Istun korkealla pyöreäistuimisella, matala selkänojaisella tuolilla ja mietin miksi taas söin liikaa. Olo on kamala. Maha tuntuu pinkeältä. Vatsaa vääntää ja se murisee kuin juuri syödystä ruuasta kiittäen. Eniten kuitenkin sattuu sisälle. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, arvottomaksi, lihavaksi ja selkärangattomaksi paskaksi. Olen jälleen kerran ymmälläni tässä tutussa vanhassa tilanteessa. Kuinka taas kävi näin? Tyhjensin jääkaapista kaikki raskaimmat ja minulle sopimattomimmat ruuat nälkäni pitimiksi. Haluaisin ymmärtää, miksi itsehillintä on niin vaikeaa. Tiedän kaikki ravintoarvot, osaan kaloritaulukot ympäri ulkoa, ja mikä tärkeintä, tiedän, mikä sopii minun keholleni. Silti syön kuin ruoka olisi juuri loppumassa maailmasta. Tankkaan itseni varalta täyteen. Eihän sitä tiedä, huomenna voi tulla sota ja elintarvikkeet loppua kaupoista. Köyhyys saattaa iskeä, eikä ole varaa ostaa ruokaa. Voihan olla, että olen niin sairas, että en voi syödä, tai mikä pahempaa ruoka ei maistu! Toisaalta, sellaisia päiviä jolloin ruoka ei oikeasti maistu, ei onneksi ole.
Niinä päivinä, kun ruoka on numero yksi elämässäni, en osaa ajatellakaan muuta. Heti herätessäni tiedän, että tänään syön liikaa. Vaikka kuinka haluaisin hillitä itseäni, en siinä tunnu onnistuvan. Vai enkö vain halua onnistua? Saatan illalla päättää mitä syön aamulla. Kuvittelen mielessäni aamupalan edessäni, hedelmää ja jogurttia, sekä hieman kahvia. Tuntuu, että vaikka kuinka yritän, niin aamulla olen kuin tahdoton nukke. Kaivelen kaapista kaikki mahdolliset herkut. Olen jo oppinut tuntemaan itseni. Tiedän, että päivät, jolloin huijaan itseäni ajattelemalla, että syön vain pienen annoksen Minibixejä, ovat tuhoon tuomittuja. Minibixien jälkeen syön jogurttia, leipää, popcornia jne. Illalla sitten ajattelen, etten oikeastaan olekaan syönyt mitään kamalan väärää. Olivathan kaikki ruuat kuitenkin aika keveitä ja tavallista ruokaa, ei herkkuja, pelkkiä vatsaa täyttäviä hiilihydraatteja.
Välillä menee jopa viikkoja, että syömiseni ovat tasapainossa. Toisinaan saatan seurata jotain erikoista dieettiä, jonka olen jostain lukenut tai saanut. Dieettiohjeet voivat olla välillä outoja. Se ei minua hidasta. Kannan kaupasta vieraita, mutta sillä hetkellä käytössäni olevan dieetin kannalta tarpeellisia, ruokatarvikkeita. Jonkin aikaa jaksan paneutua asiaan ja valmistaa kummallisia ruokalajeja. Uskon dieettiohjeissa luvattuihin väitteisiin ja erikoisiin ruoka-aineiden yhdistelemistapoihin. Uskon, että välttämällä tiettyjä elintarvikkeita, en pelkästään voi paremmin, vaan myös laihdun. Joka kerta uskoin aidosti, että pelastus lihavuuteeni on löytynyt. Minä hoikistun, kaunistun ja verenpaineeni laskee normaalitasolle. Ja siinä olin edelleen! Upea ja kaunis olen kyllä, mutta valitettavasti 40 kiloa ylipainoinen. Kun en enää jaksa seurata orjuuttavaa dieettiä, palaan takaisin entiseen.
Syöminen on ihanaa! Ruoka maistuu taivaalliselle suussa, etenkin lakritsi, popcornit, maksamakkaravoileivät ja hapanimeläkana. On myös ruokia joita en söisi, vaikka siitä maksettaisi pieni, tai suurikin, omaisuus: silli, tuoresuolattu lohi, perunamuusi jossa on sipulia ja kalakeitto. Ruoka on parasta lohdutusta kun elämä murjoo. Pieneen masennukseen ruoka auttaa kuin laastari verenvuotoon. Elämän huippukohdissakin ruoka on hyvää, mutta silloin on yleensä liian kiire syödä, liian kiire nauttia ruuan suloisista mauista ja vivahteista. Elämän huippukohdissa tuntuu, että syöminen on hyvän ruuan haaskausta. Silloin ei ole aikaa, eikä tarpeeksi mielenkiintoa, arvostaa ja nauttia sen tarjoamasta mielihyvästä. Mutta päivänä, jolloin matalapaine iskee, tulen kotiin kaupan kautta. Ostan tavanomaiset ostokset ja ennen kassaa jarrutan karamellihyllyillä. Tutkailen valikoiman nopeasti läpi. Päätöksen tekeminen ei koskaan ole ollut minulle vaikeaa. Yleensä valitsen joko lakritsaa tai jonkin pienen suklaapatukan. Yritän viimeiseen asti huijata itseäni. Syön vain tämän pienen patukan ja sitten lopetan. Kotiin päästyäni teen ennen ruokaa voileipää, jonka syön maitokaakaon kanssa. Päivällisen jälkeen jatkan jollain pienellä herkulla. Jääkaapin tai ruokakaapin ovi käy siihen asti, että menen mahani viereen nukkumaan. Ei puhettakaan, että täydellä mahalla jaksaisi muuta!
Ruoka on minulle ystävä. Etenkin hädän hetkellä ruoka ei koskaan petä. Se on aina paikalla, uskollisempana, kuin yksikään ystävä. Se ei jätä, petä eikä hylkää. Ruoka ei kieroile, eikä puukota selkään. Ruoka on turvallinen. Se lohduttaa, kun sydän on särkynyt. Se pitää seuraa silloinkin, kun kukaan ihmisystävä ei jouda tai halua. Se ei väitä vastaan tai ole erimieltä. Ruoka rakastaa minua ehdoitta, mitä harva ihmisystävä tekee. Se on paikalla kun mikään ei haluta, väsyttää tai maailmani väreistä vain musta, valkoinen ja harmaan eri sävyt ovat jäljellä.
Ruoka on minulle myös vihollinen. Se saa minut inhoamaan itseäni. Tunnen itseni hylkiöksi syötyäni mahani niin täyteen, että tuntuu kuin viimeiset palat pyörisivät kurkussa, enkä saa niitä alas, vaikka kuinka nieleskelisin. En koskaan oksenna. En halua tuhlata tai aliarvostaa hyvää ruokaa. Ruualla on itseisarvo. Sitä ei saa halventaa. Liiasta ruuasta olen lihonut. Vihaan lihavaa, tytisevää ja rumaa vartaloani. Heitän itsestäni mustaa huumoria. ”Olen kaunis kaulasta ylöspäin!”, sanon nauraen, vaikka sieluni itkee. Haluaisin olla kaunis myös muualta. Rakas viholliseni ei sitä iloa minulle ole suonut. Ruuasta on tullut viholliseni, koska se on saanut mieleni täysin otteeseensa. Se on sekoittanut ajatteluni niin, että luulen kaiken mitä elämässäni on ja tapahtuu johtuvan ruuasta, joko syömisestä tai syömättömyydestä. Olen sekoittanut ruuan ja syömisen oman kehoni kanssa. Saanut itseni uskomaan, että menestykseni tai menestykseni puute ovat täysin kiinni liiasta syömisestäni ja siitä johtuvasta lihavuudesta. Olen luovuttanut vallan ja vastuun elämästäni ja kehostani ruualle. Vihaan valtaa, jonka olen antanut ruualle.
Minun on ollut vaikea suhtautua ruokaan neutraalisti. En pysty ajattelemaan, saati ääneen sanomaan, että ruoka on tarpeellista ihmiselle siksi, että siitä saa tarvittavaa energiaa pystyäkseen toimimaan normaalisti. Suhteeni ruokaan on ollut kiihkeä tunnesuhde, jossa viha ja rakkaus ovat sekoittuneet kuten sokeri veteen.
Suhteeni ruokaan on toistaiseksi ollut elämäni intohimoisin suhde. Se on lyönyt laudalta kaikki tähän mennessä kokemani rakkaussuhteet. Onneksi suhteeni ruokaan on viimeisen vuoden aikana hieman höllentynyt. Olen pitänyt itselleni kuria ja laittanut päämäärätietoisesti rajoja syömiselleni. Tuo tiukkuuden opettelu on alkanut näkyä sekä vyötärössä, että omassa voinnissani.
Toivon löydettyjen rajojen pitävän. Tästä löytyneestä tasapainosta ja hyvästä olosta haluan pitää kiinni!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 