Taiteilijaelämä – alkoholismi. Liittyvätkö ne todella yhteen? Katselin taannoin dokumenttia Pentti Saarikoskesta. Silmieni eteen avautui pahasti alkoholisoituneen taiteilijan sekava maailma. Saarikosken ulkoisesta olemuksesta erotti humalan merkit. Silmien harituksen ja verestyksen näki ohjelman dokumentaaristen pätkien musta-valkoisuudesta huolimatta. Hänen puheestaan kuulin ne samat valheet, tekosyyt ja kieroilut, kuin niin monen muunkin alkoholistin suusta olen elämäni aikana kuullut. Aikalaisten kertomukset vahvistivat käsitykseni. Pentti Saarikoski oli alkoholisti.
Mistä on saanut alkunsa käsitys, että taidemaalarit ja kirjailijat, etenkin runoilijat, ovat alkoholisteja? Alkoholisti ei mielellään päästä ketään lähelleen, koska pelkää totuuden juomisestaan paljastuvan, mikä tekee kirjailijoista jotenkin romanttisia. Kirjailijan ammatti tavallaan antaa luvan juomiseen. Oletetaan, että juomisesta saa inspiraatiota. Alkoholismi on herkkien ihmisten ongelma. Elämä satuttaa ja koskettaa niin lujaa, että sitä lääkitään alkoholilla, joka on meidän yhteiskunnassamme helposti saatavilla ja siten helppo vaihtoehto.
En ymmärrä mistä nämä fiktiiviset käsitykset alkoholin luovuutta kohottavasta vaikutuksesta ovat lähtöisin. Mikä on syyn siihen, että oletetaan luovien ihmisten ammentavan luovuutta ja taitoaan viinan vaikutuksista tai juomisen ilosta? Humalaisten ”keskustelut” ovat porukalla huutamista, kukaan ei kuuntele. Omaa mielipidettä yritetään tuoda esille kohottamalla ääntä muiden puheen yli. Ajatus katkeilee kesken lauseen ja asiat vaihtuvat lennosta toisiin. Humalainen ei kykene keskittymään asioihin. Alkoholisti on etääntynyt todellisuudesta. Hän on päihteiden orja, koska ei kykene kantamaan vastuuta elämästä, eikä halua puhua vaikeista asioista. Alkoholistien ongelmanratkaisutaidot ovat usein puutteelliset ja kyky käsitellä tunteita taantunut.
Käännetäänpä asia päinvastoin. Voiko ihminen, joka ei käytä päihteitä olla uskottava kirjailija? Varmaan voi, mutta uskon että humalaton ja krapulaton pää kykenee ajattelemaan luovemmin ja selkeämmin. Ihminen, joka ei sekoita päätään kemiallisilla aineilla, kykenee ilmaisemaan itseänsä selvemmin, loogisemmin ja monipuolisemmilla tavoilla, kuin kollegansa, jonka aivotoimintaa päihteet sotkevat. Päihteettömän ihmisen keskittymiskyky on huomattavasti parempi kuin humalaisen tai saati sitten alkoholisoituneen.
Historiassamme on kuitenkin useita kirjallisuuden merkkihenkilöitä, jotka ovat olleet jopa surullisen kuuluisia alkoholin käytöstään. Toisena esimerkkinä Saarikosken rinnalla voisi mainita Aleksis Kiven. Kivi oli myös skitsofreenikko. Mahtoiko hän lääkitä mahdollisia harhojaan viinaksilla? Mene ja tiedä. Eräässä ohjelmassa Raija Oranen kertoi alkoholismistaan. Hän oli ymmärtänyt, miten hänen elämässään kirjoittaminen ja viinin lipittäminen liittyivät yhteen. Hänen terveytensä oli alkanut kärsiä. Vasta sairastuminen oli antanut hänelle kimmokkeen lopettaa juominen. Itse hän sanoi, että raitistuminen on parantanut hänen kykyään työskennellä uusien käsikirjoitustensa parissa.
Saarikoski oli harvinaisen älykäs ja lahjakas runoilija ja kääntäjä, kyetessään kääntämään niin vaikeaa tekstiä ja kirjoittamaan kuuluisia runojaan alkoholismistaan huolimatta. Sellaista lahjakkuutta, joka kykenee ylittämään noin suuren esteen kuin alkoholismi, on kunnioitettava! Saarikoski kuoli vuonna 1983 Valamossa sisäiseen verenvuotoon vain 46-vuotiaana. Mitähän hän olisi kyennytkään vielä saavuttamaan, jollei olisi tuhonnut itseään hitaasti mutta varmasti alkoholilla?
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 