Kuusi vuotta sitten joulun alla, ostin itselleni vihdoin järjestelmäkameran. Olin haaveillut omasta kunnon kamerasta jo vuosia, sellaisesta missä olisi kunnon makrolinssi loittorenkaineen. Kävin kameran ostettuani keväällä kaksi valokuvauskurssiakin, joten kameran toiminnat tulivat tutuiksi. Kameraa olen toki käyttänyt paljon, enkä omasta mielestäni osaa kuvata puhelimella niin hyvin kuin omalla rakkaalla Nikonillani. Makrolinssi on kuitenkin jäänyt loittorenkaineen valitettavan vähälle käytölle. Haaveenani on ollut kuvata Suomen luonnonvaraisia kasveja. Kasveja olen kyllä kuvannut, mutta aika vähän makrolla. Makroputki on ollut joka kesä mukana Levin reissuillammekin, mutta aina sen olen jättänyt mökille tai autoon.
Tänään päätin, että otan makron ulkoilutukseen Särestöniemeen. Olen nähnyt Reidarin tauluja niin paljon, ettei ole enää mitään halua kuvata niitä. Särestön koko pihamaa-alue on hyvin rehevä ja sitä ei niitetä kokonaan, joten siellä on varmasti sopivia lähikuvauskohteita ja mahdollisesti myös lampaita. Jätin siis reilusti tällä kertaa lähtiessä kaikki muut putket mökille.
Reidarin Gallerian seinä
Ajelimme Särestöön ja kävelimme suoraan vilauttamaan ”Museo-korttejamme”. Museokortit ovat olleet meidän pelastus, vaikka olemmekin vilautelleet niitä lähinnä pääkajupunkiseudulla. Paljon museoita kirtävinä noin 60€ kortin hinnan säästää hyvin nopeasti takaisin. Meidän tapauksessa kortti ”haukkuu hintansa takaisin” jo yhdellä Helsinginreissulla ja kaikki muu on pelkkää plussaa.
Reidarin maaliputkiloita
Lipunmyyntirakennuksen ja Gallerian välissä oli tämänvuotinen erikoisjuttu. Reidar oli perheensä ”mustalammas” joka ei oikein perustanut maatalon töistä. Metsätöissä hän maalaili pöllien päihin ”stalineita”. Tänä vuonna oli Särestössä Reidarin palaneen kodin kivijalan päälle järjestetty vieraille mahdollisuus maalata omakuva ”pöllinpäähän”. Me luonnollisesti tartuimme tilaisuuteen. Olipa hauskaa!
Mieheni maalaa omaakuvaa…ja tässä minä keskityn omaani.
Katselimme luonnollisesti kaikki esille laitetut taulut. Joukossa oli monta sellaista taulua, jota en ollutkaan ennen nähnyt. Teemana oli Reidarin suhde äitinsä juuriin Ruijaan, (Norjan suomenkielisiin eli kveeneihin) ja äidin ja isän peruna saama usko yliluonnolliseen ja etiäisiin. Monta hienoa taulua! Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että Reidar Särestöniemi on suosikkitaiteilijoitani?
Meidän omakuvat.
Vietin pitkän tovin pihamaalla peräpää pystyssä kuvaten kukkasia. Matkalla kohti vanhaa Särestöä pääsimme myös silittelemään niitä lampaita. Vanhan Särestön saunan edessä kuvasin kukkaa ja pöheikkö kahahti. Sieltä lähti jokin eläin liikkeelle. Muutaman metrin päässä pötkötti erittäin suurimahainen sisilisko tukin päällä. Sillä ei ollut minnekään kiire vaan se antoi kuvata itseään kuin oikea diiva.
Kukkia kuvasinkin koko loppupäivän. Makrolla kuvaaminen oli niin hauskaa, että päätin jatkaa sitä huomennakin, kun kierrämme uudelleen Äkäsaivon kierroksen.
Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?
Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.
Keri Smithin ”Tuhoa tämä kirja”. Saa nähdä miten kirja tuhoaminen onnistuu ihmiseltä, jolle jo hiirenkorvien tekeminen kirjoihin on pyhäinhävästys!
Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.
Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.
Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.
Väsähtänyt opiskelija taidekasvatuksen luennolla.
Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?
Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!
Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”
Minulla on muutama vapaapäivä töistä, joten ajattelin, että jotain poikkeavaa olisi mukava tehdä aamupäivällä, kun ilta menisi kuunnellen yliopiston taidehistoriankurssin luentoa. Halusin kaupungille katselemaan jotain uutta ja erilaista. Muistin, että K.H. Renlundin-museolla (Kokkolan Taidemuseo) olisi vasta ollut uuden näyttelyn avajaiset. Päätin siis suunnata askeleeni Roosin talolle.
Rune Snellmanin Morpheus-näyttely oli avattu 9.3.2018 ja se jatkuu 15.4.2018 saakka. Snellman on kuvannut Kokkolan näkymiä vanhanaikaisen neulansilmäkameran avulla. Aristoteles havaitsi jo 300eaa auringonpimennyksen aikana kuinka tiheälehväisten puiden alapuolelle ilmestyi puolikuun muotoisia auringon kuvia. Hänestä havainto oli mielenkiintoinen, mutta hän ei kyennyt selittämään sitä. Camera obscura on nykyaikaisten kameroiden edeltäjä. Siinä huoneen (tai laatikon) seinään tehdyn reiän kautta heijastuu takaseinälle ylösalaisin himmeä kuva kohteesta. Se perustuu optiseen ilmiöön, jossa valo kulkee pienen reiän lävitse muodostaen kuvan vastakkaiseen pintaan. Sairaanhoito-opiston aikana meidän piti pitää esitelmä jostain aiheesta. Ystäväni oli itseni tavoin hyvin kiinnostunut valokuvaamisesta ja esittelimmekin luokallemme neulanreikäkameran toimintaperiaatteen.
Rune Snellman oli siis kuvannut näkymiä Kokkolasta. Neulanreikäkamera luo valokuviin kivan vanhahtavan tunnelman ja kuvat olivatkin mustavalkoisia, tai itse asiassa enemmän ruskehtavia kuin jyrkän musta-valkoisia. Useat oli toteutettu kaksoisvalotuksella, joiden avulla kuviin oli saatu välillä hieman aavemainen tunnelma. Näyttelyssä oli rauhallinen tunnelma ja olimme salin ainoat vieraat. Kuvia sai siis tarkastella rauhassa.
Lähtiessämme K.H. Renlundin museolta museotyöntekijä kehotti meitä käymään myös ITE Museossa, jossa oli juuri eilen (15.3.2018) avattu ”Pienoiskoossa” näyttely. Työntekijä kehui kovasti näyttelyä ja hänestä huokui sellainen innostus, että tuntui hyvältä käydä samalla katsomassa myös tuo näyttely. ITE – Nykykansantaiteen museo perustettiin Kaustisille 2001 ja se siirtyi Kokkolaan maakuntamuseon alaisuuteen vuonna 2009.
ITE Museon näyttelyjuliste
Jo ITE Museon ovella tuli vastaan veistettyjä pieniä puu-ukkoja ja -akkoja, jotka olivat kuin Eemelin vajassa veistämiä. Oli riemastuttava kiertää läpi ”Pienoiskoossa”-näyttely. Töiden värikkyys ja kansaomaisuus sai ilmoille iloisia huudahduksia ja toi hyvän mielen. Näyttelyssä oli lähinnä eri tekniikoilla toteutettuja ihmisfiguureja ja lintuja. Linnut ovat ihmisille ilmeisesti tärkeitä eläimiä. Ne kertovat vuoden luontoa seuraavalle kulusta ja ne ovat myös monella tavalla symbolisia eläimiä.
Kannatti taas lähteä liikkeelle ja käydä museossa. Kokkolan museoihin pääsee tänäkin vuonna ilmaiseksi, joten ainakaan rahanpuutteen takia museoissa käyntiä ei tarvitse jättää. Itse olen saanut paljon näistä oman kotikaupunkini näyttelyistä ja suosittelen niitä lämpimästi muillekin!
Minua kiinnostaa peruskysymys: Mitä on taide? Voiko, sitä mikä on taidetta, kukaan määritellä ja kuinka se määritellään? Tästä on kirjoitettu varmaan kymmeniä, ellei satoja, määritelmiä, jokaisella on siitä oma näkemyksensä. Onko niin, että mitä tärkeämmäksi asian kokee, sitä suurempi on tarve luokitella, kategorioida ja arvostella se jotenkin, antaa jokin kaiken kattava määritelmä? Miksi pitää pystyä kertomaan mikä on ”oikeaa” taidetta ja mikä ei? Olisiko helpompaa vain nauttia tarjolla olevista teoksista ja valita niistä ne, jotka kokee ilahduttaviksi tai antavat itselle jotain? Pitkään vallalla olleet hyväksytyt määritelmät siitä mikä on taidetta, ovat olleet eurooppalaisten (länsimaisten) laatimia ja näin sulkeneet pois suuren osan maailman taiteesta.
Voiko luonto olla taidetta?
Kaikkien näiden kriittisten kysymysten jälkeen, on minun kuitenkin sanottava, että ymmärrän teorian tehtävänä olevan raamien antamisen ja yhtenäisen termistön luominen keskustelulle ja siksi erilaiset määritelmät taiteestakin ovat tervetulleita keskusteluun.
Paljon käsitöitä tekevänä en pitäisi käsitöitä taiteena. Ne ovat käsityöläisen tuotoksia. Mutta jotkut ovat niin lahjakkaita, että keksivät kokonaan uusia ja vaativia malleja ja tämä on mielestäni jonkinlaista taidetta. Näiden valmiiden mallien kopioiminen ei sitten enää ole taidetta, vaikka sekin usein vaatii melkoista erityisosaamista.
Musiikissa, kuvataiteissa ja kirjallisuudessa sen erottaminen mikä on taidetta, onkin jo vaikeampaa. Onko esimerkiksi iskelmä, tai monen naisen rakastama chick-lit taidetta? Itse koen taiteeksi sen, mitä joutuu hieman ensin pohtimaan ja se avautuu vasta sitten kaikessa laajuudessaan. Musiikkia kuuntelen vähemmän, mutta rakastan kirjallisuutta. Luen todella paljon. Kirjat, joissa on kevyt ja ennalta arvattava juoni sekä yksinkertainen kieli, eivät mielestäni ole taidetta. Siksi en laske ”kioskikirjallisuutta”, chick-litiä enkä myöskään esim. Kalle Päätalon teoksia tai dekkareita taiteeksi, vaikka ne ihan hyviä lukuromaaneja ovatkin. Klassikot ovat klassikkoja syystä. Ne ovat kestäneet aikaa ja niiden kieli on runsasta ja monivivahteista. Klassikot palkitsevat lukijansa. Tämä ei tarkoita sitä, että vain klassikot olisivat hyviä, vaan hyvää kirjallisuutta kirjoitetaan jatkuvasti ja se täyttä nuo aiemmat mainitsemani kriteerit kielellisestä estetiikasta ja antoisuudesta.
Kuvataiteen puolella monet eivät pidä modernia taidetta taiteena, väittäen itse kykenevänsä tuottamaan saman. ”Taide kulttuurisena ilmiönä”-luennolla mainittiin Marcia Muelder Eaton, joka oli painottanut sitä kuinka taide tulee ymmärtää historiallisesti ja kontekstuaalisesti. Tämä väite pitää mielestäni paikkaansa. Moni, hyvinkin erikoinen taideteos on avautunut minulle, kun olen kuullut taiteilijan tarinan teoksen taustalla tai lukenut teoksen taustalla olleesta historiasta. Esimerkkinä mainitsen Ars17 näyttelyssä olleet Anna Uddenbergin puolialastomat naisfiguurit matkalaukkujen ja baaritiskin päällä. Vasta kun luin, että hän halusi teoksillaan ottaa kantaa naisten esineellistämistä ja seksillä mainostamista vastaan, avautui teosten ironinenkin huumori.
Taide on mielenkiintoinen ilmiö! Se on alati muuttuvaa ja kulttuurisidonnaista!
Vietimme mieheni kanssa edellisen viikonlopun Helsingin kulttuuriantia tutkailemassa. Itse menin vuorokautta aikaisemmin, joten minulla oli hieman aikaa esitarkastaa Sinebrychoffin Taidemuseo, joka oli meille molemmille uusi museo tuttavuus. Vakuutuin näkemästäni. Katsastin ensin ensimmäisessä kerroksessa olevan muotokuvanäyttelyn ”Minä en ole minä”. Salit oli jaettu kivasti aihepiireittäin. Ensimmäisessä huoneessa aiheena oli ”Valta”. Huone oli täynnä maalauksia mahtimiehistä, mukana mm Mannerheim ja Svinhufvud. Mainittakoon, että Aleksanteri II muotokuva oli ylimmän kerroksen juhlasalissa suuren kokonsa vuoksi. Toisessa huoneessa oli maalauksia aiheella ”Perhe” ja olikin hienoa, että nämä ”Valta” ja ”Perhe” olivat peräkkäin. Tunnelma muuttui kovasti huoneesta toiseen astuttaessa. Muita maalausten teemoja olivat ”Edustus” ”Identiteetti” ja ”Unohdetut”. Myönnän etten ole suuri muotokuvien ystävä, mutta näyttelyn asettelu ansaitsee kiitoksen!
Aleksanteri II
Kiersin ensimmäisen kerroksen jälkeen Sinebrychoffin kotimuseon ja kiitän Luojaani, että olen syntynyt nykypäivään. Antiikkihuonekalut ja minä emme kuulu yhteen! Lopuksi suuntasin vielä kellarikerroksen tiiliholviin, johon oli laitettu esille nuorehkon italialaisen Andrea Angionen (s.1977) valokuvia ”Terribilis est locus iste”. Piti katsoa tarkemmin, sillä kuvat näyttivät maalauksilta. Teokset ovat tummasävyisiä valokuvia, joissa Angione on käyttänyt malleina tavallisia kylänmiehiä ja naisia. Kävimme lauantaina mieheni kanssa uudelleen Sinebrychoffilla, ja teokset näyttivät edelleen yhtä upeilta, elleivät jopa upeammilta!
Andrea Angionen valokuva
Mieheni saapui Helsinkiin perjantaina ja suuntasimme suoraa Kiasmaan, sillä halusin ehdottomasti nähdä Ars Fennica työt sekä Korakrit Arunanondchain teokset. Bonuksena Kiasmassa oli myös ARS 17-näyttely. Aloitimme kiertämisen ylimmästä kerroksesta jossa olivat Korakrit Arunanondchain (s.1986 Bangkok) erikoiset työt. Hän on kerännyt valtavasti kaikkea hylkytavaraa ja kasannut ne erikoisiksi teoksiksi. Teoksissa on lasisia valaistuja kupoleita. Taustalla tulee videolta koko ajan selitystä, thaimaalaista räppiä ja uutisia; lasisissa kupoleissa olevat valot välkkyvät taustalta kuuluvan puheen ja musiikin mukaan.Arunanondchai kysyy millainen todellisuus syntyy, kun ihminen lakkaa olemasta ja hänen muistonsa siirretään koneisiin pelkkänä datana erotettuna asiayhteydestä? Mitä meistä jää pilvipalveluun elämään kuolemamme jälkeen? Pelottava ajatus!
Korakrit Arunanondchain teos Kiasmassa
Ars Fennica 2017 kipailun palkintoehdokkaiden Maija Blåfield, Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo sekä Camilla Vuorenmaa yhteisäyttelyssä oli monta veikeää työtä. Minä pidin etenkin Camilla Vuorenmaan suurikokoisista maalatuista puukaiverruksista. Hän oli halunnut tuoda teoksillaan Egyptiläisen hautakammion tunnelmaa. Mielestäni hän onnistui aika hyvin! Pekka ja Teija Isörättyä olivat tehneet liikkuvan teoksen käyttäen pleksiä, sairaala instrumentteja ja kukkasia. Ei huonoja nämäkään! Perttu Saksaa oli inspiroinut valokuvauksessaan ihmisen suhde itseensä ja ympäristöönsä sekä eläinten tuttuus ja vieraus. Hänelläkin oli muutama minua puhutteleva työ. Kari Vehosalo on sanonut, että häntä kiinnostaa ihmiselon kohtalokkuus. Elämä on kaunista, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen. Hänen maalauksensa olivat ihailtavan pikkutarkkoja ja luulinkin niitä aluksi valokuviksi. Kaiken kaikkiaan vieraimmaksi Ars Fennica 2017 taiteilijoista minulle jäi Maija Båfield. Häneltä oli esillä videoteos johon en jaksanut perehtyä. Videotaide ei iske minulle!
Camilla Vuorenmaan teosPekka ja Teija Isorättyän teos
Ars 17 näyttelystä minulle jäi mieleen vain kaksi taiteilijaa/työtä. Ensimmäisenä Anna Uddenbergin vääntyneet naisfiguurit milloin milläkin alustalla. Taiteilija on halunnut tuoda esiin vakiintuneita esityksiä villiydestä ja seksikkyydestä. Työt eivät olleet miellyttäviä katsella, mutta taiteilijan työt kyllä ottavat rajusti kantaa nykypäivän naiskuvaan etenkin mediassa. Toinen itsestäni vekkulikin työ oli Rachel Rossinin interaktiivinen työ, joka koetaan VR-lasien kautta. Katsojan liikkeet näyttelytilan marmorilattialla vaikuttavat teoksen tapahtumiin. En ollut koskaan aiemmin kokeillut virtuaalitodellisuutta simuloivia laseja, joten kokemus oli itselleni uusi, ja siksi se jäi mieleeni.
Anna Uddenbergin teos
Kiasma on kaiken kaikkiaan paikka, joka aina herättää tunteita. Siellä on esillä jotain todella upeaa, mieltä pyöräyttävää ja pohtimaan kannustavaa tai sitten jotain täysin toivotonta ja tuntuu, että rahat menevät hukkaan. Ota tai jätä/love or hate it! Meillä on mieheni kanssa onneksi Museokortit, joten meillä ei mene rahat koskaan hukkaan!
Lauantaina kävimme Sinebrychoffin taidemuseon jälkeen HAM:ssa (Helsinki Art Museum). Halusin ehdottomasti nähdä Ola kolehmaisen ”Pyhät Paikat” näyttelyn. Kolehmainen oli kuvannut maailman eri uskontokuntien kirkkoja. Osa kuvista oli panoraamoja kirkoista ja osa yksityiskohtia tietyistä kirkon osista. Eli jos odotat kuvia kirjoista ulkoapäin, petyt. Kirkot on kuvattu sisältä ja hieman erilaisista kuvakulmista kuin mihin tavallisesti olemme tottuneet. Muutama kuva oli niin hyvä, että herkistyin! HAM:ssa oli esillä myös Pekka Kauhasen töitä. Olin perjantaina käynyt katsomassa hänen talvisota muistomerkkinsä ”Valon tuoja”, joten oli mukava nähdä hänen muita veistoksiaan. Tämä on muuten näyttely joka sopii myös lapsille. Uskon lasten pitävän Kauhasen töistä. Lopuksi katselimme vielä Eero Nelimarkan retrospektiivisen näyttelyn. Ehkä olin niin herrojen Kolehmainen ja Kauhanen lumoissa, että Nelimarkka jäi rääpäisyksi. Muistilokeroissa on vain sameita värejä, maalaistunnelmaa ja yksi räväkän keltaisessa mekossa poseerannut täti.
Ola KolehmainenPekka Kauhanen
Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä vierailimme vielä Ateneumissa. Mieheni halusi nähdä veljekset von Wrightin töitä ja minä odotin pääseväni bongaamaan Ankallisgallerian aarteet. Von Wrightit olivat odotetusti upeita. Pikkutarkkoja, kotoisia ja romanttisia töitä. Tämäkin näyttely oli laitettu esille moitteettomasti. Veljesten elämä ja työt tulivat selväksi. Itse pidin eniten näyttelyn alkupuolella olleista kotoisista eläin ja pihatauluista. Ankallisgallerian työt olivat hienosti upotettuna ”Suomen taiteen tarina”-näyttelyn taulujen lomaan. Ankallisgallerian taulut olivat sellaisella korkeudella, että lasten on ne helppo havaita. Info-lehtinen kertoi että tauluja on maalannut useampi maalari mukana myös yksi itsensä Don Rosan maalaama. Ateneumissa olikin paljon lapsiperheitä katsomassa taidetta. Mikä loistava idea Ateneumin Taidemuseolta houkutella nuoria kansalaisia upean taiteen pariin!
Ferdinand von Wrightin taidonnäyteDon rosan tulkinta Lemminkäisen äidistä
Tätä reissua varten ostamamme Museokortit ovat saaneet hyvän alun vuoden käytölle. Se on ollut tämän vuoden paras hankinta!
Tiistaiaamu. Edessä on kaksi yövuoroa pitkän sairasloman jälkeen. Ihana päästä taas töihin, etenkin kun happi tuntuu taas suvaitsevan kulkea suhteellisen normaalisti. Torstaiaamuna suuntaan nokkani lähes suoraa yövuorosta Helsinkiä kohti puksuttavaan junaan. Edessä on koko viikonloppu kulttuurikokemuksia. Listallani ovat ainakin Ars Fennica näyttelyyn tutustuminen Kiasmassa, Ateneumin ankat ja Von Wrightit sekä Erottaja 1917 näytelmä Teatteri Avoimissa Ovissa. Tahtoisin myös käydä katsomassa Nelimarkan taidetta HAM:ssa ja vilkaista mitä on esillä Sinebrychoffin Taidemuseossa. Voi olla, etten ihan kaikkea kerkeä näkemään, mutta ihana tietää, että on niin paljon mistä valita!
Tämän Reidar särestöniemen taulun näimme viime kesänä 2017 Särestön näyttelyssä
Minä menen itse torstaina ja mieheni tulee perästä perjantaina. Minulla on siis hieman aikaa tutustua pääkaupungissa yksin kohteisiin, joista en arvele mieheni niin innostuvan. Mitä ovat nämä kohteet, joista en ennakkoluuloistesti (?) ajattele mieheni riemastuvan? Aavistelen, etteivät naisten vaatekaupat ja meikki-osastot ole ihan normi mies-tallaajan suosikkilistan kärjessä. Ainakin minun mieheni näyttää noissa kaupoissa etsivän lähinnä ulko-ovea, ellei jo ovella huikkaa jäävänsä ulos odottelemaan. Vain kirjakaupoissa viihdymme (valitettavasti) molemmat.
Olen käynyt vaatekaappini huolellisesti läpi ennen paremmille apajille lähtöä. Puseroista olisi uupelo. Toivoisin löytäväni nättejä naisellisia arkipuseroita, mutta luulen, että joudun pettymään. Vaikka kauniita pehmeitä värejä löytyisikin, mallit ovat laatikoita tai niin ihonmyötäisinä spandexeja, ettei niitä tällainen over50 & fat voi edes kuvitella päälleen. Huomatkaa positiivinen ja avoin asenteeni!
Jotain tällaista haluaisin (kuvat Pinterst) :
Ei ole helppoa olla ylipainoinen kesi-ikäinen nainen. Ei ole helppoa, mutta jännittävää kyllä! En aio alistua muotiteollisuuden ja ajan hengen vaatimukseen, vaan luon itselleni omani näköisen todellisuuden! Jos ei kaupasta löydy haluamaani, olen aikonut opetella ompelemaan.
Ennen kun aloin opiskella taidehistoriaa ajattelin, että taidehistoria olisi yksinkertaisesti taiteen historiaa ja että se kertoisi ja tutkisi taidetta eri aikakausina. Ymmärtääkseni taidehistoria on kuitenkin ollut pitkään hyvin rajattu oppiaine. Minulle sana ”rajattu” tuo heti sellaisen konnotaation, että jotain on jätetty ulkopuolelle. Ville Lukkarinen sanoo kirjassa ”Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa”, että akateemisessa maailmassa olivat vielä jokin aika sitten hyväksyttyjä vain tietynlainen näkökulma ja lähestymistapa sekä tietynlainen kirjoitustyyli Näin tarkat rajaukset jättävät helposti monia teoksia tarkastelun ulkopuolelle.
Katselin vastikään taidehistorioitsija ja -kriitikko Waldemar Januszczakin juontamaa ohjelmaa “Kahlitsematon renessanssi”. Ilmeisesti myös taidehistoriassa, kuten tavallisessakin historiassa, päättäjät/valtaapitävät kirjoittavat historian. Januszczak esitteli ohjelmassa muutaman upean taideteoksen. Näitä teoksia ei kuitenkaan pidetä renessansiin kuuluvina, vaikka ne ovat tuona ajanjaksona tehtyjä. Esitellyt teokset olivat tehty terrakottasta, kun taas renessanssin arvostetut työt olivat lähinnä marmoria.
Ensimmäiset taidehistorian kirjoitukset loi Giorgio Vasari (1511–1574), jonka kirja ”Taiteilijaelämänkertoja” loi pohjaa modernille taidehistorian kirjoitukselle. Vasarin kirjoituksista on päästy pitkälle. Taidehistorian tutkimusta kutsutaan nykyisin usein visuaalisen kulttuurin tutkimukseksi ja siitä on tullut poikkitieteellistä. Vasarin aikaan, ja pitkään sen jälkeenkin, oli tärkeää pystyä määrittelemään tyyli ja se konteksti mihin teoksella viitataan. Nykyaikana nuo määreet eivät enää ole useinkaan kovin tärkeitä. On myös luovuttu aikajaottelusta. Taide voi nykyisin olla kannanottoa esimerkiksi valtakunnan politiikkaan, seksuaalisuuteen, sosiologisiin tai ekonomisiin tilanteisiin.
Giorgio Vasari
Vaikka taidehistorian kirjoitus on muuttanut muotoa ja taidehistorian teoriat seuranneet toisiaan, ovat taide ja historia kulkeneet tavallaan käsi kädessä. Jokaisella ”historiallisella aikakaudella” luodaan omannäköistä taidetta ja jokaisella aikakaudella on ollut taiteilijoita, jotka ovat olleet edellä aikakauttaan, eivätkä siksi ”sovi” oman aikakautensa taidehistorian kirjoitukseen. Tavalla tai toisella jokainen taideteos kertoo pienen tarinan aikansa historiasta. Vaikka nykyaikainen taidehistoriantuntemus väittääkin toisin, kertoo jokainen taideteos mielestäni aina jotain nimenomaan omasta ajastaan.
Taidehistorioitsijalle etenkin historian tuntemus, mutta myös kirjallisuuden tuntemus ovat erittäin tärkeitä. Monet varhaisimmista töistä ovat saaneet vaikutteita kirjallisuudesta. Kirjassa ”Compelling visuality” Oskar Bätschman kertoo Poussinin teoksesta Pyramis ja Thisbe. Teoksen historia avautui vasta lukemalla muutama klassisen kirjallisuuden teos. Ilman noita kirjallisia materiaaleja teos olisi ollut hämmentävä. Lisämateriaalia alettiin etsiä, kun teoksessa jossa on myrsky ja taivaalla näkyy jopa kaksi salamaa, lammen pinta on peilityyni. Tämä tosiasia sai historioitsijan paneutumaan asiaan tarkemmin ja hän löysi yllättäviä yhdistäviä tekijöitä taustalla näkyvän Bacchuksen temppelin ja peilityynen lammen välillä.
Poussini: Pyramis and Thisbe
Taidehistoriassa painotetaan narratiivisuutta ja kirjoittamisen merkitystä taidehistoriassa, koska tulkinnat ja analyysit esitetään puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Taidehistorioitsija ei ehkä itse luo taidetta, mutta hänen tulee kyetä sanoilla esittelemään työ muille ihmisille, joten hyvä kirjallinen ilmaisu ja sanavarasto sekä kirjallisuuden tuntemus ovat tärkeä apu taidehistoriassa.
Vaikka taidehistoriassa pidetään historian ja kirjallisuuden tuntemusta tärkeänä, ovat esteettisyys ja työn taidokkuus olennaisimmat tekijät. Nykyaikana arvostetaan myös työn mahdollisista kantaaottavuutta tai kykyä ilmaista jotain tiettyä abstraktiakin asiaa.
Loman toiseksi viimeinen kokonainen päivä Levillä valkeni sateisena. Oli satanut koko yön. Koska oli kylmä, ”mökkimme” patteritkin olivat menneet päälle. Sisällä ei siis ollut kylmä, mutta ulkona mittari näytti aamulla jatkuvassa vesisateessa vain +6C. Tästä tulisi siis toinen ”sisäilypäivä”.
Yhdentoista jälkeen hyppäsimme uskolliseen Almaan ja ajoimme Särestöön, Reidar Särestöniemen ateljeekoti-museoon. Olen käynyt täällä ennenkin ja kirjoittanut käynnistäni. Särestö koskettaa silti jokaisella käynnillä. Tällä kertaa olivat uutta lampaat, jotka laidunsivat vanhan Särestön ja kahvilan välisessä maastossa. Lampaat olivat hieman arkoja, eivätkä antautuneet silitettäväksi, vaikka aidassa oli kyltti, että saa silittää, jos lampaat sen sallivat. Kyltissä olivat myös lampaiden nimet.
Olimme liikkeellä myöhemmin kuin viime vuonna. Särestöniemen museo avautuu kello 12 ja me olimme paikalla 12.40, joten museossa oli jo jonkin verran asiakkaita. Ihan hyvähän se on, että ihmiset ovat kiinnostuneita, mutta on niin miellyttävää tutkia taideteoksia omassa rauhassa ilman kiirettä ja paineita, että pitää jo siirtyä eteenpäin. Tälläkään kertaa muista vierailijoista ei tosin ollut juuri haittaa. Harva jaksaa tuijotella Särestöniemen tauluja niin kauaa ja intensiivisesti, että joutuisin kauaa jonottelemaan omaa vuoroani.
Näyttelyä oli muutettu, ja esillä oli aivan toisia tauluja kuin edellisvuonna. Siitä pisteet museolle! Ateljeerakennuksessa oli kolmisivuinen kertomus tämänkertaisesta näyttelystä. Esitteessä kerrottiin mm Yrjö Kaijärven ja Reidar Särestöniemen suhteesta, josta Reidar on maalannut useamman taulun. Muistelin tarinaa koko matkan takaisin Kittilän kylälle, koska tarina oli minusta romanttinen ja jollakin tapaa uskomattoman epätavallinen.
Yrjö Kaijärvi ja Reidar Särestöniemi Reidarin maalaamana
Reidar Särestöniemen kodissa oli tällä kertaa esillä hänen erikoisia ja silmiinpistäviä vaatteitaan. Vitriinissä oli myös pahvikylteille kirjoitettuna tarinoita ja muistoja hänen pukeutumisestaan ja vaatteistaan. Parhaiten mieleeni jäi hänen mieltymyksensä rintaneuloihin ja solkiin. Ne torjuivat hänen mielestään pahoja henkiä kuten esimerkiksi depressiota. Mielenkiintoinen näkemys!
Särestöstä ajoimme Einari Junttilan museoon Kittilän keskustaan. Se on auki vain torstaisin 13-17, joten vesisade sattui juuri oikealle päivälle. Tosin Terttu Junttila kertoi, että jos joku haluaa museossa vierailla, voi soittaa ja hän tulee avaamaan museon. Hän asuu talon yläkerrassa. Särestössä kahvilassa työskentelevä nainen kertoi, että Junttilan kotimuseota pitävä Junttilan tytär olisi kovin puhelias ja ennusti vierailusta pitkää. Hän oli aivan oikeassa! Hän kertoi myös, että Reidar Särestöniemi tunsi Einari Junttilan ja haki tältä oppia omaan maalaamiseensa. Terttu Junttila taas kertoi, että hänen isänsä vietti maalausmatkoillaan öitä Särestössä ja opetti kahta Särestöniemen poikaa maalaamisessa.
Einari Junttilan museo on sodanjälkeen rakennettu ns rintamamiestalo, Junttilan perheen kotitalo. Museossa oli toinen pariskunta, kun me saavuimme paikalle. Tuo pariskunta lähti aika pikaisesti saavuttuamme. Junttilan tytär Terttu alkoi heti kertoilla muistelmiaan perheen elämästä. Hän kertoili sota-ajan kokemuksiaan mm siitä kuinka kotitalo paloi Lapin sodassa ja omasta evakostaan Ruotsin puolella. Einari Junttila oli maalannut aiheista muutaman taulunkin. Yksi maalaus oli omasta kodista rauniona, vain piippu jäi jäljelle. Tuon piipun ympärille rakennettiin perheelle myöhemmin uusi koti. Itseäni kosketti kuva palaneesta Kittilästä lumimyräkässä. Etualalla oli puunkarahka, jossa liehui punainen kangas kuin symbolina vuodatetulle verelle.
Junttila kunnostautui Lapin luonnon kuvaajana. Hän käytti taiteessaan lähinnä akvarelleja. Terttu-tyttären mukaan hän teki pitkiäkin maalausmatkoja tunturiin, jossa hän kertoi keskustelevansa Jumalan kanssa.
Einari Junttilan museo oli todella mielenkiintoinen tutustumiskohde, jossa ehdottomasti aiomme vierailla uudelleen seuraavalla Kittilän lomallamme.
Suomen kesä jaksaa yllättää. Eilen paistoi aurinko ja mittari näytti +24C. Eilisiltana alkoi sade, jota on jatkunut koko tämän päivän. Lämpömittarin lukema on laskenut huimaavaan +4Cn, Ylläksellä jopa +3n. Ei naurata! Mutta satunnainen Lapin matkailija ei hämmenny, vaan etsii internetistä korvaavaa toimintaa sadepäivälle. Ilmoille ei voi mitään, mutta tekemistä takuulla löytyy tältäkin leveys- ja pituusakselilta sadepäiviksikin.
Aloitimme päivän kirkosta. Kittilän kirkko on tiekirkko, joten se avautui tänään yleisölle klo 11, jolloin me mieheni kanssa olimme ovenkahvassa tikkana. Kirkko on erikoinen t:n mallinen ja sen on yllättäen suunnitellut Engel, sama mies joka on suunnitellut usean Helsingin upeista vanhoista rakennuksista. Engel on suunnitellut myös kotikaupunkimme Kokkolan raatihuoneen. Kittilän kirkko säästyi vuonna 1944 saksalaisten perääntyessä Lapista, vaikka lähes koko kylä ympärillä tuhoutui. Ihme? Erikoinen sattumus kuitenkin. Kirkossa on vuonna 1685 valmistettu saarnastuoli, joka on saatu lahjoituksena Keminmaan kirkolta. Saarnastuoli on koko kirkon tummin kaluste. Kirkko on kokonaan valkoiseksi maalattu, kattoa myöten. Penkit ovat vanhan vihreät (vaalea harmaan vihreä). Kaunis kirkko jossa tunnelma oli valoisa ja silti harras.
Kittilästä jatkoimme matkaa Ylläkselle. Vettä tuli koko ajan, joten ulkoilu oli poissa laskuista. Ei ole mitään mieltä tarpoa vesisateessa kaikki varustukset märkänä. Vaeltamisessa ja luonnontutkailussa ei silloin ole iloa. Pysäköimme Kellokkaan (=luontokeskus) pihaan ja kipaisimme sisälle. Kellokkaassa tiesin, aamun nettisurffailun tuloksena, olevan Hannu Hautalan valokuvanäyttelyn (30.9 asti). Hautala on suosikkini luontokuvajana. Olen käynyt useamman kerran hänen Luontokuvakeskuksessaan ”Hannun jäljet”, joka sijaitsee Kuusamossa. Hautala on vanhan ajan kuvaaja, joka edelleen kuvaa filmille, eikä ole ottanut digi-kuvausta omakseen. Hän on kuuluisa etenkin lintu-kuvistaan.
Hannu Hautalan kuva kuukkelista vuodelta 1983
Kellokkaassa Hannu Hautalan ”Metsänpoika” näyttely oli toteutettu kronologisessa järjestyksessä. Näyttely alkoi hänen ensimmäisellä julkaistulla kuvallaan korpista. Esillä oli myös video, jossa Hautala kertoi kuvistaan ja aiheistaan. Mukana oli myös sävelmiä, jotka olivat kuvitettu Hannu Hautalan valokuvilla. Jotkut kuvat ja musiikki sopivat niin hyvin yhteen, että liikutuin kyyneliin.
Hannun valokuvien jälkeen katselimme vielä Kellokkaan pysyvän kulttuuri- ja luontonäyttelyn Meän Maa. Näyttelyssä kerrotaan Pallas-Yllästunturin alueella olevien kuntien ja kylien elämästä ennen ja tänään.
Kuva Meän Maa -näyttelystä
Tunnustan. Aloitin katsomisen velvollisuudentunnosta. Infossa oleva tyär kehoitti katsomaan sen näyttelyn ja halusin olla mieliksi. Kannatti olla mieliksi. Näyttely oli yllättävän hyvin toteutettu. Erityisesti pidin kielestä. Näyttelyn opaskyltit olivat kirjoitettu lapin murteella.
Kuva Meän maa-näyttelystä
Näyttelyssä paljastuu lappilaisten avarakatseisuus, luonnosta ammennettu viisaus ja veijarimaisuus. Rajat ovat olleet vain virkavaltaa varten. Koska elämä on ollut kovaa, on huumorilla ja toisia tukien selvitty päivästä ja vuodesta toiseen. Suosittelen molempia Kellokkaan näyttelyitä kaikille, jotka Ylläksellä vierailevat. Kannattaa myös katsoa viime vuonna ilmestynyt Pallas-Yllästunturin luonnonpuiston vuodesta kertova noin 25 minuuttia kestävä viedeo.
Kuva Meän maa-näyttelystä
Tässä matkassa on vain yksi ainoa murhe, joka sekin on minimaalinen. Hiihtokeskuksissa on kesäloma! Olisimme halunneet käydä tänään ulkona syömässä. Kellokkaassa olisi kyllä ollut tarjolla lounasta ja pizzaakin varmaan jostain saisi, mutku mutku… Ruokasnobi haluaisi gourmet ruokaa! Kaikki tasokkaammat ravintolat ovat kesäteloillaan.
Mietimme jo mieheni kanssa keinoja miten saada Ylläksen ja Levin kesämatkailu nousuun. Loisimme lisää hyvin merkittyjä vaellusreittejä kesämatkailijoille, mainostaisimme kesäaktiviteetteja ja uusia retkeilyreittejä sekä ottaisimme mainostukseen mukaan geokätköilyn sekä maastopyöräilyn. Johan on kumma, jos ei näillä resepteillä saada kesäsesonkia tuottavammaksi! Kun Levi-Ylläksellä olisi kesäsesonkinakin enemmän matkailijoita, saisimme mekin ehkä halutessamme herkkueväät jostain tasokkaasta ravitsemusliikkeestä!
Viime aikoina minulla on ollut aikaa lukea. Kotisohvalta käsin olen sujahdellut toisiin ulottuvuuksiin kirjojen kautta. Miten ihanaa onkaan antautua hyvän kirjan vietäväksi. Huomenna palaan taas työarkeen, ja luulen että lukeminen jää hetkeksi. Töissä käydessä tuntuu, ettei virtaa riitä mihinkään ylimääräiseen. Ajattelin, että puolen tunnin ajomatka mennen tullen olisi helppoa eikä väsyttäisi. Olin väärässä! Aika aikaansa kutakin! Tänään ja eilen nautin lukemisesta, huomenna iloitsen työstäni.
Joulun jälkeen olen lukenut yhdeksän kirjaa. Tämänkertaisen lukuinnostukseni aloitti joululahjaksi saamani Jukka Viikilän ”Akvarelleja Engelin kaupungista”. Pidin kirjasta. Viimevuotiseen Finlandia-voittajaan (Laura Lidstedtin Oneiron) verrattuna Viikilän kirja oli minusta ylivoimaisesti parempi. Kirjan kieli oli kaunista. Oli mielenkiintoista lukea kuvausta 1800-luvun alun Helsingistä. Ulkomaalaisen näkökulma pääkaupunkiin on niin erilainen, olkoonkin että kirja on fiktiivinen. Ainoa miinuspuoli kirjassa oli kuvauksiltaan höttöisiksi jäävät henkilöhahmot.
”Engelin kaupungin” jälkeen luin pari lainassa ollutta dekkaria: Tess Gerritsenin ”Joka tulella leikkii” ja L Keplerin ”Playground”. Kummatkin olivat erikoisia, eivätkä oikein säväyttäneet, vaikka kummassakin kirjassa tarina-idea oli hyvä. Gerritsenin kikkaili kielellisillä kliseillä ja Kepler sortui epäuskottavuuteen.
Jonossa on vielä montaa hyvää kirjaa. Kuvasta puuttuvat tänään kirjastosta mukaani kaappaamaani Maigretia ja Kauko Röyhkän ”Lapinpoika”
Dekkarit luettuani kipaisin kirjastossa ja sain käsiini pari naisen kirjoittamaa kirjaa. Ensin luin Evie Wyldin ”Kaikki laulavat linnut”, joka oli saanut EU:n kirjallisuuspalkinnon. Kirja kertoi Australiasta Englantiin pienelle saarelle lammasfarmariksi muuttaneen naisen tarinan. Kirjan pääosanesittäjän maailma oli karski ja kova. En kyennyt samaistumaan kirjassa keneenkään, joten itselleni kirja jäi mitäänsanomattomaksi, vaikka se oli upeasti kirjoitettu ja voin suositella kirjaa muille. Toinen naisen kirjoittama kirja, jonka olen vasta lukenut, on Maylis de Kerangalin ”Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät”. Kirja kertoo yhden sydämen tarinan. Kirjaimellisesti! ”Haudataan kuolleet, paikataan elävät” on ”yhdenpäivän romaani”, jonka tapahtumat sattuvat yhden päivän aikana. Nuori mies kuolee surffaus-reissulla ja seuraavana yönä hänen sydämensä on siirretty 51-vuotiaalle perheenäidille. Eli tarina kertoo erittäin kauniisti ja kunnioittavasti erään sydämensiirron tarinan. Suosittelen lämpimästi lukemaan! Itse pidin kirjasta valtavasti, vaikka se oli realistinen ja raadollinen. Kirja oli kaikesta huolimatta täynnä rakkautta.
Kahden raskaan, kirjan jälkeen tunsin tarvetta lukea jotain kevyttä. Tartuin siis Tarquin Hallin ”Vish Puri ja Lemmenkommandot” teokseen. Hall ei pettänyt tälläkään kertaa! Olen nauttinut Vish Puri-tarinoista suunnattomasti. On herkullista lukea keveitä ja oivaltavia salapoliisitarinoita, joiden tapahtumat sijoittuvat Intiaan. Nämä kirjat sisältävät runsaasti lempeää huumoria ja meheviä persoonakuvauksia. Joudun odottelemaan seuraavaa Hallin kirjaa, sillä olen nyt lukenut kaikki suomennetut teokset.
Pikaisena välipalana luin Kari Hotakaisen ”Iisakin Kirkon”, joka oli kertomus aivoverenvuodon saaneesta vanhemmasta miehestä ja hänen suhteestaan omaan poikaansa. Tämä oli kertomus vanhenemisesta ja uskonnollisista erimielisyyksistä. En pitänyt kirjaa mitenkään erityisen hyvänä, joskaan en erityisen huononakaan. Alkupuolisko kirjasta oli upeaa kerrontaa, mutta puolessa välissä kirjaa sävy muuttui, eikä mielestäni parempaan.
Tällä hetkellä luen Pierre Lemaitren ”Näkemiin taivaissa”, jota on kirjallisuus ryhmissä kehuttu kovasti. Eikä syyttä! Kirja on upeasti kerrottu tarina kolmesta ensimmäisen maailmansodan veteraanista, jotka kohtalo on oudosti sitonut toisiinsa. Luin Lemaitren dekkarin ”Alex” viime keväänä, joten tiesin millaista kuvausta olisi luvassa. Vaikka ”Alex” olikin dekkarina äärimmäisen jännittävä ja loistavasti kerrottu, tosin se on myös raaka ja julma, niin ”Näkemiin taivaissa” on vieläkin paremmin kerrottu. Tarina on omaa luokkaansa. Olen noin puolessa välissä kirjaa (kirjassa on 546 sivua) enkä malta odottaa, että saan sen loppuun selvittääkseni kuinka miehille kävikään. Lemaitre on saanut kirjastaan ”Concourt”-palkinnon vuonna 2013.
Vaikka olen näennäisesti ollut viime viikot kotona, niin oman pääni sisällä olen liikkunut lukemattomissa paikoissa. Lukeminen kannattaa aina!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 