksen aikana ollut ajatus, että asioista ovat päättämässä henkilöt, jotka eivät tiedä käytännön sosiaali- ja terveyspalvelualan työstä juuri mitään. On väläytelty hoitopaikkojen tiivistämistä, joka tarkoittaisi hoitohenkilöstön pienempää tarvetta. Mitenkähän mahtaa onnistua, kun tälläkään hoitohenkilökuntamäärällä ei tahdo aina riittävää määrää käsipareja hoitotyössä olla, vaikka töitä tehdään ns ”niska limassa”? Suurin pelkoni on, että terveydenhoito yksityistetään kokonaan. Se mahdollistaa pahimmassa tapauksessa mm terveyskeskuspalvelujen luisuvan ulkomaalaisomistukseen ja työn tekee se, joka siitä halvimmalla selviää. Kuinka käy enemmän hoitoa vaativien potilaitten? Jo nykyään tavallinen hoitopaikka yksityisessä palvelutalossa saattaa maksaa vanhukselle 1600€ kuukaudessa. Hyvin harvalla tavallisella eläkeläisellä on varaa tällaisiin maksuihin. Mitenkähän mahtanee käydä kun kaikki palvelut siirtyvät yksityisille yrittäjille?

Olen kuullut että Kokkolan yhteispäivystyksestä on saanut kaikki sijaiset lähteä. Töitä tehdään vain vakituisella henkilökunnalla. Mahtaakohan saamani tieto pitää paikkaansa? Jos näin on, en enää haaveile työstä päivystyksessä, kuten joskus tein. Haluan tehdä työni rauhassa ilman jatkuvaa stressiä hoitovirheistä tai fataaleista virhearvioinneista jatkuvan kiireen vuoksi.

Eniten minua kuitenkin surettaa Kokkolan kehitysvammaisten puolesta. Päivätoimintakeskus Kompassista saavat lähteä kaikki 5 henkilökohtaista avustajaa. Henkilökohtaiset avustajat alkoivat ajaa asiaansa ja nyt Kompassiin ollaan avaamassa muutama avustajan paikka, joita myös jo avustajina toimivat ilmeisesti voivat hakea. Muutosta toimittavan viranomaisen käytös on ollut ala-arvoista. Hän on mm maininnut eräälle omaiselle seuraavasti ”Siellähän on ruhtinaalliset olot, me yritämme tehdä niistä siedettävät” Miksi muuttaa tilannetta, jos kaikki ovat siihen tyytyväisiä. Miksi lähteä sekoittamaan kehitysvammaisen elämää joille kaikki muutokset ovat vaikeita, ja saattavat aiheuttaa pahan taantumisen voinnissa. Taantuman kiinni kuromiseen saattaa pahimmassa tapauksessa mennä vuosia. Kompassissa henkilökunta on tyytyväistä ja esimies ilmeisen tyytyväinen työntekijöihinsä. Kompassin asiakkaille on ollut pakko kertoa tulevasta muutoksesta ja tieto on jo aiheuttanut heissä levottomuutta.

Vammaisilla on lain mukaan oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Onko soiten viranomainen perehtynyt vammaispalvelulakiin? Vammaispalvelulain 8d § sanotaan mm näin: Henkilökohtaisen avun järjestämistavoista päätettäessä ja henkilökohtaista apua järjestettäessä kunnan on otettava huomioon vaikeavammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset. Kaiken tämän päälle soiten muutoksesta vastaava viranomainen on maininnut, ettei Kompassin tällä hetkellä toimivista henkilökohtaisistaavustajista kannata välittää; hehän ovat vain sijaisia!

Jos Keski-Pohjanmaan soitessa on ihminen keskiössä, niin kysymykseni on: ketä sillä ihmisellä tarkoitetaan? Sitä viranomaistako, joka saa hyvää palkkaa ja katselee sosiaali- ja terveyspalveluiden kentällä tehtävää työtä norsunluutornistaan? Vai takoitetaanko sillä oikeasti sitä potilasta/asiakasta, jonka vuoksi näitä palveluita järjestetään? Onko oikeasti tarkoitus parantaa ihmisten vointia ja terveyttä vai halutaanko vain, että kaikki näyttää hyvältä paperilla. Vielä tahtoisin tietää onko potilaalla/asiakkaalla itsellä oikeus päättää tai edes ilmaista mielipidettään siitä, mikä hänen mielestään on hyvää palvelua? Vammaisilta tuo oikeus taitaa puuttua, sillä asiat järjestetään heitä kuuntelematta ja vammaispalvelulain hengen vastaisesti.

 

 

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Ajatuksiani Kansallissosialismista (uusnatsismi)

Ikinuoren naisen pienet ilot

Yritän olla iloinen ja ajatella mukavia asioita. Yritän ajatella positiivisia ajatuksia, levittää ympärilleni valoa ja hyvää mieltä. Tänään en siihen kykene. Kyyneleet ovat tänään saaneet valua ja tukkia jo valmiiksi tukossa olevaa nenääni etisestään. Koko eilisen illan ja tämän aamun tuutit työntävät ikäviä uutisia etelästä. Nuori mies on kuollut Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoituksen seurauksena Helsingissä. Uusnatsi-liike riemuitsee siitä, että ”katu on muuttunut punaiseksi punikin verestä. Eläköön kansallissosialismi!”

Ihmisen julkea pahuus saa minut voiman pahoin. Miten joku voi toivoa toiselle kuolemaa, vain tämän ajatusten tähden? Uskonto, ihonväri, kansallisuus, poliittiset näkemykset ja varallisuus ovat olleet aikojen kuluessa aiheuttaneet väkivaltaa ja vihaa.

Mistä johtuu, että jotkut ihmiset nauttivat vihan ja pelon lietsomisesta? Tuoko se vallantunnetta, auttaako se yhteenkuuluvaisuudentunteen luomisessa? Minun on vaikea uskoa, että jotkut ihmiset syntyvät sydämeltään mustina. Mitä tapahtuu sellaisen ihmisen sydämessä ja mielessä, joka antaa ”pirulle pikkusormen” ja heittäytyy pahan kätyriksi? Millaisia elämänkokemuksia tuolla ihmisellä on ollut, että hän on valinnut tehtäväkseen tuhota mahdollisimman monta muuta elämää omalla ilkeydellään ja pahoilla teoilla?

Sanotaan, että esimerkiksi koulukiusaajat olisivat onnettomia ihmisiä, että he itse olisivat aikoinaan olleet kiusattuja. Harvasta koulukiusaajasta tai kiusatusta kuitenkaan tulee pahaa aikuista, vaikka kiusaaminen ihmiseen jäljen jättääkin. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Olin lihavuuteni takia koulukiusattu ja voisin väittää, että minua kiusataan vieläkin. Mutta näin ei ole! Kaiken omaan maailmaani ristikkäisen kommentoinnin kuulen kuitenkin omissa korvissani edelleen lihavuuteeni liittyvänä vinoiluna, vaikka näin asia ei todellisuudessa ole. Minusta, ja todennäköisesti monesta muusta tavallani koulukiusatusta, tuli ”suvakkihuora” ja tomera kukkahattutäti, joka ei voi sietää heikomman kiusaamista.

Nuoren ihmisen elämä on päättynyt aivoverenvuotoon, koska hän osoitti vastalauseen Suomen Vastarintaliikkeelle. Koska me tavalliset kansalaiset osoitamme mieltämme, ettemme halua tällaisia uusnatseja terrorisoimaan elämäämme? Omaan kotikaupunkiini kotiutui myös Soldiers of Odin-liike. He kysyivät Facebookissa mielipidettä ryhmän tarpeellisuudesta. Kaupungissa joku maahanmuuttaja oli raiskannut nuoren naisen ja liike perusteli partioinnin tarvetta tapahtumalla. Tuo raiskaus on todella ikävä tapahtuma. Itse olen saanut liikkua kotikaupungissani rauhassa ilman mitään häiriöitä, sekä yöllä että päivällä. Keski-ikä ja ylipaino ovat varmaan suojelleet minua. Soldiers of Odin aiheuttaa itselleni enemmän pelkoa ja epävarmuutta kuin kaupunkimme ulkomaalaiset. En ollut yksin mielipiteeni kanssa.

img_20160909_075331

Miksi me emme voi elää yhdessä rauhassa? Keskustella sovussa asioista ja sopeutua siihen asiaan, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia ja ajattele asioista samalla tavalla. Asioista pitää pystyä keskustelemaan kiihkeästikin, mutta väkivaltaan ei tarvitse sortua. Meitä suomalaisia on niin vähän, että kyllä tänne sekaan muutama ulkomaalainen mahtuu.

 

Arkipäivän realismia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Ruoka, Terveys

Joka päiväinen ruokamme

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesä kauneimmillaan, ja sisälläni nousee liian tiedon hamstramisen seurauksena ahdistus. Ruoka ja syöminen ovat aina olleet tärkeitä osia elämässäni. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut syömishimostanikin. Tuon ehkä sensuuria ansaitsevan tummanpuhuvan piirteeni lisäksi rakastan hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Yksi elämäni suuria iloja on käydä syömässä hyvin. Nautin hyvistä ravintoloissa, joissa ruuan laatuun, sen laittoon ja esillepanoon panostetaan.

2016-02-09 13.35.37

Hernekeittoa Budapestissä helmikuussa 2016

Joka toinen viikko päätän, että aloitan syömään hyvin. Lupaan itselleni katsovani mitä leipälävestäni sisään ahdan. Kerän tietoa ravintoarvoista ja ihmisen optimaalisesta ravitsemuksesta (josta minulla löytyy myös kirja kirjahyllyssäni ”Optimal Nutrition”).

Olen lukenut kymmeniä kirjoja ravitsemuksesta ja katsellut asiasta monta monituista dokumenttia. Eniten ahdistusta aiheuttaa se tosiasia, että jokainen asijantuntija väittää eri tapaa syödä oikeaksi. Tässä informaatioähkyssä ei varmaan pysty uskomaan enää kuin itseään.

20160116_184409

Naudanlihapihvi Vanhassa Lyhdyssä tammikuussa 2016

Muutama vuosi sitten oli kovasti ”in ja pop” karpata. Tankkasimme tyttöystäväni kanssa Antti Heikkilän opuksia ja olimme myytyjä ”Pellinki-dieetille”. Muutaman viikon kuluttua huomasin, ettei dieetti sopinut minulle. Mahani ei toiminut kunnolla ja tuli ”raskas olo”. Ystävälleni taas ”Pellinki-dieetti” sopi loistavasti! Hänen ihonsa kukoisti ja silmät loistivat. Seuraavaksi kokeilin urheilijan perinteistä dieettiä: paljon rahkaa, raejuustoa ja kasviksia kanan lisäksi. Liikuin paljon; kävin salilla 5-6 kertaaa viikossa. Aika nopeasti huomasin, että keho tarvitsee niitä parjattuja hiilihydraatteja energian tuotantoon. Täti ei jaksa heilua ilman ruisleipää! Tiukoista dieetti-kokeiluista hormoonini menivät sekaisin ja sain kilpirauhasen vajaatoiminnan. Palasin omaan ”syö mitä jaksat ja niin paljon kuin jaksat-diettiini”.

Olen määritellyt hyvän ruuan sellaiseksi, mikä tehdän itse perusaineksista. Koetan koti-kokkauksessani välttää valmisruokia. Ainoa eines minkä syön hyvällä omallatunnolla on maksalaatikko, jossa on rusinoita. Haluasin valmistaa ruokani ilman teflonpannua ja epäilen vakavissani, etteivät mikroaaltouunit ole terveydellemme hyväksi.

20160618_141144

Riimiporoa ja parsaa Ylivieskassa kesäkuussa 2016

Kiire kostautuu myös ravintovalinnoissamme. Valitsemme nopean tien täyttää maha, ajattelematta sitä ravitsemmeko kehoa. Nälkä lähtee, mutta yllättävän usein ylipainoinenkin ihminen voi olla aliravittu. Ravintoteollisuus – jo nimen pitäisi kertoa mistä on kysymys. Teollisuudesta, jonka tehtävänä on tyydyttää markkinat. Tyydyttää ihmisten nälkä ja luoda sokeririippuvaisia ihmisiä, jota kuluttavat vieläkin enemmän. Sokerikin tosin on korvattu maissista ja viljasta tuotetulla glukoosisiirapilla, joka on halvempaa kuin oikea sokeri. Maissia kasvatettaan maailmalla valtavat määrät eläinten ravinnoksi ja ”sokerin” valmistusta varten. Viljelijät harvoin saavat sadostaan käypää hintaa, vaan joutuvat myymään satonsa tappiolla.

Hedelmämme ovat jalostettu makeiksi ja vetisiksi ja ne enää ulkonäöltään muistuttavat alkuperäistä. Nykyihminen, joka on tottunut makeuteen, ei entisvanhaisia hedelmiä mielellään söisi. Tehomaatalous on köyhdyttänyt maaperän ja kasvit keräävät itseensä lannoiteaine- ja hyönteismyrkkyainejäämiä.

2016-02-08 16.00.26

Baklavoita Budapestissä helmikuussa 2016

Mitä meille jää? Mikä on turvallista ravintoa? Toivoisin, että asiasta tehtäisiin oikeaa tieteellistä tutkimusta, ilman kytkyjä lääke- tai ruokateollisuuteen. Ainoa kysymys olisi, kuka silloin maksaisi puolueettoman tutkimuksen? Haluaisin myös, että asiasta käytäisiin puolueetonta keskustelua, sillä ihminen tarvitsee ruokaa toimiakseen ja pysyäkseen terveenä. Olisiko aika herätä joka päiväistä ruokaamme koskevaan todellisuuteen?

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kiire, Muutos

Pienet asiat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäni aikana maailma on muuttunut valtavasti. Kun minä olin lapsi, ei jokaisessa talossa ollut puhelinta tai televisiota. Videoita  ja niitä seuranneita  dvd-soittimia ei ollut edes keksitty. Kun minä olin lapsi, ihmiset kuuntelivat vielä paljon radiota. Omakin maailmankuvani rakentui pitkälle radiosta saamani tiedon varaan, vaikka suurimman osan radion parissa viettämästäni ajasta kuuntelin lähinnä musiikkiohjelmia. Vanhempani olivat suojelunhaluisia ja rajoittivat televisionkatseluani. Muistan kun ala-asteella ollessani televisiosta tuli ”Juuret”. Kaikki puhuivat siitä koulun välitunneilla. Minä en ”Juuria” saanut katsoa. Vanhempani olivat päättäneet, ettei se ollut minun ikäiselleni sopivaa katsottavaa. Silloin se harmitti, mutta nyt olen hyvin tyytyväinen. Olen hyvin kerinnyt ahdistua ihmisen julmuuksista aikuisenakin.

Tuolloin elämä oli yhteisöllisempää. Naapureissa vierailtiin tämän tästä juomassa kupponen kahvia ja keskustelemassa päivän polttavista asioista. Oli talkoita, joissa autettiin pyyteettömästi apua tarvitsevia ja naapurin kakaroita ojennettiin siinä samalla kun omia lapsiakin.

 

1-DSC_0014

 

Ehkä aika kultaa muistot. Silti toivoisin, että moni asia entisestä palaisi takaisin. Kaipaan toisista ihmisistä välittämistä, joka on kadonnut (ja jonka moni kaupungissa kasvanut kokee ”kyttäämisenä”). Myös pienistä asioista nauttiminen on tainnut jäädä menneisyyteen. Mieheni luki minulle Kodin Kuvalehden nettijulkaisusta eilen lauseita, joita ei nykypäivänä enää kuule. ”Limsaa saa vain saunapäivänä!” ”Ostaisin kolme merkkaria ja 2 keltaista nallekarkkia.” ”Tänään mankeloin!” Näistä lauseista kuulee heti, että ne on sanottu menneisyydessä. Nykyään limsaa juodaan jatkuvasti, eikä kukaan osta enää yhtä karkkia, vaan kokonaisen pussillisen sitä tai tätä. Mahtaako kukaan enää mankeloida?

Elämme yhteiskunnassa, jonka tahti on aivan toinen kuin ennen. Ihmiset ovat pikku hiljaa tottuneet haluamaan suurempaa ja mahtavampaa. Ehkä se on inhimillistäkin, että ihmiset haluavat tavoitella jotain parempaa, kuin mitä heillä on. Jossain vaiheessa vain käy niin, että mikään ei enää riitä. Ihmisistä tulee kroonisesti tyytymättömiä ja elämästä katoaa ilo, kun syvällä sisimmässä jäytää tunne siitä, ettei saavuta jotain epämääräistä, jota kokee tavoittelevansa.

Mistä meille on tullut ajatus siitä, että onni löytyy jostain muualta? Miksi me luulemme että onni löytyy etsimällä, kuluttamalla, ostamalla? Onni on valinta. Se löytyy kysymällä itseltä yksinkertaisia kysymyksiä: mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mistä minä nautin? Mikä tuo minulle iloa? ”Joo joo! Helppohan sun on sanoa. Ei meillä kaikilla ole varaa jäädä kotiin miettimään asioita. Mullakin on 3 lasta ruokittavana ja se on kallista!” Tämän tyyppisiä vastauksia saa, kun esittää ajatuksen onnellisuuden löytymisestä. Jokaisen elämässä on realiteetteja, joille ei voi mitään. Jokaisen elämässä on myös paljon asioita, joita voi muuttaa. Realiteetit on hyväksyttävä ja muutettava niitä asioita joita voi.

 

1-DSC_0004

 

Epäilen, ettei onni löydy ostamalla, kuluttamalla eikä matkustamalla maailmaa ympäri. Onni on hyvin pienissä ja arkisissa asioissa. Se lähtee yllättäen kolmesta pienestä mutta samalla terveyttä edistävästä asiasta: ravintorikkaasta ruuasta, liikkumisesta luonnossa ja hyvistä yöunista. Olen itse tipahtanut kiireisestä ja stressaantuneesta työelämästä tyhjän päälle ja joutunut rakentamaan elämäni uudelleen muutamaankin kertaan, joten puhun omasta kokemuksestani. Kun nuo kolme elämän peruspilaria ovat balanssissa, voi alkaa rakentamaan sen ympärille muuta iloa ja tyydytystä tuovaa elämää. Olen muistuttanut itseäni viimeisen viiden vuoden aikana useasti siitä, miten tärkeää on itsensä kuuntelemisen lisäksi se, että annat itsestäsi muille ihmisille ja elämälle.

Itseään pitää ajatella, tehdä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja mielekkäitä Elämme täällä yhdessä muiden rinnalla ja toisten palveleminen tavalla tai toisella antaa merkityksen elämälle. Jokainen palvelee toisia omalla tavallaan. Jotkut hoitavat, toiset ajavat bussia tai pitävät huolta kirjastoista. Jotkut tekevät taidetta ja joillekin muiden palveleminen on kaupassa työskentelemistä. Kukin palvelee omalla tyylillään ja taidollaan, tavalla, jonka kokee itselleen läheiseksi. Ja jos luulet, ettei esimerkiksi kaupan kassana työskenteleminen olisi tärkeää, mieti uudelleen. Kaupan kassahenkilö voi olla jollekin ainoa henkilö, jonka tämä sinä päivänä kohtaa. Hänelle on siis hyvin merkityksellistä onko kassahenkilö kohtelias ja hyväntuulinen vai jurottava ”mörkö”.  Jos työ pitää tehdä, ansaitsee se tulla tehdyksi huolellisesti ja arvostaen.

Me olemme nyky-yhteiskunnassa tottuneet kiireeseen ja tavoittelemaan jatkuvasti entistä suurempia asioita. Olemme tottuneet hakemaan elämyksiä. Olemme hakeneet elämyksiä niin kauan ja niin monelta taholta, että mikään ei oikeastaan enää tunnu miltään, mikään ei enää kolahda. Olisiko aika suunnata katseet maailman tarjoamiin pieniin nautintoihin? Ne ovat niin vaatimattomia, ettei niitä tahdo huomata. Tuulenvire ulapalla, talitintin ja peipon viserrys kevätaamuina, sateen jälkeinen tuoksu ulkona, puhkeavat koivunlehdet ja ilta auringon viimeiset säteet.

 

 

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Saman auringon alla

Ikinuoren naisen pienet ilot

Katselin dokumenttielokuvan Pohjois-Korealaisen pienen tytön elämästä. Mikään ei ole koskettanut minua näin paljoa vuosiin!

Jonkin verran tiesin Pohjois-Koreasta jo ennen dokumentin katsomista. Tiesin sen olevan yksipuolueinen valtio, jota johtaa tällä hetkellä Loistava Toveri Kim Jong-un. Kim Il-sung, joka nimitti Pohjois-Korean sosialistiseksi valtioksi, kuoli vuonna, kuoli 1994. Maahan julistettiin kolmen vuoden suruaika, jonka päätteeksi 1997 Korean työväenpuolue nimitti Rakastetun Johtajan Kim Jong-ilin kansallisen puolustuskomitean puheenjohtajaksi (Pohjois-Korean valtionpäämieheksi), vaikka edesmennyt Kim Il-sung on virallisesti yhä Pohjois-Korean presidentti. Kim Jong-ilin poikaa, Kin Jong-Unia on nimitetty myös Suureksi Seuraajaksi, mutta nimitys tullaan oletettavasti muuttamaan, sillä kuka haluaa olla pelkkä seuraaja? Minulla on varsin synkkä kuva Loistavasta Toveri Kim Jong-unista. Muistan mm nähneeni artikkelin, jossa hän on vuorikiipeilemässä pikkukengät ja trenssitakki päällä. Kim Jong-un tahtoi antaa kansalaisilleen kuvan, kuinka tervehenkiset harrastukset heidän Loistavalla Toverillaan on.

 

1-DSC_0119

 

Korean demokraattista kansantasavaltaa hallitsee pääpuolueena  Korean Työväenpuolue, johon kaikki hallinnon edustajat kuuluvat. Valtiota johtaa marxilais-leniniläisen teorian ja siitä edelleen kehitetyn korealaisen ja puolueen käsityksen mukaisesti marxilais-leninismiä korkeamman juche-ideologian mukaisesti ”kansan etujoukko” eli puolue. Korkein kansanneuvosto on virallisesti hallinnon korkein elin.  Sen 687 jäsentä valitaan viisivuotiskausiksi kansanvaalilla. Vaali on kuitenkin sikäli nimellinen, että ehdokkaat valitaan etukäteen kansanrintaman jäsenten joukosta eikä vastaehdokkaita ole. Vaalitoimituksessa äänioikeutettu äänestää valmiiksi painetuilla äänestyslipuilla. Mikäli äänestäjä haluaa äänestää ehdokasta vastaan, voi ehdokkaan nimen yliviivata vaaliuurnan vierellä sivupöydällä olevalla kynällä. Turvallisuusviranomaiset valvovat vaalitoimitusta, ja jo pelkkä kynän vilkaiseminen voi olla rangaistavaa.

Ihmisoikeudet ovat Pohjois-Koreassa lähes olemattomat. Pohjois-Korean valtiomuotoa on luonnehdittu termillä ”kommunistivaltion yhden miehen diktatuuri”. Maassa rikotaan ihmisoikeuksia jatkuvasti ja järjestelmällisesti”, ja siihen kuuluvat poliittiset vangitsemiset, kidutus ja kuolemantuomiot. ”Kaikenlainen tottelemattomuus, kuten maasta poistuminen tai luvaton kokoontuminen tai yhdistyminen, on ankarasti rangaistua ja tiedotusvälineitä kontrolloidaan tiukasti. Jos johdolle käy ilmi, että joku on loikannut pois maasta, saattaa loikkarin Pohjois-Koreaan jäänyt perhe ”hävitä”. Ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet satojen loikkareiden kertomuksen perusteella, että vankileireillä on 200 000 poliittista vankia ja vankeja kidutetaan ja pahoinpidellään leireillä toistuvasti. Maassa ei ole ei ole myöskään uskonnonvapautta, uskonnonharjoitusta tukahdutetaan ja uskontojen harjoittajia syrjitään.

Pohjois-Korean taloudellinen tilanne on surkea. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 katkaisi apuvirrat, joiden avulla Pohjois-Korean vanhentunut teollisuus ja alkeellinen maatalous sinnittelivät. Myös Kiinan halu tukea Pohjois-Koreaa oli laimennut. Sitä kiinnosti enemmän tuottava kauppa Etelä-Korean kanssa, jonka se tunnusti vuonna 1992. Kun vuosien 1995–1996 tuhotulvia seurasi kuivuus, ruokapula syveni vuonna 1997 nälänhädäksi, jossa menehtyi 0,5–3,5 miljoonaa ihmistä. Valtion tiedotusvälineet väittävät pohjoiskorealaisille kapitalistisen Etelä-Korean oloja surkeiksi. Vaikka Etelä-Korea olikin niemimaan köyhempi puolisko ennen jakoa, nyt sen vauraus on eurooppalaisella tasolla. Pohjois-Korea on nykyään Aasian kaikkein köyhimpiä maita läntisten BKT-arvioiden mukaan: CIA:n luettelossa Etelä-Korea on sijalla 44, Pohjois-Korea 194, ostovoimakorjattu BKT henkeä kohti on pienempi vain Nepalissa, Bangladeshissa, Haitilla ja Afrikan maissa.

 

1-DSCN0036

 

Mutta ei niin paljoa pahaa, ettei jotain hyvääkin. 99% pohjoiskorealaisista on lukutaitoisia.  Pohjois-Koreasta on Unescon maailmanperintöluettelossa mukana Koguryon hautakivikompleksi, joten positiivisia yhteyksiä ulkomaailmaan on jossain vaiheessa ollut. Pohjois-Koreassa massaliikuntatapahtumat ovat merkittäviä tapahtumia. Massaliikuntatapahtumissa on tanssi-, voimistelu- ja koreografiaesityksiä, jotka juhlistavat Pohjois-Korean historiaa. Vuosittain järjestettäviin tapahtumiin osallistuu kerralla jopa 100 000 henkeä.

”Saman auringon alla” dokumentti elokuva kertoi siis pienen Zian-mi tyttösen elämästä. Heti elokuvan alussa järkytyin siitä mitä Pohjois-Koreassa opetetaan lapsille. Nuori kaunis naisopettaja käytti valtavan pitkän ajan kertoakseen kuinka Suuri Johtaja Kim Il-sung vihasi japanilaisia ja maanomistaja sekä piti näitä roistoina ja pettureina ja halusi ajaa nämä pois maasta kivittämällä. Asiaa käytiin läpi monta kertaa ja kehotettiin lapsia toistamaan opettajan lukemaa tekstiä. Myös amerikkalaiset saivat oman osansa vihaa tuolla tunnilla.

Jonkin aikaa dokumenttia katsottuani, oivalsin, että koko dokumentti oli lavastettu. Venäläinen Vitaly Manski oli tehnyt elokuvan nerokkaasti. Hän oli jättänyt dokumenttiin näkymään kaiken. En tiedä miten hän niin on kyennyt tarkan valvonnan alla toimimaan. Elokuvassa oli otoksia kuinka pohjoiskorealaiset avustajat sanovat ohjattaville mitä seuraavaksi pitää sanoa ja kuinka toimia. Kohtauksia otettiin useampaan kertaan, että se saatiin menemään avustajien toiveiden mukaisesti. Aloin epäillä dokumentin lavastusta, koska tiesin että ruokaa maassa on hyvin vähän ja Zian-min perheen päivällispöytä notkui herkkuja. Isä kehotti Zian-mitä syömään reippaasti kimchikaalia, sillä se estäisi syöpää ja hidastaisi vanhenemista. Miten on mahdollista, että maassa jossa ihmiset kärsivät nälkää, tavallisella perheellä on noin paljon ruokaa. Kiinnitin myös huomioni dokumentissa olevien ihmisten vaatetukseen. Jos maa on todella köyhä, onko heillä varaa muodinmukaisiin vaatteisiin ja korkokenkiin?

 

1-DSC_0062

 

Ihan pieninä välähdyksinä elokuvassa näytettiin katkelmia tavallisesta kansasta. Kun dokumentissa kuvattiin otosta vaatetehtaassa, jossa Zian-min isä työskentelee, kamera hakeutui naiseen, joka työnsi toppatakin huppua työvaatteidensa alle. Hallissa oli ilmeisesti todella kylmä. Kylmä taisi olla myös Zian-min koulussa, sillä lapset lämmittelivät patterin vieressä ennen opetuksen alkua. Riipaisevaa oli myös nähdä kuinka rääsyihin pukeutunut vanhus tonki jotain nurmikosta. Kävi mielessä mahtoiko hän etsiä juuria tai mukuloita syötäväksi nälkänsä pitimiksi. Dokumentissa oli pari kertaa tekstiä selventämässä tarinaa. Pahimmalta tuntui teksti, joka kertoi, että Pjongjangin parhaimmassa koulussa lapset asuvat viikot koulun asuntolassa ja vanhemmat työpaikan järjestämissä parakeissa. Näin koululaisille ja vanhemmille työpaikoilla taattiin työrauha.

Dokumentti loppui Zian-min kasvokuvaan. Tyttö kertoo liittymisestään Lasten Liittoon ja alkaa itkeä. Aikuiset taustalla koettavat rauhoitella tyttöä ja kehottavat tätä ajattelemaan jotain iloisia asioita. Mutta tyttö ei keksi mitään hyvää. Millaista elämää eletään maassa, jossa 5-7-vuotias lapsi ei keksi mitään mukavaa ajateltavaa? Millaista elämää eletään maassa, jossa tuon ikäistä lasta rauhoittaa runo Loistavasta Toveri Kim Jong-unista?

Olin kuulevinani vasta ikään uutisissa, että Pohjois-Korea suostuisi luopumaan ydinasekokeiluistaan, jos Yhdysvallat ja Etelä-Korea luopuisivat yhteisistä sotaharjoituksista. Haluammeko todella elää maailmassa jossa sotateollisuus on tärkeämpää kuin ihmisten onnellisuus?

 

 

 

 

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Lapseen kohdistuva rasismi

Ikinuoren naisen pienet ilot

Eilinen päivä aiheutti minulle vertauskuvallista sydämentykytystä. Vertauskuvallista siinä mielessä, että fyysisesti voin kuitenkin olosuhteisiin nähden kohtuullisen hyvin. Katsoin aamulla aamutv:tä, jossa 11-vuotias Valtteri-poika kertoili kokemuksiaan. Valtteri on pienenä Etelä-Afrikasta Suomeen adoptoitu lapsi, joka on tummaihoinen. Hän kertoi mm, että jos hän on yksin bussipysäkillä odottamassa bussia, saattaa bussi ajaa hänen ohitseen. Valtteri mainitsi myös haukkumanimiä, joilla häntä on nimitelty.

Aamu jatkui yhtä ankeissa merkeissä. Aukaisin tietokoneen ja silmiini osui uutinen jossa kerrottiin kuinka Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Tarja Kiemunki oli kritisoinut ”muslimipentuja” virpomisesta. Hänen mielestään muslimien lapset eivät olisi saaneet virpoa muiden lasten mukana. Luuleeko Tarja Kiemunki, että lapset yleensä tietävät uskonnosta paljokaan, että lapset olisivat tietoisia siitä, mihin perinteeseen tai uskomukseen virpominen kuuluu? Lapset virpovat todennäköisesti siitä ilosta, että saavat olla kavereidensa kanssa, pukeutua hassusti ja saavat suklaamunia palkkioksi muutamasta opettelemastaan virkkeestä ja koristellun varvun heilutuksesta.

1-DSC_0139

Suomessa on todellakin jotain mätää. Ennen rasismi oli hävettävää ja rasistisia kommentteja huudeltiin anonyymisti puskista. Ihmiset kykenivät hillitsemään itsensä lasten edessä. Äitini, joka teki elämäntyönsä perhepäivähoitajana, opetti minulle, että ikinä ei saa lapsia tuomita vanhempien teoista. Eilen aamulla sain surukseni huomata, kuinka usea lapsi sai tuta aikuisten vihan sellaisen ominaisuuden vuoksi, jolle he eivät itse voi mitään. Se tuntuu minusta äärettömän pahalta. On erittäin ala-arvoista solvata ja kiusata lapsia. Se on mielestäni merkki henkilön moraalisesta rappiosta. Vain raukka kiusaa lapsia.

Jos edes pieni osa siitä energiasta, jota Hallitus käyttää talousasioiden veivaamiseen, käytettäisiin esimerkiksi rasismin kitkemiseen, olisi suurella osalla suomalaisista parempi olla. Onko meillä, pienellä kansalla, varaa jättää yksikään heikoimmista kärsimään jonkun näin epäoleellisen asian vuoksi kuin ihon väri? Onko meillä varaa antaa sellainen malli, että on ok kiusata lapsia rasistisilla kommenteilla? Haluan elää aidosti tasa-arvoisessa ja turvallisessa Suomessa, enkä maassa jossa rasistinen Soldiers of Odin patsastelee kukkona tunkiolla.

Harrastukset, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kirjallisuus, Muutos

Orwell 1984

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain juuri luettua loppuun George Orwellin kirjoittaman ”Vuonna 1984”. Tiedän olevani hieman myöhäisherännäinen tämän klassikon kanssa, mutta olen iloinen, että vihdoin sain sen luettua. Lukeminen kannatti. Kirja on maineensa veroinen!
Kirja kertoo Keski-ikäisen Winston Smithin tarinan. Hän on töissä puolueen toimistossa ja hänen tehtävänään on muokata historian kirjoja uusiksi. Menneisyyttä ja siten historiaa ei juuri ollut, mutta se vähä piti muokata aina vallitseviin olosuhteisiin sopivaksi. Winstonilla riitti paljon töitä. Yhteiskuntaa hallitsi puolue ”Engsos”, jonka johtohahmona oli ”Isoveli”. Ihmiset oli jaettu karkeasti kolmeen eli kastiin. Ylimpänä olivat puolueuskolliset sisäpiiriläiset, keskiluokkana puoluetoimistossa tai muuten puolueen hyväksi toimivat henkilöt ja alimpana prolet, eli tavalliset ihmiset, joiden tekemisiin ei niin tiukalla kädellä puututtu, elleivät he suunnitelleet vallankumousta, osoittaneet jotenkin mieltään tai muodostaneet epäilyttäviä liittoutumia. Ihmisten elämää kontrolloitiin jatkuvasti. Keskiluokan kansalaisilla oli kotonaan ”teleruutu”, jonka kautta voitiin kuulemma valvoa ja tarkkailla jokaista kansalaista ja joka lähetti tauotta propagandaa. Teleruudun edessä tuli jokaisen kansalaisen suorittaa mm yhteinen aamujumppa tiettyyn aikaan aamusta ja viettää ”kahdenminuutinviha” asianmukaisine eleineen ja maneereineen.
Orwellin luomaa yhteiskuntaa kirjassa ”Vuonna 1984”, johdettiin pelolla ja vihalla. Rakkautta ei sallittu, naimisiin mentiin pelkästään sen vuoksi, että olisi saatu lapsia. Lapsista koulutettiin uskollisia puolueen jäseniä, jotka ”parhaimmillaan” antoivat ilmi jopa omien vanhempiensa ”ajatusrikokset”. Jos pariskunnalla nähtiin olevan tunteita toisiaan kohtaan, heidän ei sallittu avioitua. Avioparin vähäisinkin seksin halu yritettiin nujertaa kerran viikossa toteutettavilla pakollisilla puolueen ohjeistamilla seksiakteilla. Myös ”kahdenminuutinvihat” olivat omiaan tappamaan ihmisistä hellemmät tunteet. Kun voimakkaat tunteet olivat suunnattu johonkin muuhun, ei energiaa jäänyt rakastamiseen. Puolueentoimistossa painettiin myös prolelle tarkoitettua pornoa ”Pornos”-osastolla, jonka oli tarkoitus viihdyttää tyhmää keskiluokkaa. Prolelle tehtiin myös omaa viihteellistä musiikkia, jolla sitä yritettiin pitää tyytyväisenä. Hirttäjäiset olivat myös tavallinen ja usein toistuva viihteen muoto johon toivottiin mahdollisimman usea, myös lapsien osallistuvan.
Olin lukenut kirjaa noin sata sivua, kun ymmärsin jostakin lukemani lauseen ” Senhän piti olla romaani, eikä mikään ohjekirja”. Pelottavan monesta Orwellin 1940-luvun lopulla keksimästä fantasiasta on toteutunut. Isoveli todellakin valvoo. Korvissani soi Palefacen Helsinki-Shangrila kappaleen sanat:
”Yhteiskunnan yllä liehuu taantumuksen viiri, turvakameroilla luodaan pelon ilmapiiri, hurahuhhahhei, holhoava esivalta, putkaan tarranliimajat ja talonvaltaajat”.
Tätähän se meidän todellisuus on. Joka paikassa on turvakameroita, joita perustellaan ihmisten turvallisuudentunteen lisäämisellä. Liikennettä valvotaan turvakameroilla, koska poliiseita ei ole tarpeeksi määrärahojen puutteessa.
Tavallaan ”Isoveli” valvoo meitä television lävitse. Vaikkei uskoisi siihen salaliittoteorian teesiin, että television avulla voitaisiin suoraa muuttaa todellisuudentajuamme tai vaikuttaa käyttäytymiseen, niin jokaisen on pakko myöntää, että ihmiset viettävät hurjan paljon aikaa sen ääressä päivittäin. Nekin, jotka eivät paljoa katso televisiota, kertovat kuitenkin katsovansa uutiset lähes päivittäin. Mitä ovat meidän uutiset? Sotia, vihaa, aggressiota, kuolemaa, tuhoa ja täynnä inhimillistä kärsimystä. Täytyyhän tuollaisen katsomisen jotenkin vaikuttaa ihmiseen. Jos ei muuten, niin ainakin se turruttaa ja saa pitämään tuollaista näkyä tavallisena. Televisio tekee hallaa ihmisen luovuudelle. Sitä vain istuu ja tuijottaa. Kuvat tulvivat verkkokalvolle toisensa jälkeen. Ei tarvitse kuin katsoa. Moni ihminen sanoo, ettei lue mitään, koska odottaa, että kirjasta tehdään elokuva. Kuinka monta kertaa olenkaan pettynyt elokuvaan, luettuani kirjan! Koskaan en ole pettynyt kirjaan, jonka olen lukenut katsottuani ensin elokuvan! Liika television katselu vie aikaa kaikilta muilta luovilta ja kehittäviltä harrastuksilta, kuten esimerkiksi musiikin soittamiselta tai laulamiselta. Televisio on jokaisen kodin ”pakko hankinta”. Jos sitä ei ole, epäillään ”lahkouskovaiseksi”, ja kukaan ei halua tulla leimatuksi ”heihin” kuuluvaksi.
Tiedän itsekin television olevan edelleen yksi elämäni ”energiasyöpöistä”. Vietän ihan liian paljon aikaa etenkin iltaisin sen ääressä. Perustelen itselleni tv:n tuhlaamaani aikaa sillä, että tuijotan sieltä dokumentteja, hyviä sarjoja ja elokuvia. Uutisten seuraamisen lopetin toista vuotta sitten, koska jokaiset uutiset saivat minut lähes kyynelten partaalle. Tämän vuoden puolella olen lopettanut päivisin television katselun. Se on ollut helppo päätös, sillä irtisanoimme maksukanavat, joten olemme peruskanavavalikoiman armoilla, joilta ei päivisin tule juuri mitään katsomisen arvoista. Olen silti edelleen kivuliaan tietoinen liian runsaasta televisiolle uhraamastani ajasta.
”Vuonna 1984” oli mullistava lukukokemus. Jäin miettimään millä kaikella ihmisiä orjuutetaan. Toinen asia joka siitä jäi askarruttamaan, on se ajatus, että suuri kansanosa ei koskaan nouse kapinaan, koska se pidetään keinotekoisen tyytyväisenä tyhjänpäiväisellä viihteellä. Pelottavaa! Ja valitettavan lähellä totuutta!

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Sananvapaudesta

Ikinuoren naisen pienet ilot

Näin tänä aamuna Facebookissa erään ”hauskan yhteisön” sivuilla mielestäni mauttoman kuvan. Voihan toki olla niin, että kuva vain kolahti minuun sattuneesta syystä enemmän kuin muihin! Kuvassa oli erittäin lihava nainen valkoisessa kesämekossa. Teksti kuului: ”Vihdoinkin pääsin eroon kaamosläskeistä, nyt on jäljellä vain kevätrullia!” Olen nähnyt tekstin aikaisemminkin mielestäni oikeasti hauskaan kuvaan yhdistettynä, mutta tämä kotimaisella sivustolla oleva kuva sai minut ärsyyntymään ja tuntemaan myötähäpeää sivuston puolesta. Kirjoitin kuvaan kommentin ”mauton”.
Tänä aamuna oli aamu-uutisissa puheena, kuinka yli kaksikymmentä päätoimittajaa on tehnyt vetoomuksen luotettavan journalismin puolesta. He puolustavat ihmisten oikeutta olla asioista erimieltä ja kannustavat avoimeen keskusteluun. Toimittajien mielestä valesivustot ja valemediat levittävät vääristeltyä ja tarkoitushakuista väärää tietoa. Faktat ovat faktoja, niitä ei voi venyttää ja vanuttaa.
Tänä päivänä ei somea voi avata kohtaamatta kiivasta keskustelua milloin mistäkin aiheesta. Jokainen on luonnollisesti omasta mielestään oikeassa oman mielipiteensä kanssa. Sananvapaus on tulkittu siten, että toista voi vapaasti solvata ja ilkkua millä sanoilla tahansa. Alatyyliset haukkuma- ja kirosanat vilisevät keskustelussa kuin arkiset sidesanat.
Mikä ihmisiin on mennyt? Onko kohteliaisuus ja toisen ihmisen arvostaminen unohtunut kokonaan? Minulle isä ja äiti opettivat lapsena, että ihmisiä ei ikinä saa tuomita uskonnon tai ihonvärin mukaan. Tuolloin 1970-luvulla pienessä kylässä ei juuri erilaisia ihmisiä ollut, mutta jälkeenpäin olen laajentanut sen koskemaan kaikkea erilaisuutta. Eivät opitut asiat ihmisistä niin erilaisia tee. Mikä siinä erilaisuudessa niin pelottaa?
Hauskintahan tietenkin on, että naistenlehdet painottavat persoonallisuutta ja jopa erilaisuutta. Älä pukeudu ja ehosta kuten muut, vaan korosta omaa kauneuttasi! Toisin sanoen on tärkeää olla erilainen. Nuoretkin haluavat erottua toisistaan ja kuitenkin pukeutuvat kaikki lähes poikkeuksetta mustaan. (Kärjistettynä. Mustaan pukeutuminen kuulunee tuohon ikään!) Miten ristiriitaista viestintää!
Sananvapaus on tärkeä ja puolustettava asia. Mitä yhteiskunnastamme jää jäljelle jos se murenee? Aito sananvapaus ei mielestäni oikeuta solvaamaan toista ihmistä tai ryhmää. Vain heikot sortuvat ilkeilyyn. ilkeilyyn päädytään, kun omat argumentit loppuvat ja oma heikkous tulee esille. Monilla on vielä oppimista siinäkin, että toisen mielipidettä ei välttämättä voi muuttaa. Jos toinen ei anna piiruakaan myöden asiansa kanssa, on parasta pistää omat pillit pussiin ja antaa toisen vaahdota asiaansa. Mikään fanatismi ja sokea usko johonkin –ismiin tai aatteeseen ei minun mielestäni ole ihmiselle hyväksi. Terve kriittisyys ja kyky muovata omaa mielipidettä, kun saa uutta informaatiota, on merkki terveestä asioiden käsittelykyvystä.
Ilkeily ja toisen ihmisen alistaminen on alhaista ja tuomittavaa. Siksi minä pidin aamulla Facebookissa näkemääni kuvaa mauttomana. Toiselle ihmiselle nauraminen, tai hänen kuvansa kustannuksella tietylle ihmisryhmälle ilkkumien, on inhottavaa.

Arkipäivän realismia, Budapest, Filosofoinnit, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kirjallisuus

Historia vs. nykypäivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Unkarilainen elokuva ”Sons of Saul” on saanut viimeyönä ulkomaalaisen elokuvan Oscarin. Minä itse olen viime päivänä lukenut Vilmos Kondorin Budapest Noir dekkareita ja ollut niiden mukana 1930-luvun lopun Budapestissä. Viimeisimmässä dekkarissa on loppukesä vuonna 1939. Rautakaartilaiset ovat salamurhanneet Romanian oikeistolaisen pääministerin Armand Călinescun. Pohjoisen rajalla on valtava pakolaisvirta Unkariin pyrkiviä puolalaisia. Nuoliristiläiset hamuavat lisää valtaa tulevissa Budapestin paikallisvaaleissa. Unkarin valtio on sekasorrossa ja unkarilaiset pelon ja paineen alla alkavat kääntyä omiaan vastaan. Eletään toisen maailmansodan kynnyksellä. Euroopan 1940-luvun alun tulihelvetti on alkanut kyteä.
Päässäni vilisee nimiä ja paikkoja. Luen kirjaa älypuhelin toisessa kädessä. Lähes joka toisella sivulla minun pitää tarkista jotain nippelitietoa. Kuka olikaan tuo Vajna Gábor? Mitä tarkoittaa diaspora? Mikä on rautakaarti ja mitkä ovat heidän periaatteensa? En pysty lukemaan tekstiä, jos en ymmärrä sitä. Elän tällä hetkellä ikään kuin toisessa todellisuudessa. Vaikka ruumiini on todistettavasti tässä ja nyt, on mieleni toisen maailmansodan alun tapahtumissa. Olen kuin kirjan toimittaja, joka tutkii kolmea huumekuolemaa tai entinen etsivä, jonka tutkimuskohteena on SPR:n kadonnut huumelääkelasti. He molemmat hakevat tietoa ratkaistakseen käsillä olevaa ongelmaansa. Minun tehtävänäni on yrittää ratkaista kirjan arvoitus.
Nukkumaan mennessä illalla huomasin alitajuntani toimivan toisella tasolla. Mielessäni pyöri ennen nukahtamista ajatus siitä, mitä pitää tapahtua, että kansa kääntyy omiaan vastaan? Minulle oli Budapestin reissulla selvinnyt, että unkarilaiset olivat itse vastuussa tuhansien juutalaisten kuolemasta holokaustissa. Myös näissä Kondorin dekkareissa asia tulee hyvin selväksi. Nuoliristiläiset kansallissosialistisena ja antisemitistisenä puolueena halusivat puhdistaa Unkarin ainakin juutalaisista, homoseksuaaleista ja mustalaisista. Asiaa aikani puoliunessa tuumattuani, vastaus oli minulle selvä. Kirja kuvaa tuon aikaista ilmapiiriä todella hyvin. Kun kansa vedetään liian ahtaalle, päättäjät hallitsevat ankaralla kädellä ja maassa vallitsee pelon ilmapiiri, tulee ihmisistä alhaisemmat puolet esiin. Aletaan hakea syyllisiä sen sijaan, että haettaisiin ratkaisuja. Joukkoviestimistä tuleva informaatio ruokkii ihmisten pelkoja, joita esimerkiksi pakkolait vahvistavat. Muukalaisviha nostaa päätään.
Yllättäen huomasin ajattelevani tämän päivän Suomea, vertaavani nykypäivää vuoden 1939 Unkariin. Venäjä uhoaa naapurissa, ihmisiä pelotellaan kammottavan huonolla taloudellisella tilanteella ja rajojen yli tulvii satoja, ehkä jopa tuhansia pakolaisia kuukaudessa. (Unkarissa vuonna 1939 rajojen yli tuli tuhansia jopa kymmeniä tuhansia pakolaisia, vaikka tiedotusvälineet sanoivat niitä olevan vain muutamia kymmeniä). Hallitus temppuilee päätöksiensä kanssa. Pääministeri uhkailee ja vetoaa kansaan vuorotellen. Kansa alkaa olla sekaisin ja ymmällään. Suomessakin on muukalaisvastaisuus nostanut päätään. Pakolaiskysymys on saanut jopa oman kansan kääntymään toisiaan vastaan, jakautumaan lähes kahteen eri leiriin. Asiasta ei voi juuri keskustella ilman erimieltä olevien parjaamista ja syyllistämistä.
Ihmisen muisti on niin valtavan lyhyt. Hitlerin hirmutöistä ei ole kuin muutama kymmenen vuotta. Elossa on vielä ihmisiä joilla on ensikäden kokemusta ja tietoa noista ajoista. Löytyy niitäkin, jotka kieltävät tai ehkä jopa hyväksyvät Hitlerin toimet. Emmekö me todellakaan oppineet toisesta maailman palosta mitään?

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Muutos

Tarvehierarkia

Ikinuoren naisen pienet ilot

maslow-649x341

( Kuva: motivaatiojohtaja.fi )

Halusin aloittaa tämän tekstini kuvalla Maslow:n tarvehierarkiasta. Tutustuin hierarkiaan jo lukiossa psykologian tunneilla. Hierarkiaa jankattiin myös sairaanhoitajaopintojeni aikana erittäin tarkasti, sillä olin valmistumassa psykiatrian erikoissairaanhoitajaksi. Taulukossa ovat lueteltuina ihmisen perustarpeet. Alimmaisena ovat fysiologiset tarpeet, jotka ovat ihmisen hengissäpysymisen perustarpeita. Turvallisuuden tarpeet eivät voi koskaan täyttyä elleivät fysiologiset tarpeet täyty ensin. Ihminen ei voi kokea rakkauden ja yhteenkuuluvaisuuden tarvetta ellei turvallisuuden tarve toteudu ja niin edelleen.
Ensimmäisenä tätä kirjoittaessani tulee mieleen nykypäivän yhteiskunta. Meitä pelotellaan korkeammalta taholta milloin milläkin. Varoitetaan talouden surkeasta tilasta ja sekaannuksella, jota pakolaiset eräiden ihmisten mukaan tuovat. Mitä pelottelulla saadaan ihmisissä aikaiseksi? Maslow:n tarvehierarkian mukaan ainakin se, että ihmisten turvallisuuden tarve ei täyty. Koska turvallisuuden tarve jää täyttymättä ihminen ei kykene iloitsemaan esimerkiksi luonnon kauneudesta eikä muodostamaan luonnollisia kontakteja muihin ihmisiin ja tiedonhankkimisen kynnys ainakin nousee, ellei halu kokonaan lakkaa. Ihmisiä lamaannutetaan jatkuvilla uutisilla katastrofeista ja maalaamalla tulevaisuuden uhkakuvia.

20160209_170122-01
Koko inhimillisen historian ajan ihmisellä on ollut tarve koristella ympäristöään ja itseään. Tarve nähdä ja luoda kauneutta on ihmisen korkeampia tarpeita. Paljon museoita kierreltyäni olen havainnut, että ihmiset ovat aina nauttineet kauniista esineistä. Koruja tehtiin jo kivikaudella esimerkiksi simpukoista sekä kotiloista ja kauniista kivistä. Tarvekaluja, kuten astioita ja teräaseita, on ammoisista ajoista koristeltu käyttäjän omien esteettisten mieltymysten mukaan. Mitä pidemmälle ihmisen kehitys eteni, sitä suureellisemmiksi ja arvokkaammiksi arkiset tarvekalut, korut ja taide-esineet muuttuivat. Ja sitten kehitys muuttui. Minimalismi sai valtaa, ainakin osassa maailmaamme. Ihmisen maku muuttuu!

 

20160212_104546-01
Istuessani New York kahvilassa Budapestissa tunsin lämpimän ailahduksen sydämessäni. Katselin kahvilan korkealla olevaa kattoa. Sinne oli tehty upeita kipsitöitä ja maalattu kauniita kuvia. Katon listat kuten myös nurkkalistat ja kahvilassa olevat pylväät olivat kullatut. Katosta valaisimina roikkuivat valtavat kristallikruunut. Ympärilläni olevan tilan kauneus oli satumaisen kaunista. Pystyin hillitsemään itseni siihen asti kun takaani parvekkeelta alkoi kuulua flyygelin soittoa. Mieheni kertoi, että flyygelin eteen oli istahtanut mies joka soitti kahvilassa istuville asiakkaille taustamusiikkia. Kaiken sen kauneuden ympäröimänä aloin itkeä. Mieleeni pujahti ajatus: ”Olenko elänyt kulttuurityhjiössä?” Olin sulkenut itseni elämältä ja sen kauneudelta niin kauan. En tuntenut oloani turvalliseksi, joten käytin kaikki valveillaoloaikani selviämiseen päivästä toiseen. Yli kymmenen vuotta olin elänyt ilman kirjoja ja valokuvaamista. Olin käynyt näyttelyissä ja teatterissa mutta katselin teoksia ja näytelmiä ikään kuin verhon lävitse, näkemättä kuitenkaan. Elämäni ei tyydyttänyt sitä sisäistä tarvetta kauneuteen ja iloon, joka minulla eli teräskuorestani huolimatta syvällä lähes läpi jäätyneessä sydämessäni.
Vaikka opiskelin Maslow:n tarvehierarkian ulkoa ympäri jo parikymppisenä, vasta nyt viidenkympin paremmalla puolella, se on avautunut minulle ja alkanut elää. Voin peilata siitä omaa elämääni ihan yhtä hyvin kuin Suomen valtion elämää. Moni asia on mennyt perspektiiviin, kun olen tutkinut ihmisen tarpeita. Tarvehierarkia on antanut selityksen myös sille, miksi me käyttäydymme kuin lampaat, vaikka kyseessä on koko meidän elämä. Emme nouse vastarintaan, vaikka elämä sellaisena kuin me sen ehkä haluaisimme pitää, murenee ympäriltämme.