kirjoittaminen – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Harrastukset, Intohimo, kirjoittaminen, Taide

Mä en osaa piirtää?

19 maaliskuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ja heti aluksi: MINÄ EN OSAA PIIRTÄÄ. Piste.

Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?

Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.

sdr — Keri Smithin ”Tuhoa tämä kirja”. Saa nähdä miten kirja tuhoaminen onnistuu ihmiseltä, jolle jo hiirenkorvien tekeminen kirjoihin on pyhäinhävästys!

Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.

Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.

Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.

dav — Väsähtänyt opiskelija taidekasvatuksen luennolla.

Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?

Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!

cof

Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”

Koe voi alkaa!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, kirjoittaminen, Oivallus

Paluu juurille

6 helmikuun, 20186 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tammikuun aikana olen lukenut paksuja tiiliskiviromaaneita, ja niiden avulla irroittanut itseni todellisuudesta. Aloitin Mika Waltarin Mikael Hakimilla, jonka kuuntelin äänikirjana. Dostojevskin Karamazovin veljekset aloitin heti vuodenvaihteen jälkeen ja nyt olen kolmannessa eli viimeisessä osassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa. Painavat ja suurikokoiset kirjat ovat rasittaneet käsiäni ja nyt muutaman päivän on ranteitani pakottanut. Eilen ja tänään on ollut aikaa ajatustyölle, koska olen päättänyt hieman lepuuttaa siroja käsiäni.

mde — Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogia

Tilan antaminen omalle ajatuksen flow:lle on nostanut pintaan tuskallisen kysymyksen. Teenkö elämässäni oikeita asioita? Eli annanko aikaa oikeille jutuille. Vastauksen tiedän. Elämäni tärkeimmät asiat ovat jääneet. Ne kolme kovaa K:ta, joista olen ennenkin kirjoittanut, ovat saaneet väistyä hetkeksi syrjään: kirjoittaminen, kuvaaminen ja kutominen. Osittain kolme K:ta on jäänyt sairastamisen takia. Kysymys tänään kuuluikin: sairastanko siksi, että olen viskannut syrjään elämäni tärkeimmät asiat? Voiko ihminen yleensäkin sairastua, jos ei tee itselleen tärkeitä asioita. Eräs maahanmuuttajana maahan tullut opiskelijani sanoi kerran: ” You caucasians are so weak, that even small things make you take sickleave!”

1-DSC_0043

Olen kaivannut valokuvaamista. Kaivannut oikeaa valokuvaamista, oikealla kameralla, omalla Nikonillani. Kaipaan sitä miltä Nikon tuntuu käsissäni, kaipaan sen painoa. Toki olen kuvannut, ottanut tuhansia kännykkäräpsyjä ajattelematta mitä ja milloin kuvia otan. Nikonin kanssa asiaa pitää ajatella, paneutua kuvaamiseen ja antaa aikaa kameralle, mielelle ja sydämelle tehdä yhteistyötä. Sitä olen kaivannut. Olen kaivannut myös kirjoittamista. Sitä kuinka flow vie, kun aloitan naputella tietokoneen näppäimistöä.

1-DSC_0070

En tiedä voiko ihminen sairastua, kun hän toimii omaa sisintään vastaan, tekemällä asioita, jotka sotivat omaa sielunsuunnitelmaa vastaan. Mutta sen tiedän, että aion lepytellä sydäntäni, tehdä itseni tyytyväiseksi ja palata omille juurilleni, tekemään asioita, joista juuri minä nautin. Työ haittaa harrastuksia, mutta silti minulla on halutessani runsaasti aikaa toteuttaa itseäni. Voin valokuvata sekä kirjoittaa tuntojani ja kokemuksiani sekä niistä nousevia tarinoita ja haluan jakaa ne muiden ihmisten kanssa.

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Historia, Intohimo, Kirjallisuus, kirjoittaminen, Taide

Taidehistorian peruskurssilla

21 marraskuun, 201710 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ennen kun aloin opiskella taidehistoriaa ajattelin, että taidehistoria olisi yksinkertaisesti taiteen historiaa ja että se kertoisi ja tutkisi taidetta eri aikakausina. Ymmärtääkseni taidehistoria on kuitenkin ollut pitkään hyvin rajattu oppiaine. Minulle sana ”rajattu” tuo heti sellaisen konnotaation, että jotain on jätetty ulkopuolelle. Ville Lukkarinen sanoo kirjassa ”Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa”, että akateemisessa maailmassa olivat vielä jokin aika sitten hyväksyttyjä vain tietynlainen näkökulma ja lähestymistapa sekä tietynlainen kirjoitustyyli Näin tarkat rajaukset jättävät helposti monia teoksia tarkastelun ulkopuolelle.

Katselin vastikään taidehistorioitsija ja -kriitikko Waldemar Januszczakin juontamaa ohjelmaa “Kahlitsematon renessanssi”. Ilmeisesti myös taidehistoriassa, kuten tavallisessakin historiassa, päättäjät/valtaapitävät kirjoittavat historian. Januszczak esitteli ohjelmassa muutaman upean taideteoksen. Näitä teoksia ei kuitenkaan pidetä renessansiin kuuluvina, vaikka ne ovat tuona ajanjaksona tehtyjä. Esitellyt teokset olivat tehty terrakottasta, kun taas renessanssin arvostetut työt olivat lähinnä marmoria.

Ensimmäiset taidehistorian kirjoitukset loi Giorgio Vasari (1511–1574), jonka kirja ”Taiteilijaelämänkertoja” loi pohjaa modernille taidehistorian kirjoitukselle. Vasarin kirjoituksista on päästy pitkälle. Taidehistorian tutkimusta kutsutaan nykyisin usein visuaalisen kulttuurin tutkimukseksi ja siitä on tullut poikkitieteellistä. Vasarin aikaan, ja pitkään sen jälkeenkin, oli tärkeää pystyä määrittelemään tyyli ja se konteksti mihin teoksella viitataan. Nykyaikana nuo määreet eivät enää ole useinkaan kovin tärkeitä. On myös luovuttu aikajaottelusta. Taide voi nykyisin olla kannanottoa esimerkiksi valtakunnan politiikkaan, seksuaalisuuteen, sosiologisiin tai ekonomisiin tilanteisiin.

Screenshot_20171121-090803-01 — Giorgio Vasari

Vaikka taidehistorian kirjoitus on muuttanut muotoa ja taidehistorian teoriat seuranneet toisiaan, ovat taide ja historia kulkeneet tavallaan käsi kädessä. Jokaisella ”historiallisella aikakaudella” luodaan omannäköistä taidetta ja jokaisella aikakaudella on ollut taiteilijoita, jotka ovat olleet edellä aikakauttaan, eivätkä siksi ”sovi” oman aikakautensa taidehistorian kirjoitukseen. Tavalla tai toisella jokainen taideteos kertoo pienen tarinan aikansa historiasta. Vaikka nykyaikainen taidehistoriantuntemus väittääkin toisin, kertoo jokainen taideteos mielestäni aina jotain nimenomaan omasta ajastaan.

cof — Pekka Jylhän J.V. Snellmanin patsas ”Nuori sielu avoinna – Ung själ, öppet minne”

Taidehistorioitsijalle etenkin historian tuntemus, mutta myös kirjallisuuden tuntemus ovat erittäin tärkeitä. Monet varhaisimmista töistä ovat saaneet vaikutteita kirjallisuudesta. Kirjassa ”Compelling visuality” Oskar Bätschman kertoo Poussinin teoksesta Pyramis ja Thisbe. Teoksen historia avautui vasta lukemalla muutama klassisen kirjallisuuden teos. Ilman noita kirjallisia materiaaleja teos olisi ollut hämmentävä. Lisämateriaalia alettiin etsiä, kun teoksessa jossa on myrsky ja taivaalla näkyy jopa kaksi salamaa, lammen pinta on peilityyni. Tämä tosiasia sai historioitsijan paneutumaan asiaan tarkemmin ja hän löysi yllättäviä yhdistäviä tekijöitä taustalla näkyvän Bacchuksen temppelin ja peilityynen lammen välillä.

staedel_altemeister_poussin_nicolas_gewitterlandschaftmitpyramusundthisbe_1651 — Poussini: Pyramis and Thisbe

Taidehistoriassa painotetaan narratiivisuutta ja kirjoittamisen merkitystä taidehistoriassa, koska tulkinnat ja analyysit esitetään puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Taidehistorioitsija ei ehkä itse luo taidetta, mutta hänen tulee kyetä sanoilla esittelemään työ muille ihmisille, joten hyvä kirjallinen ilmaisu ja sanavarasto sekä kirjallisuuden tuntemus ovat tärkeä apu taidehistoriassa.

Vaikka taidehistoriassa pidetään historian ja kirjallisuuden tuntemusta tärkeänä, ovat esteettisyys ja työn taidokkuus olennaisimmat tekijät. Nykyaikana arvostetaan myös työn mahdollisista kantaaottavuutta tai kykyä ilmaista jotain tiettyä abstraktiakin asiaa.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Käsityöt, kirjoittaminen, Kutominen, Muutos

ADHD?

8 maaliskuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kai minulla on joku ADHD, kun en pysty keskittymään mihinkään kauaa. Minulle on sanottu jo lapsena, että olen hätäinen ja en pysty keskittymään asioihin. Ekaluokan todistuksessakin luki että ”hieman hätäinen tavaaja”. Häpesin tuota todistusta koko lapsuuteni. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että kai sitä on ollut hätäinen tavaaja, kun oli osannnut lukea jo kauan.

Kukaan lähipiirissäni ei ymmärtänyt valintaani opiskella sairaanhoitajaksi, kun olen äkkinäinen ja kiireinen luonne. Äitini päivitteli lasityöharrastustani. Ei ymmärtänyt ollenkaan, kuinka pystyin niin tarkkaan työhön, vaikka olen tällainen huithapeli.

Minua on kutsuttu jos millä nimellä, joka kuvaavat äkkipikaista, keskittymiskyvytöntä ja hätäistä ihmistä. Olen jopa itse alkanut uskomaan, että olen sellainen. Mitä vanhemmaksi tulen sen selvemmin tajuan, että en ole kuvauksen kaltainen. Olen vain toteuttanut muiden ihmisten käsitystä itsestäni. Tempperamenttia minulta kyllä löytyy, mutta kykenen hyvinkin keskittymään tuntikausiksi johonkin, jos aihe on minusta mielenkiintoinen. Toisinaan asia vie niin mukanaan, että sama vaikka pommi tipahtaisi naapuriin, en juuri katsettani askareistani nostaisi.

Ensimmäinen mieheni ihaili kykyäni innostua jatkuvasti uusista asioista. Kyky innostua uudesta on itselleni merkki siitä, että voin hyvin. Elin kymmenen vuotta niin ettei mikään uusi innostanut. Mistään en saanut ”flow”ta. Toimin hyvin päivästä toiseen ja täytin velvollisuuteni, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että jokin on pahasti pielessä. Jotain olennaista puuttui elämästäni. Nyt innostuneisuus on palannut. Opettelen taas onnellisena uusia taitoja, josta varmastikin suurin osa jää pölyttymään käytön puutteessa. En anna sen häiritä itseäni, vaan puksutan eteenpäin.
Enkä sittenkin olen eräällä tavalla keskittymiskyvytön. En kykene sitoutumaan yhteen asiaan. Opettelen jatkuvasti uutta ja hylkään vanhoja jo opittuja taitoja, joista hieman hiomalla voisi saada aikaan varsinaisen timantin. Minua vain ei kiinnosta loistaa. Minua kiinnostaa tuo uuden opettelu.
On muutama mielenkiinnonkohde, joihin palaan aina kokeiltuani uutta: valokuvaaminen, kirjoittaminen ja kutominen (yleensäkin lankakäsityöt). Ne ovat minun ankkurini tässä maailmassa. Kaikki muu on eräänlaista silmänlumetta, joiden annan hämätä itseäni aika ajoin.

Olen antanut suuren osan elämääni muiden mielipiteiden määritellä elämääni. Tiedän, että on olemassa paljon muitakin ominaisuuksia, joita toteutan, vaikka tiedän, etteivät ne pohjimmiltaan ole totta. Läheisten mielipiteet vaikuttavat valtavasti elämäämme. Ihminen oppii olemaan ihminen seuraamalla ja jäljittelemällä. Suurimmalla osalla ihmisistä on tarve miellyttää muita ja tulla siten hyväksytyksi joukkoon. On kuitenkin jossain välissä hyvä tarkastella, elääkö minussa jokin ominaisuus tai piirre, jonka muut ovat minusta lausuneet, mutta joka ei oikeasti pidä paikkaansa. Onko olemassa jokin valheellinen ominaisuus, joka estää minua elämästä elämääni todeksi ja toteuttamasta unelmiani.
Jos olisin edelleen uskonut olevani kärsimätön, en olisi ikinä aloittanut nypläystä. Se jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Aina kannattaa kokeilla. Jos aina sanoo kaikelle EI, ei saa mitään. Tyhjän saa pyytämättäkin!

kirjoittaminen, Runot

Miksi kirjoitan

20 helmikuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun on saatava ulos nämä kurkkuani mädättävät sanat
kirjoitettava ne ennen kuin ne tuhoavat myös sieluni
tartun kynääni
muste leviää pitkin käsiäni ja käsistäni läiskiksi paperille
paperilla on Rorschachin tulkittavaksi epämääräisiä tahroja

Kirjoitan vimman vallassa
mätäpaise nenänielussani pienenee
muttei ko skaan tyhjene kokonaan
se on riivaajani – toisaalta inspiraationi

Tyhjä paperi
merkitön wordin sivu tietokoneellani
säilyttävät mielenterveyteni
ottamalla vastaan kaiken paiseesta valuvan mädän
mädän jota matkallani yhteiskunnan laitapuolelta mukaani kerään

Toiveeni :
sanat muuttavat maailmaa jossa elän
muuttavat rumuuden kauniiksi
ihmisten pahoinvoinnin ja kärsimyksen iloksi ja hyvinvoinniksi

Unelmoija
jalat tukevasti ilmassa
Luin jostain:
unelmat pitävät ihmisen hengissä
jos kykenee unelmoimaan kykenee tekemään sen todeksi

Kirjoittamalla koetan saada unelmani todeksi
mätäpaiseen kurkussani muuttumaan onnen ja ilon siemeniksi
jaettavaksi kaikille

Jonninjoutavaa höpötystä
kuinka aikuinen ihminen voi ollakin noin hölmö
höpö höpö

Kirjoitan mätäpaisettani paperille