Kategoria: Muutos

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Muutos

Uskomukset

Ikinuoren naisen pienet ilot

Ajatuksillamme on uskomaton voima. Sain itse eilen tuta kuinka paljon omat uskomukseni, eli opitut ajatusmallini, estävät minua elämästä elämääni toivomallani tavalla. Uskomukset ovat pettäviä seuralaisia. Ne saavat käyttäytymään ei-toivotulla tavalla tai jopa johtavat tietämme turmioon.

Iso osa ajatusmalleistamme on tiedostamattomia. Meille on lapsesta lähtien opetettu asioita joihin vanhempamme, opettajamme tai muut lähellä olevat aikuiset uskovat. Olemme saattaneet napata jonkin ohikiitävän ajatuksen toisen sanoista ja alkaneet pitää sitä totena. Olemme oppineet asioita miettimättä, pitävätkö ne kohdallamme ollenkaan paikkaansa, uskoen sokeasti auktoriteetin sanaa. Paradoksaalisesti joudummekin monesti elämässä eteenpäin pääsemiseksi poisoppimaan aikoinaan opituista asioista.

Tiedostamattomia uskomuksia on usein vaikea havaita ja vaikka ne havaitsisikin, ovat ne saattaneet syöpyä selkäytimeemme niin tiukasti, että niistä ei halua päästää irti. Turvallisuuden tarve on niin voimakas, että irtipäästäminen tuntuu ahdistavalta, kun ei tiedä mitä siitä voisi seurata. Vanhassa pysyminen on helpompaa kuin uuden tuntemattoman aloittaminen. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei mikään ole niin varma kuin muutos. Meihin ihmisiin on sisäänrakennettu muutosvastarinta, joka nostaa päätään kun ollaan uuden kynnyksellä.

Sanotaan, että voimme olla mitä haluamme, kun uskomme asiaan ja visualisoimme asiaa tarpeeksi elävästi. Uskon, että enemmän elämäämme kuitenkin vaikuttavat nuo mielemme sopukoissa salakavalasti vaikuttavat tiedostamattomat uskomukset. Vaikka kuinka haluaisimme jotain, mutta emme tunnista taustalla elämässämme toiveen vastaisena voimana vaikuttavaa tiedostamatonta uskomusta, on sangen elävä visualisointi ja uskomuksen jatkuva jankkaaminen mielessä turhaa.

20160426_083501-01

Kävin eilen yrittäjäkurssini opettajan luona. Juttelin hänen kanssaan yrittäjyydestä ja esitin taas liudan verukkeita projektini siirtämiselle ja liiketoimintasuunnitelmani keskeneräisyydelle. Opettaja halusi tehdä kanssani NLP:n perustuvan mielikuvaharjoituksen. Hätäpäissäni suostuin saadakseni lisäaikaa jahkailulleni. Yllättäen tehtävä avasi minulle suurimman lukon mikä minulla on yrittäjyyttä kohtaan. Kuinka suuri todennäköisyys on että ihminen, jonka mielestä yrittäjät ovat omaa etua tavoittelevia, kieroja ja kylmiä, alkaa yrittäjäksi? Minulla on ollut tuollainen tiedostamaton uskomus yrittäjistä. Oma pappani oli yrittäjä ja hän oli minua kohtaan kylmä ja tunteeton. Toinen mielessäni pyörivä kuva yrittäjästä on Aleksander Stubb. Kuva, jonka hänestä olen saanut, ei ole kovin mairitteleva.

Tuntui, että avasin ison lukon. Ymmärrän mitä ”As you think so shall you be” kohdallani voikaan merkitä. Oivalsin taas mikä ero on järjellä tietää asioita ja sillä, että järjellä tietää ja tuntee asian myös sydämellä. Kun päässä oleva tieto ja sydämessä oleva tunne yhtyvät syntyy oivallus, joka siivittä asioita eteenpäin.

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Muutos, Terveys, Työ

Valitusvirsi sairastelusta

Ikinuoren naisen pienet ilot

Pitäisi olla tikka, saisi elantonsa takomalla päätä puuhun!

                                                                                                    Mikko Kilpi

Tämä aforismi kuvaa aika hyvin tämän hetkistä tilannettani. Olen elämäni suuressa muutoskohdassa, pakon edessä etsimässä uutta uraa elämälleni. Olen jättänyt tutun ja turvallisen työympäristön sairastelun vuoksi. Mikään elämässäni ei tällä hetkellä ole varmaan, sekään maksetaanko minulle seuraavaa työttömyyskorvausta, sillä en ottanut vastaan tarjottua työtä. En puhu ruotsia hyvin, ja paikka olisi ollut ruotsinkieliselle. Olen kotoisin suomenkieliseltä Pohjois-Pohjanmaalta, jossa ruotsia ei puhuttu ja nyt minun oletetaan täyttävän työhakemuksen ehdot. En täytä! En puhu ruotsia niin hyvin, että voisin tehdä sairaanhoitajan vaativaa työtä sillä kielellä. Kokkolan ruotsia en ymmärrä alkuunkaan.

Lääkärit eivät vielä ole halunneet kirjoittaa minulle sairaslomaa. Kokemus on minulle osoittanut, että oltuani muutaman tunnin paikassa, jossa on koneellinen ilmanvaihto, sairastun. Minulle tulee poskiontelotulehdus ja kuumeilen. Tulehdusarvoni ovat olleet lääkärin tämänpäiväisen sairaskertomukseni selailun perusteella olleet koholla jo vuodesta 2011, poskiontelotulehduksia löytyi kirjauksissa lukemattomia. Hän myönsi, että ongelma on ikävä ja ymmärsi kyllä väsymykseni ja haluni selvittää tulehduksen ja jatkuvansyyn.

20160421_115113-01

Elän keskellä dilemmaa. Lyön päätäni seinään kuten tikka puuhun, tai kuten nuoret miehet aikanaan Väinö Linnan sanojen mukaan Kannaksella löivät päätään Karjalan mäntyyn. Valitettavaa on, ettei pään paukuttamisella puuhun todellakaan voi tienata elantoa.

Koska tiedän, etten koskaan enää voi oleskella pitkiä aikoja rakennuksissa, joissa on koneellinen ilmanvaihto ja/tai sisäilmaongelma, seison tanakasti selkä seinää vasten. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin reippaat ulkotyöt tai yrittäjyys. Eipä siis puutu kuin ihan pikkuinen liikeidea!

Kunpa voisikin hankkia elantonsa takomalla päätä puuhun!  Olisin taatusti miljonääri. Olen aina ollut oman tieni kulkija, valinnut vähemmän samoiltuja polkuja. Joskus toivoisin kuitenkin, että joku muu hakkaisi omaa päätään puuhun minun puolestani tai edes avittaisi kädestä pitäen kappaleen matkaa.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Ihmisarvo, Muutos

Sielun pimeä yö?

Ikinuoren naisen pienet ilot

Aina ei mene ihan niin kuin haluaisi. Jokaisen päivässä on niitä hetkiä, kun tuntuu että maailma murjoo ja koiratkin pissii kintuille. Itselleni maanantait tuntuvat olevan niitä hetkiä, jotka on vain pakolla rämmittävä lävitse. Muutenkin tällä hetkellä tuntuu, että sohin eteenpäin etsien polun alkua sielun pimeässä yössä. Sanontahan kuuluu, että pimeintä on juuri ennen auringonnousua.

 

13012801_1438558252915770_8607919590724149337_n

Kuva: Facebook/Purple Clover

Olen jättänyt entisen elämän taakseni. Ajatuksenani on, että löytäisin uuden suunnan elämälleni. Haluaisin jatkossa tehdä jotain, joka tuottaa tyydytystä ja jossa voin parhaiten toteuttaa ja hyödyntää niitä taitoja joita minulla on. Olin niin varma, että olisi helppoa keksiä jotain sairaanhoidon tilalle. Kuvittelin, että alan tuosta vain käsityöyrittäjäksi tai kirjailijaksi tai auttamaan ja motivoimaan ihmisiä muutoksissa tai jotain muuta mikä minusta tuntuu hauskalta. No en ole vielä alkanut, koska en keksi mille alkaisin. Ei minulla riitä motivaatio enää tehdä töitä ihmisten kanssa. En halua olla osallisena yhteiskuntamme terveydenhoitosysteemiä. Motivaattorina olisin kuitenkin tekemisissä sen kanssa välillisesti, sillä ihmiset luottavat edelleen siihen mitä lääkäri sanoo, enemmän kuin siihen, miltä itsestä tuntuu tai ”herra paratkoon” joku ihme intuitio sanoo! Käsitöihin ja kirjoittamiseen minulla ei taida riittää taidot ja sitä paitsi olen liian vanha. Mieli on loistava keksimään tekosyitä.

Olen jo viikon miettinyt, haluaako sieluni vain viettää rauhallista elämää ilman stressiä ja kiirettä? Sitä ei tämä yhteiskunta salli. Kenelläkään ei ole oikeutta nauttia elämästä verovaroilla, kun muut tekevät niskalimassa töitä verovarojen eteen. Jos en olisi kroonisesti huonovointinen, loukkaantuisin sanoista ja hakisin näyttävästi ja kiireesti töitä jostain. Valitettavasti tosi asia on edelleen se, etten kykene oleilemaan julkisissa tiloissa muutamaa tuntia kauempaa tulematta kuumeeseen. Kun olen viettänyt illan jossain harrastukseni parissa, tiedän, että olen seuraavana iltana kuumeessa. Jos olen kotona, jossa ei ole koneellista ilmastointia, ja ulkoilen merenrannalla, ei kuumetta tule.

 

20160411_200742-01

 

Tosiasia kuitenkin on, että terve mieli kaipaa töitä. Haluan olla osa tätä yhteiskuntaa omalla tavallani. En halua elää yhteiskunnan varoilla, vaan haluan itse elättää itseni omalla työlläni. Minun olisi siis keksittävä jotain, mitä voin tehdä kotonani. Olen yrittäjäkurssilla, mutta sen käyminen tökkii, sillä lähes joka tunnilla opettajat kysyvät omasta liikeideasta. – No DA’A!!! – Minun liikeidea on edelleen hakusessa. Olen pyöritellyt mielessäni jos minkälaista liikeideaa, mutta kaikki tuntuvat tökkäävän johonkin pikkuseikkaan. Eilen meinasin jo masentua täysin, kun käsityökoulun huopatyö tuntui saavan minusta täydellisen niskalenkin. Siitä on tulossa mielestäni täydellinen fiasko. Näpertelen jonkin onnettoman kirjailun parissa, vaikka huopa ei tahdo edes taipua pikkusievään näpertelyyn, vaan on suurten linjojen materiaali. Niin kuin yleensä, pieni takapakki suureni mielessäni maailmanlopun enteiksi.

Turhaa kai tässä vaiheessa mainitakaan, mutta tämän aamun olen viettänyt vetelehtimällä. En saa taas mitään aikaiseksi. Kuljeskelen levottomasti ympäri kotiani ja huomaan kaikki keskeneräiset projektit ja rekisteröin siivousta ja tuunaamista vailla olevat kohteet. Kierrän negatiivistä kehää, jonka toivoakseni saan pian katkaistua. Ehkäpä kuitenkin saan iltapäivään mennessä itseni koottua ja pääsen alkamaan rakentavan tulevaisuuden pohdinnan.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kiire, Muutos

Pienet asiat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäni aikana maailma on muuttunut valtavasti. Kun minä olin lapsi, ei jokaisessa talossa ollut puhelinta tai televisiota. Videoita  ja niitä seuranneita  dvd-soittimia ei ollut edes keksitty. Kun minä olin lapsi, ihmiset kuuntelivat vielä paljon radiota. Omakin maailmankuvani rakentui pitkälle radiosta saamani tiedon varaan, vaikka suurimman osan radion parissa viettämästäni ajasta kuuntelin lähinnä musiikkiohjelmia. Vanhempani olivat suojelunhaluisia ja rajoittivat televisionkatseluani. Muistan kun ala-asteella ollessani televisiosta tuli ”Juuret”. Kaikki puhuivat siitä koulun välitunneilla. Minä en ”Juuria” saanut katsoa. Vanhempani olivat päättäneet, ettei se ollut minun ikäiselleni sopivaa katsottavaa. Silloin se harmitti, mutta nyt olen hyvin tyytyväinen. Olen hyvin kerinnyt ahdistua ihmisen julmuuksista aikuisenakin.

Tuolloin elämä oli yhteisöllisempää. Naapureissa vierailtiin tämän tästä juomassa kupponen kahvia ja keskustelemassa päivän polttavista asioista. Oli talkoita, joissa autettiin pyyteettömästi apua tarvitsevia ja naapurin kakaroita ojennettiin siinä samalla kun omia lapsiakin.

 

1-DSC_0014

 

Ehkä aika kultaa muistot. Silti toivoisin, että moni asia entisestä palaisi takaisin. Kaipaan toisista ihmisistä välittämistä, joka on kadonnut (ja jonka moni kaupungissa kasvanut kokee ”kyttäämisenä”). Myös pienistä asioista nauttiminen on tainnut jäädä menneisyyteen. Mieheni luki minulle Kodin Kuvalehden nettijulkaisusta eilen lauseita, joita ei nykypäivänä enää kuule. ”Limsaa saa vain saunapäivänä!” ”Ostaisin kolme merkkaria ja 2 keltaista nallekarkkia.” ”Tänään mankeloin!” Näistä lauseista kuulee heti, että ne on sanottu menneisyydessä. Nykyään limsaa juodaan jatkuvasti, eikä kukaan osta enää yhtä karkkia, vaan kokonaisen pussillisen sitä tai tätä. Mahtaako kukaan enää mankeloida?

Elämme yhteiskunnassa, jonka tahti on aivan toinen kuin ennen. Ihmiset ovat pikku hiljaa tottuneet haluamaan suurempaa ja mahtavampaa. Ehkä se on inhimillistäkin, että ihmiset haluavat tavoitella jotain parempaa, kuin mitä heillä on. Jossain vaiheessa vain käy niin, että mikään ei enää riitä. Ihmisistä tulee kroonisesti tyytymättömiä ja elämästä katoaa ilo, kun syvällä sisimmässä jäytää tunne siitä, ettei saavuta jotain epämääräistä, jota kokee tavoittelevansa.

Mistä meille on tullut ajatus siitä, että onni löytyy jostain muualta? Miksi me luulemme että onni löytyy etsimällä, kuluttamalla, ostamalla? Onni on valinta. Se löytyy kysymällä itseltä yksinkertaisia kysymyksiä: mitä minä oikeasti haluan tehdä? Mistä minä nautin? Mikä tuo minulle iloa? ”Joo joo! Helppohan sun on sanoa. Ei meillä kaikilla ole varaa jäädä kotiin miettimään asioita. Mullakin on 3 lasta ruokittavana ja se on kallista!” Tämän tyyppisiä vastauksia saa, kun esittää ajatuksen onnellisuuden löytymisestä. Jokaisen elämässä on realiteetteja, joille ei voi mitään. Jokaisen elämässä on myös paljon asioita, joita voi muuttaa. Realiteetit on hyväksyttävä ja muutettava niitä asioita joita voi.

 

1-DSC_0004

 

Epäilen, ettei onni löydy ostamalla, kuluttamalla eikä matkustamalla maailmaa ympäri. Onni on hyvin pienissä ja arkisissa asioissa. Se lähtee yllättäen kolmesta pienestä mutta samalla terveyttä edistävästä asiasta: ravintorikkaasta ruuasta, liikkumisesta luonnossa ja hyvistä yöunista. Olen itse tipahtanut kiireisestä ja stressaantuneesta työelämästä tyhjän päälle ja joutunut rakentamaan elämäni uudelleen muutamaankin kertaan, joten puhun omasta kokemuksestani. Kun nuo kolme elämän peruspilaria ovat balanssissa, voi alkaa rakentamaan sen ympärille muuta iloa ja tyydytystä tuovaa elämää. Olen muistuttanut itseäni viimeisen viiden vuoden aikana useasti siitä, miten tärkeää on itsensä kuuntelemisen lisäksi se, että annat itsestäsi muille ihmisille ja elämälle.

Itseään pitää ajatella, tehdä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä ja mielekkäitä Elämme täällä yhdessä muiden rinnalla ja toisten palveleminen tavalla tai toisella antaa merkityksen elämälle. Jokainen palvelee toisia omalla tavallaan. Jotkut hoitavat, toiset ajavat bussia tai pitävät huolta kirjastoista. Jotkut tekevät taidetta ja joillekin muiden palveleminen on kaupassa työskentelemistä. Kukin palvelee omalla tyylillään ja taidollaan, tavalla, jonka kokee itselleen läheiseksi. Ja jos luulet, ettei esimerkiksi kaupan kassana työskenteleminen olisi tärkeää, mieti uudelleen. Kaupan kassahenkilö voi olla jollekin ainoa henkilö, jonka tämä sinä päivänä kohtaa. Hänelle on siis hyvin merkityksellistä onko kassahenkilö kohtelias ja hyväntuulinen vai jurottava ”mörkö”.  Jos työ pitää tehdä, ansaitsee se tulla tehdyksi huolellisesti ja arvostaen.

Me olemme nyky-yhteiskunnassa tottuneet kiireeseen ja tavoittelemaan jatkuvasti entistä suurempia asioita. Olemme tottuneet hakemaan elämyksiä. Olemme hakeneet elämyksiä niin kauan ja niin monelta taholta, että mikään ei oikeastaan enää tunnu miltään, mikään ei enää kolahda. Olisiko aika suunnata katseet maailman tarjoamiin pieniin nautintoihin? Ne ovat niin vaatimattomia, ettei niitä tahdo huomata. Tuulenvire ulapalla, talitintin ja peipon viserrys kevätaamuina, sateen jälkeinen tuoksu ulkona, puhkeavat koivunlehdet ja ilta auringon viimeiset säteet.

 

 

Elämänrytmi, Fiktio, Muutos, Tarina

TALO MÄNNIKÖN KESKELLÄ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hän katseli taloa tieltä. Talo nökötti pienenä ja vaatimattomana männikön keskellä, ikään kuin unohdettuna. Vuosia sitten talossa oli ollut runsaasti elämää. Talon emännällä oli monta lasta ja nämä olivat tuottaneet emännälle monta monituista lastenlasta. Jokainen lapsi oli erilainen, mutta talon emännälle jokainen heistä oli erityinen ja rakas. Lapsenlapsilla oli tapana kokoontua kesäisin mummon luo. Tilojen puutteessa lapsille laitettiin valtava siskonpeti mökin vinttiin. Siellä he sadepäivinä pelasivat lautapelejä ja kuuntelivat sateen ropinaa kattoon. Kauniilla ilmalla juoksenneltiin pitkin pihamaata ja tien toisella puolella olevaa metsikköä leikkien milloin mitäkin. Saunan takana oleva joki oli myös lapsista mielenkiintoinen paikka leikeille, vaikka siitä heitä usein varoitettiinkin.

Hän katseli taloa tieltä ja sadat muistot tulvivat hänen mieleensä. Hän mittaili katseellaan enonsa istuttamaa koivukujaa, joka johti männikön keskellä olevalle talolle. Hän muisti miten koivut olivat tulleet tietä reunustamaan. Mustikka, mummon parhaiten lypsävä lehmä, oli syönyt yhden koivuntaimen ja siksi kolmas puu tieltä päin laskettuna oli pienempi kuin muut. Se taimi oli pitänyt uusia seuraavana kesänä.

 

1-DSC_0015

 

Hän oli nyt viettänyt talossa kolme kuukautta ollakseen poissa kotonaan kaupungissa tehtävän putkiremontin tieltä. Talon emäntä, mummo, oli joutunut jo vuosia sitten vanhustentaloon. Talo männikön keskellä oli ollut yhtä kauan tyhjillään. Siellä oli vierailtu talon emännän kanssa vain satunnaisesti. Suvun vanhimmat olivat iloisia, kun hän asuttaisi taloa jonkin aikaa. Talohan on tehty asuttavaksi ja autiotalot ovat surullinen näky. Hän oli noiden kuukausien aikana kantanut valmiiksi hakattuja halkoja pinoon, leikannut talon nurmikkoa ja kaatanut taloa ympäröivästä pusikosta ylimääräisiä puita. Aika oli mennyt nopeasti. Iltaisin hän oli pumpannut alkeellisella pumpulla saunavedet joesta ja istuskellut lähes meditatiivisessa tilassa kiukaan edessä sytyttämässä tulta. Hän oli nauttinut vaatimattomista oloista ja toivonut, että tällainen elämä voisi jatkua jollakin tavoin.

Syksy loppui ikävästi. Talon emäntä, mummo, kuoli syyskuun alkupuolella, odotetusti vanhaan ikään. Hän oli jo yli 100-vuotias. Tuntui kuin talostakin olisi henki hävinnyt. Kuolema oli noutanut talon emännän yöllä. Aamulla hän astui surullisena mökin portaille. Siinä seistessään hän näki kahden joutsenen lentävän vastapäätä olevan pellon ylitse suoraa männikössä olevaa taloa kohti. Joutsenpari lensi ylväänä ja valkoisena mahat mäntyjen latvoja hipoen kaikessa hiljaisuudessa suoraa talon ylitse. Hän tiesi vaistomaisesti, että joutsenet olivat mummo ja vaari. Mummo oli jo tietoisuuden toiselta puolelta löytänyt vaarin jälleen rinnalleen. Hän tiesi, että tuo hänelle rakas pariskunta kävi nyt viimeisen kerran katsomassa tämän maan päällä itse omin käsin rakentamaansa kotia. Hänet valtasi kaikessa surussa levollisuus. Mummu ja vaari olivat nyt yhdessä. Heillä oli rauha. Tämän maailman murheet eivät heitä enää koskettaisi.

 

1-DSC_0035

 

Kaksi päivää sen jälkeen kun mummo oli kuollut, hänen kotinsa putkiremontti oli ohitse. Hän pääsi palaamaan takaisin omaan kotiinsa. Raskain sydämin hän laittoi männikön keskellä oleva taloa talvikuntoon. Lähtiessään hän pysähtyi hetkeksi talon ohitse kulkevalle tielle ja katseli hetken männikön keskellä olevaa taloa. Talo oli hänen elämänsä onnellisten kesien keskipiste, iloisten kohtaamisten tapahtumapaikka. Pian noita kohtaamisia ei enää olisi. Talo olisi pelkkä onnellinen muisto muiden muistojen joukossa. Kyyneleet valuen hän puri hammasta. ”Muistoja minulta ei kuitenkaan kukaan voi viedä!” hän ajatteli ja suuntasi autonsa nokan kohti kaupungissa olevaa kotiaan.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos, Oivallus, Social media

Viikko älypuhelinlakkoa takana

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viikko älypuhelin-/sometaukoa takana. Kiitos kysymästä, hyvin pyyhkii! Olen hengissä, teen asioita ja nautin elämästäni, vaikka en sitä somessa olekaan mainostanut.

Olen energia imuri. Imen itseeni jatkuvasti vaikutteita ja ihmisten fiiliksiä. Usein olen ihan pihalla mikä minulle tuli. Hetken aikaani fiilisteltyäni, huomaan, ettei minulla ole mitään hätää. Olen imenyt toisen ihmisen tunnelmat. Tuntuuko muista joskus samalta? On väsyttävää jatkuvasti kulkea tuntosarvet pystyssä miettien, onko tämä minun oma kokemukseni vai jonkun toisen. Erityisen herkälle ihmiselle elämä on monesti raskasta. Etenkin Facebookista ja Instagramista pois pysyminen on ollut minulle helpotus. Lähden helposti mukaan kaikkeen, jaan itseäni ja voimiani asioille ja ajatuksille, jotka eivät minulle hetken mietittyäni ole edes tärkeitä. Haluan irti kaikesta turhasta, joka ei tue minua polullani.

 

1-DSC_0008

 

Facebookista pois pysyminen on pelastanut minut varmasti monelta mielipahalta. Petyn ja turhaudun niin usein ihmisten ilkeydestä ja ajattelemattomuudesta. Olen varma, että monesti ihmiset kokevat myös minun sanani ja tekoni loukkaavina. Kirjoitettu sana ei voi koskaan korvata aitoa kohtaamista ihmisten välillä, läsnäolevaa ja toista kunnioittavaa keskustelua. Mielestäni sellaista on vaikeaa käydä missään pelkän tietokoneen ja netin välityksellä. Kirjoitettuun sanaan liittyy aina väärinymmärtämisen mahdollisuus, koska sanoilla on erilaisia merkityksiä eri ihmisille. Suomenkielinen voi suomenkielellä tulla täysin väärinymmärretyksi. Nykyaikana tuntuu muutenkin usein, että ihmiset ovat unohtamassa lukutaitoa. Ja vaikka osaisivatkin lukea ja ymmärtäisivät lukemansa, eivät halua tuhlata aikaansa siihen vaan katsovat ainoastaan kauniit kuvat.

Mitä olen siis viikon sometaukoni aikana oppinut? Olen oppinut, että pysyminen poissa Facebookista rauhoittaa ja tasoittaa mieltäni. Olen seesteisempi ja saan enemmän aikaiseksi. Olen myös yllättynyt siitä, että tiedonhaluni on lisääntynyt. Etsin hakukoneen avulla enemmän tietoa eri asioista ja kirjoitan enemmän. Jatkossa rajoitan Facebookin siihen, että pidän sillä yhteyttä muutamaan ihmiseen, joita minulla on taukoni aikana jo kerinnyt tulla ikävä. Instagramista ajattelin ensin luopua kokonaan, mutta sitten sain ajatuksen siitä, että voisin valjastaa sen uuteen käyttöön. Ehkäpä otan sen markkinointikanavaksi uudelle idealleni.

Henkilökohtainen ihmiskokeeni on siis sujunut hyvin. Ajatus kulkee kirkkaana ja mieli on rauhallinen. Tunnen olevani uuden kynnyksellä. Enää anna ylimääräisten energioiden sakata nousukiitoani.

Arkipäivän realismia, Muutos, Social media

Älypuhelin-lakon 4. päivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Some-lakkoni on muuttunut älypuhelinlakoksi. Lakkoa on nyt takana kokonaiset 3 vuorokautta. Vieläkin välillä tartun puhelimeeni vaistomaisesti tarkistaakseni Facesta kaverieni kuulumisia. Instagramia en ole kaivannut lainkaan ja Pinterestiäkin vain hieman. Muutaman tarkastuksen olen lakkoni sääntöihin näiden kuluneiden päivien aikana tehnyt. Facessa olenkin siis eilen pikaisesti käynyt muutaman kerran. Selittelyn makua, mutta en halunnut erota Facessa olevasta itselleni mieluisasta Vilmaajien-ryhmästä. Ryhmä on valokuvausryhmä, jossa joka viikko on erilaisia valokuvaushaasteita. Liityin ryhmään helmikuussa ja jo nyt koen saaneeni sieltä paljon. Ryhmä kuvaushaasteissa on tarkoituksena kokeilla joka viikko jotain uutta, harjoitella uusia kuvaustapoja tai tekniikkaa. Sovin siis sunnuntaina itseni kanssa, että annan itselleni luvan käydä Vilmaajien-ryhmässä kerran tai pari viikossa, mielellään sunnuntaina tai maanantaina jolloin kuvaushaaste vaihtuu, pysyäkseni kiinni ryhmän tapahtumissa. Pinterestissä minun oli käytävä myös sunnuntaina. Olin ostanut tarvikkeet uuteen ruokaan, enkä ollut tallentanut reseptiä muualle kuin Pinterest-sivulleni. Annoin tämänkin poikkeaman itselleni anteeksi. Muuten olen pysynyt erossa puhelimestani ja somesta.

 

1-DSC_0025

 

Olen yllättynyt, että älypuhelimesta irti pysyminen on näin helppoa. Olen sulkenut siitä nettiyhteyden sekä wifin, joten voin käyttää sitä vain puhelimena. Odotin vieroittumisen olevan vaikeaa, koska pidin itseäni älypuhelin addiktina. Teen tuntemuksistani sen tulkinnan, että olen ollut turhautunut ja kyllästynyt Instagramiin ja Facebookiin jo jonkin aikaa. Minulla toki on Facebookissa muutama ihminen, joita pidän ystävinä, ja joihin haluan pitää yhteyttä jatkossakin. Yksi näistä tärkeistä ihmisistä asuu kaukana Euroopan etelälaidalla, ja yhteydenpito häneen on Facen kautta helppoa ja vaivatonta. Yhden ihmisen kanssa meillä on samansuuntaiset harrastukset ja elämänkatsomus, joka on tehnyt meistä läheisiä vaikka emme vielä ole koskaan tavanneet.

Olen miettinyt lakon, tai voisihan sitä tauoksikin sanoa, aikana miten omituista on, että somessa on monta tuttua, jotka asuvat ihan lähiympäristössä, mutta joita ei koskaan tapaa livenä. Usein sovitaan jotain, mutta tapaamiset eivät koskaan toteudu. Aina löytyy jotain tärkeämpää tekemistä. Omasta puolestani voin sanoa, että olen huono tutustumaan paremmin vieraisiin ihmisiin. Minusta on epämukavaa jakaa asioita itsestäni uusille ihmisille. Olen tainnut pettyä liian usein ihmissuhteissani ja minusta on tuullut pidättyväinen ja varovainen. Siksi some on ollut minulle hyvä vaihtoehto. Annan näennäisesti paljon itsestäni sanomatta kuitenkaan oikeasti yhtään mitään. Osaan hienosti muotoilla sanani niin, että näyttäisin olevani avoin, mutta kun sanojani tutkii, niissä ei ole juurikaan sanomaa. Tämä on se mitä tarkoitin ensimmäisessä some-lakko kirjoituksessani sanoilla ”somen epätodellinen maailma”. Elämässäni on monta asiaa, joita en halua jakaa lähes tuntemattomien ihmisten kanssa. Kyse ei ole epäluottamuksesta toisia kohtaan, vaan yksinkertaisesta halusta suojella itseään. Kun on muutaman kerran elämänsä aikana hajonnut lähes atomeiksi, tarkkailee itsesuojeluvaisto jatkuvasti tuntosarvet sojollaan ympäristöä, sen reaktioita ja omaa ulosantia.

 

1-DSC_0023

 

Minulle älypuhelimesta ja somesta erossa pysyminen on siis ollut suhteellisen helppoa. Mutta huomaan, että minusta on tulossa varsinainen toisten älypuhelimen käytön kyttääjä. Huomauttelen miehelleni välillä esimerkiksi: ”Huomaisitkohan sinä minut paremmin, jos minä olisin kännykkä!” tai ”Tuonkin ajan voisit käyttää lukemiseen!” Olen siis melkoinen älypuhelin-natsi. Jossakinhan se lakko väistämättä näkyy. Valitettavasti!

Odottelen siis edelleen, että valaistuisin ja kollektiivinen tietoisuus lahjoittaisi minulle keinot ja avaimet maailmankaikkeuden yhteiseen tietolähteeseen, josta voin ammentaa kaikkien yhteiseksi hyväksi. Sitä ei siis kolmen päivän älypuhelinlakon aikana vielä ole tapahtunut. Jotenkin luulen, ettei sitä tule tapahtumaankaan, mutta ajattelin kuitenkin vielä lähes kaksi viikkoa yrittää.

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos, Social media

Some-lakon ensimmäinen päivä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen miettinyt yksityistä ihmiskoettani eli some-lakkoa jo jonkin aikaa. Haluan itseni irti somen luomasta epätodellisesta maailmasta, jossa elän. Tunnen olevani kuin keski-ikäinen täti kuplassa. Katsoin eilen toisen kerran Jim Carreyn elokuvan The Truman show. Siinä nuorehko mies elää elämäänsä lähes täydellisessä maailmassa. Pikku hiljaa hänelle selviää, että hänen kaunis maailmansa on epätodellinen. Hän haluaisi matkustaa Fidzille, mutta kaikki propaganda hänen ympärillään kannustaa häntä jäämään kotikaupunkiinsa, tuttuihin pieniin ympyröihin. Katsojalle selviää jo elokuvan puolenvälin paikkeilla, että Truman on ”The Truman-shown” päätähti. Hänen elämäänsä on esitetty televisiosarjana hänen sikiöajoista lähtien. Olin nähnyt elokuvan ennenkin, mutta luettuni muutama viikko sitten Orwellin 1984, tuo elokuva jysähti tajuntaani kuin pallo maaliin.

Eräs ystäväni antoi minulle aiemmin päivällä vinkin, että minun kannattaisi tarkastella miten elän elämääni ja miten toteutan arvojani. Tämä ohje tuli erään keskustelun perusteella ja yhdistettynä nuo sanat ”The Truman Shown” sanomaan koin, että niissä olevan jokin merkityksellinen viesti elämäntilanteeseeni. Olin koko illan mielessäni jossain ihan muualla. Tajuntani toimi ylikierroksilla, en meinannut rauhoittua koko iltana. ”The Truman-shown” ohjaaja vastasi haastattelussa kysymykseen ”Miksi Truman ei lähde pois sarjasta vaikka tietää elävänsä epätodellisessa maailmassa?” suurin piirtein seuraavasti: ”Eivät ihmiset halua pois elämästä, johon he ovat tottuneet. He eivät halua poiketa siitä mihin ovat kasvaneet.”

20160313_134239-01

Juuri ennen nukahtamista sen oivalsin. Aloittaisin aamulla some-lakon. Se olisi minun keinoni rauhoittaa elämääni entisestään. Minulla olisi tilaa ja rauha kuunnella mitä sisältäni nousee ilman somen sokaisevaa vaikutusta. Somessa jokainen yrittää tuoda parhaat puolensa esiin ja haluaa elämänsä näyttävän täydelliseltä muiden silmissä. Facebook on viimeaikoina hukannut tarkoituksensa. Ennen ihmiset kertoilivat kuulumisiaan, nykyään jaetaan korulauseita ja kauniita kuvia. Harva jaksaa lukea pidempiä tekstejä, ne vievät liikaa aikaa.

Ensimmäinen lakkopäivä on lopuillaan. Se meni hyvin. Vain pari kertaa otin puhelimen käteeni ja vaistomaisesti painoin Facebookin kuvaketta. Onneksi olin sulkenut puhelimestani nettiyhteyden ja laittanut jopa wifi-yhteyden kiinni, etten saanut yhteyttä mihinkään. Ensimmäinen some-lakkopäivä meni siis yllättävänkin helposti. Ehkä ensimmäinen päivä tuntui siksikin niin helpolta, että kävimme Perhossa. Mieheni lähisukulaisia on haudattu sinne ja mieheni halusi käydä pääsiäisen kunniaksi laittamassa haudoille kynttilöitä. Kävimme samalla Penninkilammella, jonne suunnittelen tänä keväällä meneväni muutamaksi päiväksi viettämään retriittiä. Se on oiva paikka henkilökohtaiselle retriitille, sillä sinne ei tule sähköä Perhon kirkonkylälle on matkaa noin 20 kilometsiä. Siellä ihminen on metsän syleilyssä.

Vaikka ensimmäinen some-lakkopäiväni meni hyvin, luulen, että kun arki tiistaina iskee ja mieheni on päivän töissä ja minä yksin kotona, voin kaivata Pinterestiä. Pinterestiä luulen lakkoni aikana kaipaavan eniten. Instagramiin olen parin vuoden aikana laittanut paljon kuvia, mutta sen viehätys on sammunut silmissäni. Facebookin turhuus on tullut myös selväksi. Pinterest viehättää ja koukuttaa edelleen rankasti. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää. Ensimmäisestä päivästä selvisin kunnialla.

Arkipäivän realismia, Lihavuus, Muutos, Ruoka, Terveys, Valinnat

Addikti

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hiivin hiljaa pakastimelle. Tiedän, että siellä on iso paketti Brysselin kinuskikeksi jäätelöä. Lapioin lusikalla paketista lautaselle ihanaa valkoista herkkua, jossa on yllätyksiä. Saaliini kanssa hiivin takaisin olohuoneen sohvannurkkaan. Asettaudun peiton alle hyvään asentoon. Otan lautasen syliini ja kirjan käteen. Nautinto voi alkaa.

Mahdoinko itse asiassa maistaa koko jäätelöä, kun luin samalla? Tai muistanko mitään lukemastani kirjasta, kun söin? Taisi olla tietoinen läsnäolo hukassa. Jäätelö loppui. Ei hätää! Sitä jäi vielä. Uusi reissu pakastimelle. Puolet litran paketista on tässä vaiheessa mennyttä. Lohdutan itseäni illalla tehtävällä lenkillä. Kyllä ne kalorit siinä heilumisessa kuluu. Kai!

1-DSC_0057

Kun puolisoni tulee illalla töistä, käväisemme pienen lenkin ulkona. Ihan pienen vain, sillä minä voin huonosti. En viitsi kertoa, että syömäni jäätelö aiheuttaa oireita mahassani ja kurkkuni on taas täynnä limaa, jota sokerinen jäätelö elimistööni nopeasti kerää.

Lenkin jälkeen pakastimeen jäänyt jäätelöpaketti nousee mieleeni. Rasiassa oleva kinuskikeksi-jäätelö huutaa kaihoisasti pakkasesta. Syön sen kokonaan pois, enkä sen jälkeen osta enää jäätelöä kotiin. Näin vannon itselleni sillä aikaa, kun mieheni hakee paketin pakastimesta. Nyt syön hitaasti nauttien. Pureskelen sattumat. Syöminen loppui nyt. Kunnes tulee seuraava retkahdus.

Olen kuin alkoholisti jäätelön suhteen. En tunne kohtuutta. Salailen syömisiäni ja valehtelen määrät. Jätskisti, jäätelöholisti, jätskiholisti. Olen miettinyt ilmiölle nimeä. Tässä ei ole mitään söpöä eikä huvittavaa. Tämä on surullista ja nöyryyttävää. Taistelen todella pahan addiktion kanssa. Tähän addiktioon liittyvät samat piirteet kuin muihinkin riippuvuuksiin. Piilottelen, salailen ja käyttöni on mennyt täysin yli normaalirajojen. Ei minusta voi enää tulla jäätelön kohtuukäyttäjää. Paras alkaa tottuman ajatukseen, että joudun opettelemaan jäätelön suhteen absolutismia.

1-DSC_0055

Lopetin jäätelönsyönnin kokonaan 1.1.2016. Riippuvuuksiin perehtyneenä, niissä työkseni ihmisiä autttaneena, tiesin, etten kykene jäätelön kohtuukäyttöön, joten sen suhteen minun on pakko olla absolutisti. Tiedän, että voin repsahtaa, kuten kaikki muutkin riippuvaiset. En anna tuolle ajatukselle nyt valtaa elämässäni, ja jos repsahdus tulee, käsittelen sen aikanaan asianmukaisesti ja palaan takaisin absolutismin kapealle tielle.

Hyvästi rakas ystävä, herkullinen ja uskollinen jäätelö! Palvelit jotain tarvetta elämässäni. Mikä tuo tarve mahtoi olla, sitä en vielä tiedä. Tilallesi jäi tyhjä aukko. Se tulee täyttymään jollakin. Toivon, että se täyttyy hedelmillä. Sen sallin itselleni mielelläni päästäkseni sinusta, joka et ole hyväksi minulle ja terveydelleni.

Jää hyvästi pitkäaikainen rakkaani!

 

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Filosofoinnit, Kiire, Muutos

Zen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hiljaisuus ja rauha. Karu mutta vihreä japanilainen puutarha, jossa on vesiaihe ja yksinkertainen penkki mietiskelyhetkiä varten. Meditaatio. Zen.

1-DSC_0010-001
Sydäntäni koskettaa hiljaisuus. Haluaisin retriittiin, etsimään oman hiljaisuuteni rajoja. Haluaisin päästä etsimään täydellistä hiljaisuutta, itseäni hiljaisuudesta. Haluaisin tietää, löytyykö oman olemiseni ydin hiljaisuudesta, kuten olen kuullut kerrottavan, vai pitääkö sitä etsiä jostain muualta. Hiljaisuus ja meditaatio tuovat olennaisen lähelle, sen olen jo havainnut. Pysähtymisessä on uskomaton voima. Kiireettömyys opettaa tuntemaan itsen paremmin. Hiljaisuudessa minä olen, vain olen. En yritä mitään, yksinkertaisesti olen. Kukaan ei vaadi minulta mitään, ei odota mitään. Saan olla. Tässä hetkessä, hiljaisuuden ympäröimänä, olen täydellinen sellaisena kuin sillä hetkellä olen.
Hiljaiset hetket itseni kanssa ovat näyttäneet minulle, miten tärkeää olisi oppia elämään takertumatta mihinkään. Luontokaan ei takerru, päivät seuraavat toisiaan, vuodet vierivät. Lumi sataa syksyllä ja sulaa pois keväällä, kukat kasvavat ja kuolevat. Mikään ei ole pysyvää. Takertumien on luonnon kiertokulun vastaista. Takertuminen on energian hukkaa, sillä mikään muu ei ole pysyvää kuin muutos. Tavaroihin takertumien ja omaisuuden ylenpalttinen keräileminen on länsimaisen maailmankatsomuksen luoma harha. Kun omistat jotain, olet jotain! Kaiken menettämällä voi löytää sen, mikä on ihmiselle kaikkein tärkeintä: oman itsensä! Itseään ja sisintään on vaikea tavoittaa eläessään metelin ja tavarapaljouden keskellä. Oma itse on hukassa, jos on samaistanut itsensä omaisuuteen. On vaikea vain olla, jos koko ympäröivä maailma on täynnä romua ja kuonaa. Ne ovat epäolennaisuuksia, jotka vievät kaiken huomion siltä, joka on jokaisen ihmisen suurin rikkaus: olla rakastava sielu.

1-DSC_0033
Yhteiskunnassamme arvostetaan ihmistä, jolla on suuri omaisuus. Ihmisen arvon mittana pidetään isoa kotia, kallista autoa, viimeistä huutoa olevaa kännykkää ja oikeata merkkiä olevia vaatteita. Kiinnitämme huomiota ulkoisiin asioihin, jotka ovat toisarvoisia. Teemme päätelmiä ihmisestä ulkoisten avujen ja pukeutumisen, ”voitonmerkkien”, perusteella. Sisäiset ominaisuudet jäävät valitettavan usein ulkoisten varjoon. Kodit ovat niin täynnä rojua, ettei uudelle enää ole tilaa.

Keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden suvaitseminen ovat hyveitä, jotka olemme unohtaneet. Nopeutta arvostava yhteiskunta ei salli eteenkään keskeneräisyyttä. Nämä kaksi hyvettä ovat itsellänikin opettelussa. Elätin sydämessäni unelmaa remontoiduista vessoista ja uusituista putkista sekä uusista tapeteista ja lattiapinnoista. Olen elänyt jonkin aikaa sitten muutamia kuukausia putkiremontin keskellä ja kärsin joka sekunti. En osannut nauttia keskeneräisyydestä tai matkalla olemisen seikkailusta. Tällä hetkellä kärsin, että makuuhuone on tapetoimatta ja lattioita ei edelleenkään ole uusittu. Keskeneräisyyden sietäminen on oman elämäni Juudas Iskariot, kavaltaja. Se osoittaa itselleni oman epätäydellisyyteni, pahinta mitä perfektionistin maailmassa on.

1-DSC_0029-001
Tavoittelen pienempää elämää, vähemmän kulutusta, luonnonmukaista, rauhallista ja ekologista elämäntapaa. Haluan toteuttaa elämässäni ihanteita, jotka todella koskettavat sydäntäni. En tarvitse kaikkea mitä haluan, se on hyvä pitää mielessä. Otan kaksi asekelta eteen tavoitteideni kanssa ja yhden taakse. Elämä on epätäydellistä, mutta silti siitä on helppo löytää pieniä iloja.

Elän tällä hetkellä kiireetöntä ja rauhallista elämää, joka paikka paikoin muistuttaa tuota tavoittelemaani ”zen”-tilaa. Silti takaraivossani kytee epäilys siitä onko näin hyvä? En osaa enää suhtautua kiireeseen ja jatkuvaan stressiin oltuani nyt lähes vuoden irti oravanpyörästä. Minulla ei ole minkäänlaista halua palata takaisin elämään, joka oli suorittamista, kasautuneita paineita ja toteutumattomia toiveita. Olenko enää edes yhteiskuntakelpoinen, vaikka pyrkimykseni on olla aktiivinen ja tuottelias yhteisön jäsen? Onko reilua muita kohtaan, kun nautin elämästäni, vietän rauhallista ja hiljaista elämää kotonani osallistumatta kulutusjuhlaan? Missä menee itsekkään ja itsestään välittävän raja?