Kategoria: Luontojutut

Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Helvetinjärvellä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesälomareissullamme etelään halusimme vierailla Helvetinjärven kansallispuistossa. Heinäkuisena sunnuntaina, jolloin saavuimme Helvetin portille aikomuksenamme tallustella 4 kilometrin luontopolku ”Helvetistä itään”, oli todella kuuma päivä, ja ilman kosteus oli huipussaan. Olin kuitenkin ajanut ilmastoimattomassa autossani sen verran pitkän matkan, että halusin hieman liikettä keski-ikäisille nivelilleni. Vaikka olen kovasti ylipainoinen, liikun paljon. Pidän luonnon tutkimisesta kameran linssin lävitse ja sen vuoksi kävelen mielelläni. Herätämme monesti kulkiessamme ihmetystä, sillä monien kanssavaeltajien on vaikea kuvitella kahta ylipainoista vaeltamassa kaukana kaikesta omin jaloin. Sanonkin usein, ettei matka tapa vaan vauhti. Meillä ei juuri koskaan ole kiire, nautimme matkan teosta ja ihailemme samalla luonnon ihmeitä.

1-DSC_0043

1-DSC_0044-001

Olen kerran 90-luvulla käynyt Hevetinjärvellä, joten minulla oli jonkinnäköinen kuva siitä mitä odottaa. Kuumuus ja kosteus iskivät kimppuuni aika pikaisesti. Naamani alkoi punottaa ja hiki valui noroina. Kävelimme rauhallisesti kuvaten maisemia. Jotkut ohikulkijat katsoivat säälin sekaisella hämmästyksellä kuinka tämä lihava keski-ikäinen täti lyllersi eteenpäin. Tuolta minusta tuntui, vaikka itse nautin olostani, kuumuudesta huolimatta, suuresti. Sain monta hienoa kuvaa luonnontilaisesta metsästä. Metsän pohjalla rehottivat kotkansiivet ja siellä täällä virtasi pieniä puroja. Välillä metsä oli todella rehevää ja vehreää. Väliin sattui myös niin tiheitä kuusimetsiköitä, ettei niissä ei ollut tarpeeksi valoa aluskasvillisuudelle.

1-DSC_0047

1-DSC_0074

Helvetin portilta matkaa Helvetin kolulle oli noin 2km. Siellä oli menossa jumalanpalvelus, joten valitettavasti emme päässeet ihailemaan allamme levittäytyvää maisemaa varsinaiselta maisemapaikalta. Näköalapaikka tuntui kyllä itsestäni täydelliseltä paikalta jumalanpalvelukselle. Juuri luonto on paras paikka kiittää Luojaa siitä kauneudesta, josta me ihmiset saamme kiittää ja olla kiitollisia joka päivä. Helvetin kolu on korkea kallio, johon on luonto muovannut noin metrin levyisen halkeaman ylhäältä alas asti. Kallion juurella on Helvetinjärvi. Näkymät kalliolta järvelle ovat henkeäsalpaavat ja itse kolu on epätodellinen näky.

1-DSC_0059

Loppumatkan varrella oli myös suo, jonka ympärillä oli kallioita, ikään kuin suot olisivat muodostuneet kallioiden koloihin.

1-DSC_0070

1-DSC_0078

Tuona heinäkuisena sunnuntaina Helvetinjärvellä oli paljon kävijöitä. Lapsiperheitä oli runsaasti. ”Helvetistä itään” luontopolku oli selkeästi merkitty ja helppoa kävellä, joten sen pystyy hyvin kävelemään pientenkin lasten kanssa, jos he ovat tottuneet kävelemään. Alueella on muitakin merkittyjä polkuja, joihin meillä ei tällä kertaa ollut mahdollisuutta tutustua. Uusia tutustumiskohteita jäi siis seuraavallekin Helvetinjärven reissulle.

 

Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen, Taide

Raekallion Galleria ja Pakasaivo

Ikinuoren naisen pienet ilot

Ukkonen paukutti eilen Levin yllä lähes viisi tuntia hellittämättömänä ja vettä tuli kuin saavista kaataen. Uskomattoman ukkosen jälkeen tämä aamu valkeni poutaisena, vaikkakin pilvisenä. Päätimme siis viettää retkipäivän. Päivän pääkohteeksi valitsimme isäni edellisiltana kehuman Pakasaivon. Tarkoituksena oli ensin pysähtyä Reijo Raekallion Galleriassa, jonka ohitse olimme jo maanantaina ajaneet ja katsastaa matkalla myös Äkäsmyllyn.

Reijo Raekallio on taiteilijana minulle tuttu jo nuoruuteni vuosilta. Olin silloin kaksi kesää Kilpisjärven retkeilykeskuksessa töissä ja siellä oli myynnissä Raekallion maalamista tauluista teetettyjä iloisia poro-kortteja. Hänen galleriassaan en koskaan ole käynyt ja nimikin oli jo päässyt unohtumaan, kunnes näin yhden hänen Reidari Särestöniemen Anttu veljelle antaman työnsä roikkumassa vanhan Särestön tuvassa. Tarkistin missä Raekallio asuu ja oivalsin, että olimme maanantaina Pallakselle mennessä ajaneet hänen galleriansa ohi, tuumaten, että ”tuollakin voisi käydä”.

20160706_113433-01

Tänään vierailimme siis Reijo Rekallion galleriassa. Taiteilija itse tuli pihatielle kääntyessämme  meitä omalla autollaan vastaan ja tervehti meitä iloisesti kättään nostaen. Suureksi hämmästykseksemme sisäänpääsy oli ilmainen. Galleriassa meidät otti vastaan Raekallion vaimo. Hän on iloinen ja seurallinen pitkä vaaleahiuksinen rouva, joka on mielestäni kunniaksi miehelleen. Hän esitteli meille miehensä työt ja gallerian sekä kehoitti rauhassa tutustumaan kaikkiin kolmeen kerrokseen ja vastarakennettuun ”aurinkohuoneeseen”.

20160706_111511-01

Reijo Raekallio on kotoisin Veitservasan kylästä, joka on muutaman kilometrin päässä Pöntsöstä, jossa hänen kotinsa ja galleriansa sijaitsee.  Hänen työnsä ovat täynnä elämän iloa ja luonnon kauneutta. Gallerian töissä oli paljon Lapin maisemia ja naivistis-tyyppisiä huumoripitoisia maalauksia tanssijoista. Poroista, joista hän on kuuluisa, oli myös esillä monta  työtä. Pidimme molemmat töistä kovasti ja tunsimme saaneemme pysähdyksestä mukaamme palasen iloa  päivän reissuun.

20160706_111450-01

Pöntsöstä suuntasimme auton keulan Äkäslompolon suuntaan. Pysähdyimme ensiksi Äkäsmyllyllä, joka on aikoinaan neljän maatalon yhteistyönä rakennettu mylly Äkäsjoen koskeen. Paikka oli säilynyt suhteettoman koskemattomana, varmasti osittain siitä syystä, että se on aika kaukana varsinaisista turistirysistä, eli alueen neljästä laskettelukeskuksesta. Äkäsmyllyn vierestä kulkee Pallas-Ylläksen kansallispuiston latuja ja kävelyreittejä ja se on merkitty myös ihan tavalliseen maantiekarttaan nähtävyytenä. Paikalla oli tänään muutama kalastaja kokeilemassa onneaan koskesta.

20160706_122103-01

Varsinainen päivän pääkohteemme oli kuitenkin Pakasaivo, joka sijaitse Äksäslompolosta Muonion suuntaan. Alueelle ei pääse autolla talvisin, sillä sinne vie vain metsäautotie, jota ei aurata. Tie oli kuitenkin ihan hyvä ajaa, vaikka Hannuksen kylästä matkaa sinne olikin vielä 10km. Matkalla pysähdyimme katsastamaan ”kirkkopahdan” joka on vanha seita. Iso suoraseinäinen paasi keskellä tasaista männikköä, jonka päällä oli muutama poronkallo. Kirkkopahta on vanha seitakivi. Samuli Paulaharju on kirjoittanut Pakasaivon alueesta ja kirkkopahdasta seuraavasti:

”Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa.” (Lapin muisteluksia 1922)

20160706_132905-01

 

20160706_133011-01

Pakasaivon alue on ollut aikoinaan palvontapaikka. Varsinainen palvontapaikka lienee ollut järven pohjoispään itärannan rosoisella kalliojyrkänteellä. Itäseinällä on pieniä luolakoloja, jotka ovat mahdollisesti olleet uhriluolia. Pakasaivo on syvä kalliojärvi. Alue on tasaista mäntymetsää. Itse yllätyin valtavasti tullessani Pakasaivolle, kun näin yhtäkkiä ympäristöstä poikkeavan valtavan kalliorotkon, jonka pohjalla oli järvi. Voin hyvin kuvitella miksi entisajan ihmiset ovat pitäneet paikkaa ”jumalallisena” ja pyhänä, se on niin erityislaatuinen. Kallion seinämät ovat lähes pystysuorat. Alue on kulttuurihistoriallisesti merkittävä ja alue on Metsähallituksen päätöksellä suojeltu suojelumetsä ja seitapahdan ympäristö on virkistysmetsää.

20160706_135951_Richtone(HDR)-01

 

20160706_140107_Richtone(HDR)-01

Leville palatessamme tulimme Muonion kautta ja näimme mm Äijänkosken, vierailimme pikaisesti Olostunturin laskettelukeskuksen pihapiirissä sekä Kropiovaarassa.

Matkailu on taas avartanut ja antanut kokemuksia.

Historia, Luontojutut, Matkustaminen

Pallas

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tämän aamun ensimmäinen toimenpide oli viedä vuoden 1995 Almerani autokorjaamolle. Siitä rikkoutui eilisen reippaassa vesisateessa tuulilasinpyyhkimet. Paneelista kuului vain naks ja pyyhkimet pysähtyivät kuin seinään. Onneksi Leville oli juuri avattu korjaamo ja korjaamon pojilla oli aikaa korjata pyyhkijät välittömästi. Aamu alkoi muutenkin perä edellä, sillä pankkikorttiani ei löytynyt mistään. Ennen kuin lähdimme ajelemaan korjaamolle, kuoletin siis pankkikorttini.

Auto kojattiin vikkelästi ja ajellessamme takaisin majapaikkaamme päätimme pakata tarvikkeita ja suunnata juuri fiksatun automme nokan kohti Pallas-Yllästunturin luonnonpuistoa. Sen tarkempaa suunnitelmaa emme tehneet.

Ensimmäinen mielenkiintoinen risteys oli viitta Pallas-Hotellille ja siellä olevalle luonnonpuiston Opastuskeskukselle. Opastuskeskuksella katselimme noin 15 minuuttia kestävän multimediaesityksen Pallas-Yllästunturin alueesta ja opimme paljon alueen luonnosta eri vuodenaikoina.

20160704_133557-01

Päätimme Opastuskeskukseen tutustuttuamme kiertää lyhyen noin 3 km mittaisen keskukselta lähtevän luontopolun.

Luontopolulla kuvasin kukkia ja ihailin karua, mutta valtavan kaunista tunturiluontoa. Puuraja jäi taaksemme, kun astelimme eteenpäin. Puolessa välissä luontopolkua oli mielenkiintoinen Suomen ja koko maailmanhistoriasta kertova kohde. Pallakselle rakennettiin vuonna 1938 Suomen ensimmäinen tunturihotelli. Hotelli oli upea aikansa tuote, virtaviivainen funkisrakennus, josta Suomen Matkailuliitto oli ylpeä

Pallas ilmasta copy

(Kuva löytynyt netistä. Ilmeisesti vanha postikortti.)

Toisen maailmansodan aikana hotelli toimi saksalaisten esikuntana. Vetäytyessään Suomesta saksalaiset räjäyttivät hotellin maantasalle.

20160704_134133

 

20160704_142953-01

Perässämme luontopolkua kiersivät kaksi saksalaista pariskuntaa. He näkivät rauniot, lukivat opastaulujen teksit ja varoivat sen jälkeen virkkamasta mitään omalla kielellään. Toisesta maailmansodasta on jo kauan. Vanhat kaunat ja antipatiat kuten myös syyllisyys olisi jo pitänyt unohtaa. Sodassa kaikki tuhoavat mitä eteen tulee, sehän on sodan tarkoitus: tuhota ja tappaa. Eiväthän nuo patikoimaan lähteneet saksalaiset olleet edes syntyneet tuohon aikaan. Heillä ei ole mitään tekemistä Suomen ensimmäisen tunturihotellin tuhoamisen kanssa. Uusi tunturihotelli rakennettiin 1948 hieman alemmas rinnettä. Siitä tuli perinteisempi hirsirakennus. Pallas on tosi-hiihtäjien suosikki, sinne ei varsinainen turismi vielä ole kynsiään iskenyt. Mahtaneeko se johtua siitä, että luonnoltaan erityislaatuista aluetta tietoisesti suojellaan? Mene ja tiedä.

On outoa olla kesälomalla paikassa, jossa olisi paljon nähtävää, mutta seutu on aivan vierasta. Minun pääni ”näkee” vierailemani paikat kartalla, mutta nyt en kykenekään saamaan minkään näköistä karttaa mieleeni, koska olen oudossa ympäristössä. Ehkä tämä virkistää ja auttaa ehkäisemään dementiaa.

 

 

Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Ensimmäinen lomapäivä Levillä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Aamulla lähdimme aamupalan jälkeen pienelle kävelylenkille, tutustuaksemme Sirkan kylään. Taivas oli pilvessä ja säätiedotus lupasi vesisadetta. Lämpömittari näytti mökin keittiön ikkunassa kuitenkin 22C, joten kylmä ei tulisi olemaan.

Levin turistikeskus ei tehnyt meihin kumpaankaan vaikutusta. Mielestäni alppimaisemissa näkemäni rakennustyyli ei istu Suomen lappiin.

20160703_094410-01

Kerkesimme kuitenkin kierrellä keskuksen ympäri ennen kun alkoi sataa. Palasimme hetkeksi majapaikkaamme ja vietimme siellä aikaa suurimman sadekuuron ajan. Koska aamupäivällä näytti, että taivas ei selkenisi koko päivänä, päätimme tänään kiertää autolla Levi. Alkuperäinen suunnitelma oli, että tänään en autoilisi, sillä eilinen pitkä ajomatka olisi vaatinut tasaantumista.

Aloitimme reissun TuristiInfosta. Sieltä haimme Levin alueen retkeilykartan ja tietoa Pallaksen kansallispuistosta. Autoilureissun yksi kohokohtia oli käynti Utsuvaaraan rakennetulla huvila-alueella. Sinne eksyimme koska mieheni lapsuudenkaveri oli rakentanut sinne ”mökin”, jota oli kehoitettu käydä katsomassa. Kävimme paikalla. Ihanaa, että jollain on varaa rakentaa noin upea huvila ja vielä noin luonnonkauniille paikalle! Saman tien varrella on myös Levin Iglukylä. Luxustasoisia lasi-igluja lähinnä japanilaisten turistien iloksi. Igluista avautuvat upeat näkymät Kittilän luontoon ja lasikaton lävitse voi talvisena yönä ihailla revontulia.

20160703_122744-01

Kävimme myös Levin huipulla, jonne pääsi autolla; mikä oli kyllä hyvä. Tuuli ja satoi vettä ihan vaakaan. Pilvet olivat matalalla ja näkyväisyys huipulta nolla. Huipulle pitää päästä uudelleen! Haluan nähdä maiseman. Sitäpaitsi huipulla olevat 2 geokätköä jäivät siinä ilmassa hakematta.

20160703_133315-01

Ruokailun jälkeen pienet väliköllit, jonka aikana ilma olikin  kirkastunut. Aurinko paistoi pilvien lomasta. Päätimmme etsiä kauniin ilman innoittamina vielä muutaman geokätkön. Näimme monta hienoa paikkaa mm vanhan porotilan ja upeassa maisemakohteessa Ounasjoen varrella olevan laavun. Suurimman nautinnon kätköilystä tuhosivat kyllä Suomen ilmavoimat, nuo verenhimoiset kamikazet, joita myös sääskiksi nimitetään.

Mutta huomenna on uusi päivä!

Filosofoinnit, Kasvit, Luontojutut

Suot

Ikinuoren naisen pienet ilot

Suo. Kosteaa, upottavaa märkää hetettä, jolla kulkeminen voi olla vaarallistakin. Suot ovat mielenkiintoisia. Toisaalta ne ovat karuja alueita, joilla selviytymiseen kasvienkin on pitänyt sopeutua. Toisaalta ne ovat täynnä rikkauksia, jotka houkuttelevat ihmisiä ja eläimiä erikoisuudellaan.

Nuorempana vihasin soita. Vanhempani ovat armottomia marjastajia ja perheemme suurin kuviteltava herkku on hillat (lakat, suomuuraimet) (Rubus chamaemorus), joista minä en tosin perusta. Olin lihava lapsi josta kasvoi lihava nuori, eikä suolla ötököiden syöttinä rämpiminen kiinnostanut. Kuuma siinä olisi tullut ja alkanut muutenkin tuskastuttamaan.

1-DSC_0054

Lapsuus on ohitettu ja nuoruudestakin alkaa olla jo hetkinen. Mieli on muuttunut. Olen oppinut näkemään soiden kauneuden. Olen vaeltanut monta monituista luontopolkua soiden ylitse ja ympäri. Jos valittavana on useampi polku, mielelläni valitsen sen joka kulkee soisella alueella.

Suota pitää pysähtyä katselemaan. Pikaisella vilkaisulla näet vain käkkyräiset ja kitukasvuiset puut sekä heinäkasveja. Jos pysyy hiljaa, saattaa nähdä myös eläimiä. Itse olen nähnyt soilla erilaisia lintuja ja Salamajärven kansallispuistossa tuijotimme kerran peurojen kanssa hetken toisiamme, ennen kuin peura päätti lähteä pakoon. Minä näen reissuillani vähän eläimiä, sillä minulla ja matkakumppanillani on tapana kommentoida näkemäämme melko suuriäänisestikin välillä.

1-DSC_0037

Kun pysähdyt ja kyykistyt, avautuu soilla ihan uudenlainen maisema. Karpalo (Vaccinium oxycoccos, V. microcarpum) esimerkiksi on yllättävän vaatimaton kasvi. Eräällä suoretkellä Kuusamon Oulangalla kesti minulta eräs suonylitys lähes tunnin, kun ylitin suon kontaten pitkin pitkospuita. Bongasin pitkospuiden reunasta pyöreälehtikihokin (Drosera rotundifolia). Innostui kasvista niin, että otin siitä varmasti kymmeniä kuvia. Samalla kuvasin monta muuta pientä suokasvia, joita suota pystyasennossa ylittäessä on vaikea havaita. Onneksi oli kaunis ilma, suhteellisen vähän itikoita ja kaverilla rautaiset hermot.

1-DSC_0019

Viimeksi kävin suolla eilen. Suon tuoksu on etenkin näin alkukesästä uskomaton. Suopursut (Rhododendron tomentosum)  kukkivat parhaillaan ja se on yksi parhaista tuoksuista minkä tiedän. Tänä keväänä myös tupasvilla (Eriophorum vaginatum) on kukkinut harvinaisen näyttävästi. Suot näyttävät tupasvillan runsaan kukinnon aikana olevan ikään kuin lumivaipan alla. Kaunista!

1-DSC_0041

Suot ovat minulle parhaita mahdollisia paikkoja rentoutumiseen. Soilla on hyvä irrottautua stressistä ja ulkoisista paineista ja antautua elämään käsillä olevassa hetkessä.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Luontojutut

Kevät

Ikinuoren naisen pienet ilot

Heräsin eräänä aamuna pääsiäisen aikaan joutsenten ääneen. ”Joutsenet ovat saapuneet!”, lausahdin ääneen. Hetken keskustelimme mieheni kanssa, miten ihastuttavaa onkaan herätä luonnon ääniin, etenkin joutsenilla on meille molemmille erityinen merkitys.

Pääsiäisen aikaan säät olivat lämpimiä ja aurinkoisia. Lumet sulivat vauhdilla. Toisena pääsiäispäivänä lähdimme ulkoilemaan Elbaan. Tarkoituksena oli mennä Harrbådaan, joka on pitkä ja kapea niemennokka. Suurin osa Elban ja Harrbådan välisestä rantaniitty-alueesta on rauhoitettu alkukeväästä pitkälle syksyyn, sillä alue on lintujen tärkeä pesimispaikka. Emme kuitenkaan päässeet Harrbådaan. Tie näytti olevan jo kelirikkoinen ja matala Almerani olisi saattanut jäädä kiinni pohjasta. Sen vuoksi valitsimme Elban, vaikka siellä näyttikin olevan paljon ihmisiä.

 

1-DSC_0030

 

Jätimme auton parkkipaikalle ja päätimme suunnata ensiksi jäälle. Olimme tullessa nähneet, että jäällä oli useampi ihminen nauttimassa kauniista kelistä. Tulimme rantaan ja näin jäässä olevat suuret railot ja sen kuinka jäälle oli noussut vettä. Edellisenä yönä oli ollut hyvin tuulista. Tuulen voimasta jää oli halkeillut ja nostanut vettä jään päälle. Mieheni lähti kävelemään ja kiersi Elban pitkän laiturin takaa minä en uskaltanut lähteä ”urheilemaan” kevätjäälle, vaan suunnistin takaisin rantaan ja kävelin rantajäätikköä pitkin. Katselin merellä kököttäviä ihmishahmoja ja totesin ne nyt pilkkijöiksi. Tunnetustihan pilkkijöille ei tarvitse olla jäätä juuri lainkaan ja silti jää aina (kai?) kantaa heitä. Edelliskeväänä muistan nähneeni yhden pilkkijän jään reunalla kauempana meren lahdella, avovesi virtasi ihan miehen jakkaran vieressä.

Lintutorilla oli mieheni tuttava kiikarien kanssa. Hän on oikea ”lintumies”. Intohimoinen ornitologi. Hän kertoili innostuneena lintujuttuja ja säteili onnellisena saadessaan otollisia kuuntelijoita. Sovimme alustavasti yhteisestä linturetkestä tälle keväälle, kun lintuja on palannut vielä enemmän jokatalviselta etelänreissultaan. On mukavaa oppia lisää linnuista. Pari vuotta sitten kuljin juuri noissa samoissa maisemissa kamerani ja pitkän putken kanssa kuvaamassa lintuja. Halusin opetella tunnistamaan lintuja, joista silloin en tiennyt oikeastaan yhtään mitään.

 

1-1-DSC_0078

 

Olin jo unohtanut miten ihanaa aikaa kevät on. Keväällä on omat tuoksunsa. Voin haistaa jopa sulavan lumen. Luonto herää eloon. Ihan kuin itsekin heräisin jostain karhumaisesta talvihorroksesta ja palaisin takaisin omaksi itsekseni. Talvi vie minulta voimat. On pimeää, kylmää!

Olohuoneen ikkuna on auki tätä kirjoittaessani. Takapihan jossain puussa talitintti laulaa kirkkaasti ja väliin pikkuvarpunen räähkäisee oman sanansa. Takapiha alkaa olla sula joten pääsen kohta kukkapenkin siivoukseen. Ainoa murheeni on, etten laittanut sipulikukkia viimesyksynä, että saisin nauttia kevätkukista tänä keväänä. Josko ensi syksynä saisin niitä laitettua?

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Luontojutut

Tulivuoret

Ikinuoren naisen pienet ilot

Televisiosta tuli jonkin aikaa sitten todella mielenkiintoinen ohjelma Kilauean tulivuoresta. Kilauea sijaitsee Hawaiilla. Joku miekkonen oli vuonna 1975 ottanut upean kuvan, jossa tulivuoria tutkinut mies seisoi ”mittatikkuna” Kilauean kraaterin reunalla, ja tulivuori sylki uumenistaan kuumaa, punaista laavaa kymmenien metrien korkeudelle. Tuo kuva oli kyseisenä vuonna National Geographicin kansikuvana. Kuva on vaikuttava! Tulivuori, ja siitä sylkeytyvä laava miehen takana, on pelottava ja arvaamaton. Täytyy olla hyvin perillä tulivuorien toiminnasta, että uskaltaa mennä noin lähelle aktiivista tulivuorta.

Minua ovat tulivuoret, laavavirrat ja pyroklastiset virrat aina kiinnostaneet. Katsomassani dokumentissa näki, miltä laava näyttää, kun se on jäähtynyt. Kaunista melko tasaista ja pehmeää aaltoilevaa pintaa sanotaan hawaiin kielellä Pahoehoeksi. Kuvaaja ja jo vuonna 1975 mallina ollut tulivuoriekspertti kiersivät Kilauean maastoa etsimässä paikkaa, jossa vuoden -75 valokuva otettiin. Paikkaa oli vaikea löytää, sillä maasto on kerennyt reilussa kolmessakymmenessä vuodessa muuttua huomattavasti. Kraateri, joka tuolloin oli ollut aktiivinen, oli nyt sammumassa. Se vain höyrysi hiljalleen. Tutkijat sanoivat, että laavan jäähtymien vie kymmeniä vuosia. Höyry on jäähtymisen merkki. Dokumentissa näytettiin hitaasti eteneviä laavavirtoja. Kuvat taisivat kuitenkin olla vuosien takaa, sillä näinä päivinä tuo vielä aktiivinen tulivuori valuu laavaa mereen. Se suoltaa sulaa maamassaa onkaloita pitkin meren pohjaan.

1-DSCN0538

 

Vuonna 79 jKr tapahtui ehkä Euroopassa tunnetuin tulivuorenpurkaus. Vesuvius, joka on Euroopan ainoa mantereella oleva toimiva tulivuori, purkautui Italiassa valtavalla voimalla .  Valtava räjähdys nostatti  hohkakivestä ja tuhkasta koostuvan purkauspilven kymmenien kilometrien korkeuteen. Tuuli painoi purkauspilven Pompejia kohden ja pian kiviainesta alkoi sataa kaupunkiin. Taivas ja maailma muuttuivat mustiksi. Hohkakivi on kevyttä kiviainesta, mutta sitä satoi kaupunkiin runsaasti ja sai siten talojen rakenteita sortumaan. Kivisadetta jatkui seuraavaan yöhön asti, jolloin purkauspilvi romahti synnyttäen kuumista ja myrkyllisistä kaasuista muodostuvan pyroklastisen vyöryn. Tuo vyöry liikkui noin 100 kilometrin tuntivauhtia alas vuoren rinteitä tuhoten ja tappaen tieltään kaiken. Ensimmäinen vyöry tuhosi Herculaneumin kaupungin ja viides ja kuudes vyöry ulottuivat Pompejin kaupunkiin saakka. Jos on nähnyt kuvia Pompeilin kaivauksilta, voi nähdä kipsistä valettuja ihmisvartaloita. Ne ovat valoksia ihmisistä, jotka ovat yrittäneet suojautua tuholta, kuka milläkin keinoin, siinä onnistumatta. Näky on lohduton!

Viimeaikaisin tulivuoren aktiivisuus sai lentoliikenteen sekaisin vuonna 2010.   Eyjafjallajökullin jäätiköllä Islannissa sijaitseva tulivuori alkoi syöstä tuhkaa ja laavaa kymmenien kilometrien korkeuteen. Tuhka voi sammuttaa ja hajottaakin suihkukoneen moottorit. Se karhentaa hiekkapaperin tavoin tuulilasin läpinäkymättömään kuntoon ja tukkii lentonopeuden mittauksessa välttämättömät anturit. Euroopan kaupunkien lentoliikenne oli lähes täysin pysähdyksissä useiden vuorokausien ajan.

Räjähtäneiden tulivuorien kraatereissa eli kalderoissa sykkii kuitenkin uutta elämää. Luonnolla on uskomaton voima, se uudistaa itsensä vaikka se ihmisen silmään näyttäisikin mahdottomalta. Linnut ja muut eläimet kuljettavat siemeniä, esimerkiksi ulosteiden matkassa, ja elämä jatkuu, tuhosta huolimatta.

Tulivuoret ja punaisena hehkuva, tahmeasti liikkuva laava ovat mielenkiintoisia. Yksi haaveeni on joskus päästä omin silmin todistamaan hitaasti etenevää laavavirtaa. Kaunista ja pelottavaa.

 

Luontojutut

Helmi-pöllö

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kun olin pieni, setäni Arvo kertoi minulle huimaavia tarinoita. Useissa tarinoissa päähenkilöinä oli Mäkelän Nalle tai joku muu naapuruston koira. Hän kertoi lukemattomia tarinoita ympäröivästä luonnosta ja sen eläimistä. Yksi kiehtovimpia tarinoita, jonka muistan, on tarina viereisessä metsässä asuvasta helmipöllöstä nimeltään Helmi. Kuuntelin tarinaa herpaantumatta. Olisin halunnut, että tarinaan olisi ollut useampi lisäosa, mutta jostain syystä Arvo ei tarinasta itse innostunut.
Pienenä tyttönä kuvittelin Helmi-pöllön männyn oksalle. Kuvitelmissani pöllön rinnassa oli vieri vieressä helmiä. Näin mielessäni helmipöllön kirjaimellisesti pöllönä, jolla on iloisen värinen helmikoristelu. Pieni helmirintainen pöllö istui mielikuvissani majesteetillisena oksan haarassa ja tarkkaili ympäristöään tyynen rauhallisena. Näkymä oli minusta houkutteleva, ja siksi olisin halunnut setäni kertovan siitä minulle enemmän.
Teimme Arvon kanssa myös matkan metsään nähdäksemme pöllöjä. Näin jälkikäteen ajatellen, reissu tehtiin ilmeisesti ihan pelkästään minun ulkoiluttamiseksi. Olin sisällä viihtyvä lapsi, jonka mielipuuhaa oli lukeminen ja piirtäminen. Eiväthän pöllöt yöeläiminä juurikaan päivällä liiku. Innokkaasti kuitenkin katselin puidenlatvoja helmikoristeisen pöllön nähdäkseni. Helmipöllöä en tuolla reissulla nähnyt, mutta Arvon sanojen mukaan olimme olleet lähellä, koska ääniä olimme kuulleet. Pöllö oli hänen sanojensa mukaan katsellut meitä piilosta.
Tuosta ajasta on vierähtänyt yli 40 vuotta. Pöllöt ovat jälleen alkaneet ”huutelemaan” minulle tosin hieman abstraktimmalla tavalla. Jokin noissa metsän öisin lentävissä linnun pallukoissa on alkanut viehättää. Satujen mukaan ne ovat metsän viisaita mutta hajamielisiä tietäjiä. Perimätiedon mukaan pöllöt näkevät tulevaan ja menneeseen. Tuo uskomus tullenee siitä, että niiden pää kääntyy lähes 280 astetta. Joidenkin uskomusten mukaan pöllöt olisivat paholaisen lintuja. Mutta siihen minä en usko. Minusta pöllöt ovat viisaita ja totisia sulkapeitteisiä paksukaisia. Paksukaiset ovat aina, ilman mitään pikkeuksia, hyvänlaatuisia ja kilttejä..
Minusta pöllöt ovat hyväntahtoisia näkijöitä. Ne ovat viisaita ja rauhallisia eläimiä. Helmipöllöä en ole nähnyt vieläkään luonnossa vain eläinpuistoissa vangittuina. Jokohan meidän olisi aika tavata?

Luontojutut

Kasvien bongailua

Ikinuoren naisen pienet ilot

Harvinaisten kasvien bongailu on yllättävän hauskaa. Olen harrastanut sitä ihan sattuman oikusta pari kertaa Kuusamossa Oulangan kansallispuistossa. Pohjustukseksi kerron, että kasvit kiinnostavat minua. Tunnistan yllättävän paljon kasveja. Molemmat vanhempani ovat innokkaita puutarhureita. Isäni oli jopa opiskellut puutarha-alaa ennen perheen perustamista, joten sieltä kiinnostukseni varmaankin on lähtöisin.
Olemme mieheni kanssa ulkopuolisista varmastikin huvittava pari metsässä. Mieheni tiirailee taivaalle ja puihin. Hän on kiinnostunut linnuista. Minä kuljen katse visusti maata kohden yrittäen saada silmäni osumaan erikoisiin kasveihin. Yhdessä kulkiessamme hän on oppinut paljon kasveista ja minä itsekin tunnistan jo muutaman linnun.
Nuorena, kun olin kesätöissä Kilpisjärvellä, löysin tunturikasvikirjan. Kuljin koko alueella viettämäni vapaa-ajan etsimässä kirjassa esitettyjä kasveja. Alku oli hankalaa, sillä kirjasta on vaikea hahmottaa kasvien kokoa. Tunturikasvit ovat pieniä ja useankin kasvin jouduin etsimään kontallani Saanan rinteessä tai sen takana aukeavassa maastossa liikkuen. Aloitin helpoista ruohokanukasta ja vilukosta. Nälkä kasvoi syödessä. Joku kertoi, että lapinvuokko olisi vaikea löytää, siksi se varmaan jäi kytemään alitajuntaani. Kuuntelin vastaanotossa istuessani ihmisten juttuja. Kerroin omista löydöistäni ja kokemuksistani sekä vastavuoroisesti imin tunturista tulleiden tietoja. Eräänä päivänä löysin kuin löysinkin lapinvuokkomättään. Siinä se rehotti Saanan pahdan vieressä niin pienenä ja vaatimattomana, että liikutuin kyyneliin.
Mieheni kanssa olemme useana alkukesänä lomailleet Kuusamossa. Oulangalla on valtavasti nähtävää, joten se on molempien kestosuosikki. Kesäkuun lopulla 2014 suuntasimme Rytisuon lenkille, koska suot nyt vaan ovat niin smak. Olimme juuri lähdössä taivaltamaan polkua metsään, kun vastaamme tuli mies onnesta hehkuen. ”Meinaatteko tekin mennä bongaamaan tikankontin?” hän kysyi nyökäten kohti kameraani. Väistelimme kysymyksen vastakysymyksellä voisiko hän kertoa missä se kasvaa. ”Muutama sata metriä pitkospuita eteenpäin niin siinä se on vasemmalla”, säteilevä mies vastasi. Vaihdoimme muutaman muunkin sanan ja jatkoimme matkaa. Tikankontti oli helppo tunnistaa. Se erottui metsässä kuin väärä raha.
1-DSC_0010
Tikankontti kuuluu kämmekkäkasvien (Orchidaceae) heimoon ja se on lajina silmälläpidettävä ja rauhoitettu koko suomessa, myös Ahvenanmaalla. Tikankontin kukka on kokonaisuutena kasvistomme suurimpia ja tuoksuu hyvältä. Sillä on erikoinen pölytysmekanismi. Tikankontti ei eritä mettä eikä mitään muutakaan pölyttäjien syötäväksi soveltuvaa materiaalia. Kukan ulkonäkö houkuttelee monenlaisia hyönteisiä, jotka suuntaavat kohti keltaista huulta. Huomattuaan tulleensa medettömään kukkaan isot hyönteiset, lähtevät pettyneinä samaa tietä kuin tulivatkin, huulen isosta aukosta ja siis pölyttämättä tikankonttia. Kukan pölyttävät tavallisesti pienet maamehiläiset, jotka huulelle laskeutuessaan lopulta lipsahtavat tai putoavat kontin sisälle. Kontin reuna on liukas ja sisäänpäin kääntynyt, eikä pieni hyönteinen pääse palaamaan samaa tietä takaisin. Tikankontin vastustamattoman vetovoiman salaisuus on sen tuoksuaineissa, jotka ovat osittain samoja kuin maamehiläisten feromonit. (Tämä kappale mukaeltuna täältä: http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/tikankontti)
Olin niin onnellinen tikankontin löytymisestä, että nappasin siitä kymmenkunta kuvaa eri kulmista ja höpötin tuosta kauniista kasvista ja sen löytymisestä koko matkan Rytisuon (n 2km) pitkospuille asti. Suolla taivuin konttaamaan makroni kanssa koko matkan pitkin pitkospuita ottaen kuvia pyöreälehtikihokeista sun muista hauskoista suokasveista.
Seuraavan erikoisuuden löysin viime kesänä (2015) niin ikään Oulangalta Hiiden Hurmos reitiltä. Kysyin ennen matkaan lähtöä opastuskeskuksessa työskentelevältä nuorelta naiselta mahtaako tähän aikaan luonnosta löytyä mitään erikoisia kasveja. Hän kertoi erikoisesta ketonoidanlukosta, joita muutamia vielä saattaisi löytyä. Otin siis reitin tavoitteeksi bongata tuo kasvi. Unohdin koko kasvin suureksi osaksi matkaa, kunnes saavuimme suurelle vanhalle peltoaukealle. Aukiolla oli yksinäinen poro einestämässä. Se tuijotti meitä hetken ja päätti sitten, että yksi on porukassa liikaa ja lähti vötkimään kohti risukkoa. Aukion toisella puolella oli taulu, jossa kerrottiin ketonoidanlukosta. Tekstissä mainittiin, että ko kasvin voisi löytää juuri tältä aukiolta. Kirosin hiljaa mielessäni, taisinpa jopa päästellä ääneen muutaman ärräpään. Aukio oli mustanaan itikoita. Ketonoidanlukon löydettyään voi oman löydöksensä merkitä tikulla. Aukiolla olikin tikkuja pystyssä löytöjen merkiksi. Teki niin mieli vain bongata jonkun toisen löytämä kasvi, iskeä tikku mahan ja lähteä itikoita pakoon, mutta ei sinni antanut periksi. Kasvi oli todella hankala löytää, se maastoutuu hyvin ruohikkoon. Pompin kuin sekopää, väistellen itikoita ja tihrustin maanrajaan. Ketonoidanlukko on todella pieni, mutta aikani käkittyäni löysin sen. 3 valokuvaa otin ja sitten äkkiä tikku maahan löydön merkiksi ja niin säntäsin kiireesti taas matkaan.
1-1-DSC_0120
Ketonoidanlukko on saniaiskasvi, jonka lehti on jakautunut liuskoittuneeksi lavaksi ja itiöpesäkkeelliseksi osaksi. Lavan liuskat viuhkamaisia, pyöreäkärkisiä, melkein ehytlaitaisia tai lyhyhampaisia. Se on monivuotisesta, pystystä maavarresta kasvava yksivuotinen, kellanvihreä ja kiiltävä, lyhytruotinen, noin puolivälistä lavaksi ja itiöpesäkkeistöksi jakautunut lehti, 5-25 cm korkea. Se kasvaa kedoilla, rantaniityillä, kalliopengermillä ja suosii avoimia, valoisia kasvupaikkoja. Ketonoidanlukkoa kasvaa koko maassa, käsivarren Lapissa se on melko harvinainen. (Teksti mukaeltuna täältä: http://h108.it.helsinki.fi/virtuaalikasvio/plant.php?id=2051)

Nuo kaksi reissua ovat olleet elämäni parhaita reissuja. Voisin väittää, että juuri tuo erikoisten kasvien bongaaminen on ollut SE-juttu noilla reissuilla. Tätä harrastusta aion jatkaa.