Matkustaminen – Sivu 2 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Heräsimme sateiseen aamuun. Alkuperäinen ajatuksemme oli viettää maanantaina sateen sattuessa lukupäivä. Luettavaa meillä on mukana yllinkyllin. Lukulaitteella ja tabletilla on kymmeniä lukemattomia kirjoja odottamassa tilaisuutta tulla luetuiksi. Kymmenen jälkeen minulla alkoi polttelemaan: josko sittenkin lähtisimme jonnekin. Vettä tuli kuin reilummasta sumutinpullosta, joten varsinainen vaellus ei innostanut. Päätimme lähteä tarkistamaan uudelleen Pakasaivo ja Kirkkopahta, joista olenkin tänne jo yhden postauksen tehnyt.

LRM_EXPORT_795017479993335_20190701_184143618 — Sadepisaroita keränneet kusenkerkät

Luonto näytti kauniilta ja aivan erityisen vihreältä tihkusateessa. Kuusen hennot kevään vaaleat kerkät melkein loistivat ja kesäkukat kukkivat tienpientareilla, sillä mistä tielaitos (Destia) ei niitä ollut niittänyt. Muutaman kerran pysähdyimme jo ennen Kirkkopahtaa kuvaamaan maisemia. En voinut ohittaa upeaa rimmiä, jossa vesi väreili niin kauniisti sateen osuessa veden pintaan. Ohitimme myös ”leimauskämpän” johon päätimme tutustua paluumatkalla paremmin. Kirkkopahdankin ohi ajoimme mennessä, koska siellä näytti olevan tutustujia, ehkä paluumatkalla saisimme katsella paikkoja kahden?

Pakasaivolla ihmettelimme luontoa ja saivojärveä kunnioituksella. Koska olen Pakasaivosta kirjoittanut enemmän, en siitä nyt tällä kertaa kirjoita tämän enempää. Menkää itse katsomaan: siellä se on, kaikessa jylhyydessään. Palatessamme Pakasaivon katselutelineiltä ajattelin, että kyllä ihmiset ennen olivat paremmin luonnon kanssa kosketuksissa. Nykyajan ihminen on menettänyt luontoyhteyden. Kuinka moni voi sanoa osaavansa suunnistaa luonnonmerkeistä, jos joutuu metsässä eksyksiin? Minä en ainakaan osaa. Niille jotka osaavat lukea luontoa, sen merkit aukeavat helposti.

Entisaikojen saamelaiset ovat kunniottaneet Seitoina sellaisia luonnon erikoisuuksia, joita me nykyajan ihmiset emme välttämättä ymmärrä ja käsitä. Esimerkkinä Kirkkopahta, jota kävimme toistamiseen kiertämässä. Se on suuri siirtolohkare, joka seisoo ihan tasaisessa mäntymetsikkössä. Siinä se nöpöttää keskellä tasaista metsää yksinään, paikalla mihin jääkaudenaikaset jäätiköt ovat sen työntäneet. Se on ollut saamelaisten pyhäpaikka, mutta ihmiset taitavat edelleen kunnioittaa sitä, sillä siellä oli edelleen pieniä muistoesineitä ja runsaasti poronluita.

LRM_EXPORT_794451534271936_20190701_182517287 — Ihmisiä ihmettelemässä Kirkkopahtaa

LRM_EXPORT_794485556230465_20190701_182551309 — Poronluita Kirkkopahdan päällä

Pahdan jälkeen ajoimme vielä mainitsemalleni Valkeajoen leimauskämpälle, joka on ilmeisesti aikoinaan rakennettu tukkien leimauskämpäksi. Metsähallitus on kunnostanut kämppää ja se on avoin kaikille matkailijoille. Mökin lähistöllä on kaivo, jonka vedestä oli varoitus mökin seinässä. Vesi on kovin raadonpitoista, eikä siksi sovellu juotavaksi. Mökissä on ollut tulisija, joka on valitettavasti kärsinyt aikojen kuluessa, joten siihen ei enää saa tulia tehdä. Mökin pöydällä oli siellä käyneden vierailijoiden jättämiä pieniä viestejä. Mm saksankielellä kirjoittetettu viesti Dirkiltä, joka oli viettänyt kämpässä muutaman onnellisen päivän. Hän toivoi, että luonto säilytettäisiin koskemattomana, jotta tulevakin sukupolvi saisi siitä nauttia.

LRM_EXPORT_794943678495602_20190701_184029816 — Valkeajoen leimauskämppä’

LRM_EXPORT_794907792958324_20190701_183953931 — Kynttilä ikkunalla tuo varmasti tunnelmaa pimeään kämppään

Mieheni oli jossain välissä kerennyt selata Retkipaikan sovellusta ja löytänyt upean kohteen paluumatkamme varrelta. Suunnistimme kohti Hannukaisen kylää, josta matkaa olisi vielä muutama kilometri. Käännyimme ohjeiden mukaan Aavahelukantielle ja siitä kuoppaista kärrypolkua kunnes edessä oli (hyvin huterannäköinen) puusilta. Siitä suunnistimme jokivartta pitkin ihastelemaan koskea. Se oli varsin upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa.

Oli oiken hyvä päivä, vaikka satoikin. Sade hidastaa, muttei estä!

Arkipäivän realismia, Matkustaminen, Vaellus

Ensimmäinen kokonainen lomapäivä Levillä

30 kesäkuun, 201930 kesäkuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

Heräsin aikaisin aamulla siihen kun poskionteloita pakotti ja nokka oli täynnä räkää. Kaoin hengitystiet auki ja iskin kuulokkeet koviin kuunnellakseni pätkän Geir Tangenin dekkaria. Päätin pyhästi, että pää saa olla tukossa ja vaikka äänikin tulee kuin hautaholvista, liikkumiseen se ei saa vaikuttaa!

Olimme tutkineet lähiliikuntaan sopivia maastoja ja Pahtakuru meiltä on vielä näkemättä. Keräsimme retkeilykamat kasaan ja puimme sääsken ja mäkäräisen kestävän vaatetuksen. Ketutti. Olin ostanut talvella itselleni kalliit ulkoiluvaatteet (yli 200€) ja niiden housut eivät meinanneet pysyä päällä! Olen ollut dieetillä ja se on ilmeisesti onnistunut.

447818103_174312-01 — Minä ja kalliit ulkoiluvaatteet. Hah!

Löysimme Pahtakuruun menevän polun alun. Ensimmäiset muutama sata metriä oli varsinaista highwaytä. Leveää polkua, jota voisi ajaa vaikka autolla. Korkeaniemen upean maisemalaavun kohdalta lähti pieni polku suoraa rinnettä ylös, josta oletimme pääsevämme Pahtakuruun. Ei muuta kuin nokka kohti korkeaa rinnettä. Niin sitä keski-ikäinen täti väisteli kiviä, kantoja ja risuja puuskuttaen ylös rinnettä. Muutama sata metriä nousutuamme muuttui rinne niin kivikkoiseksi, että tulimme siihen tulokseen että Pahtakuru on nähty. Rinne oli hyvin jyrkkä ja kun se muuttui lohkareikkoiseksi laskimme ettemme ikinä pääse ehjinä alas jos jatkamme matkaa.

LRM_EXPORT_759763907962200_20190630_161358293 — Tähän luhikkoon loppui meidän kiipeäminen.

Olimme nousseet hyvin korkealle joten maisemat olivat todella upeat ja rinteestä näki kauas. Lehtomainen tunturin juuri oli muuttunut kivikkoiseksi ja karuksi.

Ja alashan aina pääsee! Tässä tapauksessa oli vaara, että alas tultaisiin liiankin nopeasti ja pyörien. Jos rinne ei olisi ollut niin kivikkoinen, olisin mieluimmin tullut sen alas istualtaan ”laskien”. Se ei ollut mahdollista, joten hitaasti ja varmasti jostain tukia hakien kun se oli mahdollista. Pahtakuru jäi näkemättä, mutta se ei meitä haitannut. Maisemat olivat kauniit, ilma paras mahdollinen ulkoiluun eikä hytynkäisiäkään ollut. Istuimme hetken Korkeaniemen laavulla ihaillen edessämme avautuvaa maisemaa ja uutta upeaa maisemalaavua.

Palattuamme alas Kätkätunturista päätimme vielä vierailla Akanrimmillä, jossa on lintutorni. Olemme käyneet siellä ennenkin ja se paikka viehättää etenkin minua. Suot ovat minusta ihastuttavia. Se on lähellä tietä joten sinne on helppo löytää. Akanrimpi on sanansa mukaan hyvin kostea, jopa vetinen, suo. Sen reunassa on oiva laavu ja lintutorni, josta voi halutessaan tiirailla lintuja. Nyt ei ilmassa ollut kuin muutama lokki, joista yksi sai hepulin meidät nähdessään ja alkoi äännellä erikoisella tavalla. Olisiko linnuilla ollut poikasia hetteellä?

Suopursu kukkii täällä vielä täydessä loistossa ja lakoissa näytti olevan kartteja. Jos Pahtakurun reissulla emme kohdanneet Suomen Ilmavoimia (= sääskiä ja mäkäräisiä), niin Akanrimmillä niitä olikin sitten senkin edestä. Ei huvittanut jäädä sinne pitkäksi aikaa töllistelemään ja ihailemaan upeita näkymiä, vaikka olisi ehkä haluttanutkin. Nälkäkin alkoi jo olla kaiken tämänpäiväisen kiertämisen jälkeen.

Arkipäivän realismia, Matkustaminen

Ajomatka Kittilän Sirkkaan

29 kesäkuun, 201929 kesäkuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tämän(kin) vuotinen ensimmäinen kesälomareissumme suuntautui Kittilään. Olemme vuokranneet jälleen rivitalonpätkän viikoksi, josta on hyvä tehdä päiväreissuja ympäristöön.

Lähdimme matkaan jo eilen. Ajoimme ensin minun vanhemmilleni, jossa oli yövuorojen jälkeen mukava yöpyä nauttien äidin herkullisista tarjoiluista ja pienen syrjäkylän rauhallisesta tunnelmasta. Odotimme rauhallista ajomatkaa Kokkolasta Pohjois-Pohjanmaalle vaan saimme yllättyä. Turhan monella oli julma kiire ja ohitukset olivat välillä todella röyhkeitä. Pelkäsin useamman kuin neljä kertaa, että joudun esittelemään sairaanhoitanataitojani kolaripaikalla keskellä ”ei mitään”. 110km/h vauhdista tehty nokkakolari olisi tehnyt todella pahaa jälkeä. Tämä rauhallisesti matkaa tekevä keski-ikäinen täti meinasi joutua liikenneraivon valtaan ja näyttää useammastikin keskisormea näille turhan lujaa ajaville ja idioottimaisesti ohitteleville törpöille. Rattiin lähtiessä ei saisi koskaan olla niin kiire, ettei jouda ajattelemaan muita tiellä liikkujia!

Sama tahti jatkui tänään, kun ajelimme Pohjois-Pohjanmaalta Oulun kautta Rovaniemelle. Oulussa oli tietöitä, jotka jatkuivat lähes Kemiin asti. Koko matkalla oli nopeusrajoituksena 60-80km/h. Tie oli hyvin kapea ja pohjoiseen menossa oleville vielä epätasainen. Vaikutti, että matala nopeusrajoitus provosoi joitain kuskeja saaden heidät ajamaan tallalaudassa ja ohittelemaan äärimmäisen vaarallisesti. Jälleen oli tädin sietokyky koetuksella!

Rovaniemen jälkeen liikenne hiljeni! Alkoi sadella vettä. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta tasaisesti Sodankylään asti, missä sade sitten taukosi. Pääsimme tutustumaan Sodankylän vanhaan kirkkoon, joka on rakennettu vuonna 1689. Olemme käyneet pari vuotta sitten tutkimassa kirkkoa, mutta silloin emme päässeet sisälle, koska siellä oli häät. Nyt saimme tutustua tuohon ”helmeen” ulkoa ja sisältä. Ystävällinen opastyttö kerto, että myös uudempi kirkko on auki, joten tutustuimme samalla siihenkin. ”Pieni” mutka Keski-Pohjanmaalta Kittilään siis kannatti!

Sodankylän ja Kittilän välillä saikin sitten ajella aivan rauhassa. Noin 5-10 kilometriä ajettuamme näimme ensimmäiset porot: kolme kappaletta. Enempää niitä ei tällä ajomatkalla sitten näkynytkään. Aurinko oli alkanut paistaa ja lämötila kohosi 7C kymmenessä minuutissa: +8Cstä 15C. Pääsimme perille aurinkoiseen Sirkkaan!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kauneus, Matkustaminen

Särestö – jälleen

29 kesäkuun, 201829 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Keskiviikkona olisi yövuoroon meno. Tämä viimeinen lomaviikko on ollut upea. En tiedä mitään parempaa, kuin viettää aikaa kesäisessä Suomen Lapissa oman rakkaan aviomieheni kanssa. Tälläkin kertaa olemme vaeltaneet, ihailleet taidetta ja upeita maisemia, sekä kokeilleet omia rajojamme tunturiin nousemisessa.

Tämä viikko on kuitenkin ollut balsamia sielulleni. Kiireetöntä samoilua kameran kanssa tuntureissa, kuruissa ja saivojärvellä. Tämä päivä Särestössä toi ruokaa myös sydämelle. Olemme käyneet Särestössä jokaisella Kittilän lomallamme, joten tänään oli kolmas kertani siellä. Jokainen kerta on ollut ainutlaatuinen. Siitä asti kun kuulin Reidar Särestöniemestä ensimmäisen kerran noin 20-vuotiaana, olen ihaillut hänen taidettaan. Hänen maalauksensa saavat uuden perspektiivin, kun käy hänen kotonaan ja ateljeessaan. Monet sanovat hänen teoksiaan räikeiksi ja suureellisiksi. Kun on käynyt Lapissa ja nähnyt Lapin luonnon ymmärtää, että myös Lapin luonto on suureellinen ja äärettömän värikäs! Reidarille luonto oli ensisijainen inspiraation lähde, Hän maalasi usein mm. riekkoja ja poroja Lapin maisemaan.

Reidar Särestöniemi oli erikoinen persoona, joka herätti varmasti sekä ihastusta että vihastusta. Tunnettu tosiasia on kuitenkin, että hän oli 60-70-luvun taiteilijoista yksi eniten koulutetuimmista taiteilijoistamme. Hän ymmärsi myös Juhani Palmun lailla tehdä itsestään eräänlaisen brändin, joka vähensi sitten valitettavasti hänen arvostustaan muiden taiteilijoiden silmissä.

Reidarin taulut puhuttelevat minua. Rakastan niiden värikylläisyyttä sekä Reidarin lempeää tapaa kuvata sitä mitä hän silmillään näkee ja sydämellään tuntee. Olin hyvin iloinen, kun kuulin, että nuori kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi oli alkanut suunnitella vaatteita Reidar Särestöniemi-kankaista. Hän oli saanut Särestöniemi-säätiöltä ja Reidarin perikunnalta luvan käyttää tauluja kangassuunnittelussaan korvausta vastaan. Kun uskaltaa kysyä, voi joskus onnistua!

received_10156489003984483 — Kuvan on ottanut Särestössä aviomieheni Timo

Näin Puljujärvestä jutun Facebookissa jossain verkkolehdessä ja mietin mistä noita Hálo (affordable luxury) vaatteita mahdollisesti voisi ostaa. Olinkin siis erityisen iloinen, kun löysin Hálon Särestöniemi kankaasta suunnittelemia vaatteita Särestöniemen pienessä oheistuotemyymälässä. Olin juuri saanut ison tilin (kiitos ylitöiden ja yövuorojen), joten päätin sijoittaa omaan Reidar Särestöniemi huiviin.

Koko matkan takaisin Särestöstä Sirkkaan olin lapsellisen onnellinen omasta uudesta silkkihuivistani! Nainen ja turhuuden turhuuden ilo!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Hillapolulla

28 kesäkuun, 201828 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Lihava, huonokuntoinen, keski-ikäinen astmaatikko-täti on taas tänään liikkunut ja ollut reipas. Taapersimme läpi Kesänki- ja Kellostapuli-tuntureiden välissä olevan ”Hillapolun”, joka kiertää Kesänkijärven.

Kellokkaan luontokeskuksen tyttö sanoi reitin olevan yksi alueen esteettömistä reiteistä, jonka voisi kiertää vaikka pyörätuolilla. Polku on suosittu maastopyöräilijöiden keskuudessa. Itse Hillapolku on ympyräreitti, joka lähtee Kesänkijärven parkkipaikalta. Osa reitistä on myös pieni pätkä ”Seita-polkua” ja sen varrelta voi poiketa mm. Kellostapulille menevälle reitille.

1-DSC_0009 — Kesänkijärvi ja Kellostapuli

Kokonaisuutena Hillapolku oli aika tasainen, nousuja ja laskuja oli hyvin vähän. Polulla ei ollut juurikaan kivikkoja eikä juurakkoja, joten se oli hyvin helppo kävellä. Kesänkitunturin puolella polun varsi ole rehevämpi ja maasto hieman kosteampi. Jo ensimmäisen kilometrin varrella tuli selväksi miksi reittiä kutsutaan ”Hillapoluksi”: kiersimme polkua kesäkuun lopulla ja hillankukkia oli joka puolella!

Reitin alkupuolella oli Metsähallituksen mökki. Mökki on ilmeisesti vuokramökki, sillä ovet olivat lukossa. Mökki oli kauniissa paikassa männikössä järven rannalla. Järven rannalla oli pieni laituri, josta voi halutessaan pulahtaa uimaan saunan jälkeen.

Kaksi kilometriä käveltyämme huomasimme, että edessä on kota ja nuotiopaikka, johon sinne ennen meitä kerinneet olivat jo tehneet nuotion. Paistoimme siis makkarat ja joimme hieman mehua ja jatkoimme sen jälkeen virkistyneinä matkaa. Nuotiolla istuessa saimme kanssaretkeilijöitä taas monta hyvää vinkkiä tulevalle kesälle, mm tietoa maastopyöräreiteistä, joita Äkäslompolon maastoon on tullut viime vuosina paljon.

1-DSC_0053 — Rentukat kukkivat vielä paikka paikoin Kesänkijärven rannoilla

Matka jatkui Kesänkijärven Kellostapulin puoleiselle rannalle. Maasto oli lähinnä kuivaa mäntymetsää, jossa mukana oli jonkin verran kynttiläkuusia. Kansallispuistolle tyypilliseen tapaan kaatuneiden puiden on annettu olla ja poluille kaatuneita puita on parturoitu vain sen verran, että polulla pystyy kulkemaan. Kellostapulin puoleisella polulla oli jonkin verran kiviä ja juuria, mutta ei niin paljoa, että se olisi haitannut tai hidastanut kävelemistä.

Polun loppupuolella oli pienen suon ylitys. Suon yli oli rakennettu reilun levyiset pitkospuut. Ennen kuin me pääsimme pitkospuille, tuli pitkoksia vastaan kaksi nuorta miestä läskipyörillä. Todistettavasti koko reitti on siis kierrettävissä maastopyörällä. Se miten pyörätuolilla ylität suon, jääkin sitten epäselväksi. Mielestäni se ei ole mahdollista. Ennen pitkospuita ylitimme tosin metsäautotien, josta oletettavasti pääsee suoraa Kesänkijärven parkkipaikalle johtavalle tielle, joten siten Hillapolun kiertäminen pyörätuolilla varmaankin onnistuu!

Hillapolku oli leppoisa kävelylenkki Kesänkijärven maastossa. Sen varrella oli aluksi luontopolulle tyypilliseen tapaan tauluja ympäröivästä luonnosta ja loppupuolella tauluja saamelaisten kulttuurista. Nämä saamelaiskulttuurista kertovat taulut saivat itseni kiinnostumaan ”Seitakierroksesta”, joten ensi vuodellekin on nyt tavoitteita.

1-DSC_0094 — Saamelaiskulttuurista kertovat opastaulut

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kauneus, Luontojutut, Matkustaminen

Keimiöniemen kalamajat ja Palkaskero

26 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tällekin päivälle luvattiin kaunista ilmaa, joten tunturiin oli päästävä. Tarkoituksenamme oli tällä Levin reissulla tutustua paremmin Pallaksen alueen vaellusreitteihin. Pallas on meidän molempien suosikkikohde, jossa viettäisimme mielellämme enemmänkin aikaa. Valitettavasti aika on rajallinen ja viikon lomaan on vaikea sisällyttää kaikkea mitä haluaisimme tehdä ja nähdä.

Tämän päivän aloitimme tutustumalla Keimiöniemen kalamajoihin, joiden ohitse olimme jo kahtena vuonna tyylikkäästi kaasuttaneet matkalla omasta mielestämme tärkeämmille nähtävyyksille. Onneksi nyt paikkasimme tuon aukon sivistyksessämme. kohde on todellakin näkemisen arvoinen. Paikalla on ollut kalamajoja jo satoja vuosia. 1592 venäläiset polttivat kaikki kalamajat kahta lukuun ottamatta. Tietojen mukaan paikalla on kalastettu jo vuonna 1553 ylitorniolaisten veroluetteloiden mukaan. Paikalla olevat majat eivät siis ihan kamalan vanhoja ole. Suurin osa nykyään paikalla olevista mökeistä on 1800-luvulta ja vanhimmat 1700-luvulta.

Jerisjärven Keimiöniemi on yksi Lapin historiallisista ja parhaiten säilyneistä kalakentistä. Alue on viehättävä ja luonnonkaunis. Mökit ovat edelleen käytössä, mikä lisää alueen viehätystä. Tosin juuri sen vuoksi, että ne ovat edelleen käytössä, niitä saa ihailla vain ulkoa.

Keimiöniemeltä jatkoimme matkaa Pallakselle. Tarkoituksena oli tänään kiertää Palkaskeron 7km ympyrälenkki. Olin lukenut Pallaksen luontopoluista Luontoon.fi sivuilta ja todennut, että matkalla olisi paljon rakkaa, eli tunturin laella olevaa kivikkoa. Tunturin erottaa vaarasta siten, että tunturin laella ei kasva puita. Koska rakkaa olisi odotettavissa, epäilin pääsisimmekö kiertämään koko ympyrää, mutta päätimme kuitenkin yrittää ja kääntyä sitten takaisin jos polku muuttuisi meille liian vaikeaksi.

Palkaskeron kierros lähtee Pallaksen Luontokeskukselta. Ensimmäiset kaksi kilometriä olivat helppoja! Polkua oli paljon kuljettu ja se oli leveä eikä juurikaan kivikkoa. Se oli toki nousua, mutta lihava, huonokuntoinen keski-ikäinen astmaatikko on viime vuoden reissuista oppinut ja vedin avaavaa Ventolinea ennen kävelemään lähtöä, joten kävely tuntui kevyeltä. Kahden kilometrin jälkeen istahdimme hetkeksi poroerotusaidan reunalle ja jomme vettä ja söimme muutaman kuivahedelmän, jonka jälkeen jatkoimme matkaa.

Muutaman sadan metrin jälkeen poroerotusaidasta maasto muuttui. Polku oli kivikkoista ja rakkaa alkoi olla enemmän. Se ei kuitenkaan vielä ollut kovin vaikeaa kävellä. Poroerotusaita alkoi jäädä kauas taakse ja pienen mutkan jälkeen hävisi kokonaan näkyvistä. Luontokeskus ja Pallas-hotelli olivat hävinneet näkyvistä jo ennen poroerotusaitaa. Polulla ei ollut ketään muita kulkijoita kuin me, joten saimme taivaltaa omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Keskustelu alkoi käydä mahdottomaksi, koska tunturissa tuuli navakasti, joten toisen puhetta oli mahdotonta kuulla. Onneksi oli lämmin päivä, sillä olin unohtanut tuultapitävän takkini kotiin!

Saavutimme pisteen, josta oli upea näkymä tunturien takaiseen Lappiin. Eteemme avautui mm. näkymä Pallasjärvelle. Tuuli oli niin kova, että epäilin tukan kohta lentävän pois päästäni. Keskustelu oli totaalisesti mahdotonta, edes huutoa ei tahtonut kuulla. Näköalapaikalla oli kolme suurta kiveä, joilla olisi voinut istuskella ja syödä eväitä, mutta hirmuinen tuuli ei innostanut meitä pysähtymään, vaan jatkoimme matkaa.

Yritimme jatkaa matkaa, mutta edessä olisi ollut Palkaskeron laen ylitys, eikä laen rakassa kävely houkutellut meitä kompurajalkoja. Olimme hyvin tyytyväisiä, että olimme päässeet näinkin pitkälle, joten päätimme yhdessä tuumin kääntyä takaisin. Olimme tulleet varmaan puolet (n. 3,5km) matkasta, joten mielestämme päivän tavoite oli saavutettu. Palkaskeron kierroksen pituus on 7km. On ihan sama kiertääkö ympyrän vai kääntyykö puolista välistä takaisin. Näin ainakin meidän mielestä!

Ehkäpä ensi kesänä yritämme Taivaskeron polkua!

Arkipäivän realismia, Historia, Matkustaminen

Äkässaivo ja seitapahta

25 kesäkuun, 201825 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Toinen varsinainen lomapäivä Levillä alkoi pilvisenä. Säätiedot lupasivat lämmintä päivää, joten metsäpoluille oli päästävä. tutustuimme jo alustavasti viime vuonna Äkässaivon reittiin, joka on lyhyehkö 3km lenkki Kittiläntieltä Tiurajärvelle menevän tien varressa. Jo viime kesänä päätimme aloittaa seuraavana vuonna vaeltamisen tuolla lyhyellä, mutta mielenkiintoisella, ympyräpolulla.

Kun tulimme reitin lähtöpaikalle, oli p-paikalla jo muutama auto. Reitillä sai kuitenkin tallustaa ihan rauhassa. Ihmisiä ei ollut tungokseen asti. Saivonkierros kulkee koko matkan Äkäsjoen tuntumassa ja juoksevan veden liplatusta kuuluu reitillä useasti. Polku alkaa ja loppuu kuivaan mäntymaastoon, jota on hyvä kävellä. Mäntymetsässä on sikälikin hyvä kävellä, että siellä yleensä tuulee mistä johtuen itikoita ja mäkäräisiä ei ole niin paljoa. Kevät oli tänä vuonna lämmin, joten ”Suomen Ilmavoimat” olivat jo heräilleet ja ininää kuuluikin jo aika tavoin, jos pysähtyi johonkin pidemmäksi aikaa. Itikoita ei kuitenkaan ollut suuremmaksi haitaksi ja Offilla selvittiin!

Mäntymetsästä laskeuduimme joenrantamaisemiin. Kullerot olivat juuri aloittaneet kukintansa, useat niistä olivat vielä nupullaan ja saniaiset nostelivat päätään. Joenranta näytti kevään väreissä vehmaalta ja kauniita lämpimässä auringonpaisteessa.

Kävelimme rauhallisesti eteenpäin väistellen eteemme tulleita kiviä ja juurakoita. Reitillä oli myös useita pätkiä pitkospuita, välillä kosteiden kohtien ylittämiseksi ja välillä pahojen kivikkojen kohdalla. Matkan varrella oli myös muutamat portaat helpottamassa jyrkissä kohdissa. Polku oli suhteellisen helppokulkuista, mutta kostealla kelillä varmasti liukas. Metsässä käveleminen on aina hitaampaa ja askelia tulee enemmän kuin kaupungissa, koska suorin tie ei aina ole fiksuin valinta.

Vihdoin saavutimme Äkässaivon ja sen rannalla olevan seitapahdan. Äkässaivo on pieni kirkasvetinen järvi. Nimitys ”saivo” tulee saamen kielestä. Muinaiset saamelaiset uskoivat, että joissain järvissä on keskellä reikä, josta pääsee saivo-kansan asuinsijoille. Saivo-kansa asui järvenpohjassa ylösalaisin ja saamelaiset jopa uhrasivat saivo-kansalle hyvän onnen toivossa. Näitä saivo-kansan asuttamiksi uskottuja järviä kutsutiin saivoiksi. Äkkässaivon rannassa on myös valtava seitapahta. Saamelaisten seidat olivat yleensä erikoisia luonnonmuodostelmia; niin tässäkin tapauksessa. Pahdaksi kutsutaan yleensä suoraseinäistä kalliota. Samuli Paulaharju kutsui tätä Äkässaivon rannalla olevaa seitapahtaa Kirkkopahdaksi ja järven vastarannalla olevaa kallionseinämää Hammaspahdaksi.

Äkässaivo ja seitapahdat ovat olleet monista saamelaisista erityisen hirmustuttavia, joten vain rohkeimmat heistä ovat uskaltaneet lähestyä tätä seitaa toiveineen. Itse koin tämän seidan erityisen voimakkaasti. Paikka oli äärettömän kaunis. Äkässaivon rannassa mieleeni tulivat sanat ”Jumalaa ei voi kuvata!” Ajatuksenani oli, että Jumalaa ei voi kuvata, mutta saman pyhyyden voi kokea joissain paikoissa luonnossa. Tämä on yksi itseäni voimakkaimmin koskettavimmista paikoista missä olen koskaan vieraillut. Siellä voi saada kosketuksen itseään korkeampaan, Jumalan pyhyyteen. Miksi rakentaa kirkkoja, kun luonnossa on paljon Jumalaa lähemmäksi vieviä paikkoja?

2506-2018-065829331669391357-01 — Seitapahta ”kirkkopahta”

Äkässaivo ja seitapahta ovat muinaismuistolain nojalla suojeltuja paikkoja, joten Seitapahdalla ei saa kiipeillä eikä kivilohkareita saa siirrellä.

Äkässaivon rannasta polku nousi todella jyrkästi. Edessä oli portaita, koska nousu oli niin jyrkkä. Portaiden yläpäässä oli Metsähallituksen kota ja nuotiopaikka, jossa paistoimme mieheni kanssa makkarat jutellen mukavia aiemmin nuotiopaikalle tulleen oululaisen perheen kanssa. Nuotiopaikalta matkaa autolle oli enää yksi kilometri. Polku kulki Äkäsjoen rantaa pitkin, jossa näin pitkästä aikaa pienen sammakon. Sammakko oli kuvaajaystävällinen, eikä liikkunut koko aikana kun tähtäilin sitä kamaranlinssillä. Jokea kulki myös joku nuori mies kumiveneellä.

Saivonkierros on todella vaihteleva ja mielenkiintoinen luontopolku joka kannattaa kyllä kiertää, jos sattuu seudulla käymään.

Arkipäivän realismia, Matkustaminen

Hailuoto

20 kesäkuun, 201821 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesälomaa oli kulunutkin jo reilu kaksi viikkoa, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle kesälomareissulle. Alkuloma oli kulunut lähinnä muiden tarpeista ja toiveista huolehtimiseen, joten sain vihdoinkin elää muutaman päivän keskittyen täysin omiin toiveisiini ja tehdä mitä itse halusin.

Ajelin sunnuntaina ystävälleni Pohjanmaalle, jossa ensin istuimme rauhallisesti iltaa jutellen kuulumisia. Olikin kulunut melkein vuosi siitä, kun olimme viimeksi tavanneet, joten kiinniotettavaa oli kertynyt. Loppuillasta aloimme miettiä seuraavan päivän ohjelmaa. Minulla ei ollut mitään hinkua kauppoihin eikä ostoskeskuksiin, eikä ollut ystävällänikään. Olimme jo käyneet läpi koko alueen kulttuuritarjonnan, kun minä päästin suustani sanan: Hailuoto. Asuin vuosia Oulun eteläpuolella, enkä koskaan tullut käyneeksi tuolla mielenkiintoisella saarella, joten tiedoissani on aukko sillä kohdalla.

Maanantai aamuna olimme siis hyvissä ajoin Oulunsalossa Hailuotoon menevässä lauttasatamassa. Vaikka olimme laittautuneet matkaan hyvissä ajoin, oli rannassa ja hyvänmittainen jono autoja odottamassa lautalle pääsyä. Sovimme lauttaan viimeisten joukossa ja autoja jäikin rantaan odottamaan seuraavaa lauttaa, joka menisi tunnin kuluttua. Lautalla oli paljon rekkoja ja kuorma-autoja. Hailuoto-Oulunsalo välistä siltaa oltiin alettu rakentaa. Edessämme lautassa oli kuorma-auto, jossa lauttamiehen mukaan oli sillan rakennukseen menevää soraa.

Koska olin lomalla, leikimme turistia ja hyppäsimme autosta ulos, kun lautta lähti ja otimme kuvia lautasta, merestä ja mustasta taivaasta. Pelkäsimme, että mahdollisesti tuleva sade pilaisi ulkoilumahdollisuutemme Marjaniemessä. Puikkelehdimme tiiviisti lastatussa lautassa kuin hiiret koloissa ja nautimme meren tuoksusta.

Hailuotoon saavuttuamme pysähdyimme ensin Luovon Puojissa, joka periaatteessa maanantaina olisi ollut kiinni. Luovon Puoji on juuri ennen Hailuodon kylän keskustaan tullessa oleva käsityöläismyymälä, jossa kannattaa kyllä poiketa. Satuimme tulemaan hyvään aikaan, sillä yksi puodin pitäjistä oli juuri tullut tuomaan puotiin tavaraa ja saimme katsella tarjontaa rauhassa. Juttelimme myös pitkän tovin puodin avanneen rouvan kanssa ja hän kertoi olevansa maatalon emäntä ja syntyjään Hailuodosta. Hän kertoi kutovansa luotolais-villapaitoja, nyt kun on jäänyt eläkkeelle ja maatila on siirtynyt pojalle.

Luovon Puojista ajoimme suoraa saaren toiseen päähän Marjanimeen, joka varmaan lienee monelle tuttu säätiedotuksista. Marjaniemi on kalasatama ja siellä on vuonna 1871 rakennettu komea majakka. Marjaniemessä on myös Villi Pohjola ketjun Luotsi-hotelli, jossa voi tarpeen tullen myös yöpyä. Olimme nälkäisiä ja menimme heti syömään. Lounaan nautimme Luoto ravintolassa, jossa lounaan hinta oli 12€. Luodon salaatit olivat niin runsaita ja ruokaisia, että ne riittivät minulle hyvin, joskin otin aika reilun annoksen tuoretta vasta savustettua lohta!

Lounaan jälkeen, vatsat kiittäen, olikin hyvä lähteä tutustumaan kalastajamökkeihin ja dyynejä pitkin puikkelehtivia pitkospuita pitkin alueen luontoon. Kiurut sirkuttivat lennellen pesiensä liepeillä ja merinätkelmät hehkuivat violetteina dyynien hiekan keskellä, silmä lepäsi. Ainoat äänet tulivat merestä, linnuista ja välillä hyvin navakkanakin käyvästä tuulesta.

Vesisadetta ei sitten tullutkaan. Saimme nauttia dyynien luonnosta lämpöisässä kesätuulessa. Lähtiessämme alkoi taas puskea tummia pilviä horisontista ja alkoi vaikuttaa siltä, että sade olisi tulossa. Astelimme aika reippaasti takaisin Sumpusta kohti majakkaa, jonka juurelle olimme automme jättäneet.

Paluumatkalla pysähdyimme Hailuodon kylän keskustassa ja tutustuimme Hailuodon kirkkoon sekä 1968 palaneen vanhan kirkon raunioihin. Pysähtyessämme hautausmaan kulmalle, tuli muutama vesipisara, mutta taas sade tuntui kiertävän meidät.

Paluumatkalla tuuli aika reippaasti, joten meri oli täynnä vaahtopäitä. Lautassa tuuli ei kuitenkaan tuntunut kuin ihan pienenä keinuntana.

1906-2018-0714192658644916434-01 — Merinätkelmä

Hailuoto päivämme onnistui täydellisesti! Jäi polte päästä uudelleen tuolle upealle saarelle.

Arkipäivän realismia, Intohimo, Matkustaminen, Näyttelyt, Taide

Näyttelystä näyttelyyn

15 joulukuun, 201710 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Vietimme mieheni kanssa edellisen viikonlopun Helsingin kulttuuriantia tutkailemassa. Itse menin vuorokautta aikaisemmin, joten minulla oli hieman aikaa esitarkastaa Sinebrychoffin Taidemuseo, joka oli meille molemmille uusi museo tuttavuus. Vakuutuin näkemästäni. Katsastin ensin ensimmäisessä kerroksessa olevan muotokuvanäyttelyn ”Minä en ole minä”. Salit oli jaettu kivasti aihepiireittäin. Ensimmäisessä huoneessa aiheena oli ”Valta”. Huone oli täynnä maalauksia mahtimiehistä, mukana mm Mannerheim ja Svinhufvud. Mainittakoon, että Aleksanteri II muotokuva oli ylimmän kerroksen juhlasalissa suuren kokonsa vuoksi. Toisessa huoneessa oli maalauksia aiheella ”Perhe” ja olikin hienoa, että nämä ”Valta” ja ”Perhe” olivat peräkkäin. Tunnelma muuttui kovasti huoneesta toiseen astuttaessa. Muita maalausten teemoja olivat ”Edustus” ”Identiteetti” ja ”Unohdetut”. Myönnän etten ole suuri muotokuvien ystävä, mutta näyttelyn asettelu ansaitsee kiitoksen!

Kiersin ensimmäisen kerroksen jälkeen Sinebrychoffin kotimuseon ja kiitän Luojaani, että olen syntynyt nykypäivään. Antiikkihuonekalut ja minä emme kuulu yhteen! Lopuksi suuntasin vielä kellarikerroksen tiiliholviin, johon oli laitettu esille nuorehkon italialaisen Andrea Angionen (s.1977) valokuvia ”Terribilis est locus iste”. Piti katsoa tarkemmin, sillä kuvat näyttivät maalauksilta. Teokset ovat tummasävyisiä valokuvia, joissa Angione on käyttänyt malleina tavallisia kylänmiehiä ja naisia. Kävimme lauantaina mieheni kanssa uudelleen Sinebrychoffilla, ja teokset näyttivät edelleen yhtä upeilta, elleivät jopa upeammilta!

IMG_20171207_161020_654 — Andrea Angionen valokuva

Mieheni saapui Helsinkiin perjantaina ja suuntasimme suoraa Kiasmaan, sillä halusin ehdottomasti nähdä Ars Fennica työt sekä Korakrit Arunanondchain teokset. Bonuksena Kiasmassa oli myös ARS 17-näyttely. Aloitimme kiertämisen ylimmästä kerroksesta jossa olivat Korakrit Arunanondchain (s.1986 Bangkok) erikoiset työt. Hän on kerännyt valtavasti kaikkea hylkytavaraa ja kasannut ne erikoisiksi teoksiksi. Teoksissa on lasisia valaistuja kupoleita. Taustalla tulee videolta koko ajan selitystä, thaimaalaista räppiä ja uutisia; lasisissa kupoleissa olevat valot välkkyvät taustalta kuuluvan puheen ja musiikin mukaan. Arunanondchai kysyy millainen todellisuus syntyy, kun ihminen lakkaa olemasta ja hänen muistonsa siirretään koneisiin pelkkänä datana erotettuna asiayhteydestä? Mitä meistä jää pilvipalveluun elämään kuolemamme jälkeen? Pelottava ajatus!

cof — Korakrit Arunanondchain teos Kiasmassa

Ars Fennica 2017 kipailun palkintoehdokkaiden Maija Blåfield, Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo sekä Camilla Vuorenmaa yhteisäyttelyssä oli monta veikeää työtä. Minä pidin etenkin Camilla Vuorenmaan suurikokoisista maalatuista puukaiverruksista. Hän oli halunnut tuoda teoksillaan Egyptiläisen hautakammion tunnelmaa. Mielestäni hän onnistui aika hyvin! Pekka ja Teija Isörättyä olivat tehneet liikkuvan teoksen käyttäen pleksiä, sairaala instrumentteja ja kukkasia. Ei huonoja nämäkään! Perttu Saksaa oli inspiroinut valokuvauksessaan ihmisen suhde itseensä ja ympäristöönsä sekä eläinten tuttuus ja vieraus. Hänelläkin oli muutama minua puhutteleva työ. Kari Vehosalo on sanonut, että häntä kiinnostaa ihmiselon kohtalokkuus. Elämä on kaunista, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen. Hänen maalauksensa olivat ihailtavan pikkutarkkoja ja luulinkin niitä aluksi valokuviksi. Kaiken kaikkiaan vieraimmaksi Ars Fennica 2017 taiteilijoista minulle jäi Maija Båfield. Häneltä oli esillä videoteos johon en jaksanut perehtyä. Videotaide ei iske minulle!

Ars 17 näyttelystä minulle jäi mieleen vain kaksi taiteilijaa/työtä. Ensimmäisenä Anna Uddenbergin vääntyneet naisfiguurit milloin milläkin alustalla. Taiteilija on halunnut tuoda esiin vakiintuneita esityksiä villiydestä ja seksikkyydestä. Työt eivät olleet miellyttäviä katsella, mutta taiteilijan työt kyllä ottavat rajusti kantaa nykypäivän naiskuvaan etenkin mediassa. Toinen itsestäni vekkulikin työ oli Rachel Rossinin interaktiivinen työ, joka koetaan VR-lasien kautta. Katsojan liikkeet näyttelytilan marmorilattialla vaikuttavat teoksen tapahtumiin. En ollut koskaan aiemmin kokeillut virtuaalitodellisuutta simuloivia laseja, joten kokemus oli itselleni uusi, ja siksi se jäi mieleeni.

Kiasma on kaiken kaikkiaan paikka, joka aina herättää tunteita. Siellä on esillä jotain todella upeaa, mieltä pyöräyttävää ja pohtimaan kannustavaa tai sitten jotain täysin toivotonta ja tuntuu, että rahat menevät hukkaan. Ota tai jätä/love or hate it! Meillä on mieheni kanssa onneksi Museokortit, joten meillä ei mene rahat koskaan hukkaan!

Lauantaina kävimme Sinebrychoffin taidemuseon jälkeen HAM:ssa (Helsinki Art Museum). Halusin ehdottomasti nähdä Ola kolehmaisen ”Pyhät Paikat” näyttelyn. Kolehmainen oli kuvannut maailman eri uskontokuntien kirkkoja. Osa kuvista oli panoraamoja kirkoista ja osa yksityiskohtia tietyistä kirkon osista. Eli jos odotat kuvia kirjoista ulkoapäin, petyt. Kirkot on kuvattu sisältä ja hieman erilaisista kuvakulmista kuin mihin tavallisesti olemme tottuneet. Muutama kuva oli niin hyvä, että herkistyin! HAM:ssa oli esillä myös Pekka Kauhasen töitä. Olin perjantaina käynyt katsomassa hänen talvisota muistomerkkinsä ”Valon tuoja”, joten oli mukava nähdä hänen muita veistoksiaan. Tämä on muuten näyttely joka sopii myös lapsille. Uskon lasten pitävän Kauhasen töistä. Lopuksi katselimme vielä Eero Nelimarkan retrospektiivisen näyttelyn. Ehkä olin niin herrojen Kolehmainen ja Kauhanen lumoissa, että Nelimarkka jäi rääpäisyksi. Muistilokeroissa on vain sameita värejä, maalaistunnelmaa ja yksi räväkän keltaisessa mekossa poseerannut täti.

IMG_20171209_140001_120 — Pekka Kauhanen

Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä vierailimme vielä Ateneumissa. Mieheni halusi nähdä veljekset von Wrightin töitä ja minä odotin pääseväni bongaamaan Ankallisgallerian aarteet. Von Wrightit olivat odotetusti upeita. Pikkutarkkoja, kotoisia ja romanttisia töitä. Tämäkin näyttely oli laitettu esille moitteettomasti. Veljesten elämä ja työt tulivat selväksi. Itse pidin eniten näyttelyn alkupuolella olleista kotoisista eläin ja pihatauluista. Ankallisgallerian työt olivat hienosti upotettuna ”Suomen taiteen tarina”-näyttelyn taulujen lomaan. Ankallisgallerian taulut olivat sellaisella korkeudella, että lasten on ne helppo havaita. Info-lehtinen kertoi että tauluja on maalannut useampi maalari mukana myös yksi itsensä Don Rosan maalaama. Ateneumissa olikin paljon lapsiperheitä katsomassa taidetta. Mikä loistava idea Ateneumin Taidemuseolta houkutella nuoria kansalaisia upean taiteen pariin!

cof — Ferdinand von Wrightin taidonnäyte

cof — Don rosan tulkinta Lemminkäisen äidistä

Tätä reissua varten ostamamme Museokortit ovat saaneet hyvän alun vuoden käytölle. Se on ollut tämän vuoden paras hankinta!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kauneus, Matkustaminen, Muoti, Taide, Vaatteet

Olen lähdössä lomaselle

5 joulukuun, 20175 joulukuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tiistaiaamu. Edessä on kaksi yövuoroa pitkän sairasloman jälkeen. Ihana päästä taas töihin, etenkin kun happi tuntuu taas suvaitsevan kulkea suhteellisen normaalisti. Torstaiaamuna suuntaan nokkani lähes suoraa yövuorosta Helsinkiä kohti puksuttavaan junaan. Edessä on koko viikonloppu kulttuurikokemuksia. Listallani ovat ainakin Ars Fennica näyttelyyn tutustuminen Kiasmassa, Ateneumin ankat ja Von Wrightit sekä Erottaja 1917 näytelmä Teatteri Avoimissa Ovissa. Tahtoisin myös käydä katsomassa Nelimarkan taidetta HAM:ssa ja vilkaista mitä on esillä Sinebrychoffin Taidemuseossa. Voi olla, etten ihan kaikkea kerkeä näkemään, mutta ihana tietää, että on niin paljon mistä valita!

cof — Tämän Reidar särestöniemen taulun näimme viime kesänä 2017 Särestön näyttelyssä

Minä menen itse torstaina ja mieheni tulee perästä perjantaina. Minulla on siis hieman aikaa tutustua pääkaupungissa yksin kohteisiin, joista en arvele mieheni niin innostuvan. Mitä ovat nämä kohteet, joista en ennakkoluuloistesti (?) ajattele mieheni riemastuvan? Aavistelen, etteivät naisten vaatekaupat ja meikki-osastot ole ihan normi mies-tallaajan suosikkilistan kärjessä. Ainakin minun mieheni näyttää noissa kaupoissa etsivän lähinnä ulko-ovea, ellei jo ovella huikkaa jäävänsä ulos odottelemaan. Vain kirjakaupoissa viihdymme (valitettavasti) molemmat.

Olen käynyt vaatekaappini huolellisesti läpi ennen paremmille apajille lähtöä. Puseroista olisi uupelo. Toivoisin löytäväni nättejä naisellisia arkipuseroita, mutta luulen, että joudun pettymään. Vaikka kauniita pehmeitä värejä löytyisikin, mallit ovat laatikoita tai niin ihonmyötäisinä spandexeja, ettei niitä tällainen over50 & fat voi edes kuvitella päälleen. Huomatkaa positiivinen ja avoin asenteeni!

Jotain tällaista haluaisin (kuvat Pinterst) :

e1bcf9c7d462988b1c88299814e62640

d0c253549a63cf087a35a99d4a0c2d38

92cadca6e59ad6d7e6bf04c1a5668d53

Ei ole helppoa olla ylipainoinen kesi-ikäinen nainen. Ei ole helppoa, mutta jännittävää kyllä! En aio alistua muotiteollisuuden ja ajan hengen vaatimukseen, vaan luon itselleni omani näköisen todellisuuden! Jos ei kaupasta löydy haluamaani, olen aikonut opetella ompelemaan.

Kategoria: Matkustaminen

Seitoja ja Kuerlinkat