Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Lihavuus, Muutos, Ruoka, Sairaus

Syömisen nautinto ja inho

Istun korkealla pyöreäistuimisella, matala selkänojaisella tuolilla ja mietin miksi taas söin liikaa. Olo on kamala. Maha tuntuu pinkeältä. Vatsaa vääntää ja se murisee kuin juuri syödystä ruuasta kiittäen. Eniten kuitenkin sattuu sisälle. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, arvottomaksi, lihavaksi ja selkärangattomaksi paskaksi. Olen jälleen kerran ymmälläni tässä tutussa vanhassa tilanteessa. Kuinka taas kävi näin? Tyhjensin jääkaapista kaikki raskaimmat ja minulle sopimattomimmat ruuat nälkäni pitimiksi. Haluaisin ymmärtää, miksi itsehillintä on niin vaikeaa. Tiedän kaikki ravintoarvot, osaan kaloritaulukot ympäri ulkoa, ja mikä tärkeintä, tiedän, mikä sopii minun keholleni. Silti syön kuin ruoka olisi juuri loppumassa maailmasta. Tankkaan itseni varalta täyteen. Eihän sitä tiedä, huomenna voi tulla sota ja elintarvikkeet loppua kaupoista. Köyhyys saattaa iskeä, eikä ole varaa ostaa ruokaa. Voihan olla, että olen niin sairas, että en voi syödä, tai mikä pahempaa ruoka ei maistu! Toisaalta, sellaisia päiviä jolloin ruoka ei oikeasti maistu, ei onneksi ole.

2016-02-09 13.35.37
Niinä päivinä, kun ruoka on numero yksi elämässäni, en osaa ajatellakaan muuta. Heti herätessäni tiedän, että tänään syön liikaa. Vaikka kuinka haluaisin hillitä itseäni, en siinä tunnu onnistuvan. Vai enkö vain halua onnistua? Saatan illalla päättää mitä syön aamulla. Kuvittelen mielessäni aamupalan edessäni, hedelmää ja jogurttia, sekä hieman kahvia. Tuntuu, että vaikka kuinka yritän, niin aamulla olen kuin tahdoton nukke. Kaivelen kaapista kaikki mahdolliset herkut. Olen jo oppinut tuntemaan itseni. Tiedän, että päivät, jolloin huijaan itseäni ajattelemalla, että syön vain pienen annoksen Minibixejä, ovat tuhoon tuomittuja. Minibixien jälkeen syön jogurttia, leipää, popcornia jne. Illalla sitten ajattelen, etten oikeastaan olekaan syönyt mitään kamalan väärää. Olivathan kaikki ruuat kuitenkin aika keveitä ja tavallista ruokaa, ei herkkuja, pelkkiä vatsaa täyttäviä hiilihydraatteja.
Välillä menee jopa viikkoja, että syömiseni ovat tasapainossa. Toisinaan saatan seurata jotain erikoista dieettiä, jonka olen jostain lukenut tai saanut. Dieettiohjeet voivat olla välillä outoja. Se ei minua hidasta. Kannan kaupasta vieraita, mutta sillä hetkellä käytössäni olevan dieetin kannalta tarpeellisia, ruokatarvikkeita. Jonkin aikaa jaksan paneutua asiaan ja valmistaa kummallisia ruokalajeja. Uskon dieettiohjeissa luvattuihin väitteisiin ja erikoisiin ruoka-aineiden yhdistelemistapoihin. Uskon, että välttämällä tiettyjä elintarvikkeita, en pelkästään voi paremmin, vaan myös laihdun. Joka kerta uskoin aidosti, että pelastus lihavuuteeni on löytynyt. Minä hoikistun, kaunistun ja verenpaineeni laskee normaalitasolle. Ja siinä olin edelleen! Upea ja kaunis olen kyllä, mutta valitettavasti 40 kiloa ylipainoinen. Kun en enää jaksa seurata orjuuttavaa dieettiä, palaan takaisin entiseen.

20160212_133217-01.jpeg
Syöminen on ihanaa! Ruoka maistuu taivaalliselle suussa, etenkin lakritsi, popcornit, maksamakkaravoileivät ja hapanimeläkana. On myös ruokia joita en söisi, vaikka siitä maksettaisi pieni, tai suurikin, omaisuus: silli, tuoresuolattu lohi, perunamuusi jossa on sipulia ja kalakeitto. Ruoka on parasta lohdutusta kun elämä murjoo. Pieneen masennukseen ruoka auttaa kuin laastari verenvuotoon. Elämän huippukohdissakin ruoka on hyvää, mutta silloin on yleensä liian kiire syödä, liian kiire nauttia ruuan suloisista mauista ja vivahteista. Elämän huippukohdissa tuntuu, että syöminen on hyvän ruuan haaskausta. Silloin ei ole aikaa, eikä tarpeeksi mielenkiintoa, arvostaa ja nauttia sen tarjoamasta mielihyvästä. Mutta päivänä, jolloin matalapaine iskee, tulen kotiin kaupan kautta. Ostan tavanomaiset ostokset ja ennen kassaa jarrutan karamellihyllyillä. Tutkailen valikoiman nopeasti läpi. Päätöksen tekeminen ei koskaan ole ollut minulle vaikeaa. Yleensä valitsen joko lakritsaa tai jonkin pienen suklaapatukan. Yritän viimeiseen asti huijata itseäni. Syön vain tämän pienen patukan ja sitten lopetan. Kotiin päästyäni teen ennen ruokaa voileipää, jonka syön maitokaakaon kanssa. Päivällisen jälkeen jatkan jollain pienellä herkulla. Jääkaapin tai ruokakaapin ovi käy siihen asti, että menen mahani viereen nukkumaan. Ei puhettakaan, että täydellä mahalla jaksaisi muuta!
Ruoka on minulle ystävä. Etenkin hädän hetkellä ruoka ei koskaan petä. Se on aina paikalla, uskollisempana, kuin yksikään ystävä. Se ei jätä, petä eikä hylkää. Ruoka ei kieroile, eikä puukota selkään. Ruoka on turvallinen. Se lohduttaa, kun sydän on särkynyt. Se pitää seuraa silloinkin, kun kukaan ihmisystävä ei jouda tai halua. Se ei väitä vastaan tai ole erimieltä. Ruoka rakastaa minua ehdoitta, mitä harva ihmisystävä tekee. Se on paikalla kun mikään ei haluta, väsyttää tai maailmani väreistä vain musta, valkoinen ja harmaan eri sävyt ovat jäljellä.

IMG_20160208_183242.jpg
Ruoka on minulle myös vihollinen. Se saa minut inhoamaan itseäni. Tunnen itseni hylkiöksi syötyäni mahani niin täyteen, että tuntuu kuin viimeiset palat pyörisivät kurkussa, enkä saa niitä alas, vaikka kuinka nieleskelisin. En koskaan oksenna. En halua tuhlata tai aliarvostaa hyvää ruokaa. Ruualla on itseisarvo. Sitä ei saa halventaa. Liiasta ruuasta olen lihonut. Vihaan lihavaa, tytisevää ja rumaa vartaloani. Heitän itsestäni mustaa huumoria. ”Olen kaunis kaulasta ylöspäin!”, sanon nauraen, vaikka sieluni itkee. Haluaisin olla kaunis myös muualta. Rakas viholliseni ei sitä iloa minulle ole suonut. Ruuasta on tullut viholliseni, koska se on saanut mieleni täysin otteeseensa. Se on sekoittanut ajatteluni niin, että luulen kaiken mitä elämässäni on ja tapahtuu johtuvan ruuasta, joko syömisestä tai syömättömyydestä. Olen sekoittanut ruuan ja syömisen oman kehoni kanssa. Saanut itseni uskomaan, että menestykseni tai menestykseni puute ovat täysin kiinni liiasta syömisestäni ja siitä johtuvasta lihavuudesta. Olen luovuttanut vallan ja vastuun elämästäni ja kehostani ruualle. Vihaan valtaa, jonka olen antanut ruualle.
Minun on ollut vaikea suhtautua ruokaan neutraalisti. En pysty ajattelemaan, saati ääneen sanomaan, että ruoka on tarpeellista ihmiselle siksi, että siitä saa tarvittavaa energiaa pystyäkseen toimimaan normaalisti. Suhteeni ruokaan on ollut kiihkeä tunnesuhde, jossa viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuten sokeri veteen.

Suhteeni ruokaan on toistaiseksi ollut elämäni intohimoisin suhde. Se on lyönyt laudalta kaikki tähän mennessä kokemani rakkaussuhteet. Onneksi suhteeni ruokaan on viimeisen vuoden aikana hieman höllentynyt. Olen pitänyt itselleni kuria ja laittanut päämäärätietoisesti rajoja syömiselleni. Tuo tiukkuuden opettelu on alkanut näkyä sekä vyötärössä, että omassa voinnissani.
Toivon löydettyjen rajojen pitävän. Tästä löytyneestä tasapainosta ja hyvästä olosta haluan pitää kiinni!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Maanantai angsti

Miksi maanantai-aamut ovat minulle näin vaikeita? Eihän minun edes tarvitse lähteä minnekään. Viikonloppu on ollut hauska, siinä on ollut sopivasti tapahtumia ja olen nukkunutkin hyvin. Kaikesta huolimatta tänäkin maanantai-aamuna olen väsynyt ja innoton. Eniten minua tympäisee se tosi asia, ettei mikään huvita. Ei huvita kirjoittaa, ei lukea, ei kutoa. Pakotan itseni toimimaan ja liikun kuin hidastetussa filmissä: hitaasti ja jäykästi. Pahinta on, että hitaimmin liikkuvat pienet harmaat aivosoluni. Ne tuntuvat olevan aivan koomassa.

Nuorempana olivat sunnuntait päiviä, joita en voinut sietää. Sunnuntai oli viikonlopun hauskuuden surma. Tuolloin jouduin eroamaan ystävistäni ja sanomaan hyvästi kaikelle mikä edusti minulle nuoruuden iloista elämää. Tuolloin sunnuntai oli arjen esikaupunki, pahempi kuin itse arki, joka olikin itse asiassa, näin jälkeenpäin ajateltuna, ihan mukiin menevää.

Aikuisuus tapahtui. Tuli lapset, töitä, erilaisia vastuita, jotka veivät kaiken huomioni. Lapset kasvoivat, työt ja asuinpaikkakunnat muuttuivat. Pari eroa myöhemmin huomaan kammoksuvani maanantaipäivä.

Vuosia elämässäni päivillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Työni oli pitkään sellaista, että sinne oli mentävä arkena ja pyhänä. Vuorokauden ajatkin olivat välillä, sekaisin kun tein kolmivuorotyötä. Eräästä joulustakaan minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, kun olin yövuoroissa jouluaatosta tapaninpäivän aamuun. Oli ihan sama mikä päivä oli, eikä mikään päivä oikeastaan aiheuttanut sen suurempia tunteita.
Nykyisin ahdistus iskee lähes joka maanantai. Ahdistus ei oikeastaan ole oikea sana kuvaamaan minun maanantain angstiani. Tunne on turhautumista, väsymystä, innottomuutta ja haluttomuutta yhteen kasattuna. Pahimmalta tuntuu se, ettei mikään huvita. Koska olen nukkunut hyvin, tiedän, että tänäänkin, voimattomuutena ja haluttomuutena näyttäytyvä väsymys, on henkistä väsymystä. Jään miettimään onko elämässäni vieläkin jotain liikaa, vai onko jotain liian vähän. Onko väsymyksen aiheuttaja kyvyttömyys tehdä suuta päätöstä? Aiheutuuko maanantai angstini siitä, että siirrän jatkuvasti itselle isoa ja elämän suuntaa muuttavaa päätöstä ja pelkään pysymistäni päätöksen viitoittamalla tiellä? En tartu todellisista elämässäni jo olevista asioista kiinni, koska tiedän niiden johtavan suureen muutokseen, jota pelkään. Joka ainoa maanantai joudun kohtaamaan nuo tekemättömät asiat, jotka muistuttavat minulle todellisuudesta. Jos en nyt tartu tilaisuuteen, saan myöhemmin katua. Tilaisuuteen tarttuminen pelottaa, koska sen jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen. Entinen on jo tuttua ja turvallista. Uuden aloittaminen pelottaa varmasti kaikkia. Mikään ei silti ole niin totta elämässä kuin jatkuva muutos.

Tiedän: niin kauan kärsin maanantaisin kun tartun lapioon ja alan kaivaa. Jos unohdan haaveeni, tulen kuulumaan niihin vanhuksiin jotka kuolinvuoteellaan ajattelevat ”Minä en koskaan… Jos olisin…”

Siinä se on: dilemma, valinta kahden pahan välillä. Dilemma, joka on maanantaiaamuisen pahoinvointini syy.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Ihmisarvo, Käsityöt, kirjoittaminen, Kutominen, Muutos

ADHD?

Kai minulla on joku ADHD, kun en pysty keskittymään mihinkään kauaa. Minulle on sanottu jo lapsena, että olen hätäinen ja en pysty keskittymään asioihin. Ekaluokan todistuksessakin luki että ”hieman hätäinen tavaaja”. Häpesin tuota todistusta koko lapsuuteni. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että kai sitä on ollut hätäinen tavaaja, kun oli osannnut lukea jo kauan.

Kukaan lähipiirissäni ei ymmärtänyt valintaani opiskella sairaanhoitajaksi, kun olen  äkkinäinen ja kiireinen luonne. Äitini päivitteli lasityöharrastustani. Ei ymmärtänyt ollenkaan, kuinka pystyin niin tarkkaan työhön, vaikka olen tällainen huithapeli.

Minua on kutsuttu jos millä nimellä, joka kuvaavat äkkipikaista, keskittymiskyvytöntä ja hätäistä ihmistä. Olen jopa itse alkanut uskomaan, että olen sellainen.  Mitä vanhemmaksi tulen sen selvemmin tajuan, että en ole kuvauksen kaltainen. Olen vain toteuttanut muiden ihmisten käsitystä itsestäni. Tempperamenttia minulta kyllä löytyy, mutta kykenen hyvinkin keskittymään tuntikausiksi johonkin, jos aihe on minusta mielenkiintoinen. Toisinaan asia vie niin mukanaan, että sama vaikka pommi tipahtaisi naapuriin, en juuri katsettani askareistani nostaisi.

Ensimmäinen mieheni ihaili kykyäni innostua jatkuvasti uusista asioista. Kyky innostua uudesta on itselleni merkki siitä, että voin hyvin. Elin kymmenen vuotta niin ettei mikään uusi innostanut. Mistään en saanut ”flow”ta. Toimin hyvin päivästä toiseen ja täytin velvollisuuteni, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että jokin on pahasti pielessä. Jotain olennaista puuttui elämästäni. Nyt innostuneisuus on palannut. Opettelen taas onnellisena uusia taitoja, josta varmastikin suurin osa jää pölyttymään käytön puutteessa. En anna sen häiritä itseäni, vaan puksutan eteenpäin.
Enkä sittenkin olen eräällä tavalla keskittymiskyvytön. En kykene sitoutumaan yhteen asiaan. Opettelen jatkuvasti uutta ja hylkään vanhoja jo opittuja taitoja, joista hieman hiomalla voisi saada aikaan varsinaisen timantin. Minua vain ei kiinnosta loistaa. Minua kiinnostaa tuo uuden opettelu.
On muutama mielenkiinnonkohde, joihin palaan aina kokeiltuani uutta: valokuvaaminen, kirjoittaminen ja kutominen (yleensäkin lankakäsityöt). Ne ovat minun ankkurini tässä maailmassa. Kaikki muu on eräänlaista silmänlumetta, joiden annan hämätä itseäni aika ajoin.

Olen antanut suuren osan elämääni muiden mielipiteiden määritellä elämääni. Tiedän, että on olemassa paljon muitakin ominaisuuksia, joita toteutan, vaikka tiedän, etteivät ne pohjimmiltaan ole totta. Läheisten mielipiteet vaikuttavat valtavasti elämäämme. Ihminen oppii olemaan ihminen seuraamalla ja jäljittelemällä. Suurimmalla osalla ihmisistä on tarve miellyttää muita ja tulla siten hyväksytyksi joukkoon. On kuitenkin jossain välissä hyvä tarkastella, elääkö minussa jokin ominaisuus tai piirre, jonka muut ovat minusta lausuneet, mutta joka ei oikeasti pidä paikkaansa. Onko olemassa jokin valheellinen ominaisuus, joka estää minua elämästä elämääni todeksi ja toteuttamasta unelmiani.
Jos olisin edelleen uskonut olevani kärsimätön, en olisi ikinä aloittanut nypläystä. Se jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Aina kannattaa kokeilla. Jos aina sanoo kaikelle EI, ei saa mitään. Tyhjän saa pyytämättäkin!

Harrastukset, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Kirjallisuus, Muutos

Orwell 1984

Sain juuri luettua loppuun George Orwellin kirjoittaman ”Vuonna 1984”. Tiedän olevani hieman myöhäisherännäinen tämän klassikon kanssa, mutta olen iloinen, että vihdoin sain sen luettua. Lukeminen kannatti. Kirja on maineensa veroinen!
Kirja kertoo Keski-ikäisen Winston Smithin tarinan. Hän on töissä puolueen toimistossa ja hänen tehtävänään on muokata historian kirjoja uusiksi. Menneisyyttä ja siten historiaa ei juuri ollut, mutta se vähä piti muokata aina vallitseviin olosuhteisiin sopivaksi. Winstonilla riitti paljon töitä. Yhteiskuntaa hallitsi puolue ”Engsos”, jonka johtohahmona oli ”Isoveli”. Ihmiset oli jaettu karkeasti kolmeen eli kastiin. Ylimpänä olivat puolueuskolliset sisäpiiriläiset, keskiluokkana puoluetoimistossa tai muuten puolueen hyväksi toimivat henkilöt ja alimpana prolet, eli tavalliset ihmiset, joiden tekemisiin ei niin tiukalla kädellä puututtu, elleivät he suunnitelleet vallankumousta, osoittaneet jotenkin mieltään tai muodostaneet epäilyttäviä liittoutumia. Ihmisten elämää kontrolloitiin jatkuvasti. Keskiluokan kansalaisilla oli kotonaan ”teleruutu”, jonka kautta voitiin kuulemma valvoa ja tarkkailla jokaista kansalaista ja joka lähetti tauotta propagandaa. Teleruudun edessä tuli jokaisen kansalaisen suorittaa mm yhteinen aamujumppa tiettyyn aikaan aamusta ja viettää ”kahdenminuutinviha” asianmukaisine eleineen ja maneereineen.
Orwellin luomaa yhteiskuntaa kirjassa ”Vuonna 1984”, johdettiin pelolla ja vihalla. Rakkautta ei sallittu, naimisiin mentiin pelkästään sen vuoksi, että olisi saatu lapsia. Lapsista koulutettiin uskollisia puolueen jäseniä, jotka ”parhaimmillaan” antoivat ilmi jopa omien vanhempiensa ”ajatusrikokset”. Jos pariskunnalla nähtiin olevan tunteita toisiaan kohtaan, heidän ei sallittu avioitua. Avioparin vähäisinkin seksin halu yritettiin nujertaa kerran viikossa toteutettavilla pakollisilla puolueen ohjeistamilla seksiakteilla. Myös ”kahdenminuutinvihat” olivat omiaan tappamaan ihmisistä hellemmät tunteet. Kun voimakkaat tunteet olivat suunnattu johonkin muuhun, ei energiaa jäänyt rakastamiseen. Puolueentoimistossa painettiin myös prolelle tarkoitettua pornoa ”Pornos”-osastolla, jonka oli tarkoitus viihdyttää tyhmää keskiluokkaa. Prolelle tehtiin myös omaa viihteellistä musiikkia, jolla sitä yritettiin pitää tyytyväisenä. Hirttäjäiset olivat myös tavallinen ja usein toistuva viihteen muoto johon toivottiin mahdollisimman usea, myös lapsien osallistuvan.
Olin lukenut kirjaa noin sata sivua, kun ymmärsin jostakin lukemani lauseen ” Senhän piti olla romaani, eikä mikään ohjekirja”. Pelottavan monesta Orwellin 1940-luvun lopulla keksimästä fantasiasta on toteutunut. Isoveli todellakin valvoo. Korvissani soi Palefacen Helsinki-Shangrila kappaleen sanat:
”Yhteiskunnan yllä liehuu taantumuksen viiri, turvakameroilla luodaan pelon ilmapiiri, hurahuhhahhei, holhoava esivalta, putkaan tarranliimajat ja talonvaltaajat”.
Tätähän se meidän todellisuus on. Joka paikassa on turvakameroita, joita perustellaan ihmisten turvallisuudentunteen lisäämisellä. Liikennettä valvotaan turvakameroilla, koska poliiseita ei ole tarpeeksi määrärahojen puutteessa.
Tavallaan ”Isoveli” valvoo meitä television lävitse. Vaikkei uskoisi siihen salaliittoteorian teesiin, että television avulla voitaisiin suoraa muuttaa todellisuudentajuamme tai vaikuttaa käyttäytymiseen, niin jokaisen on pakko myöntää, että ihmiset viettävät hurjan paljon aikaa sen ääressä päivittäin. Nekin, jotka eivät paljoa katso televisiota, kertovat kuitenkin katsovansa uutiset lähes päivittäin. Mitä ovat meidän uutiset? Sotia, vihaa, aggressiota, kuolemaa, tuhoa ja täynnä inhimillistä kärsimystä. Täytyyhän tuollaisen katsomisen jotenkin vaikuttaa ihmiseen. Jos ei muuten, niin ainakin se turruttaa ja saa pitämään tuollaista näkyä tavallisena. Televisio tekee hallaa ihmisen luovuudelle. Sitä vain istuu ja tuijottaa. Kuvat tulvivat verkkokalvolle toisensa jälkeen. Ei tarvitse kuin katsoa. Moni ihminen sanoo, ettei lue mitään, koska odottaa, että kirjasta tehdään elokuva. Kuinka monta kertaa olenkaan pettynyt elokuvaan, luettuani kirjan! Koskaan en ole pettynyt kirjaan, jonka olen lukenut katsottuani ensin elokuvan! Liika television katselu vie aikaa kaikilta muilta luovilta ja kehittäviltä harrastuksilta, kuten esimerkiksi musiikin soittamiselta tai laulamiselta. Televisio on jokaisen kodin ”pakko hankinta”. Jos sitä ei ole, epäillään ”lahkouskovaiseksi”, ja kukaan ei halua tulla leimatuksi ”heihin” kuuluvaksi.
Tiedän itsekin television olevan edelleen yksi elämäni ”energiasyöpöistä”. Vietän ihan liian paljon aikaa etenkin iltaisin sen ääressä. Perustelen itselleni tv:n tuhlaamaani aikaa sillä, että tuijotan sieltä dokumentteja, hyviä sarjoja ja elokuvia. Uutisten seuraamisen lopetin toista vuotta sitten, koska jokaiset uutiset saivat minut lähes kyynelten partaalle. Tämän vuoden puolella olen lopettanut päivisin television katselun. Se on ollut helppo päätös, sillä irtisanoimme maksukanavat, joten olemme peruskanavavalikoiman armoilla, joilta ei päivisin tule juuri mitään katsomisen arvoista. Olen silti edelleen kivuliaan tietoinen liian runsaasta televisiolle uhraamastani ajasta.
”Vuonna 1984” oli mullistava lukukokemus. Jäin miettimään millä kaikella ihmisiä orjuutetaan. Toinen asia joka siitä jäi askarruttamaan, on se ajatus, että suuri kansanosa ei koskaan nouse kapinaan, koska se pidetään keinotekoisen tyytyväisenä tyhjänpäiväisellä viihteellä. Pelottavaa! Ja valitettavan lähellä totuutta!

Arkipäivän realismia, Muutos, Oivallus, Sairaus, Terveys

Mitä olen oppinut tällä viikolla?

On perjantai aamupäivä. Työviikko alkaa olla lopuillaan. Entisessä työpaikassani Ventuskartanossa meillä oli kuntoutujien kanssa tapana perjantaisin aamukokouksessa miettiä, mitä uutta olimme tuolla viikolla oppineet. Itselleni tämä viikko on pitkästä aikaa antanut oikean ”ahaa”-elämyksen. Tietänet tunteen missä järjen tasolla tiedät jotain, mutta vihdoin tuo tieto uppoaa myös sydämeesi ja tunnet vihdoin oivaltaneesi jotain suurta. Olen viimeiset vuodet puhunut ruuan, liikunnan ja ulkoilman merkityksestä terveydelle sekä työssäni asiakkaille, että vapaa-aikana ihmisille ympärilläni. Olen tiennyt miten suuri vaikutus noilla elämäntavoilla on omaan terveyteemme, mutten ole tehnyt tarpeeksi muuttaakseni omaa elämääni.
Olen sairastanut viime viikon maanantaista lähtien. Ahtaat poskionteloni ovat taipuvaiset poskiontelotulehduksille. Kilpirauhasenvajaatoiminta, joka minulla todettiin muutama vuosi sitten, altistaa myös tulehduksille. Minut tutkittiin eilen kunnolla, keuhkokuvia myöten. Olen terve, kuumeilua lukuun ottamatta. Poskionteloissani tosin on tulehdus, joka on viruksen aiheuttama. Olisin saanut siihen halutessani antibioottikuurin, muuta tietäähän sen jo jokainen, etteivät antibiootit auta viruksen aiheuttamiin vaivoihin, joten kiitin ja kieltäydyin.
Kotiin tultuani vietin tovin miettien asiaa. Olin ollut valtavan vihainen hoitajalle, kun hän sanoi, ettei poskiontelotulehdukselle voi lääkäri tehdä mitään. Joutuisinko koko loppuelämäni kärsimään poskiontelotulehduksista pienien poskionteloideni takia? Rauhassa, kiireettä asiaa mietittyäni rauhoituin. Oikeassahan hän oli! Ainoa, joka poskionteloille ja sen vaivoille voi jotain tehdä, on se henkilö, joka tässä poskiontelovaivastaan kirjoittaa.
Miten helppoa olisikaan tuudittautua ajatukseen, että joku toinen ratkaisisi kaikki ongelmani. Olisi ihanaa, jos jokaiseen vaivaan olisi tabletti, eikä tarvitsisi muuta kuin niellä se. Kuitenkin, jossain syvällä minussa, elää usko siihen, että jos ravinto on oikeaa, ei tarvitse lääkäriä.
Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Kärsiä ja syödä antibioottikuureja antibioottikuurien perään tai tehdä asialle itse jotain. Myönnettyäni tämän sain valtavan oivaltamisen tunteen. Tätä itsensä jatkuva hoitaminen tarkoittaa! Aloitin itseni hoitamisen heti illalla. Minulla on huuhtelukannu eli ”sarvikuono”, jonka avulla nenäonteloita voi huuhdella suolavedellä. Olin käyttänyt sitä jo aikaisemminkin, vaikka se on vetistä ja vaivalloista. Päätin ottaa huuhtelukannun käyttööni jokailtaisen suihkuni yhteydessä. Suihkussa vetisyys ei haittaa ja siinä lämpimässä on helppo huuhdella nenäontelotkin puhtaiksi. Huuhtelun lisäksi päätin tehdä jotain ruokavaliolleni. Jäätelöstä olin jo luopunut uuden vuoden-lupauksena. Se on yksi itselleni pahiten limaa aiheuttava ruoka. Olin jo aikaisemmin päättänyt luopua kokonaan maidosta, kun ensin vierottaudun jäätelöstä. Eilen oli ensimmäinen täysin maidoton päiväni. Kun olen tottunut maidottomaan ruokavalioon, lopetan seuraavaksi eniten itselleni limaisuutta lisäävän ruuan eli vehnän syömisen. Aloitan vähitellen, sillä uskon, että pikainen siirtyminen erikoisruokavalioon ei ole kestävä.
Tämä viikko on ollut tahmea ja edennyt hitaasti. Olen ollut kärtyinen ja mielenliikkeiltäni jähmeä. Ehkä sellainen aika tarvitaan ennen oivalluksia, sillä koen, että olen tällä viikolla ottanut suuren harppauksen omalla vaatimattomalla polullani. Kuntoutuksessa käyttämämme tapa miettiä, mitä olen oppinut/saanut tällä viikolla, oli oivallinen tapa reflektoida mennyttä viikkoa. Taidan jatkossa käyttää sitä perjantaisin ”aamusivujeni” aloitus aiheena. Jokainen viikko tuo elämään jotain arvokasta tai vie mennessään jotain, joka ei enää palvele tarkoitustaan. On hyvä pysyä tietoisena mitä omassa elämässä tapahtuu.

Arkipäivän realismia, Lihavuus, Muutos

Lihavuus

Olin lihava lapsi, josta kasvoi lihava aikuinen. Kuinka odotinkaan viisivuotiaana, että olisin tarpeeksi vanha pääsemään kouluun. Osasin lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle luokalle. Into koulunkäyntiin lopahti kuitenkin aika nopeasti. Lihavuudestani kiusaaminen oli lähes päivittäistä. Koska en ole penaalin tylsin kynä, opin nopeasti, että paras puolustus on olla väkyttämättä vastaan vaan heittää jotain takaisin huumorilla. Minulla on useita ikäviä muistoja ala-asteelta. Olen yrittänyt unohtaa ja antaa anteeksi. Olen kokeillut, joka ainoaa kikkaa mitä oma-apuoppaat ovat minulle antaneet. Anteeksi olen antanut, mutta valitettavasti kaikkea en ole kyennyt yrityksistäni huolimatta unohtamaan. Jostain syystä olen pystynyt kohoamaan tilanteen yläpuolelle ja näkemään nuo kouluajan tapahtumat kuin lintuperspektiivistä. Minut oli kotonani rakastettu vahvaksi. Minua on aina rakastettu, joten kouluaikojen kiusaaminen on vain ikävä jomotus sisuskunnassani, mutta ei ole vienyt uskoani ihmisiin ja elämään.
Kiusaaminen teki minusta yksinkulkija. Se loppui ylä-asteen aikana. Ehkä kiusaajat huomasivat, ettei minusta saanut vastusta ja minut jätettiin rauhaan. Sain olla rauhassa. Mutta porukoihin minua ei huolittu, enkä niihin oikeastaan pyrkinytkään. Oli helpompaa olla yksin kuin selittää maanantaisin, miksi en ollut ollut diskoissa, kylillä tai muissa rienoissa, joissa pienen maalaiskuntani nuoret kulkivat. Mieluummin istuin kotonani lukemassa ja kuuntelemassa musiikkia, kuin liikuin ihmisten ilmoilla pilkattavana.
Nuorena vihasin liikkumista. Koululiikunta tappoi vähäisenkin innostukseni liikuntaan. Vieläkin muistan kuinka vanhapiikaopettaja Snellman paukutti tamburiinia koulun liikuntasalissa. Rosoiselta levyltä soittimesta kuului: ”…nousu vielä keran….” Kuinka minua ärsyttikään tuo lukijan virhe! Ja kuinka inhosinkaan liikuntaa koulussa. Etenkin vihasin hiihtämistä. Joka vuosi koulussa oli hiihtokilpailut ja minä boikotoin niitä kävelemällä suksillani vaaditun matkan. Joka ainoa vuosi jäin kirkkaasti viimeiseksi. Päätin, että kun koulut on käyty, en hiihdä ikinä. Sen verran päätöksestäni lipesin, että hiihdin ja jopa laskettelin lasteni isän kanssa. Yllättäen hiihtäminen tuntui ihan mukavalta, kun ei ollutkaan pakko eikä kiire. Lasketteluun en koskaan innostunut, enkä myöskään oppinut sitä.
Aikaa kului, mutta minä en laihtunut. Välillä olin vähän pienempi ja välillä vähän suurempi, mutta ”normaalivartaloinen” en ole ollut koskaan. Tampereella asuessani pyöräilin ja kävelin paljon, sillä meillä ei ollut autoa. Pyöräily ei juuri innostanut minua, vaikkei se toki pahaltakaan tuntunut. Se oli keino päästä nopeammin paikasta A paikkaan B. Kävelemistä olen rakastanut aina, kuten myös uimista ja tanssimista. Lapsena ”asuin” kesät kotikyläni uimalammessa. Vesi teki pulskasta vartalostani nopean ja notkean. Äitini muistelee välillä, kuinka kesäisin tulin uimalammelta ja lähdin takaisin ennen kuin pyyhe oli kerinnyt kuivua narulla. Tanssiessani koin vapaudentunteen. Se oli minulle keino ilmaista itseäni ja tunteitani. Jossain elämäni vaiheessa harrastin muutaman vuoden itämaista tanssia. Siitä pidin valtavasti. Koko nuoruusikäni toivoin, että olisin päässyt modernin tanssin tunneille, mutta kotikyläni oli sen verran syrjässä, ettei se ollut mahdollista. Aikuisena, kun jo asuin kaupungissa, pääsin liikuntakeskuksien ryhmäliikuntatunneille. Ainoat ryhmäliikuntatunnit, joita rakastin, olivat tanssitunteja.
Muutama vuosi sitten valaistuin. Voisin laihduttaa. Voin olla ihan mitä haluan! Koko ikäni olin kuitenkin salaa toivonut olevani hoikka. Miten ihanaa olisikaan, että minäkin voisin ostaa vaatteeni ihan mistä tahansa kaupasta, eikä tarvitsisi etsiä ”isojen tyttöjen” erikoisosastoa. Varmaan jossain taka-alalla oli ajatus, että laihduttuani vihdoinkin kuuluisin porukkaan ja kokisin olevani niin kuin muut. Aloitin pussiruokakuurin. 10 kiloa tippui suhteellisen helposti. Ja sen jälkeen alkoi painonpudotus tökkiä. Piti alkaa pussiruokien lisäksi syömään ”oikeaa” ruokaa. Punnitsin ruokani, söin prikulleen kuten opastettiin. Aloin käymään liikuntakeskuksessa. Palkkasin itselleni puoleksi vuodeksi Personal Trainerin, jonka neuvoja kuuntelin ja toteutin ohjeet pilkulleen. Laihduin 35 kiloa. Minulla olisi ollut vielä noin 15 kiloa tavoitteeseeni, joka oli normaalipainon alarajoilla. Tähän saumaan tuli toinen avioero ja minä väsähdin aivan totaalisesti. Kuka jaksaa tällaista jatkuvaa syömisen ja liikkumisen kyttäämistä? Minä en jaksanut. Se ei mielestäni ollut normaalia elämää. Tokikin oli ihanaa mennä kauppaan ja katsella kauniita vaatteita kun tiesi, että suurin kaupassa oleva koko (44) varmasti sopisi päälle. Mutta elämä ei ollut noin ahtaana ja rajoitettuna elämisen arvoista. Luovutin. Lihoin takaisin jokaisen laihduttamani kilon. Ensiksi häpesin heikkoa luonnettani. Hävetti tavata ihmisiä, jotka olivat nähneet minut hoikempana. Etenkin hävetti tavata liikuntakeskuksessa tapaamiani henkilöitä.
Nyt tuosta on kulunut muutama vuosi. Olen lihava, pyöreä ja pehmeä. Superdieettini seurauksena minulle tuli kilpirauhasen vajaatoiminta, joka pitää huolta siitä, että jatkossa laihduttaminen on minulle entistäkin vaikeampaa. En enää haaveile laihduttamisesta. En myöskään haaveile enää porukkaan kuulumisesta. Minulla on ystäviä ja tunnen edelleenkin olevani rakastettu.
Lihavuus ja kouluaikojen kiusaaminen ovat lyöneet ison leiman elämääni. On paljon asioita, jotka kuuluvat ”normaaliin nuoruuteen”, joita minä en ole kokenut. Lihavuuteni esti minua nuorempana toteuttamasta unelmiani, kuten olisin halunnut. Lihavuuteni vaikutti valintoihini vielä muutama vuosi sitten. Astuin aina uusiin tilanteisiin anteeksi pyytelevällä asenteella. ”Anteeksi, että olen tällainen. Anteeksi, että olen olemassa”. Silti halusin tulla huomatuksi sellaisena kuin olen. Minut nähtiin vain lihavana lapsena tai lihavana aikuisena. Lihavana. Hyvin harva on nähnyt millainen olen kilojeni takana.
Uskon vahvasti intuitioon minkä lihavuudestani olen saanut. Minun pitää olla lihava, että pysyisin tukevasti maan pinnalla. Ettei herkkä sieluni ja uneksimiseen taipuvainen mieleni irrottautuisi kokonaan tältä planeetalta.

Arkipäivän realismia, Filosofoinnit, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Muutos

Tarvehierarkia

maslow-649x341

( Kuva: motivaatiojohtaja.fi )

Halusin aloittaa tämän tekstini kuvalla Maslow:n tarvehierarkiasta. Tutustuin hierarkiaan jo lukiossa psykologian tunneilla. Hierarkiaa jankattiin myös sairaanhoitajaopintojeni aikana erittäin tarkasti, sillä olin valmistumassa psykiatrian erikoissairaanhoitajaksi. Taulukossa ovat lueteltuina ihmisen perustarpeet. Alimmaisena ovat fysiologiset tarpeet, jotka ovat ihmisen hengissäpysymisen perustarpeita. Turvallisuuden tarpeet eivät voi koskaan täyttyä elleivät fysiologiset tarpeet täyty ensin. Ihminen ei voi kokea rakkauden ja yhteenkuuluvaisuuden tarvetta ellei turvallisuuden tarve toteudu ja niin edelleen.
Ensimmäisenä tätä kirjoittaessani tulee mieleen nykypäivän yhteiskunta. Meitä pelotellaan korkeammalta taholta milloin milläkin. Varoitetaan talouden surkeasta tilasta ja sekaannuksella, jota pakolaiset eräiden ihmisten mukaan tuovat. Mitä pelottelulla saadaan ihmisissä aikaiseksi? Maslow:n tarvehierarkian mukaan ainakin se, että ihmisten turvallisuuden tarve ei täyty. Koska turvallisuuden tarve jää täyttymättä ihminen ei kykene iloitsemaan esimerkiksi luonnon kauneudesta eikä muodostamaan luonnollisia kontakteja muihin ihmisiin ja tiedonhankkimisen kynnys ainakin nousee, ellei halu kokonaan lakkaa. Ihmisiä lamaannutetaan jatkuvilla uutisilla katastrofeista ja maalaamalla tulevaisuuden uhkakuvia.

20160209_170122-01
Koko inhimillisen historian ajan ihmisellä on ollut tarve koristella ympäristöään ja itseään. Tarve nähdä ja luoda kauneutta on ihmisen korkeampia tarpeita. Paljon museoita kierreltyäni olen havainnut, että ihmiset ovat aina nauttineet kauniista esineistä. Koruja tehtiin jo kivikaudella esimerkiksi simpukoista sekä kotiloista ja kauniista kivistä. Tarvekaluja, kuten astioita ja teräaseita, on ammoisista ajoista koristeltu käyttäjän omien esteettisten mieltymysten mukaan. Mitä pidemmälle ihmisen kehitys eteni, sitä suureellisemmiksi ja arvokkaammiksi arkiset tarvekalut, korut ja taide-esineet muuttuivat. Ja sitten kehitys muuttui. Minimalismi sai valtaa, ainakin osassa maailmaamme. Ihmisen maku muuttuu!

 

20160212_104546-01
Istuessani New York kahvilassa Budapestissa tunsin lämpimän ailahduksen sydämessäni. Katselin kahvilan korkealla olevaa kattoa. Sinne oli tehty upeita kipsitöitä ja maalattu kauniita kuvia. Katon listat kuten myös nurkkalistat ja kahvilassa olevat pylväät olivat kullatut. Katosta valaisimina roikkuivat valtavat kristallikruunut. Ympärilläni olevan tilan kauneus oli satumaisen kaunista. Pystyin hillitsemään itseni siihen asti kun takaani parvekkeelta alkoi kuulua flyygelin soittoa. Mieheni kertoi, että flyygelin eteen oli istahtanut mies joka soitti kahvilassa istuville asiakkaille taustamusiikkia. Kaiken sen kauneuden ympäröimänä aloin itkeä. Mieleeni pujahti ajatus: ”Olenko elänyt kulttuurityhjiössä?” Olin sulkenut itseni elämältä ja sen kauneudelta niin kauan. En tuntenut oloani turvalliseksi, joten käytin kaikki valveillaoloaikani selviämiseen päivästä toiseen. Yli kymmenen vuotta olin elänyt ilman kirjoja ja valokuvaamista. Olin käynyt näyttelyissä ja teatterissa mutta katselin teoksia ja näytelmiä ikään kuin verhon lävitse, näkemättä kuitenkaan. Elämäni ei tyydyttänyt sitä sisäistä tarvetta kauneuteen ja iloon, joka minulla eli teräskuorestani huolimatta syvällä lähes läpi jäätyneessä sydämessäni.
Vaikka opiskelin Maslow:n tarvehierarkian ulkoa ympäri jo parikymppisenä, vasta nyt viidenkympin paremmalla puolella, se on avautunut minulle ja alkanut elää. Voin peilata siitä omaa elämääni ihan yhtä hyvin kuin Suomen valtion elämää. Moni asia on mennyt perspektiiviin, kun olen tutkinut ihmisen tarpeita. Tarvehierarkia on antanut selityksen myös sille, miksi me käyttäydymme kuin lampaat, vaikka kyseessä on koko meidän elämä. Emme nouse vastarintaan, vaikka elämä sellaisena kuin me sen ehkä haluaisimme pitää, murenee ympäriltämme.

Arkipäivän realismia, Budapest, Historia, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen, Muutos, Valokuvat

Szabadsag Ter ja historiaa uusiksi kirjoitettuna

Torstaina palatessamme Budapestin Linnavuorelta saavuimme sattumalta Szabadsag-aukiolle (Vapauden aukio). Ihan ensimmäiseksi aukiolle tullessamme kiinnittyi huomioni luonnollista kokoa olevaan Ronald Reaganin patsaaseen. Patsas oli kiinnitetty lähes suoraa aukioon, sen laatoitukseen, joten näytti siltä kuin Ronald olisi vain muina miehinä lähtenyt kävelylle. Hieman kauempana pilkotti mahtipontinen kommunisminaikainen muistomerkki kultaisine tähtineen. Välitön reaktioni näkymään oli huvittuneisuus. Samalle aukiolle oli kerätty muistomerkit vanhalle Neuvostoliitolle ja USA:lle. ”Solidaarista”, ajattelin. Szabadsag Ter on aika kookas aukio ja sille oltiin parhaillaan rakentamassa joitakin markkinoita. Ihmiset hyörivät kojujen rakennus- ja järjestelytouhuissa, joten kokonaiskuvaa aukiosta oli hankala hahmottaa. Mutta se oli nähtävissä, että aukiota reunusti isoja ja komeita kivirakennuksia.

1-1-DSC_0330

Kävelimme aukion poikki kojurivistöjen lävitse aukion eteläpuolelle. Siellä meitä kohtasi erilainen näky. Aukion eteläreunaan oli pystytetty uusi patsas. Siinä kotka oli hyökkäämässä enkelin kimppuun. Itse asiassa en aluksi kiinnittänyt huomiota koko patsaaseen, koska teoksen edessä oleva installaatio vei kaiken huomioni. Patsaan edessä oli kapea tie ja tien toiselle puolelle suojakaiteen juurelle oli tuotu pieniä esineitä: matkalaukkuja, kenkiä, käsineitä, viulukotelo, kirjeitä sekä muita henkilökohtaisia dokumentteja ja niin edelleen. Paikalla oli runsaasti kynttilöitä ja todella paljon pieniä kiviä. Oivalsin, että oltiin ison asian äärellä. Kuvasin näkymää, kun viereeni tuli mies, joka halusi kertoa mitä aukiolla tapahtuu. Hän kysyi puhunko englantia ja ojensi minulle lehtisen kuultuaan, että puhun kyllä englantia. Hän kertoi patsaan olevan muistomerkki Unkarin saksalaismiehitykselle. Patsaan arkkienkeli Gabriel symboloi viatonta Unkaria, jota vastaan Saksan keisarillinen kotka hyökkää. Patsaan pystytti yhdessä yössä Unkarin hallitus, tarkennettuna pääministeri Viktor Orbán, jolla tuntuu olevan määrätön valta. Suuri osa unkarilaisista tyrmistyi patsaan pystyttämisestä. Heidän mielestään patsas on valhe, joka palvelee poliittista päämäärää. Se antaa ymmärtää, että unkarilaiset eivät itse olisi lainkaan vastuussa tuhansien ihmisten kuolemasta toisen maailman sodan aikana, vaan sälyttää kaiken vastuun natseille.

1-1-DSC_0335

Kun saksalaiset saapuivat Unkariin 19.3.1944, heidät otettiin vastaan kukkasin. Saksan miehitys ei koskenut Unkarin valtion hallintoon ja hallinto korvasi koskemattomuuden järjestämällä siviilien massasiirrot innokkaasti ja tehokkaasti. Unkari oli Saksan uskollinen liittolainen. Se oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa 1920 astui voimaan anti-semiittinen laki, jota seurasi muita raskaita lakeja vieden juutalaisilta enemmän ja enemmän oikeuksia. Unkarista vietiin kymmeniätuhansia Unkarin juutalaisia (kuten myös mustalaisia, homoseksuaaleja ja toisinajattelijoita) keskitysleireille, koska he eivät voineet enää todistaa unkarilaista alkuperäänsä.
Unkarin Tiedeakatemian historijoitsijat tuomitsevat yksimielisesti viestin, (johon Szabadsag-aukiolla oleva saksalaismiehityksen patsas vihjailee) että Unkarin valtiolla ei olisi vastuuta Saksan miehitystä seuranneeseen kansanmurhaan. Akatemian historioitsijoiden mielestä patsaan avulla on tarkoitus uudelleen kirjoittaa historiaa.
Kommunismin jälkimainingeissa Unkarissakin on äärioikeisto hakemassa jalansijaa. Voittajat kirjoittavat historian. Oletko koskaan miettinyt, että se mitä luet historiasta, ei välttämättä aina ihan täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi Suomen ja Venäjän viralliset selitykset sodistamme eivät ole yhteneväisiä. Koulun historian opetuksella voikin olla päämääränä edistää kansan yhtenäisyyttä. Sananvapaus on ihmeellinen asia. Vapaassa maassa ihmisen oikeutta etsiä ja löytää faktatietoa ei rajoiteta. Historiaa ei pimitetä eikä vääristellä millään tavoin. Unkarissa ihmisillä on nykyisin oikeus protestoida, enää heitä ei tuomita näytösoikeudenkäynneissä mielipiteensä vuoksi. Mutta mitä kaikkea voikaan seurata, jos valtion päättäjät yksissä tuumin päättävät mitä lapsille koulussa historiasta opetetaan. Meneekö menneisyyden tapahtumien mahdollisesti antama opetus ihan hukkaan.
Toivon, että osaisin unkaria ja voisin siten paremmin seurata maan kehitystä. Kymmenien vuosien miehityksen jälkeen vapaan valtion kehitys näyttää ottavan onnahtelevia askeleita, ja olisi mielenkiintoista seurata sitä aitiopaikalta.

1-1-DSC_0334