Kotimaan matkailu – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Vaellus

Huuhkajankierros

11 heinäkuun, 2024 Ikinuoren naisen pienet ilot

Aamu valkeni aurinkoisena. Tulisi hyvä päivä pienelle vaellukselle meille molemmille aivan uudessa maastossa. Olimme viime vuonna sadepäivinä maastoa kartoittaessamme bonganneet Lapinlahden ja Rautavaaran rajalla kulkevan Huuhkajankierroksen. Tuon reitin halusimme kiertää.

Lähdimme matkaan yhdeksän jälkeen. Tahkolta matkaa reitin alkupäähän on noin 50km. Tullessamme Huuhkajankierroksen lähtöpaikalle oi parkissa vain yksi auto. Se sopi meille hyvin. Introverttinä en tykkää, että vieraat ihmiset ”häiritsevät” luontokokemustani.

Olimme lukeneet Huuhkajankierroksesta muutaman reitti kuvauksen, joten molemmilla oli jo tiedossa millaista maastoa odottaa. Kuvaukset kertoivat suhteellisen helppokulkuisesta reitistä, missä olisi sen verran nousuja ja laskuja että hengästyäkin saattaa.

Oikeassa olivat nuo kirjoitukset. Reitti oli helppokulkuinen myös noin kuuskymppiselle ylipainoiselle pariskunnalle, jolla kummallakin on ongelmia polvinivelen kanssa. Nousuja oli, kuten niitä kiviä ja juurakoita kuten aina metsässä.

Matka ei tapa, vaan vauhti! Tallustelimme verkkaisesti maisemia ihaillen. Polku kulki aluksi mäntymetsikössä ja laskeutui kohti Pieni-Valkeisen rantaa ja kiersi sitten järven ympäri. Järven toiselta puolelta eteen avautui upea harjumaisema, jonka molemmilla puolilla oli järvi, mainittu Pieni-Valkeinen harjun tällä puolella ja toisella Iso-Valkeinen.

Aurinko paistoi, oli lämmin eikä yhtään verta imevää hyönteistä! Mikä siinä oli kulkiessa! Maata asutettettaessa ihmiset kulkivat peurojen lailla harjuja pitkin, koska niillä oli hyvä maapohja kävelyyn. Tuli aika nostalginen olo harjulla kävellessä, kun mietin että täällä esi-isämme ja -äitimmekin ovat saattaneet kulkea.

Harjulta tultiin mäntymetsään. Metsikkö oli aika korkealla ja tovin kuluttua sieltä avautui upeat näkymät suppiin, joita oli molemmin puolin polkua.

Noin puolessa välissä reittiä oli Huuhkajanniemen taukopaikka jossa oli WC, laavu ja tulentekopaikka. Pidimme siinä pienen tauon ja söimme eväänä olleet voileivät. Taukopaikalla oli myös muutama ihminen koirineen joiden kanssa vaihdoimme syödessä muutaman sanan. Saatiin muutama hyvä reittivinkki ensi vuoden kesälomaa silmällä pitäen!

Taukopaikalta lähdettäessä maisema olikin sitten hyvin erilaista. Edelleen mäntymetsää, mutta jonkin verran ryteikköisempää ja mäntyjen seassa kasvoi koivuja. Jossain olisi ollut Tiilikkajokikin, jonka vartta reitti loppumatkasta kulki, mutta minä en joesta näköhavaintoa saanut. Muutaman paarman kyllä kohtasin, joten kai se joki lähellä oli.

Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan noin 6,4km (Polarini mukaan). Reittiohjeen mukaan matka on 6km, mutta minähän kiersinkin katselemassa kaikki matkalla olleet järven poukamat ja suolammet.

Oikein hyvä vierailukohde, joka sopii vanhemmille ja niille nuoremmillekin ulkoilijalle. Ei vaadi mitään erikoisia varusteita, mutta itse suosittelen tukevia varrellisia kenkiä, kuten aina maastoon kävelemään lähdettäessä.

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Luontojutut

Pumpulikirkko

9 heinäkuun, 2024 Ikinuoren naisen pienet ilot

Bongattiin viime vuoden kesälomareissulla mielenkiintoisen kuuloinen paikka tienviitasta matkalla Nurmeksesta Rautavaaralle: Pumpulikirkko. Nimikin kuulostaa jo niin pehmoiselta ja lohdulliselta. Viime kesän lomaviikolla satoi lähes tauotta koko viikon, joten vierailu tuossa ihanalta kuulostavassa kohteessa jäi!

Saimme vuokralle saman paritalon puolikkaan Tahkon vanhan golfkentän vierestä, joten oli oivallinen mahdollisuus käydä Pumpulikirkossa.

Lähdimme matkaan eväiden kanssa, vaikka itse reitti Konttimäen parkkipaikalta Pumpulikirkolle on vain 1.3 km. Matka Tahkolta Konttimäelle on yhteen suuntaan noin 85 km ja osa tiestä on hyvin kapeaa metsätietä, niin aikaa kuluisi reissuun kuitenkin useampi tunti. Viime vuonna seutuun tutustuessa huomasimme, että ruokapaikkoja tuolla välillä ei juuri ole, joten eväät on hyvä olla, ettei rouvalle iske nälkäkiukku paluumatkalla.

Polku lähti laskeutumaan jo parkkipaikalta aika reippaasti. Koko ajan odotin koska ”verta imevät ilmavoimat” iskevät. Ötököitä reitillä oli, sekä sääskiä että mäkäräisiä, mutta yllättävän vähän. Selvisimme ilman Offia. Luulen että tuulinen päivä oli meidän onnemme, sillä suurin osa reitistä oli melkoisessa vehreässä ja kosteassa ”rotkossa”, joka on oikea ötököiden paratiisi.

Polku itsessään oli ihan perus metsämaastoa: paljon kiviä ja juuria. Odotin, että se olisi ollut vaikeampikulkuista, kuin mitä se oli.

Itse Pumpulikirkko on geologinen muodostelma, joka on haljennut hiidenkirnu. Muodostelma muistuttaa kirkkosalia saarnastuoleineen. Oletan, että Pumpulikirkko nimi on tullut kiveä peittävästä sammaleesta.

Näkymä oli uskomaton! Ympärillä kohoavien seinämien juurella tunsimme itsemme todella pieniksi. Seinämissä oli isoja lohkeamia ja alueen pohja oli soista maastoa joten alueen läpi kulkikin pitkospuut. Pumpulikirkon ”lattia” olikin hyvin vehreä.

Pumpulikirkko on oiva luontokohde! Reitti on hyvin merkitty ja polku suhteellisen helppo/keskivaativa kulkea. Pumpulikirkolla voi mielestäni käydä vaikka lasten kanssa eväsretkellä. Vahva suositus tälle kohteelle.

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Kesäloma 2023

8 heinäkuun, 20248 heinäkuun, 2024 Ikinuoren naisen pienet ilot

Elämä on vienyt! On tapahtunut kaikenlaista ja on myös todella sattunut. Kirjoittaminen on ollut toisarvoinen asia. Aivan toisenlaiset jutut ovat kiilanneet tärkeysjärjestyksen keulille. Jaksaminenkin on ollut tiukilla.

Elämä on kuitenkin jatkunut ja siipeni ovat satunnaisesta räpiköinnistä huolimatta kantaneet.

Viime kesänä olimme ensimmäistä kertaa kesälomareissulla Savossa. Meillähän on ollut tapana suunnata auton keula kohti Kittilää, mutta kummastakin tuntu, että on muutoksen aika. Hani vuokrasi meille liittonsa kautta ”mökin” (10 henkilöä majoittavan paritalon puolikkaan) Tahkolta.

Kesän 2023 loma Tahkolla oli onnistunut, vaikka koko viikon satoikin vettä kuin aisaa. Ainoastaan viikon viimeisenä lomapäivänä oli poutainen päivä ja kuljimme järjestelmäkamerat kourassa ympäri Tahkon maisemia, että saisimme edes jotain todistusaineistoa itsellemme, että me todellakin olimme olleet siellä!

Koska viime kesänä Tahkon lomaviikolla satoi lähes koko viikon, keskitimme energiat ympäristöön tutustumalla. Se oli oikeastaan aika mielekästä ja helppoa. Äitini oli kotoisin Kaavilta, johon Nilsiästä (Tahkolta) on noin 40km. Itse vietin Kaavin mummolassa monta kesää lapsena. Minulla on siellä vieläkin sukulaisia, joilla mielelläni vierailen seudulla käydessäni. Yhden päivän vietimme siis Kaavilla sukuloiden. Matkalla sinne tsekkasimme Juankosken torilla Juicen patsaan.

Täältä Sääskinemen päästä lähtee vene Aholansaareen.

Yhtenä päivänä ajoimme Nurmekseen. Hani ei koskaan ollut käynyt Bomba-talolla ja omasta Bomballa vierailustakin oli kulunut jo lähemmäs 45 vuotta. (Kuulostaapa kamalalta! Olenko mä vanha? Fyysisesti ehkä. Psyykkisesti en!) päivä oli harmaa ja omiin silmiini koko paikka näytti kuluneelta ja vanhalta. Nälkä olisi jo ollut, mutta Bomban lounas ei houkutellut. Silti Bomba-talon alueessa on edelleen oma hohtonsa.

Nurmeksesta ajelimme kiertotietä Rautavaaran ja Varpaisjärven kautta takaisin Tahkolle. Rautavaara on kylä minun makuuni! Pieni reilun 1500 asukkaan kunta, jonka kirkonkylä on melko korkean vaaran päällä. Etenkin Nurmeksesta päin tullessa on aivan päivän selvää, että kylä on pystytetty vaaran laelle. Jos joskus satut poikkeamaan Rautavaaralla, vieraile myös Rautavaaran Leipomossa, joka on noin 700m Kuopioon päin kirkon kohdalta oikealla puolella tietä. Sieltä saa älyttömän hyviä ”sisään leivottuja karjalanpiirakoita” (oikeaa nimeä ko tuotteelle en tiedä).

Nurmeksesta Rautavaaralla ajaessa pisti silmään tiekyltti, jossa luki Pumpulikirkko. Nimi kuulosti korvaani niin viehättävältä, että käskin Hania kirjoittamaan sen ylös. Siinä samalla päätimme, että tänne tulemme ensi kesänä uudelleen ja vierailemme varmasti Pumpulikirkossa.

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Kesäloma 2022. Matka Leville

26 kesäkuun, 20222 kesäkuun, 2023 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mulla on takana suurten muutosten vuosi. Vaihdoin työpaikkaa. Samalla vaihtui myös hoitoalan osaamisalue vanhustyöstä kehitysvammatyöhön. Muutos oli suuri! En selvinnyt siitä ilman harmaita hiuksia, muutamaa itkupotku-raivaria ja tuskastumista sekä riittämättömyyden tunnetta. Tunsin itseni aloittelijaksi. Se tosiasia ettei uudella työmaalla oikein ollut ketään kuka olisi voinut perehdyttää minua omiin töihini, koska siellä ei ole muita sairaanhoitajia, tuntui välillä jatkuvana paineena rintalastassa.

Kesäkuun alussa aloin olla räjähdysherkkä ja tiuskin pikkuasioistakin. Koin, että olen loman tarpeessa. Koska vaihdoin työpaikkaa joulukuun puolessa välissä, kertyi minulle lomaa vain 7vrk. Onneksi uusi esihenkilöni oli huolehtinut, että palkanlisäni menevät työaikapankkiin ja voin siten ottaa sieltä tarvittaessa ylimääräisiä vapaita. Tämän lomani mitaksi sain siis kerrytettyä 13 vrk. Se tuntuu talven vääntämisen jälkeen oikein luxukselta!

Tänä talvena on saanut taipua moneksi.
Olen mm pelannut asukkaiden kanssa Kimbleä.

Olimme varanneet tavanomaisen loma-asuntomme miehen ammattiliiton kautta Leviltä. Kittilästä on vuosien saatossa tullut mun lomakohde suosikki no 1! Leviltä on helppo kierrellä katsomassa ympäri tunturi-Lappia erilaisia mielenkiintoisia luontokohteita. Lähdimme matkaan torstaina. Ensimmäinen etappi oli pysähtyä vanhemmillani Pohjois-Pohjanmaalla. Halusin tänä vuonna jakaa etenkin menomatkan muutamaan erään. Olen aika väsynyt ja tunnistan kuinka keskittymiskyky tahtoo välillä herpaantua.

Vanhempieni luona äitini oli kehitellyt perinteistä juhannusjuustoa (punaista heraa), jota sitten onnellisina lusikoimmekin suuhumme. Valitettavasti mun elimistö ei pidä maidosta ja seuraavana yönä nukuin kun siten harvinaisen huonosti. Perjantai aamuna lähdimme vanhemmiltani jo kahdeksan maissa ajelemaan kohti Rovaniemeä.

Ja koska minä olen minä, en aja suoraa paikasta A paikkan B. Ajoimme ensin Pudasjärvelle. Saimme huomata, että siellä oli purettu vanha ABC:n asema ja rakennettu uusi entistä ehompi puurakenteinen toiselle puolelle tietä. Oikein sovelista ja komeaa puurakentamisen alalla suunnannäyttäjänä profiloituneelta kunnalta! Ajoimme Jyrkkäkoskelle missä oli UDiscin mukaan uusi, upea frisbeegolf-rata. Rata löytyi, mutta jo kättelyssä meinas mammalta palaa päreet! Meidän lisäksi kenttää ympäri pörräsi ainakin miljoona sääskeä, mäkäräistä ja paarmaa. Vähän meille uusi kenttä meinas tehdä tepposia ja heitettiin väylällä 5 ensin väärään koriin. Korjattiin erhe ja heiteltiin 9 väylää, joka yksissä tuumin todettiin riittäväksi. Rata on hyvä ja halutaan palata sinne joskus. Jo pelaat frisbeegolfia, voimme suositella rataa. Se kulkee hiekkakuopilla ja mäntymetsikössä. Sen varrella on helppoja väyliä ja väyliä myös vaativampaan heittelyyn.

Pudasjärven Jyrkkäkoskelta matka jatkui Ranualle, missä kävimme eläinpuiston ravintolassa lounaalla. Söimme ihan mukiinmenevän buffet-lounaan, puolityhjässä ruokalassa. Ruokailun jälkeen matka jatkui Rovaniemelle. Olin varannut meille yöpymisen Lapin Urheiluopiston Santa Sport hotelliin. Olimme iloisesti yllättyneitä sijainnista, huoneiden siisteydestä, sänkyjen mukavuudesta sekä aamupalasta. Kaiken kaikkiaan nappivalinta, yöpymispaikaksi, eikä hintaan ollut kuin vajaa 80€.

Rovaniemellä Hani halusi käydä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Norvajärvellä, koska häntä kiinnostaa Suomen historia. Ajelin siis sinne, kun olimme tsekanneet huoneen Santa Sportissa. Parkkipaikalta oli hautausmaalle 0.5km kävely kauniissa sekametsässä. Sama polku vei myös uimarannalle, joten se oli helppokulkuinen ja leveä. Yllätyin kun pääsimme perille! En tiennyt mitä odottaa, mutta hauta olikin jyhkeä graniitista rakennettu iso mausoleum. Varsinainen yllätys oli sisällä.

Mausoleumi tuloaulassa oli muistomerkki.

Tuloaulassa oli taidetta ja iso kirja johon oli kirjoitettu kaikkien kyseiselle hautausmaalle haudattujen sotilaiden nimet. Kaatuneita oli vajaa 2500 ja lisäsi hautaan on siunattu lepoon myös vajaa 700 tunnistamatonta vainajaa. Tämä tieto kosketti! Valtava määrä aivan liian aikaisin täältä lähteneitä nuorukaisia! Vertailun vuoksi: Ukrainan sodassa on jo nyt kuollut yli 30000 venäläisjoukkojen sotilasta (plus luonnollisesti myös ne tuhannet ja tuhannet ukrainalaiset).

Muistomerkki saksalaisten Norvajärvelle haudattujen sotilaiden mausoleumissa.

Jokaisen hautapaaden alle haudatun sotilaan nimi lukee paadessa. Joissain kohti oli läheisten tuomia tervehdyksiä. Norvajärven rantaan oli laitettu risti. Sen alla oli teksti saksaksi. Tekstissä muistettiin niitä rakkaita, jotka eivät palanneet sotareissulta eikä heidän ruumiitaan ole koskaan löydetty. Tuolla nousivat tunteet pintaan. Äitinä toivon, ettei oman poikani tarvitse koskaan tuollaiselle reissulle lähteä!

Rovaniemeltä matka jatkui Juhannusaamuna kohti Sodankylää. Tankattuamme auton napapiirin Shellillä ajelin hiljakseen maisemista nauttien. Liikennettä oli vähä, poroja muutama. Askassa poikkesimme Porttikoskelle. Kumpikaan ei ollut siellä ennen käynyt, joten hyvähän sekin oli käydä katsomassa, kiirettä kun ei ollut. Kummallakaan ei siis ollut käsitystä siitä mitä tuleman piti. Ja jälkeen päin on hyvä sanoa, että onneksi poikettiin! Maisema muistutti kovin Kiutaköngästä, tosin itse koski oli aika vaatimaton. Joki kulki kallionseinämien välistä ja kallion laella oli vanha tanssilava. Lava oli niin hyvässä kunnossa, että mahtaa vielä olla käytössä

Porttikoskelta ajoin Sodankylään syömään. Juhannuspäivän lounaaksi me söimme pizzat. Kierrettiin sitten jälkeenpäin vähän kylää. Olisimme halunneet käydä kuvaamassa Kittilän vanhaa kirkkoa, mutta siellä oli häät, niin emme halunneet häiritä. Olemme joskus kuvanneet sen sisältä ja ulkoa, joten emme olleet pettyneitä.

Saavuimme Kittilään kolmen jälkeen. Ennen lomakodin avainten hakua, poikkesimme vielä Levin golfkentällä varaamassa ensimmäisen tiiajan maanantaille. Loma on alkanut!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Viikonloppu Tampereella Hotelli Tornissa

15 tammikuun, 202216 toukokuun, 2024 Ikinuoren naisen pienet ilot

Meillä on hääpäivä tammikuun 16. Tuumimme aikoinaan Hanin kanssa, että on kiva saada jotain kivaa kaamoksen keskelle. Kerrankin oltiin ajateltu fiksusti! On kiva, kun pimeän tammikuun katkaisee ihan itse suunniteltu ylimääräinen syy juhlaan

Korona estää edelleen pidemmän reissaamisen, mutta ei se mitään haittaa, meille riittää kotimaassa vielä hyvinkin paljon ihmeteltävää. Tänä vuonna valitsimme viikonlopun rentoutumiskohteeksemme Tampereen. Varatessani huonetta oli usea hotelli jo täynnä, joten valitsin yöpymispaikaksemme Sokos Hotelli Tornin. Siellä emme ole aikaisemmin yöpyneet. Tampere on suosikkikaupunkini, heti Kokkolan jälkeen! Olen asunut siellä monta vuotta. Opiskelin siellä sairaanhoitajaksi ja tyttärenikin syntyi Tampereella asuessani.

Saavuimme Tampereelle kuuden maissa illalla. Kävely rautatieasemalta hotellille vei noin viisi minuuttia. Hotellin vastaanoton palvelu oli tehokasta ja ystävällistä. Saimme huoneemme ja huitaisimme nopealla hissillä 12. kerrokseen. Huone oli iloinen yllätys! Ei tekopirteää tai -taiteellista hapatusta, vaan reilu vähän ”tehdasmaiseen” tyyliin somistettu huone. Huoneen ilme sopii mielestäni loistavasti vanhan tehdaskaupungin luonteeseen! Miksi unohtaa historia, kun siitä voi näin upeasti ammentaa vielä tänäänkin.

Torni Hotelli Tampereella on vielä aika uusi, joten hotellihuoneen sängyt ovat ensiluokkaiset. Jopa minä, joka yleensä nukun hotelleissa huonosti, nukuin yllättävän hyvin. Tosin mulla oli välillä kuuma (viihdevuodet!). Tänään löysin huoneen seinästä lämpötilan säätimen, sellaisen modernin hipaisunäppäimellisen, ja laskin huoneen lämpötilaa huomattavasti. Ilmeisesti onnistuin hipelöimään säädintä oikein, koska vartti hipelöinnin jälkeen huone tuntui selvästi viileämmältä. Odotan siis nukkuvani ensi yönä kuin onnellinen vaaleanpunainen porsas!

Tunnustan : hotellien huippukohta itselleni, ja Hanille myös, on hotelliaamiainen. Paras aamiainen tähän mennessä on ollut Helsingin Hotelli Tornissa. Nyt on Helsingin Torni kohdannut voittajansa, Tampereen Hotelli Torni meni rinnan mitalla ohi. Voiton varmisti aivan tolkuttoman maukas passion-tuorepuuro ja laaja hedelmävalikoima. Aamiaisella oli perus pekonien, leipien ja leikkeleiden lisäksi myös maukas juustovalikoima viikunahilloineen.

Hotellin Grill-It ravintolan maukas ruoka oli vielä ylimääräinen bonus. Testasimme ravintolan lauantaina iltapäivällä, kun olimme useamman tunnin kierrelleet kaupungilla tsekkaamassa alennusmyynit. Söimme molemmat maa-artisokkakeittoa, kanaa tabboulehilla ja minttujugurttikastikeella sekä vanilja creme brulét. Tätä ravintolaa suosittelen ilolla!

Hotelli Torni Tampereella on ylittänyt omat odotukseni. Viihtyisä yleisilme, siistit huoneet ja ystävällinen henkilökunta; itse en oikeastaan muuta hotelleilta odotakaan. Ihan kuriositeettina vielä: tuntui hyvältä, kun erikseen kysyttiin haluammeko siivouksen lauantaina (olemme hotellissa kaksi yötä). Muualla sitä ei koskaan ole kysytty, siivousta ei vaan ole tullut. Kun liikut Tampereella, käypäs testaamassa kaupungin silhuettia muuttanut Hotelli Torni!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Hatlamminsuolla

14 marraskuun, 202114 marraskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Sunnuntai valkeni aurinkoisena. Se oli hyvä, sillä meillä oli tarkoitus lähteä heti aamulla Hatlamminsuolle.

Tutkin Hatlamminsuota linkeistä, jotka avautuivat QR-koodeista, joita oli tauluissa suota kiertävän pitkospuu-lenkin varrella. Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain yksittäinen luontokohde. Se on laaja keidassuo, joka sijaitsee osittain Hausjärven puolella. Hatlamminsuon luonnonsuojelullinen arvo perustuu noin 40 eri suokasvillisuustyyppiin. Valtaosin suo on mäntyvaltaista rämettä. Suurin osa Hatlamminsuota on säilynyt luonnontilassa, koska koko suon poikki menevä pitkospuu-reitti on suojellut arvokasta kasvustoa.

Keidassuo oli itselleni täysin tuntematon käsite, vaikka suon reunassa olenkin kasvanut. Kun näin kaavakuvan keidassuosta, ymmärsin miten looginen nimitys on. Hatlamminsuolle laskeudutaan pieneltä nyppylältä. Ennen varsinaista suota on ikään kuin syvänne ((vrt vanhoja linnoja ympäröivä vallihauta), josta varsinainen suo sitten nousee ikään kuin keitaana.

Aamuauringossa ja pikkupakkasessa Hatlamminsuo avautui kauniina eteemme, kun laskeuduimme kuusimetsästä suota kiertäville pitkospuille. QR-koodien takaa aukeava teksti selitti minulle myös mitä oikeastaan tarkoittaa, kun sanotaan ”joutua ojasta allikkoon”. Allikko sanaa on ennen käytetty merkityksessä: lammikko, lampi, tai suo. Eli yllä olevissa kuvissa oikeanpuoleisessa kuvassa olevaa vesialuetta voisi kutsua allikoksi.

Astelimme pitkin pitkospuita ihastellen suoluontoa. Sekä minä että Minna räpsimme puhelimien kameralla kuvia tasaiseen tahtiin. Yritimme etsiä karpaloita ja löysimmekin niitä suon märemmältä kohdalta. Hatlammin suo on paikoin hyvinkin upottavaa ja vetistä, mutta suurin osa on tosiaan enemmän rämettä.

Kun olimme reilussa puolessa välissä, oli aurinko yhtäkkiä mennytkin pilveen. Emme antaneet sen häiritä, sillä ilma oli edelleen kuulas ja raikas. Pian eteemme avautui pitkä pitkospuu suora kitukasvuisen mäntyrämeikön läpi. Minna kertoi pitävänsä edessämme avautuvasta suorasta. Ja hyvältähän se minunkin silmääni näytti.

Rämesuoran jälkeen nousimme taas kuusimetsikköön ja retkemme alkoi tulla päätökseen. Hatlamminsuon luontopolku on 1,5 kilometrin ympyräreitti, joka kyllä maksaa vaivan kiertää, jos satut Riihimäellä käymään. Reitin lähtö- ja päätepisteessä (ovat siis samat) on mahdollisuus tulisteluun, jos sinulla sattuu makkarat mukaan.

Toki kävimme tänä sunnuntaina muuallakin, mutta tämä Hatlamminsuon arvokas luontokohde oli itselleni koko tämän Riihimäen reissun ehdoton vetonaula, jota suosittelen kaikille lämpimästi!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Lauantai Riihimäellä

13 marraskuun, 202113 marraskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Pääsin perjantai aamuna yövuorosta. Hani oli lämmittänyt minulle saunan, joten pääsin hetkeksi rentoutumaan saunan lauteille valvomisen jälkeen. Saunan päälle pakkasin tavarat valmiiksi ja otin reilun tunnin tirsat. Olin lähdössä kylään ystävälleni Minnalle Riihimäelle.

Olin päättänyt ajaa sisämaan kautta, joten suuntasinkin auton keulan kotoa kohti Kaustista. Koko matkan oli vähän liikennettä, joten matka sujui jouhevasti. Talvinopeusrajoutukset ovat tulleet voimaan, joten kaikkialla, paitsi Helsingin moottoritiellä, oli 80 nopeusrajoitus. Matkaan menikin siten hieman kauemmin kuin olin odottanut, vaikken pysähtynyt matkalla edes syömään. Olin ottanut mukaan avaamattoman pussin pähkinöitä, se tyhjentyä matkalla

Pysähdyin matkalla kuvaamaan Vimpelin pyöreän kirkon.

Pääsin perille Riihimäelle hieman viiden jälkeen. Löysin ilman ongelmia ystäväni Minnan kotiin. Kävimme kaupassa ja haimme pizzat. Illan vietimme elokuvaa katsellen, pizzaa syöden ja kuulumisia vaihtaen. Olin aika väsynyt yövuoron ja pitkän ajomatkan jälkeen, joten vetäydyin suhteellisen aikaisin yöpuulle.

Kana, pekoni, vuohenjuusto ja persikka pizza.

Lauantai aamuna olimme molemmat hyvissä ajoin hereillä. Olimme päättäneet lähteä ajelulle lähiseudulle. Minna tiesi muutaman kivan paikan, jotka hän halusi näyttää minulle. Oli hyvin sumuinen aamu. Jopa tietyö näytti hyvin kauniilta kietoutuneet usvaverhoon!

Minna tykkää kuvailla veneitä, joten hän vei minut ensin Hyvinkäälle erään järven rannalle, jossa oli erityisen paljon soutuveneitä. Parkkipaikalla oli ilmoitustaulu, johon kiinnitetyistä ilmoituksista selvisi, että järvi on ilmeisesti hyvä kalastusjärvi. Siitä saanee ainakin haukea, kuhaa ja ahvenia. Järvi näytti olevan myös sorsastajien suodiossa. Astelimme järven rantaa pitkin kuvaillen veneitä, yrittäen samalla vangita kuviin myös valkoisena verhoja järven päällä roikkuvaa usvaa.

Usvankin vuoksi oli aika raikas keli olla ulkona, joten Minna oli keittänyt meille mukaan kahvit. Ajelimme Ridasjärven rannalta Kilpijärvelle. Usva roikkui sielläkin järven pinnalla. Levitimme fleecehuovan laiturille ja kaadoimme mukeihin kahvia lämmikkeeksi. Siinä istuessamme sumu hälveni ja esiin tuli hetkeksi aurinko. Hieman sen jälkeen kuului joutsenten kaakatus ja pariskunta lensi hieman sen jälkeen meidän yli. Maagista!

Kilpijärveltä ajelimme Hyvinkäälle. Vuorossa oli hieman shoppailua. Reiluun vuoteen en juurikaan ole ostanut vaatteita muualta kuin kirpputorilta. Nyt kun sain uuden työpaikan, jossa ei olekaan työn puolesta univormua, ajattelin että varmaan voisi hieman investoida pukeutumiseen. Mukaan tarttui kevytuntuvatakki, ulkoiluhousut ja pinkki huppari.

Välillä kävimme ystäväni kotona juomassa kupin teetä ja syömässä eilisestä yli jääneet pizzapalat, jonka jälkeen lähdimme kävelylle Riihimäen keskustaan. Kiertelimme katsomassa kaupungin seiniin maatattuja muraaleja, samalla pystyin hahmottamaan kaupunkia. Olen asunut Riihimäellä vuoden 1990-luvun puolivälissä, mutta kaupunki on muuttunut tuosta ajasta minulle aivan tuntemattomaksi. Minun silmääni kaupunki näyttää hyvältä. Se on rauhallinen pikkukaupunki, jossa luonto on lähellä ja kulkuyhteydet ovat loistavat. Kokkolassa asuvana täytyy sanoa, että vain meri puuttuu.

Riihimäen vetonauloja lienevät Riihimäen lasimuseo ja Metsästysmuseo. Niissä minulla ei tällä kertaa ole tarkoitusta käydä. Lasimuseo on upea käyntikohde, jos joskus vierailet Riihimäellä. Suosittelen myös kävelyä Hytti-korttelin alueella. Se on todella tunnelmallinen paikka! Keskellä kaupunkia lähellä rautatieasemaa on kiva pieni ”Punaisessa talossa” sijaitseva ”Pompoti”-puoti. ”Pompotissa” on kahvila ja lähinnä sisustustavarat myyvä puoti. Viihtyisä paikka, jossa on muuten aika upeat tapetit!

”Pompotista” kävelimme sitten Prisman kautta kotiin laittamaan päivällistä. Loppu ilta on kulunut rentoutuessa. Olemme vahtineet telkkaria ja hoitaneet kauneutta laittamalla kasvomaskit huolellisen kasvojen pesun päälle.

Tämä(kin) oli hyvä päivä!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Raahe

18 lokakuun, 202118 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Myönnän: olen aina yhdistänyt Raahen Rautaruukkiin ja subutexia käyttäviin narkomaaneihin. Kuvani tästä kaupungista ei siis ole ollut järin mairitteleva!

Olen varttunut aikuiseksi entisessä Vihannin kunnassa, joka liitettiin osaksi Raahea vuonna 2013, eli paljon sen jälkeen, kun minä olin jo muuttanut sieltä pois. Raahe oli kaukana kotikylästäni ja juoksevat asiat hoidettiin Oulaisissa, joka on paljon lähempänä. Raahessa käytiin vain satunnaisesti, kun tarvittiin jotain sellaista mitä Oulaisista ei saanut.

Olen käynyt Raahessa kuitenkin aika usein. Minulla on asunut siellä ystäviä ja molemmat lapseni opiskelivat peruskoulun jälkeen tuossa merenrantakaupungissa. Tunnen siis kaupungin jotenkuten, silti mielikuvani siitä on ankea. Miehelleni kaupunki on vieras ja hän halusi tutustua siihen paremmin, sen takia päätimme viettää nämä muutamat yhteiset vapaapäivät tutustumalla kaupunkiin paremmin

Tällä reissulla olemme tutustuneet Raahen historiaan, joka on yllättävänkin menestyksekäs! Raahen perusti 1649 herra nimeltään Pietari Brahe, joka oli kreivi ja Suomen kenraalikuvernööri. Raahe on siis vanha kaupunki. Se tuli tunnetuksi laivojenrakennuskaupunkina. Kaupungissa rakennettiin ilmeisesti aikoinaan enemmän laivoja kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Raahen historiaan tutustuessa tulevat tutuksi mm nimet Sovelius ja Myhrberg. Sovelius oli kauppias ja laivanrakentaja, jonka peruja kaupungissa vieläkin on mm Soveliuksen talo ja Langin Kauppahuone. Myhrberg oli Raahessa syntynyt sotilas. Hän oli vapaustaistelijana mm Espanjassa ja Kreikassa sekä palveli majurina Ruotsille kuuluvalla St-Barthelemyn saarella Karibialla. Topelius on kirjoittanut hänestä nimellä ”Poika Raahesta” kirjassaan Lukemisia Lapsille II.

Tänään kävimme lounaalla tuolla jo mainitulla Langin Kauppahuoneella, joka lopetti alkuperäisen toimintansa jo 1936. Nykyään talossa toimii menestyksekkäästi matkailu- ja ravitsemuspalveluita tarjoava yritys. Heillä on vuokrattavana huoneita, jonka lisäksi he tarjoavat kahvia ja leivonnaisia sekä lounasta. Tänään lounaalla oli tarjolla jauhelihakiusausta, kahta erilaista salaattia sekä jälkiruoaksi puolukkahyvettä sekä kahvit. Hinta oli varsin edullinen ja ruoka maukasta. Erityismaininnan vaaleasta leivästä, jonka emäntä kertoi itse leiponeensa aamulla.

Raahe on merikaupunki, jossa meri on lähellä keskustaa, toisin kuin esimerkiksi kotikaupungissani Kokkolassa, jossa meri maan kohoamisen seurauksena on paennut jo aika kauas keskustasta. Kaupungin tunnetuimpiin ”henkilöihin” kuuluneekin ”Wanha Herra”, joka ei oikeastaan ole ihminen vaan maailman vanhin säilynyt sukelluspuku. Pukua säilytetään Raahen museossa. Valitettavasti museo ei ole auki sunnuntaina eikä maanantaina ja aukeaisi tiistainakin vasta klo 13, joten se jää tällä kertaa meiltä näkemättä. Puku on valmistettu vasikannahasta ja sen on Raahen museolle lahjoittanut kapteeni ja kauppias Leufstadius. Herran isällä on ilmeisesti ollut kaupungissa aikoinaan myös tupakkatehdas. Leufstadius oli naimaton ja asui sisarensa kanssa. Sisarukset jättivät talonsa ja sen irtaimiston Raahen vanhainkodille kun olivat havainneet, että säätyläisnaiset, jotka yksin elämässä jäätyään tunsivat itsensä turvattomiksi.

Pieneen kaupunkiin mahtuu yllättävän paljon uskomattomia tarinoita ja melkoinen määrä historiaa! Kuvani ankeasta kaupungista on murentunut. Raahesta tuli yhtäkkiä hyvin mielenkiintoinen!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Raahe, Matti Lapistön Taidepuisto ja Rengintupa

17 lokakuun, 202117 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minilomamme jatkuu. Jätimme aamulla Kalajoen taaksemme. Rantakalla oli meistä oikein hyvä paikka olla yötä. Pieni siisti huone, jossa oli erittäin hyvät sängyt ja maisemaa, joka ikkunasta avautui, ei kyllä voita mikään! Aamiainen Rantakallassa oli hotellien perussettiä pekoneineen sun muine lisäkkeineen. Ainoana miinuksena meistä oli aika kehnot huoneiden ovet, joiden sulkemisesta kuului melkoinen ääni. Se häiritsi hieman illalla, kun kaikki eivät osaa huomioida muita hotelleissa asuvia, vaan nyhtävät oviansa kiinni kuin Ladan ovia.

Rantakallaan huoneista näkymät ovat myrskypäivänä ikkunankin läpi kuvattuna parasta A-luokkaa.

Aamupalaa syödessämme tsekkasimme ulkona olevan kelin. Ei tuullut ehkä ihan niin navakasti kuin eilen ja vesisadekin oli laantunut vaimeammaksi mutta jatkuvaksi ripotteluksi. Ei siis vieläkään tulisi frisbeegolf päivää. Meinasi ensin masennus iskeä: otettiinko frisbeet turhaan mukaan? Jostain sain kuitenkin kaivettua palasen positiivisuutta ja ehdotin Hanille, josko käytäisiin vanhemmillani kahvilla. Hänestä ajatus oli hyvä. Ensimmäinen ajatus johti seuraavaan älynväläykseen: päätimme varata Raahen majoituspaikkamme toiseksikin yöksi! Onneksi varaaminen onnistui, joten nyt yövymme Rengintuvassa kaksi yötä.

Äidillä olisi ollut lounasta tarjolla, mutta massumme olivat vielä niin täynnä Rantakallan aamiaispöytien jäljiltä, että tyydyimme kahviin. Veljeni käväisi myös tervehtimässä vanhempiemme ja häneltä saimme monta hyvää vinkkiä Raahen lomallemme, nyt kun frisbee ei sateessa innosta.

Sekä veljeni että isäni suosittelivat Mikonkaria ja Matti Lepistön Taidepuistoa Mansikkakarintien varressa. Hyvillä mielin ja uudelleen, sateesta ja kylmästä huolimatta, innostuneena lähdimme ajelemaan kohti Raahea. Koska minulla oli selvä kuva missä Mikonkari sijaitsee, päätin ajaa ensin sinne. Siellä on mm Pattijoen kalasatama ja Lohenpyrstön, näin kokemattoman leiriytyjän silmään aika upean näköinen, leirintäalue. Yritimme ulkoilla, mutta avomeren rannassa, kun vettä vihmoi ja tuuli reippaasti, tuntui meistä molemmista ilma niin kylmältä, ettei se oikein innostanut. Olimme varustautuneet vähän leudompaan keliin!

Tuulisessa ja sateisessa säässä Veteraanimajan takapihalla Mikonkarissa.

Mikonkarista ajelimme edesmenneen itetaiteilija Matti Lepistön Taidepuistoon Mansikkakarintielle. Minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä siitä mitä odottaa. Yllätyin positiivisesti! Mies on ollut lahjakas ja hänellä on ollut vilkas mielikuvitus. Kuulin, että puistoa olisi tarjottu Raahen kaupungin ylläpidettäväksi. En tiedä kuinka asia on edennyt, mutta toivon, että kaupunki haluaa ottaa suojelukseensa näin lahjakkaan taiteilijan perinnön! Vaikka ite-taide ei ole erityisen kovassa huudossa, ovat nämä varsinaista taidekoulutusta vaille jääneet taiteilijat usein äärettömän lahjakkaita ja intohimoisia taiteentekijöitä, joiden töitä ei kannattaisi väheksyä.

Taiteen jälkeen olikin nälkä. Kävimme syömässä hyvin pienessä, mutta äärettömän maukkaassa pienessä thai-buffetissa. Paikan nimi on Siang Khaen ja se sijaitsee Fellmanin Puistokadulla. Jos etsit joskus ruokapaikkaa Raahesta, saa tämä pieni kulmakuppila meiltä erittäin lämpimät suositukset. Edullista, tuoretta ja maukasta ruokaa!

Ruuan jälkeen oli aika lähteä etsimään majoituspaikkamme Rengintupaa. Etsimistä hidasti hieman se tosiasia, että Raahessa on paljon yksisuuntaisia katuja. Rengintupa löytyi kuitenkin sitten loppupeleissä vähän vahingossa. Halusin tarkistaa mitä sisäpihalla on, kun karttaohjelma neuvoi alueen mistä etsiä, ja ajoin autoni suoraa tuvan pihaan. Ulkoa rakennus näyttää vain vajalta, mutta sisältä se on ihana vanha romanttinen asumus moderneine kylpyhuoneineen.

Tässä on kiva viettää pari vuorokautta. Rakennuksen sijainti on loistava, tästä on helppo lähteä niin Raahen fribakentälle kuin kaupungille kävelylle..

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Matkakertomus

Miniloma Kalajoella

16 lokakuun, 202116 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Pääsin aamulla viimeisestä yövuorosta, joita tällä kertaa oli ”vain” kaksi. Ajoin kotiin sateessa nappikuulokket korvilla kuunnellen Elly Griffithsin ensimmäistä Ruth Galloway mysteeriä täynnä tyytyväistä odotusta.

Hani tekee töitä kehitysvammaisten parissa, joten heillä on tänä vuonna syyslomaviikolla maanantai ja tiistai vapaata. Yllättäen minullakin oli siinä yövuoron jälkeen vapaata, joten olimme varanneet pienen miniloman Kalajoelle ja Raaheen arkea piristämään. Kotiin yövuorosta ajellessa mietin siis, että nukun muutaman tunnin ja sitten lähtisimme ansaitulle lomalle.

Olimme suunnitelleet heittelevämme frisbeetä, 9 väyläisen Aronpuiston radan Kalajoella, heti lauantai-iltapäivänä. Suunnitelmiin tuli muutos, koska länsi-rannikolla satoi koko päivän ja tuuli niin että puut niiailivat nöyrinä. Frisbeegolf saisi siis odottaa ainakin tuulen laantumista.

Ajelimme kuitenkin ensin Kalajoelle päästyämme suoraa tarkistamaan missä Särkkäinportin frisbeegolf-rata sijaitsee. Se löytyi ja maasto näytti kivalta! Nyt pitää sitten vain odotella, että tuuli laantuisi huomiseksi!

Fribaradalta käänsin auton nokan kohti Hiekkasärkkien uutta ostoskeskusta Loistoa, koska ulkoilu tuossa koiranilmassa ei yövuorojen jälkeen innostanut. Ostari oli mielestäni aika tyhjä! Siellä oli vain muutama ”pakollinen” hampurilaisravintola ja vaatekauppa, joka myy mm meidän molempien suosikkivaatemerkkiä SuperDry:ta. Myyjä kertoi, että hänellä on tällä hetkellä paljon isoja tarjouksia. Mahtaako tarjouksiin olla syynä syksyn muuttuminen kylmemmäksi ja talven lähestyminen?

Mieheni on hoikistunut kesän aikana silminnähden ja hän löysikin yllättäen liikkeestä itselleen pari kivaa pitkähihaista yläosaa ja uudet collegehousut. Vaatteiden hinta ei päätä huimannut. Itsekin rikoin ostolakkoni tavanomaisista vaatekaupoista ja ostin itselleni SuperDryn hupparin puolella normaalihinnasta.

Shoppailun jälkeen alkoi ollakin jo nälkä. Ajoimme ensin Särkillä olevaan Sandy Keltiin. Siellä oli lauantai-iltapäivällä jo täysi meno päällä ja oluthanat suhisivat. Istuin ovensuupöydässä muutaman minuutin ja iski pakokauhu. Tänne en halua jäädä! Onneksi Hani oli samaa mieltä ja niin ajelimme Kalajoen keskustaan. Söimme sitten niin ikään täydessä Ravintola Mamma Leonessa. Minä söin kana-vuohenjuusto hampurilaisen ja Hani Quattro Stagioni pizzan. Kanahampurilainen oli oikein maukas! Sen välissä oli vuohenjuuston lisäksi pikkelöityä sipulia, rucolaa ja paholaisenhilloa, jossa maistuu kunnolla paholainen eli chili.

Siinäpä se eka minilomapäivä. Loppuilta menee rauhoittuessa ja levätessä: yövuorot vaativat veronsa. Ehkä vahdimme telkkaria, ehkä luemme. Mukavaa tämä tämmöinen elämä, kun ei ole PAKKO tehdä mitään!