Kategoria: Kiire

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kiire, Muutos

Pienet asiat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäni aikana maailma on muuttunut valtavasti. Kun minä olin lapsi, ei jokaisessa talossa ollut puhelinta tai televisiota. Videoita  ja niitä seuranneita  dvd-soittimia ei ollut edes keksitty. Kun minä olin lapsi, ihmiset kuuntelivat vielä paljon radiota. Omakin maailmankuvani rakentui pitkälle radiosta saamani tiedon varaan, vaikka suurimman osan radion parissa viettämästäni ajasta kuuntelin lähinnä musiikkiohjelmia. Vanhempani olivat suojelunhaluisia ja rajoittivat televisionkatseluani. Muistan kun ala-asteella ollessani televisiosta tuli ”Juuret”. Kaikki puhuivat siitä koulun välitunneilla. Minä en ”Juuria” saanut katsoa. Vanhempani olivat päättäneet, ettei se ollut minun ikäiselleni sopivaa katsottavaa. Silloin se harmitti, mutta nyt olen hyvin tyytyväinen. Olen hyvin kerinnyt ahdistua ihmisen julmuuksista aikuisenakin.

Tuolloin elämä oli yhteisöllisempää. Naapureissa vierailtiin tämän tästä juomassa kupponen kahvia ja keskustelemassa päivän polttavista asioista. Oli talkoita, joissa autettiin pyyteettömästi apua tarvitsevia ja naapurin kakaroita ojennettiin siinä samalla kun omia lapsiakin.

 

1-DSC_0014

 

Ehkä aika kultaa muistot. Silti toivoisin, että moni asia entisestä palaisi takaisin. Kaipaan toisista ihmisistä välittämistä, joka on kadonnut (ja jonka moni kaupungissa kasvanut kokee ”kyttäämisenä”). Myös pienistä asioista nauttiminen on tainnut jäädä menneisyyteen. Mieheni luki minulle Kodin Kuvalehden nettijulkaisusta eilen lauseita, joita ei nykypäivänä enää kuule. ”Limsaa saa vain saunapäivänä!” ”Ostaisin kolme merkkaria ja 2 keltaista nallekarkkia.” ”Tänään mankeloin!” Näistä lauseista kuulee heti, että ne on sanottu menneisyydessä. Nykyään limsaa juodaan jatkuvasti, eikä kukaan osta enää yhtä karkkia, vaan kokonaisen pussillisen sitä tai tätä. Mahtaako kukaan enää mankeloida?

Elämme yhteiskunnassa, jonka tahti on aivan toinen kuin ennen. Ihmiset ovat pikku hiljaa tottuneet haluamaan suurempaa ja mahtavampaa. Ehkä se on inhimillistäkin, että ihmiset haluavat tavoitella jotain parempaa, kuin mitä heillä on. Jossain vaiheessa vain käy niin, että mikään ei enää riitä. Ihmisistä tulee kroonisesti tyytymättömiä ja elämästä katoaa ilo, kun syvällä sisimmässä jäytää tunne siitä, ettei saavuta jotain epämääräistä, jota kokee tavoittelevansa.

Mistä meille on tullut ajatus siitä, että onni löytyy jostain muualta? Miksi me luulemme että onni löytyy etsimällä, kuluttamalla, ostamalla? Onni on valinta. Se löytyy kysymällä itseltä yksinkertaisia kysymyksiä: mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mistä minä nautin? Mikä tuo minulle iloa? ”Joo joo! Helppohan sun on sanoa. Ei meillä kaikilla ole varaa jäädä kotiin miettimään asioita. Mullakin on 3 lasta ruokittavana ja se on kallista!” Tämän tyyppisiä vastauksia saa, kun esittää ajatuksen onnellisuuden löytymisestä. Jokaisen elämässä on realiteetteja, joille ei voi mitään. Jokaisen elämässä on myös paljon asioita, joita voi muuttaa. Realiteetit on hyväksyttävä ja muutettava niitä asioita joita voi.

 

1-DSC_0004

 

Epäilen, ettei onni löydy ostamalla, kuluttamalla eikä matkustamalla maailmaa ympäri. Onni on hyvin pienissä ja arkisissa asioissa. Se lähtee yllättäen kolmesta pienestä mutta samalla terveyttä edistävästä asiasta: ravintorikkaasta ruuasta, liikkumisesta luonnossa ja hyvistä yöunista. Olen itse tipahtanut kiireisestä ja stressaantuneesta työelämästä tyhjän päälle ja joutunut rakentamaan elämäni uudelleen muutamaankin kertaan, joten puhun omasta kokemuksestani. Kun nuo kolme elämän peruspilaria ovat balanssissa, voi alkaa rakentamaan sen ympärille muuta iloa ja tyydytystä tuovaa elämää. Olen muistuttanut itseäni viimeisen viiden vuoden aikana useasti siitä, miten tärkeää on itsensä kuuntelemisen lisäksi se, että annat itsestäsi muille ihmisille ja elämälle.

Itseään pitää ajatella, tehdä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja mielekkäitä Elämme täällä yhdessä muiden rinnalla ja toisten palveleminen tavalla tai toisella antaa merkityksen elämälle. Jokainen palvelee toisia omalla tavallaan. Jotkut hoitavat, toiset ajavat bussia tai pitävät huolta kirjastoista. Jotkut tekevät taidetta ja joillekin muiden palveleminen on kaupassa työskentelemistä. Kukin palvelee omalla tyylillään ja taidollaan, tavalla, jonka kokee itselleen läheiseksi. Ja jos luulet, ettei esimerkiksi kaupan kassana työskenteleminen olisi tärkeää, mieti uudelleen. Kaupan kassahenkilö voi olla jollekin ainoa henkilö, jonka tämä sinä päivänä kohtaa. Hänelle on siis hyvin merkityksellistä onko kassahenkilö kohtelias ja hyväntuulinen vai jurottava ”mörkö”.  Jos työ pitää tehdä, ansaitsee se tulla tehdyksi huolellisesti ja arvostaen.

Me olemme nyky-yhteiskunnassa tottuneet kiireeseen ja tavoittelemaan jatkuvasti entistä suurempia asioita. Olemme tottuneet hakemaan elämyksiä. Olemme hakeneet elämyksiä niin kauan ja niin monelta taholta, että mikään ei oikeastaan enää tunnu miltään, mikään ei enää kolahda. Olisiko aika suunnata katseet maailman tarjoamiin pieniin nautintoihin? Ne ovat niin vaatimattomia, ettei niitä tahdo huomata. Tuulenvire ulapalla, talitintin ja peipon viserrys kevätaamuina, sateen jälkeinen tuoksu ulkona, puhkeavat koivunlehdet ja ilta auringon viimeiset säteet.

 

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Kiire, Muutos

Zen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hiljaisuus ja rauha. Karu mutta vihreä japanilainen puutarha, jossa on vesiaihe ja yksinkertainen penkki mietiskelyhetkiä varten. Meditaatio. Zen.

1-DSC_0010-001
Sydäntäni koskettaa hiljaisuus. Haluaisin retriittiin, etsimään oman hiljaisuuteni rajoja. Haluaisin päästä etsimään täydellistä hiljaisuutta, itseäni hiljaisuudesta. Haluaisin tietää, löytyykö oman olemiseni ydin hiljaisuudesta, kuten olen kuullut kerrottavan, vai pitääkö sitä etsiä jostain muualta. Hiljaisuus ja meditaatio tuovat olennaisen lähelle, sen olen jo havainnut. Pysähtymisessä on uskomaton voima. Kiireettömyys opettaa tuntemaan itsen paremmin. Hiljaisuudessa minä olen, vain olen. En yritä mitään, yksinkertaisesti olen. Kukaan ei vaadi minulta mitään, ei odota mitään. Saan olla. Tässä hetkessä, hiljaisuuden ympäröimänä, olen täydellinen sellaisena kuin sillä hetkellä olen.
Hiljaiset hetket itseni kanssa ovat näyttäneet minulle, miten tärkeää olisi oppia elämään takertumatta mihinkään. Luontokaan ei takerru, päivät seuraavat toisiaan, vuodet vierivät. Lumi sataa syksyllä ja sulaa pois keväällä, kukat kasvavat ja kuolevat. Mikään ei ole pysyvää. Takertumien on luonnon kiertokulun vastaista. Takertuminen on energian hukkaa, sillä mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Tavaroihin takertumien ja omaisuuden ylenpalttinen keräileminen on länsimaisen maailmankatsomuksen luoma harha. Kun omistat jotain, olet jotain! Kaiken menettämällä voi löytää sen, mikä on ihmiselle kaikkein tärkeintä: oman itsensä! Itseään ja sisintään on vaikea tavoittaa eläessään metelin ja tavarapaljouden keskellä. Oma itse on hukassa, jos on samaistanut itsensä omaisuuteen. On vaikea vain olla, jos koko ympäröivä maailma on täynnä romua ja kuonaa. Ne ovat epäolennaisuuksia, jotka vievät kaiken huomion siltä, joka on jokaisen ihmisen suurin rikkaus: olla rakastava sielu.

1-DSC_0033
Yhteiskunnassamme arvostetaan ihmistä, jolla on suuri omaisuus. Ihmisen arvon mittana pidetään isoa kotia, kallista autoa, viimeistä huutoa olevaa kännykkää ja oikeata merkkiä olevia vaatteita. Kiinnitämme huomiota ulkoisiin asioihin, jotka ovat toisarvoisia. Teemme päätelmiä ihmisestä ulkoisten avujen ja pukeutumisen, ”voitonmerkkien”, perusteella. Sisäiset ominaisuudet jäävät valitettavan usein ulkoisten varjoon. Kodit ovat niin täynnä rojua, ettei uudelle enää ole tilaa.

Keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden suvaitseminen ovat hyveitä, jotka olemme unohtaneet. Nopeutta arvostava yhteiskunta ei salli eteenkään keskeneräisyyttä. Nämä kaksi hyvettä ovat itsellänikin opettelussa. Elätin sydämessäni unelmaa remontoiduista vessoista ja uusituista putkista sekä uusista tapeteista ja lattiapinnoista. Olen elänyt jonkin aikaa sitten muutamia kuukausia putkiremontin keskellä ja kärsin joka sekunti. En osannut nauttia keskeneräisyydestä tai matkalla olemisen seikkailusta. Tällä hetkellä kärsin, että makuuhuone on tapetoimatta ja lattioita ei edelleenkään ole uusittu. Keskeneräisyyden sietäminen on oman elämäni Juudas Iskariot, kavaltaja. Se osoittaa itselleni oman epätäydellisyyteni, pahinta mitä perfektionistin maailmassa on.

1-DSC_0029-001
Tavoittelen pienempää elämää, vähemmän kulutusta, luonnonmukaista, rauhallista ja ekologista elämäntapaa. Haluan toteuttaa elämässäni ihanteita, jotka todella koskettavat sydäntäni. En tarvitse kaikkea mitä haluan, se on hyvä pitää mielessä. Otan kaksi asekelta eteen tavoitteideni kanssa ja yhden taakse. Elämä on epätäydellistä, mutta silti siitä on helppo löytää pieniä iloja.

Elän tällä hetkellä kiireetöntä ja rauhallista elämää, joka paikka paikoin muistuttaa tuota tavoittelemaani ”zen”-tilaa. Silti takaraivossani kytee epäilys siitä onko näin hyvä? En osaa enää suhtautua kiireeseen ja jatkuvaan stressiin oltuani nyt lähes vuoden irti oravanpyörästä. Minulla ei ole minkäänlaista halua palata takaisin elämään, joka oli suorittamista, kasautuneita paineita ja toteutumattomia toiveita. Olenko enää edes yhteiskuntakelpoinen, vaikka pyrkimykseni on olla aktiivinen ja tuottelias yhteisön jäsen? Onko reilua muita kohtaan, kun nautin elämästäni, vietän rauhallista ja hiljaista elämää kotonani osallistumatta kulutusjuhlaan? Missä menee itsekkään ja itsestään välittävän raja?

Arkipäivän realismia, Kiire, Työ

Vaihtopenkillä istujat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Koko ikäni olen tehnyt töitä elämän vaihtopenkille joutuneiden kanssa. Osa heistä on joutunut sinne omien valintojensa seurauksina ja osa ihan tahtomattaan. Olen kuullut satoja tarinoita elävästä elämästä, kuulla useastikin toiveen siitä, että elämä olisi mennyt toisin.
Olin kahdeksankymmentäluvulla vuoden töissä erityisluokassa. Pienessä maaseutukunnassa luokkaan olivat päässeet/joutuneet kaikki hieman normista poikkeavat lapset. Joukossa oli lapsia, joilla oli eriasteisia kehitysvammoja sekä lapsia, jotka eivät vain sopeutuneet luokkaan tai olivat tulleet kiusatuiksi ja sitten eristäytyneet. Tuo vuosi oli hyvinkin antoisa, se opetti minulle paljon erityislasten kanssa toimimisesta. Pari vuotta kouluavustajavuoteni jälkeen olin puolivuotta töissä Ylisen keskuslaitoksessa Ylöjärvellä. Olin päättänyt hakea Terveydenhuolto-oppilaitokseen ja arvelin saavani arvokasta hoitokokemusta kehitysvammaisten keskuslaitoksesta. Ainoa kokemukseni kehitysvammaisista tuolloin oli tuo lukuvuosi kouluavustajan työssä. Ensimmäiset viikot olivat minulle vaikeita. En ollut koskaan nähnyt niin vaikeasti vammaisia ihmisiä ja minun oli hankalaa tottua näkemääni. Aloitin työt ”helpommalta” osastolta, jossa ihmisten vammat eivät olleet niin silmiinpistävän kraaveja, henkinen kehitysvammaisuus oli kuitenkin selvä. Opin pitämään työstäni ja puoli vuotta sujui nopeasti. Kuljin matkat Tampereelta Ylisen keskuslaitokselle bussilla, koska minulla ei vielä tuolloin ollut autoa käytössä. Eräs matka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Istuimme erään silloisen työkaverini kanssa vierekkäin. Mainitsin työkaverilleni, kuinka en voi ymmärtää sitä, miten jotkut vanhemmat tuovat lapsensa suuren keskuslaitokseen ja unohtavat tämän sitten tänne aivan tyystin. Olin seurannut muutamaa asukasta, joita ei kukaan käynyt koskaan katsomassa ja tunsin valtavaa myötätuntoa noita unohdettuja kohtaan. Työkaverini kääntyi minuun päin ja lausui. ”Kyllä se on ihan ymmärrettävää. Vammaisen lapsen saaminen on niin valtava shokki, että vanhemmat haluavat unohtaa sen kokonaan. Meille puhuttiin tästä kehitysvammahoitajan koulutuksessa!” Aikaa on tuosta kulunut jo lähes 30 vuotta, enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi täysin unohtaa omat lapsensa. Mahtaako olla niin kuin erään ystävättäreni kanssa päivänä muutamana keskusteluissa totesimme, että terveydenhuoltoalan koulutus (kuten kaikki muutkin koulutukset olettaisin) muovaa meidät tiettyyn muottiin, jossa meidän sitten toivotaan pysyvän? Työn kehittämistä toivotaan, mutta vain tietyissä rajoissa.
Sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen olen työskennellyt mielenterveysongelmaisten kanssa OYS:n osastolla, alkoholi- ja huume-ongelmaisten kanssa Päihdekeskuksessa sekä vanhusten kanssa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tutuksi ovat tulleet useanlaiset teoriat ja hoitokeinot.
Olen miettinyt mikä minua on vetänyt hoitotyöhön, joka ei ole valtavan mediaseksikäs eikä arvostettu. Olisin nuorena hoitajana voinut hakeutua töihin ihan toisenlaisille hoitoaloille. Hoitotyössäkin keskussairaalojen ja yliopistosairaalojen työ on huomattavasti arvostetumpaa kuin ruohonjuuritason työ, puhumattakaan näistä marginaaliryhmistä, joiden parissa minä työtäni olen tehnyt. Päivääkään en silti kadu. Koen, että olen saanut työstäni valtavan määrän oppia ja ymmärrystä ihmisluonnosta, hoitamisesta sekä elämästä. Etenkin nämä ”elämän vaihtopenkillä istujat” ovat tuoneet omaan elämääni valtavasti väriä ja arvokasta kokemusta. Heiltä sain yhden elämäni suurimman opetuksen: muista iloita elämän pienistä asioista!

 
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.
(Ote runosta ”Hymyilevä Apollo”/Eino Leino)

Työ terveydenhuollossa on muuttunut kiireiseksi. Päästessäni töihin terveyskeskuksen vuodeosastolle, eräs hoitaja sanoi minulle ”Älä sitten jää suustasi kiinni potilaitten kanssa lääkkeiden jakokierroksella. Anna lähihoitajien hoitaa keskusteleminen.” Kuulin, mutten kuunnellut. Enhän minä voi hoitaa potilaita, jos en tiedä mitä heille kuuluu. Hoitohenkilökunnan mitoitukset ovat minimissään, siksi töitä tehdään kiireessä ja alimiehityksellä. Kärjistettynä voisi sanoa, että kiireessä virheiden mahdollisuus moninkertaistuu ja hiljaiset ja vaatimattomat potilaat saavat vähemmän ja mahdollisesti huonompaa hoitoa. Silti olen sitä mieltä, että hoitajat kykenevät uskomattomiin suorituksiin ja jokainen tekee parhaansa.
Herkälle sielulle työ terveydenhoidossa alkoi käydä henkisesti liian raskaaksi. Mielenpäällä oli koko ajan kymmenen asiaa ja tekemättömiä töitä ei edes kannattanut alkaa laskemaan. Pahinta oli jos vielä tunnet jotain, välitit ja olit kiinnostunut potilaista. Nykyisellä työtahdilla olin tuomittu epäonnistumaan omissa hoitotaso- ja moraalivaatimuksissani. Vähänkin ajattelevana ja asioita kyseenalaistavana tuli vastaan päivä, jolloin oli tehtävä päätös haluanko jatkaa vai lopetanko. Menetänkö mielenrauhani vai luovutanko ja mietin uutta työtä.
Hattua nostan kaikille hoitajille! He tekevät arvokasta työtä!