Muutos – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Viidenkympinkriisi

15 lokakuun, 202115 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Voiko viidenkympin kriisi tulla 56-vuotiaana? Aivan sama! Mulla se on ihan selvästi menossa.

Huomaan kyseenalaistavani kaiken jo oppimani ja miettiväni tässäkö kaikki nyt sitten oli. Yritän muistella ovatko nämä ajatukset ja asenteet omiani vai onko joku sanonut tai opettanut ne minulle.

Elettyä elämää takana on reippaasti ja luoja tietää, että olen elänyt. Olen nähnyt maailmaa, ihastuttanut ja vihastuttanut valinnoillani. Olen tavannut paljon ihmisiä, joista suurin osa on mennyttä elämää. Harva on koskettanut niin paljon, että olen halunnut heidän jäävän pysyväksi osaksi elämääni. Pitkään tunsin syyllisyyttä siitä, etten osaa solmia pidempiaikaisia ihmissuhteita. Vasta oikeat ihmiset ympärille löydettyäni olen tajunnut, että olen introvertti, enkä viihdy sellaisten ihmisten seurassa, joihin en saa syvällistä kosketusta.

Vanheneminen alkaa näkyä, keho ei enää ”taivu” ihan samaan kuin ennen. On aika päästää irti vertailusta. Lehtien ja somen upea kroppaiset naiset ovat nuoria ja ah, niin kauniita! Mutta minä olen minä! Olen 56-vuotias keski-ikäinen nainen, jonka juuret ovat syvällä Suomen suossa. Hyvä niin!

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi lauloi. On aika hyväksyä faktat ja jatkaa niiden pohjalta eteenpäin. En ole julkkis, enkä kultalusikka suussa syntynyt naispuolinen Hannu Hanhi, mutta miksi minun tarvitsisikaan olla? Elämä on kaiken kaikkiaan kohdellut minua suhteellisen hyvin. Olen saanut oman osani tragediaa, komediaa ja draamaa. Olen elänyt päiviä, jotka haluaisin mieluiten unohtaa ja päiviä, joita en halua ikinä unohtaa!

Olen elämänvaiheessa, jossa tunnen tarvetta jättää repustani turhat taakat matkan varrelle. En halua esimerkiksi kantaa mukanani tätä syyllisyyttä omasta epätäydellisyydestäni. Maailmassa ei ole ainoatakaan täydellistä ihmistä, joten en minäkään sellainen voi olla. Täydellisyyteen pyrkiminen on vaikuttanut hyvin paljon elämääni ja valintoihin, joita olen tehnyt. Sanoisin jopa että liiankin paljon! Perfektionismi on usein syönyt ilon elämästäni.

Voisin ajatella, että keski-iässä suuri osa elämääni on ohi. Valitsen kuitenkin vaihtoehtoisen ajattelutavan. Keski-iässä voi jättää turhan taakseen ja jatkaa matkaa, jota vielä on reilusti edessä, keventyneenä.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Mä oon täällä taas

12 kesäkuun, 202112 kesäkuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Edellisestä blogi-kirjoituksestani on kulunut melkoinen tovi. Sinä aikana elämässäni on tapahtunut jättikokoinen muutos.

Mä kyllästyin olemaan valittava keski-ikäinen ämmä, joka on koko ajan sairas. Omakuva oli vinoutunut ja olin kaikin puolin tyytymätön itseeni. Koska olen vakuuttunut, että elän iäkkääksi, pitkä elämä sellaisena viheliäisenä kätisijänä jollaiseksi olin muuttunut, ei houkutellut. Tuli tarve tehdä suunnanmuutos omassa elämässä.

Tässä olen minä 2018 ennen elämänmuutostani

Päätin, että ylipainosta on päästävä – lopullisesti! Olin nähnyt telkkarista Michael Mosleyn dokumentin 5:2 paastosta, myös ystäväni oli katsonut ohjelman. Päätimme kokeilla kuinka kaksi paastopäivää viikossa voisi mahdollisesti auttaa painon pudotuksessa. Itselleni uskollisena latasin puhelimeeni vielä ruokapäiväkirja-ohjelman, että saisin dokumentoitua asiaa. Paastopäiviksi valitsin maanantain ja torstain. Muina päivinä pidin tarkkaa lukua kaloreista ja yritin pitää ne mahdollisimman vähäisiä, kuitenkin niin, että elämä ei menisi kärsimyksen puolelle.

Kolmessa vuodessa tapahtunut ulkonäönmuutos

Ja kyllähän tuloksia alkoi tulla! Vajaan vuoden kuluttua olin 43 kiloa keveämpi. Mielestäni muutos oli tapahtunut helposti ja tavalla, jota voin jatkaa lopun elämäni. Tässä painossa olen nyt ollut noin vuoden ja olen siihen tyytyväinen. Olen 56 vuotias, enkä koskaan halunnut olla laiha, vaan sen kokoinen, että saisin vaatteeni tavallisista kaupoista ja kirpputorilta.

Olen saavuttanut tavoitteeni!

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Intohimo, Kauneus, Lihavuus, Muutos

Herkkä kovis

15 maaliskuun, 201811 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.

Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.

dav — Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!

Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.

En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.

Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.

Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.

Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?

Arkipäivän realismia, Kauneus, Lihavuus, Muutos, Sairaus

Treenien jälkeen

22 marraskuun, 201710 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Muutama vuosi sitten tulin siihen tulokseen, että haluan olla hoikka. Lääkäritkin olivat kehottaneet laihduttamaan. Yksi oli jopa suositellut minulle tuolloin niin muodissa olevaa ”pussiruoka-dieettiä, koska piti minua niin lihavana, että hyödyt peittoaisivat sen haitat.

Aloitin dieetin ja laihduin pian 10kg. Pussiruuat alkoivat tökkiä ja mietin uutta keinoa saada kiloja karisemaan. Topakkana naisena marssin paikalliseen kuntokeskukseen ja palkkasin itselleni personal trainerin puoleksi vuodeksi. Yllättäen rakastin rajua treenaamista ja olin lähes jokailtainen näky salilla. Laihduin dieetilläni 35 kiloa. Olin jo lähes normaalipainoinen, kun mieleeni alkoi hiipiä epäilyksiä. Jos haluan pysyä painossa, joutuisin kyttäämään joka ainoan suupalan, koska Luoja on luonut minusta helposti lihovan mallin! Joutuisin myös käymään salilla lähes joka päivä. Jokapäiväinen salilla kulkeminen varmisti, että minulla ei ollut muuta elämää. Töiden jälkeen suunnistin salille. Treenien jälkeen olinkin niin väsynyt, että mihinkään muuhun ei virtaa riittänyt. Haluanko elää loppu elämäni näin? Tulin siihen tulokseen, että en halua.

Pian treenien ja ruokavalion lopettamisen jälkeen kehoni alkoi oireilla. Ensin tuli kilpirauhasen vajaatoiminta. Kehoni oli ollut niin kovalla rääkillä, että aineenvaihduntani ja immuunipuolustukseni meni sekaisin. Sain vaivaan lääkkeen ja tilanne koheni. Mutta jatkuvat hengitystievaivat eivät ottaneet helpottaakseen. Ne olivat kyllä totta puhuen alkaneet jo hieman ennen kovaa dieettiäni. Silti uskon, että vastustuskykyni kärsi rääkistä. Jatkuvista tulehduksista seurasi astma, joka tällä hetkellä on niin pahana, että kaikki tuoksut ja hajut, pöly ja ilman pienpartikkelit saavat henkeni ahtaalle.

mde — Hengittämässä höyryä, että saisin hapen kulkemaan elimistössä.

Astma tuntui minusta ensin, kuin se olisi Jumalan suurin rangaistus. Vaikken ole kovinkaan uskonnollinen, mietin pitkään olenko tehnyt jotain peruuttamattomasti väärin, kun minua näin julmasti ja kovasti rangaistaan. Olen aina rakastanut hajuvesiä. Vaikken koskaan paljoa ole meikkiä käyttänyt, niin hajuvesiä minulla oli tapana käyttää päivittäin. Ensimmäinen asia mitä aamulla tein: laitoin hajuvettä. Minulla saattoi olla 5-8 kaunista parfyymipulloa kaapissa, joista aamuisin valitsin mitä sille päivälle laittaisin.

4447485a00361af7bb10afa9bfcdc986 — Unelmoin silti tästä Oscar de la Rentan tuoksusta

Nuo päivät ovat takana. Enää en hajuvesiä kykene käyttämään kuin hyvin satunnaisesti, viime aikoina en lainkaan. En siedä edes tuoksuvia pyykinpesuaineita, huuhteluaineista puhumattakaan. Saatan kotona naputtaa miehelleni jopa tämän suihkugeelistä. Asiasta, joka on tuonut palan kauneutta arkeeni, on ollut pakko luopua. Valitsen tuoksuttoman vaihtoehdon aina kun se on mahdollista.

mde — Pitänee keskittyä elämän muihin kauniisiin asioihin!

Jos saisin elää tuon ajan uudelleen ja valita uudelleen, en laihduttaisi noin rajusti. Keski-ikäinen kehoni ei kestä kovaa käsittelyä.

Olen yrittänyt miettiä positiivisesti. Hengitystieni eivät ehkä kestä tuoksuja, mutta näköaistillani ei ole rajoituksia – vielä. Joten mahdollisimman paljon silmille sievää, niin ehkä tuoksuton elämä sujuu paremmin.

Arkipäivän realismia, Lihavuus, Muoti, Muutos

Minun ”uusi” tyyli

19 marraskuun, 201728 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Eilen kirjoitin siitä, millaisia pukeutumismuistoja minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani ja mitä oivalluksia nuo muistot toivat. Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, miten haluaisin pukeutua ja mihin suuntaan haluan omaa tyyliäni viedä.

327be9b8a3d55462db05f12dab8f2ccf — Kuva: Pinterest

Mainitsin jo eilen olevani rehevä Rubens-nainen. Minua luotaessa kudoksia loiskahti kehoni aika tavalla enemmän kuin monelle muulle. Olin lapsena lihava ja olen aikuisena lihava; olen muodokas ja kaunis. Minua on jo lapsesta asti sanottu iloiseksi ja puheliaaksi. Minä olin se lapsi, joka tervehti kaikki kylän vanhukset ja ajelin pyörällä ympäri kylää tervehtimässä yksinäisiä. Olen aina rakastanut lukemista ja teatteria sekä arvostanut kuvataidetta sekä musiikkia. Taide on aina ollut tärkeällä sijalla sydämessäni. Lukioaikana haaveilin arkeologin urasta. Ja silti valitsin sairaanhoidon! No, töitä on ainakin ollut!

pixlr_20171118191215314

Kun toissailtana oivalsin pukeutuvani tylsästi, aloin miettiä millainen olen ja mitä haluan tyylilläni ilmaista. Mikä on minulle ominaisinta? Tällä hetkellä pukeutumiseni on mitäänsanomatonta, tylsää ja väritöntä. Koko oma väritykseni on puuteroitu, joten kovat värit ja kontrastit eivät sovi minulle, vaikka niitä olenkin pukeutumisessani paljon käyttänyt. Vaatteeni ja ulkoasuni eivät kerro minusta mitään. Olen kuin suoraa ketjuliikkeestä ulos tupsahtanut ”noubadi”. En pidä mustasta, se ei sovi minulle, mutta piiloudun kyllä sujuvasti tummaan siniseen. Se on ollut minun henkilökohtainen vastaiskuni maailmalle ja sen asettamille vaatimuksille.

pixlr_20171118190524721 — Kuvat: Pinterest

Kirjoitin eilen itselleni nopeasti ylös määreitä, joiden ajattelen kuvaavan itseäni hyvin. Rakastan kukka- ja lehtikuvioita. Luonto on lähellä sydäntäni, siksi lisäsin listaan perhoset, sudenkorennot ja höyhenet. Pidän myös pyöreistä paisley-kuvioista, spiraaleista sekä palloista. Olen syvimmältä olemukseltani romanttinen ihminen ja pidän pitseistä sekä helmistä (vaikka olen jossain kirjoittanut niitä vastaan). Lempivärejäni ovat meren-, jalokiven- sekä pastellivärit. Taidehistorian opiskelijana haluaisin myös luovuuden näkyvän myös pukeutumisvalinnoissani. Tahtoisin pukeutumisellani ilmentää hillittyä romantiikkaa ja kesäistä raikkautta ja keveyttä. Haluan näyttää naiselliselta ja pehmeältä.

Tutkin talven 2017-2018 trendit ja löysin toivomani. Kukat ja luontoaiheet ovat trendien aallonharjalla tänä talvena. Valitettavasti ne eivät ole rantautuneet meidän kauppoihimme asti, ainakaan plus-kokoisina. Kookkaiden osastolla päävärinä on edelleen tylsä musta, joukossa hieman jotain tehosteväriä (pinkki tai punainen).

39047093dad1b2167bf7336dff41229e — Kuva: Pinterest

Joudun näkemään vaivaa pukeutumiseni eteen, jos haluan todella ilmentää syvintä olemustani pukeutumisellani. Tiedän, etten tule saamaan kaupoista haluamiani vaatteita. Kangaskauppojen valikoimat ovat paremmat, joten se tarjoaa minulle mahdollisuuden. Opettelen ompelemaan itse vaatteeni. Kuinka vaikeaa se voi olla? Kaikki taidothan on tehty opeteltaviksi. Jos haluat jotain, on oltava valmis näkemään vaivaa asian eteen.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Lihavuus, Muoti, Muutos

Sairausajan mietteitä omasta pukeutumisesta

18 marraskuun, 201718 joulukuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen taas sairastellut eikä pää ole toiminut. Eilen vietin illan yksin kotona, kun mieheni lähti työpaikkansa pikkujouluihin. Istuin sohvannurkassa kuunnellen Mikael Karvajalka äänikirjaa ja selailin hajamielisesti Pinterestiä. Siellä sattui silmääni linkki erääseen pukeutumisaiheiseen blogiin. Blogissa annettiin ohjeita oman tyylin tarkentamiseen. Ulkoista kauneutta ja ihanaa turhuutta, muuta juuri tätä tunnun tarvitsen tällä hetkellä, kun vaikea astma pitää otteessaan. Blogi antoi kolme vinkkiä oman tyylin tarkentamiseen. Vinkit olivat kysymyksiä, joiden avulla voi miettiä nykyistä tyyliä ja miten voi kehittää sitä tarvittaessa/halutessaan. Ensimmäinen kysymys oli: mitkä seikat elämässäsi ovat vaikuttaneet siihen kuinka pukeudut nyt? Tämä kysymys sai aikaan valtavan ajatusten ja muistojen tulvan, joka alkoi ensin ahdistaa ja nosti sen jälkeen vapauden tunteen.

Olen viime aikoina lukenut hitaasti nautiskellen Yuval Noah Hararin kirjaa Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Hitaasti olen sitä lukenut siksi, että se on nostanut mieleeni mietiskeltävää ja sulateltavaa. Pukeutumistyyliäni mietiskellessä oivalsin, että olen toteuttanut kirjassa erästä mainittua teoriaa: ”Lähes kaikki mitä tiedät, olet oppinut ulkopuolelta”. Olen oppinut ulkopuolisia käsityksiä ja teorioita. Lihava on ruma! Lihavan pitää piiloutua! Valitse musta ja pystyraidat, ne hoikentavat! Sinun pitää olla hoikka ollaksesi hyväksytty ja menestyvä! Vain hoikat ovat kauniita ja seksikkäitä! Lihava ei voi olla terve ja hyvinvoiva! Näitä teesejä yhteiskunta ja media meille uskotelee.

Historia kertoo kuitenkin toista tarinaa. Muistanette ehkä Willendorfin Venuksen? Tuo pieni ja lihava naisveistos oli aikansa runsauden ja lisääntymisen symboli. Laihoja naisia ei pidetty hedelmällisinä ja siksi tarpeeksi vahvoina jatkamaan sukua. Laihuuden ihannointi alkoi vasta 1960-luvulla. Twiggy (”Tikku”) oli aikansa naisihanne, poikamainen nainen ilman naisellisia muotoja. Hyvin harva aikansa nainen pääsi lähellekään ajan ihannetta, kuten ei pääse nykyäänkään, vaikka naiskauneuden ihanne on muuttunut tikunlaihasta hieman lihaksikkaammaksi.

Ennen nukahtamista makasin pitkään sängyssä ja mietin omia pukeutumismuistojani. Olin lihava lapsi ja lihava nuori aikuinen josta tuli lihava aikuinen. Aikaisimpia muistojani oli, ostoksilla käynti äitini kanssa. Jouduin aina ottamaan ne vaatteet, jotka sopivat päälleni kokonsa puolesta. Valikoimaa ei juuri tuohon aikaan ollut. Muistan eräätkin kammottava ”kakan”-väriset vakosamettihousut, joita inhosin sydämeni pohjasta niiden ostohetkestä alkaen, mutta muita päälle sopivia housuja ei kaupungista löytynyt. Opin häpeämään ylipainoani ja rumia vaatteitani.

Lapsuuteni jälkeen seuraava pukeutumismuistoni on ajalta jolloin tapasin lasteni isän ja olimme hyvin onnellinen nuori pariskunta. Halusin kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Hain ja pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, että varmistaisin työnsaantini ja saisin arvostetun ammatin. En tehnyt valintoja kuunnellen sydäntäni, vaan kuuluakseni johonkin ja saadakseni ulkopuolisten hyväksynnän. Pukeutumiseni oli sovinnaista ja neutraalia, en uskaltanut poiketa joukosta. Hieman vaivaa kuitenkin näin: kävin värianalyysissä ja opin noudattamaan vaatevalinnoissani tarkasti ja systemaattisesti oman värivuodenaikani värejä.

Olen ollut turvallisuushakuinen ja tylsä pukeutuja koko elämäni. Olen yrittänyt puskea rehevän ja värikkään Rubens-vartaloni ja iloisen persoonallisuuteni ihan väärään muottiin. Tämän oivallettuani tuntuu, että maailma on minulle avoin. En enää häpeä vartaloani, olen iloinen ja onnellinen lihava itseni. Uskallan ja haluan jatkossa näyttää persoonallisuuteni ja valoni sekä (lihavan) vartaloni myös muille.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Töihin lähtö lähenee

29 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Venetsialais-viikonloppu tuli ja meni. Rauli-myrsky ohitti lauantaina Kokkolan ilman suurempia vaurioita. Minun elämäni tuntuu jysähtäneen paikoilleen. Minä haahuilen kotonani huoneesta toiseen päämäärättömästi, kykenemättä tarttumaan mihinkään tehtävään.

Olen aloittanut kutomaan pitsihuivia. Välillä kudon muutaman rivin ja lasken kutimen sitten kädestäni tuijottaakseni vastapäistä seinää hypnoottisesti, ajattelematta kuitenkaan yhtään mitään. Pääni sisällä vallitsee kammottava tyhjyys. Siellä ei liiku vaihteeksi minkäänlaista ajatusta. Se on toisaalta virkistävääkin, vaihtelua jatkuvalle asioiden yliajattelemiselle.

Kulutan aikani aivan ilmanaikuiseen söheltämiseen, vaikka tärkeääkin tehtävää olisi. Makuuhuoneen tapetit odottavat repimistä ja uudet tapetit laittamista, huivin- ja sukankutimet odottavat kutomista sekä ”kirjastohuone” järjestämistä. En saa itseäni liikkeelle. Tuntuu kuin olisin syönyt sata kiloa nauloja ja sen jäljiltä kroppa painaisi miljoona kiloa. Toisaalta, kun mieheni tulee töistä kotiin ja ehdottaa Pokémon-jahtia tai sukulaiset geo-kätköjen etsimistä, olen sekunnissa valmis.

20160829_092454-01 — Kutimeni. Sukat ja pitsihuivi.

Tiedän mikä on syynä tilapäiseen saamattomuuteeni ja ”pysäkillä olon”-tunteeseeni. Aloitan uuden työn torstaina (1.9). Yritän olla ajattelematta asiaa. Haluan vajota tilapäiseen taantumukseen. Dive into oblivion. Työ on tuttua työtä. Olen tehnyt sitä vuosia Kokkolan terveyskeskuksessa. Myönnettäköön, että uudet työkaverit ja toimintatavat aiheuttavat normaalia jännitystä ja odotuksen kutinaa. Eniten yritän olla ajattelematta uuden työpaikan sisä-ilmaa. Lähes kaikissa edellisissä työpaikoissani olen kärsinyt jatkuvista poskiontelotulehduksista ja muista keuhko-ongelmista. Minulla todettiin alkukesästä astma ja kortisonilla olen saanut oireeni kuriin. Vaivoikseni on hyökännyt myös hajuste-yliherkkyys. Entiselle hajuvesifriikille tilanne on lähes sietämätön. Olen vaihtanut pesuaineita ja luopunut rakastamistani parfyymeistä.

20160829_092237 — Uskolliset ystäväni: Flixotide ja Ventoline.

On vaikea myöntää edes itselle, että töihin lähtö nostattaa hyvin ristiriitaisia tunteita. Iloitsen kovasti töistä, siitä että tapaan uusia ihmisiä ja pääsen tekemään työtä, jonka parhaiten osaan. Eniten odotan kuitenkin tilipäiviä. Toista vuotta olen elänyt ansiosidonnaisella päivärahalla, joka on kyllä riittänyt jopa pieniin ylellisyyksiin. Silti on mukava saada sen verran enemmän rahaa kuukaudessa, että on varaa jälleen säästää pahojen päivien varalle. Ilon takana pilkistää suurimpana tunteena pelko. Pelkkään, ettei terveyteni kestäkään. Kauhulla ajattelen jatkuvaa poskiontelotulehdus-kierrettä, jolloin pää on kuin sumussa, ajatus kulkee klimppeinä ja räkä lentää. Olisi kamalaa palata tuohon tilaan, jollaista elämäni on ollut vuosia. Pelkään myös hajusteyliherkkyyteni pahenemista monikemikaaliyliherkkyydeksi (mcs).

Yritän olla ajattelematta mitään! Valoakin nopeamman ajatustoimintani vuoksi, yritän pitää pääni tyhjänä. En ruoki sitä pelolla, etten alkaisi panikoimaan. Haluan mennä töihin, enkä anna ajatusteni tai oireitteni sitä estää. Haluan kokeilla olenko kuvitellut kaiken. Voihan olla, että olen ollut väärässä. Minun on otettava riski ja uskallettava!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Koti, Muutos, Valinnat

Vaatekomeron siivous

12 elokuun, 201612 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tarkoitus on ollut siivota vaatekaappini kunnolla. Meillä on iso vaatekomero, joka on ollut täynnä jos jonkinnäköistä vaatetta. Olen ollut reilun vuoden kotona ja saanut siirrettyä urakkaa jos milläkin verukkeella. Viimeisimpänä olen muka odotellut Konmari-teosta, jonka olisi pitänyt antaa minulle ohjeita vaatekaappini järjestämiseen.

Alkuviikosta kuulin, että olen saanut uuden työpaikan. Nämä ”vapaaherrattaren päivät” loppuisivat 1.9, jonka jälkeen aikaa, esimerkiksi tuohon komeron siivoukseen, olisi rajallisesti. Toimeen on siis tartuttava nyt kun virtaa riittää vielä.

Aloitin työn aamupäivällä. Olin jo muutamaan otteeseen tyhjentänyt komerosta vaatteita, jotka ovat kertakaikkisen vanhanaikaisia, risaisia tai pieniä. Retriitin aikana olin kypsytellyt ajatusta myös sellaisten vaatteiden poistoon, joita en ole käyttänyt kertaakaan viimeisen kahden vuoden aikana, vaikka ne olisivat aikanaan olleet kuinka kalliita tai tyylikkäitä tahansa. Myös vaaleansiniset Pertti Palmrothin kenkäni saisivat siis kyytiä. Ne ovat täyttäneet komeroani viimeiset 15 vuotta pääsemättä kertaakaan jalkaani.

20160812_181220-01

Lajittelin vaatteet kolmeen osaan: takaisin komeroon menevät, säilytettävät hieman pienet vaatteet pahvilaatikkoon ja lumput pois heitettäväksi. Olin säälimätön. Enää en täyttäisi komeroani turhalla. Myös mieheni vaatteet kokivat saman totaali-tsekkauksen. Kävin läpi sukat ja alusvaatteet erittäin tiheällä kammalla, hyväksyin vain priimat.

Pyyhin hyllyt miedolla pesuaineliuoksella ja moppasin lattian. Asettelin vaatteet kauniisti esille. Tilaa tuli paljon.

Luin retriitissä ollessani kirjaa ”Hyvän mielen vaatekaappi”. Sen kirjoittaja valotti vaateteollisuuden taustoja. Itselleni kirjan tietopuoleisessa osiossa ei enää ollut juuri mitään uutta. Ompelijoiden huonot työolot ja lapsityövoiman käyttö vaateteollisuudessa ei ole minulle uutta tietoa. Uutta ei ole sekään millä tahdilla vaatefirmat uusia mallistoja kauppoihin ajavat ja mitä se merkitsee vaateteollisuus-ketjulle joka vaatteet toimittaa. Sata vuotta sitten elänyt maalaisnainenkaan ei suostuisi pukeutumaan niin ala-arvoiseen laatuun mihin me olemme jo tottuneet kertakäyttökulttuurissa, jossa vaatteetkin pitää saada puoli-ilmaiseksi.

Luin ”Hyvän mielen vaatekaappi”-kirjasta mielenkiinnolla P333 osiota. Siinä annettiin vinkkejä siihen miten koota vaatekaappi siten, että selviää 3 kuukautta 33 vaatekappaleella (laskuissa mukana kengät ja muut asusteet, mutta ei alus-, yö- ja urheiluvaatteet). Komeron siivoamisen jälkeen laskin jäljelle jääneet käyttövaatteeni. 25kpl! Aika vähällä olen selvinnyt. Aluksi järkytyin vaatteiden vähyydestä hyllyillä ja tangolla, mutta niillähän minä olen tämän kesänkin elänyt. Ei tuolla vaatemäärällä varmaan normaali töissä käyvä nainen selviäisi, mutta kun erakoituu kotona käyden välillä vain metsässä, niin ongelmaa ei ole ollut. Esimerkiksi yhtään t-paitaa en ole kahden vuoden aikana ostanut, lukuun ottamatta yhtä kirpparihankintaa. Kaikki t-paitani ovat mallia ”luutu” ja niiksi myös joutaisivat. Sitä ennen on kuitenkin hankittava muutama uusi, sillä jotain päälle pantavaa minullakin on oltava.

20160812_181306-01

Onneksi minulla on nyt työpaikka ja saan siitä oikeaa palkkaa, joten ehkä voin syksyn aikana täydentää vaatevalikoimaani muutamalla tarkkaan valikoidulla vaatekappaleella. Mielellään sellaisilla, joita voin pitää hyvällä mielellä ja pitkään.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Muutos

Dilemma

6 elokuun, 20166 elokuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Elämä on vaikeaa. Koskaan ei voi olla mieliksi kaikille muille. Tulee niin helposti kränää ja pahaa mieltä. Haluaisin elää siten, etten loukkaisi muita. Yhtäkkiä ja yllättäen joku on taas vihainen ja loukkaantunut. Suustani on kai taas päässyt jotain sensuroimatonta. Tai joku on ymmärtänyt hyvää tarkoittavat sanani väärin. Olisiko kannattanut pitää suu kiinni, tai edes miettiä tarkemmin sanoja? Pitäisi kai opetella ajattelemaan ennen kuin avaan suuni, punnitsemaan sanani, sanoa vain tärkeitä ja tarkoin valittuja sanoja. Paha tapani on möläytellä asioita ilman, että olen ajatellut asiaa ensin. Vai olisiko helpompaa yksinkertaisesti kiertää ihmiset? Haluaisin elää loukkaamatta muita, mutta miten minä voisin tietää mikä ketäkin loukkaa. En osaa (vielä) lukea ajatuksia.

Elämäni on monesti niin erilaista kuin normi-tallaajalla, että ihmisten on vaikea sulattaa kaikkea mitä siihen kuuluu ja siitäkin tulee välillä sanomista. Aivan, kuin minulla ei olisi oikeutta elää omaa elämäni, kuten haluan. En halua loukata muita ihmisiä elämäntavallani tai valinnoillani, enkä kangistua rutiineihin ja valmiisiin kaavoihin. En todellakaan halua viimeisinä elämäni hetkinä ajatella miten paljon jäi kokematta ja näkemättä. Siksi elän kuten viimeistä päivää matkustaen, kokeillen rajojani ja nauttien elämästäni. Poltan kynttilääni molemmista päistä, uhraamatta ajatustakaan tulevaisuudelle. Tuhlaan rahojani ja energiaani välillä kummallisiinkin asioihin, mutta nautin elämästäni valtavasti.

1-DSC_0029 — Käylä, Kuusamo/Finland 2015

Joskus mietin, että olisi helpompaa sulkea kaikki ihmiset kokonaan pois elämästä. Elää erakkona. Yksin, kaukana ja huomattavasti yksinkertaisemmin kuin tällä hetkellä elän. Ihan vakavissani välillä ajattelen muuttamista jonnekin korpeen, jossa olisi vain metsä ja minä. Yhteyden ulkomaailmaan kuittaisin kirjoilla, lehdillä ja radiolla. On päiviä jolloin tuntuu, että sellainen elämä todellakin tekisi minusta tyytyväisen. Mutta on myös niitä päiviä, jolloin olen vakuuttunut siitä, että vain ihmiset ympärilläni voivat tehdä minusta onnellisen. On vaikea tehdä suuria päätöksiä, kun näkee molempien vaihtoehtojen hyvät puolet! Ilman ihmisiä elämä olisi kuitenkin niin paljon köyhempää ja värittömämpää. Itse asiassa luulen, että erakkona tulisin hulluksi. Alussa ihanalta tuntuva yksinäisyys voisi pitemmän päälle alkaa tuntua ahdistavalta ja elämä hankalalta. Vaikka elämä ihmisten kanssa välillä onkin vaikeaa, on se silti parempaa ja täydempää kuin elämä ilman muita.

Aikoinaan unelmoin usein elämästä Etelä-Lapissa Sallan syrjäseudulla. Siellä olisin voinut elää ilman paineita. Olisin voinut unohtaa ulkonäkö- ja menestymispaineet. Olisin elänyt tyytyväisenä omien kilojeni kanssa, sillä laihduttamisen paineet olisivat Jumalan selän takana yksin asuessa olleet olemattomat. Syrjässä kaikesta ja kaikista muista, olisin voinut unohtaa kaiken ulkoisen ja keskittyä olemaan vain minä. Siellä en olisi tarvinnut kauniita vaatteita, meikkejä. Kukaan olisi kysellyt joutavia kysymyksiä trendikkäistä vaatteista eikä uuden muotiripsarin ominaisuuksista. (Tosin tuolloin ajattelin, että hajuvesiä en olisi unohtanut, vaikka susirajan pahemmalla puolella olisinkin ollut. Nyt kun en juuri hajuvesiä enää voi käyttää, eläisin vallan mainiosti ilman niitäkin.) Olisin voinut elää anonyyminä yhteiskunnan reunamilla. Etelä-Lapissa asuessani kukaan ei olisi odottanut minulta mitään. Ihmisiä olisin tavannut harvakseltaan, lähinnä kutsuttuna. Siellä olisin asunut yksin, omilla ehdoillani ja olisin voinut elää itseni näköistä elämää. Olisin herännyt, syönyt, ulkoillut ja touhunnut omien halujeni ja tarpeitteni mukaisesti. Kukaan ei olisi tuominnut eikä arvostellut elämän tapaani eikä valintojani. Minulta ei olisi odotettu mitään. Olisin saanut elää rauhassa.

1-DSC_0103 — Oulangan Kansallispuiston ”Hiiden hurmos”-reitin varrelta 2015

Lukiessani toivettani muutaman vuoden takaa muuttaa yksin Etelä-Lapin syrjäseudulle ajattelen, että onneksi en tosissani halunnut sen toteutuvan. Yleensä ihminen saa mitä toivoo, eteenkin jos toive nousee voimakkaasti alitajunnasta ja sitä ruokkii jatkuvalla puheella ja mielikuvilla. Toteutuessaan tuo skenaario olisi tehnyt minusta äärettömän onnettoman ihmisen. Olisin erakkomaisuuteen taipuvana nopeasti ollut unohdettu ja unohtanut itsekin elää.

Elämänrytmi, Fiktio, Muutos, Tarina, Terveys

Kun ilo katoaa

1 kesäkuun, 20161 kesäkuun, 2016 Ikinuoren naisen pienet ilot

Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan ja katsahti ulos ikkunasta. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja avoimesta ikkunasta kuului peipposen ärsyttävän pirteä laulu. Ilma oli upea! Tällaista hän oli odottanut koko pitkän loskaisen talven.

1-DSC_0017

Hänen sisuksiinsa oli hiipinyt peikko. Tuo mörkö oli puuduttanut hänen hermonsa ja ottanut komentajan oikeuksilla vallan koko hänen kehostaan ja mielestään. Tuo synkistäjä sai hänet näkemään elämän ikään kuin sumuverhon lävitse. Tumman tukahduttavan pahanhajuisen savusumuverhon takaa. Maailmasta oli tullut ankea ja tympeä. Hänen kotinsakin oli muuttunut ahdistavaksi vankilaksi, jossa hän kuljeskeli päivät löytämättä etsimäänsä rauhaa.

Keho oli pettänyt hänet! Senhän piti kestää kauemmin. Eihän oma keho voi kääntyä sielua vastaan tässä iässä. Hän on vasta 30-vuotias! Aluksi hän oli ajatellut kestävänsä elämää kivun kanssa. Ajatteli kivun alkaneen liiasta urheilusta. Aikaa myöten hänelle selvisi, että ilman liikuntaa hän ei olisi päässyt näinkään pitkälle. Nyt hän ei kyennyt juuri liikkumaan vaikka olisi halunnutkin. Liikkumaan hän kyllä kykeni ja tiesi että liikuttava oli, mutta illalla tai viimeistään seuraavana päivänä tulisivat tuskat, joita taltuttamaan tarvittaisiin hermoja lamaavia myrkkyjä. Niitä hän ei halunnut syödä, koska hänestä tuntui, että ne vaikuttivat hänen ajatteluunsa. Mieluummin hän pysytteli kotona.

Hänen elämänsä oli kutistunut aivan liian pieneen ympyrään. Harrastuksille oli pitänyt sanoa hyvästit ja ystäväpiirikin oli kutistunut minimiin. Ystävät eivät tienneet mitä sanoa kivuista kärsivälle. Hänen jatkuva napakka ”Ei kiitos” vastauksena kutsuihin, oli työntänyt ystävät ja sukulaisetkin kauemmaksi.

Hänelle jäi vain tämä vankilana toimiva koti ja televisio. Hän osasi peruskanavien ohjelmajärjestyksen ulkoa ja elämä oli rutinoitunut hänen lempisarjojensa ympärille. Aamutv, päivän kotimainen elokuva, Kauniit ja Rohkeat, Emmerdale ja Salatut Elämät. Siinä oli hänen elämänsä koko komeudessaan.

Aamuisin juuri heräämisen jälkeen ja iltaisin ennen nukahtamista, hän haaveili entisestä elämästään. Hän muisteli miten oli lenkkeillyt ja käynyt jumpassa. Hänellä oli rivitalokaksiossaan pieni piha ja hän oli rakastanut puutarhanhoitoa. Nyt piha oli ylikasvanut ja rikkaruohot olivat valloittaneet hänen kukkapenkkinsä.

Hoitaja oli sanonut, että hänen pitäisi keskittyä iloisiin asioihin, niihin jotka tuovat iloa. Mitä enemmän hän iloa tuovia asioita, ajatteli, sitä suuremman vallan synkistäjä hänen elämästään sai. Se hoitaja ei tiedä kivusta yhtään mitään! Sairastaminen oli vienyt häneltä kaikki iloa tuovat asiat ja niiden ajattelemien sai hänet aina itkemään. Elämästä oli kadonnut kaikki ilo!