Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Terveys

Äänikirjat ja kevät 2018

6 kesäkuun, 20187 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesäloman kolmas päivä on kääntynyt iltaan. Alan olla rentoutunut ja väsymyskin alkaa helpottaa. Omainen joutui sairaalaan pari kuukautta sitten ja pääsi kotiin pari viikkoa ennen lomani alkua. Viime viikkoina aika on siis mennyt hänen asioidensa järjestelemisessä ja auttamisessa päivittäisissä pikku asioissa. Miellyttävä ja palkitseva velvollisuus, joka kuitenkin on velottanut oman osansa virtavarastojani.

Lukemiseen ei energia ole riittänyt. Äänikirjoja olen kuitenkin jonkin verran kuunnellut. Sain juuri loppuun Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran”. Kirjaan oli hankala päästä sisälle, osaksi siksi että kirjassa oli niin paljon henkilöhahmoja. Alkuun kirjan juoni kulki hieman hypähdellen henkilöstä toiseen, joten tarinaan tarttuminen kesti aikansa. Onneksi sinnittelin, sillä jatkaminen palkitsi. Westöllä on uskomaton kyky luoda eläviä ja todentuntuisia henkilöitä. Itse tarina sijoittui Suomen valtion ensimmäisiin vuosiin ja kertoi ystäväporukan keinoista selvitä noista vaikeista vuosista, joissa mikään ei ollut niin varmaa kuin muutos. Pidin kirjasta, pidän yleensäkin historiallisista tarinoista, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin.

Otin kokeiluun Storytel äänikirjapalvelun. Halusin kokeilla miten nämä paljon puhutut palvelut toimivat. Storytelissä minua heti kättelyssä viehätti mahdollisuus säätää puhenopeutta sopivaksi. Yllätyin, että kun olin kuunnellut ensimmäiseksi kuunneltavaksi kirjaksi valitsemaani Dan Brownin ”Alkua” hetken, olikin helpompaa kuunnella kirjaa maksiminopeudella. Korva tottuu nopeaan puheeseen nopeasti ja tunnelmaa ei paljoa poikkea paperikirjan lukemisesta. Tosin luen silti mieluummin perinteistä paperikirjaa.

Kuunnellessani äänikirjaa, nukahdan usein kesken kuuntelemisen. En ole vielä löytänyt keinoa pysy hereillä. Monet kertovat kuuntelevansa äänikirjaa tehdessään jotain muuta tai ulkoillessaan. Askareita tehdessä voisin kyllä harkita kirjaa kuuntelevani, mutta ulkoillessa haluan keskittyä luonnon ääniin, tuoksuihin, väreihin ja tapahtumiin ympärilläni. Äänikirjan kuunteleminen ulkoillessa verottaa ympäristön tarkkailun kykyä. En ole antanut nukahtamisen haitata kirjan nautintoa. Valitsen kuuntelemiseen ajan, jolloin nukahtaminen on jopa hyväksi: ennen nukkumaanmenoa illalla tai nyt kesälomalla päivätorkkujen aikaan.

Lukeminen on hidastunut, muttei kokonaan loppunut. On ollut niin upea kevät, että olen nauttinut ulkoilmasta ja heräävän luonnon valokuvaamisesta, sekä uudesta innostuksestani katuvalokuvauksesta. Ulkoilu ja valokuvaus ovat auttaneet jaksamaan paremmin myös omaisen tarpeista huolehtimisessa ja lievittänyt orastavaa stressiä.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Intohimo, Valokuvat

Kevät ja valokuvausinto

19 huhtikuun, 201819 huhtikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kevät on täällä ja lämpö sekä välillä kova auringonvalo hellii minunkin valkoista ihoani. Tuntuu kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Unen tarve on vähentynyt ja olen selvästi pirteämpi. En pidä talvesta. On pimeää, lunta sekä jäätä, kylmää ja liukasta. Oheiset ovat myös tekosyyni talven liikkumattomuudelle. Varusteista ei ulkoilu jää kiinni, sillä omistan kunnon toppavaatteet ja nastakengätkin. Pimeys kuitenkin syö sielustani valon ja ilon. Nyt kun valoa jälleen on runsaasti, olen kuin seitsemännessä taivaassa ja otan liikunnasta ja luonnosta kaiken ilon irti.

Olen kaivellut Nikonini naftaliinista ja viettänyt viimeiset päivät kuvailemalla luontoa. Tosin sankka katupöly kaatoi minut alkuviikosta sohvanpohjalle pariksi päiväksi innostuttuani liikaa liikunnasta ja valokuvaamisesta. Onneksi kortisoni on keksitty, enkä tällä kertaa kärsinyt tilapäisestä astman pahenemisesta kahta kolmea päivää kauempaa.

Pari vuotta on vierähtänyt, etten ole järkkäriäni liiemmälti ulkoiluttanut. Tiesin, että laantunut intoni puhkeaisi jälleen ja tulisi päivä jolloin kuvaisin taas suurella innolla. On ihanaa tuntea kameran paino kädessä ja kyetä säätämään itse kameran asetuksia kuvatessa. Valitettavasti kuvanmuokkausohjelmani oli lopetettu. Olen muokannut kuviani tarvittaessa Picasalla, jossa edelleen saan käännettyä RAW:na ottamani kuvat, mutten kykene sen avulla enää muokkaamaan kuvia millään tavalla. Uutta ilmaista ohjelmaa olen etsinyt ja kokeillut mm IPiccyä, joka on kyllä ihan pätevä, mutta siinä ei voi käsitellä noita RAW:na otettuja kuvia. Mieheni antoi minulle kuitenkin toivoa Photoshopista, joten katsotaan mitä uutta valokuvausrintamalla on luvassa. Koska en osaa juurikaan maalata tai piirtää toteutan luovuuttani kirjjoittamisen lisäksi valokuvaamalla itseäni innoittavia ja viehättäviä kohteita, muokkaan niitä tilanteen ja fiiliksen mukaan.

Odotan kesää ja luonnon puhkeamista kukkaan, jotta pääsen testaamaan paremmin muutama vuosi sitten makro-linssiin ostamiani lisäsuodattimia. Toivon, että kesästä ei tule yhtä sateinen ja kylmä kuin edellinen kesä oli!

Arkipäivän realismia, Harrastukset

Tiltti

29 maaliskuun, 201829 maaliskuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kaksi viikkoa olen paneutunut neljänteen taidehistorian-kurssin tehtävään. Aiheena oli taidepedagogiikka. Eilisen ja toissapäivän kirjoitin esseetä aiheesta ”minä ja taidepedagogiikkani”. Sain esseen valmiiksi eilen puolen päivän aikaan. Paneuduin taas aiheeseen niin, että nyt on pää ihan tyhjä, enkä kykene keskittymään mihinkään. Kuljen kotona huoneista toiseen, tarttuen välillä johonkin esineeseen siirtäen sen paikasta toiseen tai maaten ketarat ojossa sohvalla tuijottaen tylsänä puhelinta tai tv:tä. Olen yrittänyt lukea jotain, mutta aivokapasiteetti on vielä niin tiltissä, ettei se kykene vastaanottamaan tietoa. Pasi Ilmari Jääskeläisen ”Harjukaupungin salakäytäviä” tosin olen kuunnellut työmatkoilla, olen jo menossa levyssä 6/9. Margaret Atwoodin ”Orjatteresi” kirjaa aloittelin myös, mutta laitoin sen tauolle, kun huomasin että luettu tieto ei talletu kovalevylle.

cof

Luotan siihen, että ”this too shall pass”. Tulee päivä, ehkä jo huomenna, jolloin saan tämän ajatusjumin aukeamaan ja kapasiteetti on taas käytössä niin, että kykenen korkeampaan ajatteluun. Sitä odotellessa on hyvä toimia, tehdä asioita, joita voi tehdä ilman suurempaa tarvetta asioiden pohtimiselle. Eilen saatuani esseen valmiiksi suuntasin ulos. Ulkona oli upea aurinkoinen kevätpäivä. Aurinko lämmitti jo minunkin valkoista pallinaamaani. Talitintit huutelivat tuulessa keinuvien puiden latvustoissa kuin henkensä hädässä, etsiessään itselleen puolisoa pesänrakennukseen. Tarkoituksenani oli kokeilla vuosia sitten oppimaani meditaatiokävelyä, mutta se sitten kuitenkin jäi. Tintit ja aurinko kävivät kuitenkin hyvin meditaatiosta.

bty

Valitettavasti edes pahempikaan aivokapasiteetin tilttaus ei aiheuta minussa siivousintoa ja tarvetta kaunistaa kotiani. Let’s face it, minä en todellakaan ole huusholli-ihmisiä. Minä ja sisustaminen emme kuulu yhteen! Olen ihan tyytyväinen sekavassa sisustuksessa huonosti mätsäävien väriyhdistelmien keskellä. Kodin sisustaminen ei ole minulle tärkeää. Tärkeintä on se, että saan olla rauhassa kirjojeni ja kirjoitusteni keskellä, eikä kotona ole kovin paljoa pölyä. Olen astmaatikko ja pöly saa minut yskimään.

2126937e127078a4d7795b7dd998ec17

Tänään olen ajatusteni kanssa iloisesti pihalla. En stressaa kyvyttömyyttäni ajatteluun, vaan nautin hetkestä. Olen saanut taas yhden urakan suoritettua ja on aika levätä. Tätä taukoa opiskelusta olen aikonut pitää seuraavat kaksi viikkoa. Minulla on taidehistorian kurssiin vielä kaksi tehtävää jäljellä, mutta aikaa tehtäville on heinäkuun loppuun saakka, joten kiirettä ei ole. Olen ansainnut kahden viikon tauon. Minulla on lupa olla kuin pihalla kuin lumiukko tai sekaisin kuin Ellun kanat.

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Harrastukset, Intohimo, kirjoittaminen, Taide

Mä en osaa piirtää?

19 maaliskuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ja heti aluksi: MINÄ EN OSAA PIIRTÄÄ. Piste.

Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?

Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.

sdr — Keri Smithin ”Tuhoa tämä kirja”. Saa nähdä miten kirja tuhoaminen onnistuu ihmiseltä, jolle jo hiirenkorvien tekeminen kirjoihin on pyhäinhävästys!

Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.

Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.

Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.

dav — Väsähtänyt opiskelija taidekasvatuksen luennolla.

Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?

Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!

cof

Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”

Koe voi alkaa!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kauneus, Näyttelyt, Taide

Neulansilmäkamera kuvia ja ITE-taidetta

16 maaliskuun, 201814 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulla on muutama vapaapäivä töistä, joten ajattelin, että jotain poikkeavaa olisi mukava tehdä aamupäivällä, kun ilta menisi kuunnellen yliopiston taidehistoriankurssin luentoa. Halusin kaupungille katselemaan jotain uutta ja erilaista. Muistin, että K.H. Renlundin-museolla (Kokkolan Taidemuseo) olisi vasta ollut uuden näyttelyn avajaiset. Päätin siis suunnata askeleeni Roosin talolle.

cof

Rune Snellmanin Morpheus-näyttely oli avattu 9.3.2018 ja se jatkuu 15.4.2018 saakka. Snellman on kuvannut Kokkolan näkymiä vanhanaikaisen neulansilmäkameran avulla. Aristoteles havaitsi jo 300eaa auringonpimennyksen aikana kuinka tiheälehväisten puiden alapuolelle ilmestyi puolikuun muotoisia auringon kuvia. Hänestä havainto oli mielenkiintoinen, mutta hän ei kyennyt selittämään sitä. Camera obscura on nykyaikaisten kameroiden edeltäjä. Siinä huoneen (tai laatikon) seinään tehdyn reiän kautta heijastuu takaseinälle ylösalaisin himmeä kuva kohteesta. Se perustuu optiseen ilmiöön, jossa valo kulkee pienen reiän lävitse muodostaen kuvan vastakkaiseen pintaan. Sairaanhoito-opiston aikana meidän piti pitää esitelmä jostain aiheesta. Ystäväni oli itseni tavoin hyvin kiinnostunut valokuvaamisesta ja esittelimmekin luokallemme neulanreikäkameran toimintaperiaatteen.

cof

Rune Snellman oli siis kuvannut näkymiä Kokkolasta. Neulanreikäkamera luo valokuviin kivan vanhahtavan tunnelman ja kuvat olivatkin mustavalkoisia, tai itse asiassa enemmän ruskehtavia kuin jyrkän musta-valkoisia. Useat oli toteutettu kaksoisvalotuksella, joiden avulla kuviin oli saatu välillä hieman aavemainen tunnelma. Näyttelyssä oli rauhallinen tunnelma ja olimme salin ainoat vieraat. Kuvia sai siis tarkastella rauhassa.

cof

cof — Rune Snellmanin tauluja ryydittivät kokkolalaisen A.P. Kivisen runot.

Lähtiessämme K.H. Renlundin museolta museotyöntekijä kehotti meitä käymään myös ITE Museossa, jossa oli juuri eilen (15.3.2018) avattu ”Pienoiskoossa” näyttely. Työntekijä kehui kovasti näyttelyä ja hänestä huokui sellainen innostus, että tuntui hyvältä käydä samalla katsomassa myös tuo näyttely. ITE – Nykykansantaiteen museo perustettiin Kaustisille 2001 ja se siirtyi Kokkolaan maakuntamuseon alaisuuteen vuonna 2009.

pienoiskoossa ilmoitus 82x112mm — ITE Museon näyttelyjuliste

Jo ITE Museon ovella tuli vastaan veistettyjä pieniä puu-ukkoja ja -akkoja, jotka olivat kuin Eemelin vajassa veistämiä. Oli riemastuttava kiertää läpi ”Pienoiskoossa”-näyttely. Töiden värikkyys ja kansaomaisuus sai ilmoille iloisia huudahduksia ja toi hyvän mielen. Näyttelyssä oli lähinnä eri tekniikoilla toteutettuja ihmisfiguureja ja lintuja. Linnut ovat ihmisille ilmeisesti tärkeitä eläimiä. Ne kertovat vuoden luontoa seuraavalle kulusta ja ne ovat myös monella tavalla symbolisia eläimiä.

cof

Kannatti taas lähteä liikkeelle ja käydä museossa. Kokkolan museoihin pääsee tänäkin vuonna ilmaiseksi, joten ainakaan rahanpuutteen takia museoissa käyntiä ei tarvitse jättää. Itse olen saanut paljon näistä oman kotikaupunkini näyttelyistä ja suosittelen niitä lämpimästi muillekin!

received_1753050948090841-01

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Intohimo, Kauneus, Lihavuus, Muutos

Herkkä kovis

15 maaliskuun, 201811 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.

Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.

dav — Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!

Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.

En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.

Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.

Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.

Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Työ

Muutoksen kourissa

28 helmikuun, 201828 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Facebook-kaverini mainitsi sivullaan, että oli podcastia kuunnellessaan oivaltanut, kuinka hänen maailmansa on juuri sellainen, miksi hän sen omilla tahtomisillaan rakentanut. Ensin annoin sanan podcast hämätä itseäni. Outo sana, jonka todellista merkitystä en vielä tiennyt. Olen miettinyt kaverini päivitystä ja oivaltanut, ettei varsinaisen pohdinnan syy ollutkaan tuo outo sana, jolle kyllä sain selvityksen, vaan tuo lauseen varsinainen merkitys.

Onko minun elämäni sellainen, millaiseksi sen olen itse omilla tahtomisillani luonut? Kyllähän se sellainen monelta osin on. Olen halunnut elää rauhallista elämää, jossa ovat aidon elämän hajut, värit ja maut. Saan taapertaa elämän monesti mutkaisella ja yllätyksellisellä polulla rinnallani ihminen, jota rakastan ja arvostan.

dav

Jonkin aikaa olen kuitenkin jo kokenut, että olisin voinut tehdä elämässä toisia valintoja. Olen muutaman vuoden poukkoillut tahtotilojen välissä, uskaltamatta ottaa hyppyä tuntemattomaan. Takaraivossani ovat olleet kuin tatuoituna Tommy Tabermannin sanat ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä?”

Tahtoisin muuttaa itseäni. Olen aina pitänyt itseäni rohkeana naisena, joka tarttuu tilaisuuksiin. Viime aikoina olen huomannut olevani nynny ja laiska vetelehtijä, joka torjuu suurimman osaan eteen tulevista mahdollisuuksista, keksien sata tekosyytä, miksi riskinotto ei kannata. Vaikka elämäni moneltakin osin hyvinkin tyydyttävää ja jopa antoisaa, niin siinä on alueita, joiden toivoisin olevan toisin. Suurin alue jossa koen epäonnistuneeni, on elämän uran valinta. Siinä olen mennyt siitä mistä aita on matalin, uskaltamatta luottaa omiin kykyihini ja taipumuksiini. Viime syksynä otin ison askeleen eteenpäin tästä suosta ja aloin opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Opiskelen aluksi pelkäksi iloksi, mutta toivon silti salaa sydämessäni, että tästä tulisi jotain uutta, jotain joka uudistaisi työelämääni tavalla tai toisella.

sdr

Eli onko elämän sitä mitä olen tahtomisillani luonut, vai onko se sitä, millaiseksi olen sen alitajuisesti luonut? Tahtominen on aktiivinen tila. Tahdolla voi vaikuttaa paljon, mutta elämässä tulee aina eteen ”force majeur”-tilanteita. Noille tilanteille ei voi mitään ja eikä niille voi tehdä mitään muuta, kun hyväksyä ne osaksi elämän tosiasioita ja sen jälkeen nostaa nokka kohti taivasta ja suunnata kohti uusia pettymyksiä! 🙂

”Suokoon Luoja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Terveys

Pakko päästä jonnekin!

14 helmikuun, 201828 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tänään se taas iski. Heti aamulla, kun sain silmäni auki. Tuo tuttu tunne, joka on riivannut minua pienestä lähtien. Pakko päästä jonnekin! Levoton sieluni on saanut tarpeeksi hiljaisuutta ja yksinoloa. Tahdon ”taiteilijatreffeille”, joiksi Julia Cameron näitä inspiraatio-päiviä kutsuu.

Viikkoja olen taas ollut kuumeessa, joten elämäni on kutistunut toisten ihmisten kirjoittamien kirjojen kansien väliin. Olen rypenyt omassa surkeudessani saamatta aikaan juuri mitään. Tänä aamu oli erilainen. Minulle niin tyypillinen sisäinen levottomuus on herännyt ja on taas voimissaan. Yritin pitää sitä aisoissa lukemalla Tommi Liimatan Autarktista. Sainkin kirjan luettua ennätys ajassa, koska laitoin siihen kaiken tarmoni. Järki sanoo, että olisi paras pysyä kotona, mutta tunne on huomattavasti voimakkaampi. On pakko pukea vaatteet (oleskelen kotona kalsareissa ja kulahtaneessa t-paidassa), kammata tukka, laittaa korvakorut ja suunnata kohti kaupunkia.

cof

Varuiksi otan mukaan jo luetut kirjaston kirjat, jos en keksi muuta paikkaa minne askeleet suuntaisin. Jätän auton vähän kauemmas parkkiin ja alan hitaasti nautiskellen kävellä kohti kirjastoa lainakirjat kainalossani. Taivas on alkanut vihdoinkin rakoilla ja pilvien lomasta näkyy sinistä taivasta. Se saa sydämeni hymyilemään! Kevät ja kesä ovat tulossa. Otan taivaasta kuvan, koska se näyttää silmiini juuri sillä hetkellä niin äärettömän kauniilta.

cof

Kirjastossa teen tavanmukaisen lenkkini. Olen rutinoitunut kirjastossa kävijä. Hyvin harvoin etsin jotain tiettyä kirjaa, vaan kierrän oman lenkkini ala-kerran osastolla ja katson mitä kirjoja on laitettu esille. Jos jokin, syystä tai toisesta, kiinnittää tarkemman huomioni, saatan lainata sen tai laittaa pitkään tbr-listaani (to be read).

Tällä kertaa selviän kirjastosta ilman lainauksia, sillä haluan vastapäiseen kahvilaan teelle. Cafe Stiinassa otan haudutettavaa appelsiinillä maustettua rooibos-teetä ja istun yksin ikkunapöytään. Istun pöydässä pitkään miettimättä mitään, kuunnellen ihmisten ja kahvilan ääniä sekä seuraten ulkona kulkevia ihmisiä. Nautin yksin olosta muiden keskellä.

cof

Tällä kertaa sisäinen levottomuuteni tyydyttyy näin vähästä. Tunnen virkistyneeni. Vanhuus on varmaan rauhoittanut minuakin.

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen

Indrek Hargla ja Apteekkari Melchior

8 helmikuun, 201828 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain eilen luetuksi loppuun virolaisen Indrek Harglan (s.1970) kirjoittaman kirjan Apteekkari Melchior ja Piritan Kuristaja. Tämä on Tallinnassa raadinapteekkarina 1400-luvulla kertovasta Melchiorista kertovan kirjasarjan 4 kirja. Hargla on tähän mennessä kirjoittanut sarjaan 6 kirjaa, joista on suomennettu 5. Indrek Hargla on ilmiselvästi tutkinut historiaa kunnolla, sillä hän saa kirjoissaan kuvattua 1400-luvun Tallinnan hyvin elävästi ja todentuntuisesti. Lukiessa voi jopa haistaa hajut, maista maut, kuulla äänet ja tuntea millaista elämä oli tuossa vanhassa kauppakaupungissa satoja vuosia sitten.

cof

Itse luen kiinnostuneena tuon ajan lääkkeiden kuvauksia. Melchior on Tallinnan raadinapteekkari ja kirjoissa kuvataan hyvin usein lääkkeiden valmistusta tai kerrotaan mihin mitäkin lääkeainetta käytetään. Kirjassa Piritan Kuristaja Melchiorilla on surullisena tehtävänä valmistaa hyvin vanhan reseptin mukaan lääkettä, jota hän ei koskaan ole aiemmin valmistanut, että saisi vaimonsa parantumaan vakavasta taudista. Lääke, ”Tyriaca magna Galeni”, sisältää mm mirhamin pihkaa, intialaisen hampun siemeniä, Firenzen laventeliöljyä ja jauhettua pyhää muumiota.

Itse tarina on jokseenkin perinteinen dekkari. Tapahtuu murhia ja ne ratkaistaan. Historiallinen konteksti luo siihen kuitenkin oman viehättävyytensä Murhat tapahtuvat Tallinnan birgittalais-luostarissa (1400-l alku -1575) Piritalla luostarin alkuaikoina. Oman viehätyksensä luo historiallinen aikakausi ennen nopeita ajoneuvoja ja salamannopeaa tiedonvälitystä. Elettiin aikakautta jolloin aikaa ei mitattu kovinkaan tarkasti ja matkat tehtiin kävellen tai hevosella. Mitään ei tapahtunut nopeasti kuin nappia painamalla, paitsi murhat, joiden nopeus on pysynyt täsmälleen samana vuosisadoista toiseen.

Luen dekkareita satunnaisesti. Eniten pidän näistä Indrek Harglan teoksista. Aidontuntuisen ajankuvan lisäksi myös aina yllättävä loppu viehättää minua Apteekkari Melchiorin tarinoissa. Olen pitänyt myös kotimaisen Jyrki Heinon Turkuun 1800-luvun alkuun sijoittuvista dekkareista.

Heinon kaikki kolme kirjaa olen jo lukenut, mutta onneksi minulla on vielä yksi lukematon suomennettu Hargla odottamassa!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, kirjoittaminen, Oivallus

Paluu juurille

6 helmikuun, 20186 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tammikuun aikana olen lukenut paksuja tiiliskiviromaaneita, ja niiden avulla irroittanut itseni todellisuudesta. Aloitin Mika Waltarin Mikael Hakimilla, jonka kuuntelin äänikirjana. Dostojevskin Karamazovin veljekset aloitin heti vuodenvaihteen jälkeen ja nyt olen kolmannessa eli viimeisessä osassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa. Painavat ja suurikokoiset kirjat ovat rasittaneet käsiäni ja nyt muutaman päivän on ranteitani pakottanut. Eilen ja tänään on ollut aikaa ajatustyölle, koska olen päättänyt hieman lepuuttaa siroja käsiäni.

mde — Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogia

Tilan antaminen omalle ajatuksen flow:lle on nostanut pintaan tuskallisen kysymyksen. Teenkö elämässäni oikeita asioita? Eli annanko aikaa oikeille jutuille. Vastauksen tiedän. Elämäni tärkeimmät asiat ovat jääneet. Ne kolme kovaa K:ta, joista olen ennenkin kirjoittanut, ovat saaneet väistyä hetkeksi syrjään: kirjoittaminen, kuvaaminen ja kutominen. Osittain kolme K:ta on jäänyt sairastamisen takia. Kysymys tänään kuuluikin: sairastanko siksi, että olen viskannut syrjään elämäni tärkeimmät asiat? Voiko ihminen yleensäkin sairastua, jos ei tee itselleen tärkeitä asioita. Eräs maahanmuuttajana maahan tullut opiskelijani sanoi kerran: ” You caucasians are so weak, that even small things make you take sickleave!”

1-DSC_0043

Olen kaivannut valokuvaamista. Kaivannut oikeaa valokuvaamista, oikealla kameralla, omalla Nikonillani. Kaipaan sitä miltä Nikon tuntuu käsissäni, kaipaan sen painoa. Toki olen kuvannut, ottanut tuhansia kännykkäräpsyjä ajattelematta mitä ja milloin kuvia otan. Nikonin kanssa asiaa pitää ajatella, paneutua kuvaamiseen ja antaa aikaa kameralle, mielelle ja sydämelle tehdä yhteistyötä. Sitä olen kaivannut. Olen kaivannut myös kirjoittamista. Sitä kuinka flow vie, kun aloitan naputella tietokoneen näppäimistöä.

1-DSC_0070

En tiedä voiko ihminen sairastua, kun hän toimii omaa sisintään vastaan, tekemällä asioita, jotka sotivat omaa sielunsuunnitelmaa vastaan. Mutta sen tiedän, että aion lepytellä sydäntäni, tehdä itseni tyytyväiseksi ja palata omille juurilleni, tekemään asioita, joista juuri minä nautin. Työ haittaa harrastuksia, mutta silti minulla on halutessani runsaasti aikaa toteuttaa itseäni. Voin valokuvata sekä kirjoittaa tuntojani ja kokemuksiani sekä niistä nousevia tarinoita ja haluan jakaa ne muiden ihmisten kanssa.