Kategoria: Työ

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos, Työ

Ensimmäiset viikot uudessa työssä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kolme viikkoa olen ollut sellaisessa pyörityksessä, että tällainen keski-ikäinen täti-ihminen on niin sanotusti ”nähnyt sata ikkunaa kerralla”.

Aloitin uudessa työssäni kehitysvammaisten palvelutalon sairaanhoitajana 13. joulukuuta. Työn alkuun on mahtunut joka ainoa tunne ihmisen tunnekirjosta: suurenmoisesta onnistumisesta, syvimpään ketutukseen.

Ensimmäinen viikko meni melkoisessa myötätuulessa. Uudet työkaverit ottivat minut erittäin hyvin vastaan ja talon asukkaat olivat uteliaita ja innokkaita tutustumaan uuteen hoitajaan. Olin aivan varma, että tulisin viihtymään!

Ensimmäisen työviikon päätteeksi sain pistää asukkaiden kolmansia korona-rokotteesta.

Toisella viikolla kiiltävään esirippuun alkoi muodostua rynkkyjä. Oivalsin miten vähän tiedänkään, olen aivan uusilla vesillä. Pahinta oli ettei talossa ole muita sairaanhoitajia, jotka voisivat perehdyttää minua omiin tehtäviini. Ainakin kaksi kertaa olen jo ollut pistämässä pillejä pussiin ja palaamassa takaisin entiseen

Suurin ongelma on ollut oma pää. Mitään erityistä töissä ole tapahtunut, mutta oma mielikuvitukseni tekee pienestäkin takaiskusta ylitsepääsemättömän vuoren, jonka yli en millään viitsisi/jaksaisi hoiperrella. Stressin ja epätietoisuuden sietokynnykseni on olematon. Mun on ollut todella hankalaa elää sen faktan kanssa, että minä(kään) en ole täydellinen.

Monipuoliseen työnkuvan kuuluu mm pelipaitojen lyhentämistä.

Kehitysvammaisten ryhmäkodilla työskenteleminen poikkeaa hurjasti sairaalassa työskentelystä. Laitos on laitos, mutta ihmisen kodilla ja sairaalalla on vissi ero. Tulehdusarvojen kohotessa toimitaan kuten kotona: soitetaan lääkärille. Tulehdusarvojen mittaamiseen työpaikalla on onneksi uusinta uutta oleva laite, joka toimii kuin unelma, silloin kun niin haluaa (välillä se huutaa sitten erroria ja virhekoodia). Laboratoriokokeita ei varailla itse, vaan lääkäri tekee lähetteen ja aika tilataan netistä ihan niinkuin kuka tahansa muukin tilaa itselleen labra-ajan. Labraan mennään fyysisesti ihan itse, eikä labranhoitaja tule niitä ottamaan. En ole enää yleislääketieteen osastolla vaan sosiaalipuolella vammaispalvelujen alla olevassa ryhmäkodissa.

Mun suosikki vuoro tähän mennessä on ollut iltavuoro, johon kuuluu keittiövuoro.

Kolmessa viikossa olen taas huomannut, että ihmisiä arvotetaan (valitettavasti myös hoitotyötätekevät) tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Alimmaisessa kastissa ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja kehitysvammaiset. Ihmisen sivistyksen mitta luetaan mielestäni siitä, kuinka hyvin hän kohtelee yhteiskunnan heikoimpia yksilöitä. Kauhean hyvää arvosanaa en noin yleensä yhteiskuntamme päättäjille antaisi!

Elämänmuutos, Työ

Uusi työ toi vaateongelman

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viime vuodet töissä olen saanut pukeutua työpaikkani tarjoamiin suojavaatteisiin. Ne ovat olleet hengittämättömiä, kierrätysmuovista valmistettuja univormuja, jotka eivät istu kenellekään. Sairaalan työvaatteet ovat kesällä kuumia ja talvella kylmiä, mutta hoitavat hommansa.

Viime viikolla kävin tutustumassa uuteen työpaikkaani kehitysvammaisten palvelukotiin. Olen siis menossa töihin (tällä hetkellä) 14 vekkulin tyypin kotiin. Sanomattakin lienee selvää, että siellä ei univormua ole, vaan henkilökunta työskentelee omissa vaatteissa. Koska olen sen jälkeen, kun viimeksi olen voinut työskennellä omissa vaatteissani, laihtunut lähemmäs 40 kiloa, ei minulla oikein ollut kaapissa työmaalle sopivia vaatteita.

Olen muodostanut nykyisen vaatekaappini etsimällä vaatteita ulkoiluun/liikuntaan, kotoiluun sekä kaupungilla, teatterissa ja näyttelyissä käyntiä varten. Työvaatteille ei ole ollut tarvetta, joten niitä ei ole. Kun olin harjoittelemassa muutaman päivän uudella työmaalla havaitsin, että kotoiluvaatteista esim hupparit eivät tule toimimaan. Huonona päivänä voi joku asukkaista olla hupussa tai hupun narussa hyvinkin tiukasti kiinni. Suurin osa mun college-yläosista oli huppareita, joten ne sai sulkea kättelyssä pois.

Nämä leggingsit ohuen neuleen kanssa voisivat toimia työvaatteina ilman huivia.

Työmaa tarjoaa peffan peittävän työliivin, jossa on taskuja avaimelle ja työpaikan puhelimelle. Sen alle voi pukea joustofarkut tai leggingsit ja joko lyhyt- tai pitkähihaisen puseron. T-paitoja mulla on lukuisia, sekä lyhyt- että pitkähihaisia. Mulla on myös muutamat stretch-farkut. Tavoistani poiketen hankin parit paksumpaa kangasta olevat siistit ”leggingsit” ihan uutta työtäni ajatellen. Viime vuoden syyskuussa päätin, että jatkossa ostan suurimman osan vaatteitani kirpputoreilta ja olen pysynyt päätöksessäni muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta. Enköhän mä noilla t-paidoilla ja joustopöksyillä ainakin aluksi pärjää!

Yllättävän hankalaa on yhtäkkiä miettiä millaiset vaatteet sopisivat hoitotyön palvelukodissa, kun asialle ei aiemmin ole tarvinnut uhrata ainoatakaan ajatusta. On ollut helppoa pukea päälle se mitä on annettu.

Mulla on menossa vaatekaapin totaalisiivous. Tarkoitus on tehdä itselleni yhdestä ylimääräisestä makuuhuoneesta pukeutumishuone. Siinä samalla pitänee käydä jokainen vaatekappale läpi ja jaotella ne uudelleen. Kategoriat: kotoilu, ulkoilu/liikunta ja siistit kaupunkivaatteet eivät enää riitä. Uuden työn myötä todellakin jatkossa tarvitsen niitä työvaatteita.

Näissä vaatteissakin vois töitä tehdä toimistopäivinä, kengät tosin vois lisätä.
Elämänmuutos, Työ

Uusi työ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain uuden työpaikan. Aloitan joulukuun puolessa välissä sairaanhoitajana kehitysvammaisten palvelukodissa. Tässä kodissa tulen olemaan ainoa sairaanhoitaja, joten palvelukodin sairaanhoito tulee olemaan minun vastuullani.

Minulla on tämä viikko lomaa edellisestä työpaikastani, joten olen käynyt kokeilemassa miltä uusi työpaikka tuntuu. Uudet työkaverit ottivat minut avosylin vastaan! Kaikki tuntuivat tietävän, että minut on valittu avoinna olleeseen toimeen. Asiaa auttoi varmaan se, että mieheni työskentelee myös kehitysvammaisten kanssa ja on välillä käynyt tekemässä töitä kyseisessä palvelukodissa, joten suurin osa tuntee hänet.

Tiistai uudella työmaalla meni nopeasti. Tutustuin työtiloihin ja vuorossa olleisiin työkavereihin. Ensimmäisenä päivänä vuorossa ei ollut ketään, joka olisi voinut antaa tarkempaa kuvaa omasta työnkuvastani, mutta ei se oikeastaan haitannut. Uutta oli muutenkin niin paljon.

Käytin aikaa kodin asukkaisiin tutustumalla. Jänniä yllätyksiä koin! Huomasin miten täysin orientoitunut olen vanhustyöhön. Palvelukodin asukkaat ovat suhteellisen nuoria. Tosi asia, että naispuoleisilla asiakkailla on normaali kuukautiskierto, tuli silti minulle kuin puun takaa! Työskentely dementikkojen kanssa on monesti aika psyykkisesti rasittavaa vuodeosastolla. Usein potilailla voi olla huutotaipumusta ja muistihäiriöisen karkaamista hidastava dementiaranneke piippailee tuon tuostakin, kun potilas yrittää ulos osaston pääovesta. Meteli saattaa pahimmillaan olla korvia huumaava. Palvelutalossa taas on yllättäen hyvinkin hiljaista. Pientä huikkailua ja möläyttelyä silloin tällöin sekä apuvälineiden piippauksia.

Näkymä matkalta uuteen työpaikkaan

Tänään keskiviikkona toisen yksikön sairaanhoitaja tuli perehdyttäminen minua omiin tehtäviini. Hän neuvoi minua myös sairaanhoitopiirin intranetin käytössä. Varasimme minulle jo koulutukset (kirjallinen tentti ja näyttökoe) rokotusten antoa varten. Kävimme myös tutustumassa niihin asukkaisiin, jotka olivat eilen jääneet tapaamatta.

Kun kuulin, että minut on valittu palvelukodin sairaanhoitajaksi, olisin halunnut ottaa edellisestä työstäni virkavapaata. Valitettavasti se ei ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Myönnän, muutos hirvitti. Ei hirvitä enää! Kahden tutustumuspäivän jälkeen, olen aika varma, että tulen viihtymään! Työkaverit ovat rentoja ja ystävällisiä samoin uusi esimieheni. On ihanaa käydä kävellen töissä.

Vaihdoin työpaikkaa. Nyt tiedän, että huonompaan en vaihtanut!

Elämänmuutos, Työ

Uusi työ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hain uutta työpaikkaa ja – yllätys, yllätys – sain sen!

Kävin keskiviikkons iltapäivällä haastattelussa ja esimies sanoi, että soittaa minulle piakkoin, joka tapauksessa, sain paikan tai en. Kävin torstai aamuna salilla ja sen jälkeen keskityin kokoamaan ”ikuisuus-projekti” palapeliä. Olin päättänyt pitää puhelimessa äänet päällä koko torstain ja perjantain, koska mulla oli ”etiäinen”, että paikka olisi minun.

Palapeliä kootessa on minulle iski pienimuotoinen jänistys. Haluanko sittenkään lähteä työpaikasta, jossa minulla on maailman parhaat työkaverit? Muistelin kaikkia mukavia hetkiä, joita nykyisessä työssäni oli ollut ja kaikkia niitä mukavia ihmisiä joiden kanssa olin tehnyt töitä. Jo asiaa ajatellessa meinasivat silmäni kostua.

Ja yhtäkkiä puhelin soi. Vilkaisin soittajaa – minut edellisenä päivänä haastatellut esimies! Hän tarjosi minulle hakemaani työpaikkaa, jonka suureksi yllätyksekseni kuulin muitta mutkitta ottavani vastaan. Hän kysyi kuinka nopealla aikataululla pääsen tulemaan. Lupasin tarkistaa asian nykyiseltä esimieheltäni ja palaavani asiaan. Soitin esimiehelleni, ja kun sitten laitoin luurin kiinni, tulivat kyyneleet!

Olenko tekemässä virheen? Luopumassa työpaikasta, josta olen pitänyt? Näitä kysymyksiä olen pohtinut tänään. Kaikesta huolimatta olen sanonut itseni irti edellisestä työstä ja ottanut vastaan uuden. Eikö ole tavallista, että uuden edessä vähän hirvittää? Tässä uudessa työssä on sellaisia etuja, että vanha ei niihin kykene vastaamaan.

Olisin halunnut ottaa koeajan vuoksi aluksi virkavapaata nykyisestä työstäni, mutta se ei valitettavasti ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Sanoin siis itseni irti, koska jo pitemmän aikaa olen halunnut tehdä logistisista syistä töitä omassa kotikaupungissa. Työmatka lyhenee noin 33km suuntaansa (66km/pv), joten aamuvuorojen tekeminen tulee helpommaksi, kun ei työmatkan vuoksi tarvitse herätä viiden jälkeen. Tuleva työmatkani on niin lyhyt, että voin käydä töissä kävellen tai pyörällä. Iltaisin ei siis jatkossa enää erikseen ole pakko lähteä lenkille.

Myönnän, että myös kielipolitiikka on toiveeni takana. Pietarsaari on enemmän ruotsinkielinen kunta ja siellä on vaikea tulla toimeen ilman sujuvaa ruotsinkielentaitoa. Alussa kielenoppiminen oli minulle suurin työmotivaattori. Rantaruotsi oli minulle ihan outoa. Nyt kun sitä viisi vuotta harjoiteltuani joten kuten osaan, on työstä kadonnut motivaatio. Odotan, että pääsen taas tekemään töitä omalla äidinkielelläni niin, ettei minun tarvitse arvuutella tuliko viestini ymmärretyksi.

Uudesta ei voi olla ihan varma. Aina voi tulla yllätyksiä. Olen sanonut itseni irti vanhasta, mutta luulen, että jos uusi ei tunnu omalta, kotikaupungissani löytyy muuta työtä kokeneelle sairaanhoitajalle.

Hirvittää, jännittää ja pelottaa! Mutta jos ei uskalla, jää pyörimään kierteeseen jossa tyytymättömyys ja katkeruus vain kasvavat. Uutta päin, sanoo tämäkin mummo lumessa!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Työ

Mitä mielessäni liikkuu yövuoroa tehdessä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Yövuoro lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 30.-31.10.2021. Kello on 2.55. Tunnin päästä Suomi siirtyy talviaikaan. Yövuoron on siten tällä kertaa tavallisen 10 tunnin sijaan 11 tuntinen.

Potilaat nukkuvat ja sairaala on hiljainen. Vain ilmastointi hurisee ja puhelinjärjestelmä raksuu välillä. Normaalit sairaalan yön äänet kohisevat korvissa ja saavat höristelemään korvia. Kuulenko potilaiden ääniä? Kävikö ovi jossain? Hiljaisuus voi yllättäen olla hyvinkin suuriääninen. Kaikki yövuoron rutiinit on hoidettu, joten aika käy pitkäksi. Yritän keskittyä hiljaisuuteen ja talotekniikkan yöllisiin ääniin. On (liikaa) aikaa miettiä asioita. Jäädä jumiin omituisiin ajatuskuvioihin.

Pohdin jälleen kuinka olen antanut itseni uskoa, että pitäisin yövuoroista? Pääni jaksaa kyllä valvoa, mutta keho pistää vastaan. Närästää, on nälkä ja tekee pahaa. Kaikkea näitä yhtä aikaa! Kolmen yön valvomisen jälkeen palautumiseksi normaali olotilaan menee useampi vuorokausi. Öiden jälkeen ensimmäinen päivä ns ”nukkumapäivä”, menee ylivireystilassa, jossa jaksaa mitä vain. On niin väsynyt, että kaikki on hauskaa ja mikä vain kiinnostaa. Toisena päivänä sitten on niin väsynyt, että silloin mikään ei sitten enää ole hauskaa, eikä mikään kiinnosta, paitsi ruoka! Sinä päivänä iskee syöppö! Jos en pidä varaani, kaapista katoaa kaikki syötäväksi kelpaava. Kolmantena päivänä olo alkaa tasaantua. Huomaan, että palautuminen on hidastunut ja rytmin kääntäminen ei ole enää niin sujuvaa kun muutama vuosi sitten.

Hoitaja matkalla osastolle

Minulla on työmatkaa 35km suuntaansa. Olen huomannut, että yövuorojen jälkeen alan olla useana aamuna 15km ennen kotia niin väsynyt, että joudun pakottamaan itseäni pitämään silmiäni auki. Joinakin aamuna ajaessani yövuorosta kotiin joudun säätämään autoni lämmöt jääkylmälle ja suuntaamaan ilmavirran kasvoilleni, että virkistyisin sen verran, etten olisi vaaraksi itselleni ja muille liikenteessä.

Mielessäni onkin käynyt, voisiko 56-vuotias sairaanhoitaja tienata elantonsa helpommalla? Tai ainakin niin, ettei vaarantaisi omaa tai muiden turvallisuutta. Haittaa ei olisi siitäkään, että kehoni kestäisi eläkeikään asti.

Tämä yö on rauhallinen! Hoitajien tehtävät ovat jääneet vähäisiksi.

.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Työ

Muutoksen kourissa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Facebook-kaverini mainitsi sivullaan, että oli podcastia kuunnellessaan oivaltanut, kuinka hänen maailmansa on juuri sellainen, miksi hän sen omilla tahtomisillaan rakentanut. Ensin annoin sanan podcast hämätä itseäni. Outo sana, jonka todellista merkitystä en vielä tiennyt. Olen miettinyt kaverini päivitystä ja oivaltanut, ettei varsinaisen pohdinnan syy ollutkaan tuo outo sana, jolle kyllä sain selvityksen, vaan tuo lauseen varsinainen merkitys.

Onko minun elämäni sellainen, millaiseksi sen olen itse omilla tahtomisillani luonut? Kyllähän se sellainen monelta osin on. Olen halunnut elää rauhallista elämää, jossa ovat aidon elämän hajut, värit ja maut. Saan taapertaa elämän monesti mutkaisella ja yllätyksellisellä polulla rinnallani ihminen, jota rakastan ja arvostan.

dav

Jonkin aikaa olen kuitenkin jo kokenut, että olisin voinut tehdä elämässä toisia valintoja. Olen muutaman vuoden poukkoillut tahtotilojen välissä, uskaltamatta ottaa hyppyä tuntemattomaan. Takaraivossani ovat olleet kuin tatuoituna Tommy Tabermannin sanat ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä?”

Tahtoisin muuttaa itseäni. Olen aina pitänyt itseäni rohkeana naisena, joka tarttuu tilaisuuksiin. Viime aikoina olen huomannut olevani nynny ja laiska vetelehtijä, joka torjuu suurimman osaan eteen tulevista mahdollisuuksista, keksien sata tekosyytä, miksi riskinotto ei kannata. Vaikka elämäni moneltakin osin hyvinkin tyydyttävää ja jopa antoisaa, niin siinä on alueita, joiden toivoisin olevan toisin. Suurin alue jossa koen epäonnistuneeni, on elämän uran valinta. Siinä olen mennyt siitä mistä aita on matalin, uskaltamatta luottaa omiin kykyihini ja taipumuksiini. Viime syksynä otin ison askeleen eteenpäin tästä suosta ja aloin opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Opiskelen aluksi pelkäksi iloksi, mutta toivon silti salaa sydämessäni, että tästä tulisi jotain uutta, jotain joka uudistaisi työelämääni tavalla tai toisella.

sdr

Eli onko elämän sitä mitä olen tahtomisillani luonut, vai onko se sitä, millaiseksi olen sen alitajuisesti luonut? Tahtominen on aktiivinen tila. Tahdolla voi vaikuttaa paljon, mutta elämässä tulee aina eteen ”force majeur”-tilanteita. Noille tilanteille ei voi mitään ja eikä niille voi tehdä mitään muuta, kun hyväksyä ne osaksi elämän tosiasioita ja sen jälkeen nostaa nokka kohti taivasta ja suunnata kohti uusia pettymyksiä! 🙂

”Suokoon Luoja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Erilaisuus, Työ

Kielipuoli hoitaja

Ikinuoren naisen pienet ilot

Aloitin työt Pietarsaaren vanhustenhuollossa reilut kaksi kuukautta sitten. Ironia työni taustalla on, että useampi kuukausi sitten kieltäydyin hakemasta työtä, joka olisi ollut ruotsinkieliselle hoitajalle ja sain siitä kahden kuukauden karenssin. Penni ja pinna venyivät, kun en saanut pitkään aikaan rahaa mistään, mutta laskut piti silti maksaa.

Tätä uutta työtä hakiessa esimieheni sano, ettei minun tarvitsisi käyttää ruotsin kieltä juuri lainkaan. Jo kolmantena työpäivänäni jouduin kirjoittamaan potilaasta hoitojakson loppuyhteenvedon. Potilaan äidinkieli on ruotsi, joten lain mukaan oli yhteenveto kirjoitettava ruotsiksi. Tuosta ensimmäisestä hoitotyönyhteenvedosta toisella kotimaisella kielellä en ole erityisen ylpeä, mutta sain sen kuitenkin ruotsia äidinkielenään puhuvan kollegan avulla kirjoitettua. Ensimmäinen ruotsinkielinen yhteenveto oli vaikein kirjoittaa. Pian sen jälkeen kirjoitin välillä muutaman suomeksi, ennen kuin tuli seuraava ruotsinkielinen yhteenveto kohdalleni. Toinen ruotsinkielinen hoitotyönyhteenveto olikin sitten helpompi laadittava.

1-dsc_0016

Osaston pääkielenä on ruotsi, sillä suurin osa työkavereistani puhuu sitä äidinkielenään. Ensimmäiset työviikot olivat raskaita. Ymmärrän kyllä lähes kaiken mitä potilaiden hoitotietoihin on kirjoitettu ja kykenen keskustelemaan asioista alkeellisella tasolla. Kahvipöytäkeskusteluihin en juuri ole osallistunut ja epäilen, että työkaverini pitävät minua välillä epäkohteliaana ja tyhmänäkin, kun en reagoi aina esitettyihin asioihin odotetulla tavalla.

Luulin osaavani hyvinkin ruotsia, kun muutin Kokkolan seudulle. Luuloni karisivat nopeasti. Hyvin pian oivalsin, etten ymmärrä ranta-ruotsia ollenkaan. Tämä mielikuvani ruotsin-taidoistani on vahvistunut Pietarsaaressa työskennellessäni. Joudun opettelemaan ikään kuin uuden kielen.

Kaksi kuukautta on mennyt ja nyt pystyn jo ymmärtämään mistä työkaverit kahvittelun ja ruokailun lomassa puhuvat. Työkaverini ovat todella kannustavia ja ymmärtäväisiä, joten olen alkanut myös hieman puhua ruotsia. Ehkäpä työsopimuksen loppuessa helmikuun lopussa kykenen pitämään yllä arkipäiväistä keskustelua toisella kotimaisella kielellä.

Istuessani tuppisuuna ihmisten puhuessa ympärilläni itselle oudompaa kieltä, olen oivaltanut miltä voi tuntua, kun ei tule ymmärretyksi puhumillaan kielillä. Oma ruotsinkielentaitoni ei ole aivan mitätön ja työkaverinikin puhuvat ihan hyvää suomea. Olen silti kokenut itseni usein ulkopuoliseksi tuossa yhteisössä. Minut on otettu hyvin porukkaan ja koen olevani tervetullut, mutta kielimuuri on silti tuntunut välillä liian suurelta ylitettäväksi.

1-dsc_0082

Työpäivät vievät kohtuuttomasti energiaani, kun pelkään, että minulta on jäänyt ymmärtämättä jotain tärkeää. Itselleni vaikein tilanne on, kun joku ainoastaan ruotsia puhuva potilas soittaa kelloa ja vain minä olen vapaana. Ymmärränkö mitä hän haluaa? Osaanko vastata? Monesti heitän huumorilla, että kun en ymmärrä mitä joku sanoo: hymyilen kauniisti. Näinhän minä teen, mutta sydämeni ympärillä on kylmä rinki. Hoitajana tehtävänäni olisi ymmärtää. Vai vaadinko minä itseltäni liikaa?

Kielipuolena työni väsyttää minua enemmän kuin jos osaisin kieltä paremmin. Kielipuolena olen oivaltanut miten tärkeää oma asenne asioihin on! Asenne ratkaisee – aina! Olisin voinut kieltäytyä tästäkin työstä vedoten siihen, etten osaa ruotsia tarpeeksi. Voisin tehdä työtä ainoastaan suomeksi, olla opettelematta yhtä ainoaa uutta ruotsin sanaa ja kieltäytyä kirjoittamasta ruotsinkielisiä yhteenvetoja. En kuitenkaan ole liian vanha oppimaan uutta. Ehkä tämän määräaikaisen työsuhteen jälkeen saan uuden määräaikaisen työsuhteen, jossa saan syventää nyt oppimiani ruotsinkielen taitoja.

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Muutos, Terveys, Työ

Valitusvirsi sairastelusta

Ikinuoren naisen pienet ilot

Pitäisi olla tikka, saisi elantonsa takomalla päätä puuhun!

                                                                                                    Mikko Kilpi

Tämä aforismi kuvaa aika hyvin tämän hetkistä tilannettani. Olen elämäni suuressa muutoskohdassa, pakon edessä etsimässä uutta uraa elämälleni. Olen jättänyt tutun ja turvallisen työympäristön sairastelun vuoksi. Mikään elämässäni ei tällä hetkellä ole varmaan, sekään maksetaanko minulle seuraavaa työttömyyskorvausta, sillä en ottanut vastaan tarjottua työtä. En puhu ruotsia hyvin, ja paikka olisi ollut ruotsinkieliselle. Olen kotoisin suomenkieliseltä Pohjois-Pohjanmaalta, jossa ruotsia ei puhuttu ja nyt minun oletetaan täyttävän työhakemuksen ehdot. En täytä! En puhu ruotsia niin hyvin, että voisin tehdä sairaanhoitajan vaativaa työtä sillä kielellä. Kokkolan ruotsia en ymmärrä alkuunkaan.

Lääkärit eivät vielä ole halunneet kirjoittaa minulle sairaslomaa. Kokemus on minulle osoittanut, että oltuani muutaman tunnin paikassa, jossa on koneellinen ilmanvaihto, sairastun. Minulle tulee poskiontelotulehdus ja kuumeilen. Tulehdusarvoni ovat olleet lääkärin tämänpäiväisen sairaskertomukseni selailun perusteella olleet koholla jo vuodesta 2011, poskiontelotulehduksia löytyi kirjauksissa lukemattomia. Hän myönsi, että ongelma on ikävä ja ymmärsi kyllä väsymykseni ja haluni selvittää tulehduksen ja jatkuvansyyn.

20160421_115113-01

Elän keskellä dilemmaa. Lyön päätäni seinään kuten tikka puuhun, tai kuten nuoret miehet aikanaan Väinö Linnan sanojen mukaan Kannaksella löivät päätään Karjalan mäntyyn. Valitettavaa on, ettei pään paukuttamisella puuhun todellakaan voi tienata elantoa.

Koska tiedän, etten koskaan enää voi oleskella pitkiä aikoja rakennuksissa, joissa on koneellinen ilmanvaihto ja/tai sisäilmaongelma, seison tanakasti selkä seinää vasten. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin reippaat ulkotyöt tai yrittäjyys. Eipä siis puutu kuin ihan pikkuinen liikeidea!

Kunpa voisikin hankkia elantonsa takomalla päätä puuhun!  Olisin taatusti miljonääri. Olen aina ollut oman tieni kulkija, valinnut vähemmän samoiltuja polkuja. Joskus toivoisin kuitenkin, että joku muu hakkaisi omaa päätään puuhun minun puolestani tai edes avittaisi kädestä pitäen kappaleen matkaa.

Arkipäivän realismia, Kiire, Työ

Vaihtopenkillä istujat

Ikinuoren naisen pienet ilot

Koko ikäni olen tehnyt töitä elämän vaihtopenkille joutuneiden kanssa. Osa heistä on joutunut sinne omien valintojensa seurauksina ja osa ihan tahtomattaan. Olen kuullut satoja tarinoita elävästä elämästä, kuulla useastikin toiveen siitä, että elämä olisi mennyt toisin.
Olin kahdeksankymmentäluvulla vuoden töissä erityisluokassa. Pienessä maaseutukunnassa luokkaan olivat päässeet/joutuneet kaikki hieman normista poikkeavat lapset. Joukossa oli lapsia, joilla oli eriasteisia kehitysvammoja sekä lapsia, jotka eivät vain sopeutuneet luokkaan tai olivat tulleet kiusatuiksi ja sitten eristäytyneet. Tuo vuosi oli hyvinkin antoisa, se opetti minulle paljon erityislasten kanssa toimimisesta. Pari vuotta kouluavustajavuoteni jälkeen olin puolivuotta töissä Ylisen keskuslaitoksessa Ylöjärvellä. Olin päättänyt hakea Terveydenhuolto-oppilaitokseen ja arvelin saavani arvokasta hoitokokemusta kehitysvammaisten keskuslaitoksesta. Ainoa kokemukseni kehitysvammaisista tuolloin oli tuo lukuvuosi kouluavustajan työssä. Ensimmäiset viikot olivat minulle vaikeita. En ollut koskaan nähnyt niin vaikeasti vammaisia ihmisiä ja minun oli hankalaa tottua näkemääni. Aloitin työt ”helpommalta” osastolta, jossa ihmisten vammat eivät olleet niin silmiinpistävän kraaveja, henkinen kehitysvammaisuus oli kuitenkin selvä. Opin pitämään työstäni ja puoli vuotta sujui nopeasti. Kuljin matkat Tampereelta Ylisen keskuslaitokselle bussilla, koska minulla ei vielä tuolloin ollut autoa käytössä. Eräs matka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Istuimme erään silloisen työkaverini kanssa vierekkäin. Mainitsin työkaverilleni, kuinka en voi ymmärtää sitä, miten jotkut vanhemmat tuovat lapsensa suuren keskuslaitokseen ja unohtavat tämän sitten tänne aivan tyystin. Olin seurannut muutamaa asukasta, joita ei kukaan käynyt koskaan katsomassa ja tunsin valtavaa myötätuntoa noita unohdettuja kohtaan. Työkaverini kääntyi minuun päin ja lausui. ”Kyllä se on ihan ymmärrettävää. Vammaisen lapsen saaminen on niin valtava shokki, että vanhemmat haluavat unohtaa sen kokonaan. Meille puhuttiin tästä kehitysvammahoitajan koulutuksessa!” Aikaa on tuosta kulunut jo lähes 30 vuotta, enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi täysin unohtaa omat lapsensa. Mahtaako olla niin kuin erään ystävättäreni kanssa päivänä muutamana keskusteluissa totesimme, että terveydenhuoltoalan koulutus (kuten kaikki muutkin koulutukset olettaisin) muovaa meidät tiettyyn muottiin, jossa meidän sitten toivotaan pysyvän? Työn kehittämistä toivotaan, mutta vain tietyissä rajoissa.
Sairaanhoitajaksi valmistumisen jälkeen olen työskennellyt mielenterveysongelmaisten kanssa OYS:n osastolla, alkoholi- ja huume-ongelmaisten kanssa Päihdekeskuksessa sekä vanhusten kanssa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tutuksi ovat tulleet useanlaiset teoriat ja hoitokeinot.
Olen miettinyt mikä minua on vetänyt hoitotyöhön, joka ei ole valtavan mediaseksikäs eikä arvostettu. Olisin nuorena hoitajana voinut hakeutua töihin ihan toisenlaisille hoitoaloille. Hoitotyössäkin keskussairaalojen ja yliopistosairaalojen työ on huomattavasti arvostetumpaa kuin ruohonjuuritason työ, puhumattakaan näistä marginaaliryhmistä, joiden parissa minä työtäni olen tehnyt. Päivääkään en silti kadu. Koen, että olen saanut työstäni valtavan määrän oppia ja ymmärrystä ihmisluonnosta, hoitamisesta sekä elämästä. Etenkin nämä ”elämän vaihtopenkillä istujat” ovat tuoneet omaan elämääni valtavasti väriä ja arvokasta kokemusta. Heiltä sain yhden elämäni suurimman opetuksen: muista iloita elämän pienistä asioista!

 
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.
(Ote runosta ”Hymyilevä Apollo”/Eino Leino)

Työ terveydenhuollossa on muuttunut kiireiseksi. Päästessäni töihin terveyskeskuksen vuodeosastolle, eräs hoitaja sanoi minulle ”Älä sitten jää suustasi kiinni potilaitten kanssa lääkkeiden jakokierroksella. Anna lähihoitajien hoitaa keskusteleminen.” Kuulin, mutten kuunnellut. Enhän minä voi hoitaa potilaita, jos en tiedä mitä heille kuuluu. Hoitohenkilökunnan mitoitukset ovat minimissään, siksi töitä tehdään kiireessä ja alimiehityksellä. Kärjistettynä voisi sanoa, että kiireessä virheiden mahdollisuus moninkertaistuu ja hiljaiset ja vaatimattomat potilaat saavat vähemmän ja mahdollisesti huonompaa hoitoa. Silti olen sitä mieltä, että hoitajat kykenevät uskomattomiin suorituksiin ja jokainen tekee parhaansa.
Herkälle sielulle työ terveydenhoidossa alkoi käydä henkisesti liian raskaaksi. Mielenpäällä oli koko ajan kymmenen asiaa ja tekemättömiä töitä ei edes kannattanut alkaa laskemaan. Pahinta oli jos vielä tunnet jotain, välitit ja olit kiinnostunut potilaista. Nykyisellä työtahdilla olin tuomittu epäonnistumaan omissa hoitotaso- ja moraalivaatimuksissani. Vähänkin ajattelevana ja asioita kyseenalaistavana tuli vastaan päivä, jolloin oli tehtävä päätös haluanko jatkaa vai lopetanko. Menetänkö mielenrauhani vai luovutanko ja mietin uutta työtä.
Hattua nostan kaikille hoitajille! He tekevät arvokasta työtä!