Mulla oli hyvin opetushaluisia setiä ja enoja, joten opin lukemaan jo 5-6-vuotiaana. Isä oli tilannut ”mulle” Aku Ankan, kun jo kun olin ihan vauva, ja sitä mä luinkin paljon lapsena. Todennäköisesti opin lukemaan juuri Akuja lukiessani sen jälkeen kun setäni ja enoni olivat opettaneet minulle kirjaimia.
Mä olen lukenut aina paljon. Nuorena luin koko Enid Blytonin tuotannon. Olisin niin halunnut olla Pauli! Olin hyvin räväkkä tyttölapsi, joka piti puihin kiipeilemisestä ja komenteli kavereitaan surutta. Vaikka olinkin ”poikamainen” tyttö (saako näin nykyään enää edes sanoa), tykkäsin kovasti myös Anni Polvan Tiina-sarjasta, kahlasin läpi Lotta-sarjan sekä monta, monta muuta nuorille kirjoitettua kirjaa.
Lukemisessa oli ensimmäisen eroni jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. En vain kyennyt keskittymään kirjaan. Nykyinen mieheni on kova lukemaan ja hänen kanssaan lukemisesta tuli uudelleen tapa. Kerroin hänelle toiveestani, että voisin jälleen syventyä kirjoihin, joita olin jo alkanut kaivata.
Muutama vuosi sitten luimme jostain lukuhaasteesta. Ideana oli lukea joka ilta 30 sivua. Se kuulosti helpolta toteuttaa, koska miehenikin on tavannut lukea joka ilta. Ensimmäiseksi kirjaksi tauon jälkeen valikoitui omasta kirjahyllystä Ilkka Remeksen ”Pääkallokehrääjä”, jota Hani suositteli. Ei mitään ongelmaa lukemisessa! Kirja piti hyvin otteessaan ja useana iltana luinkin enemmän kuin 30 sivua. Tosin minulla meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin mistä kirjassa todella oli kyse. Kirjassahan Remes kertoo dystooppista tarinaa Suomesta, jonka Venäjä onkin miehittänyt.
Remeksen kirjat auttoivat mua lukemaan jälleen. ”Pääkallokehrääjän” jälkeen luin vielä ”Pedon syleily”-teoksen. Remeksellä on kyky sitoa Suomen historiaa hienosti dekkareihinsa. Omassa hyllyssä odottaa lukemistaan suurin osa hänen tuotannostaan.
Mä tykkään yleensäkin lukea dekkareita. Eniten viehättävät perinteiset dekkarit. Kuuntelin juuri äänikirjana Karin Slaughterin kirjan ”Kaunokaiset”. Voi olla, että se jää minulle ensimmäiseksi ja viimeiseksi hänen kirjoittamiseen teokseksi, sillä se oli niin raaka! Mun makuuni ovat vanhanaikaiset rikostarinat, joissa kyllä tapahtuu murha, mutta verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä. Arnaldur Inridassonin kirjat ovat tällaisista upea esimerkki. Arnaldurin kirjoissa on vielä sopivasti Islannin eksotiikkaa!
Toinen dekkari-sarja, jota suorastaan rakastin oli Vilmos Kondorin ”Budapest Noir”-sarja. Nämä kirjat kuvaavat hienosti Budapestin (ja Unkarin) lähihistoriaa. Kirjoissa vilisee Budapestissa käyneelle tuttuja paikkoja. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat äärettömän viihdyttäviä. Valitettavasti neljäs ja viimeinen teos ei minun mielestäni ihan yltänyt kolmen ensimmäisen tasolle.
Minusta paras dekkari on sellainen, joka tapahtuu kaukana menneisyydessä, eli historiallinen dekkari, joihin ”Budapest Noir”-sarjakin voidaan lukea. Kaikista parhaita ovat sellaiset joissa historialliset taustat ovat oikein ja kirjailija tietää tuon ajan tavoista ja kulttuurisista yksityiskohdista. On kiva kun lukemalla voi oppia uutta. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös Indrek Harglan Apteekkari Melchiorista kertovat kirjat. Melchior on apteekkari 1400-luvun Tallinnassa ja Hargla kertoo kirjoissaan jonkin verran mm tuon aikaisista parannusmenetelmistä ja lääkkeistä
.
1500-luvun Englantiin sijoittuvat C.J. Sansomin kirjoittamat ”Shardlake”-sarjan kirjat ovat myös todella hyviä. Matthew Shardlake on kyttyräselkäinen lakimies, jolle uskotaan milloin minkäkinlaisia tehtäviä. 1500-luvun Englannin historia oli myrskyisää ja Sansom on perehtynyt yhtä hyvin maansa historiaan kuin Hargla omansa. Tätä ”Shardlake”-sarjaa olen lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta olen hankkinut kaikki osat jo valmiiksi e-kirjoina lukulaitteelleni.
Meillä kotimaassa on ainakin yksi kirjailija, joka kirjoittaa vastaavan tyylisiä kirjoja. Jyrki Heino on kirjoittanut muutaman 1700-luvun Turkuun sijoittuvan teoksen, joiden päähenkilönä toimii luutnantti Carl Wennehielm. Oli tosi hauska lukea millaista elämää Turussa on eletty useampi sata vuotta sitten.
Näiden historiallisten dekkareiden lisäksi olen pitänyt Itävaltalaisen Ursula Poznanskin dekkareista. Hänen kirjoistaan mieleeni nousee ensimmäiseksi teos ”Viisi”, jonka juonessa oli mukana geo-kätköily, jota kirjaa lukiessani vielä harrastin. Pidin kovasti myös parivaljakko Hjort & Rosenfeldtin Sebastian Bergmanista kertovasta sarjasta vaikka Bergman on todella luotaantyöntävä päähenkilö. Yrsa Sigurdardottir on upea islantilainen kirjailija, jonka kaikki suomennetut kirjat olen myös lukenut. Niistä mun makuuni olivat enemmän uran alussa kirjoitetut teokset (”Kolmas merkki” ja ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa”). Uusin suosikkini on ystäväni Minnan suosittelema Elly Griffithsin arkkeologi Ruth Gallowaystä kertova sarja. Tästä sarjasta mulla on juuri luvussa sarjan toinen kirja ”Januksen kivi”
Vaikka luenkin paljon dekkareita, ovat ne mulle vähän niinkuin ”välipaloja”. Niitä lukee nopeasti ja ne ovat ”helposti” sulatettavia. Helposti sulatettavalla tarkoitan sitä, että ne harvoin jäävät pyörimään päähän pidemmäksi aikaa, kuten jotkut muut romaanit.
Arvostan dekkarikirjailijoita! On vaikea yhtälö kirjoittaa mielenkiintoinen, ennen kertomaton tarina!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 