Minua kiinnostaa peruskysymys: Mitä on taide? Voiko, sitä mikä on taidetta, kukaan määritellä ja kuinka se määritellään? Tästä on kirjoitettu varmaan kymmeniä, ellei satoja, määritelmiä, jokaisella on siitä oma näkemyksensä. Onko niin, että mitä tärkeämmäksi asian kokee, sitä suurempi on tarve luokitella, kategorioida ja arvostella se jotenkin, antaa jokin kaiken kattava määritelmä? Miksi pitää pystyä kertomaan mikä on ”oikeaa” taidetta ja mikä ei? Olisiko helpompaa vain nauttia tarjolla olevista teoksista ja valita niistä ne, jotka kokee ilahduttaviksi tai antavat itselle jotain? Pitkään vallalla olleet hyväksytyt määritelmät siitä mikä on taidetta, ovat olleet eurooppalaisten (länsimaisten) laatimia ja näin sulkeneet pois suuren osan maailman taiteesta.
Voiko luonto olla taidetta?
Kaikkien näiden kriittisten kysymysten jälkeen, on minun kuitenkin sanottava, että ymmärrän teorian tehtävänä olevan raamien antamisen ja yhtenäisen termistön luominen keskustelulle ja siksi erilaiset määritelmät taiteestakin ovat tervetulleita keskusteluun.
Paljon käsitöitä tekevänä en pitäisi käsitöitä taiteena. Ne ovat käsityöläisen tuotoksia. Mutta jotkut ovat niin lahjakkaita, että keksivät kokonaan uusia ja vaativia malleja ja tämä on mielestäni jonkinlaista taidetta. Näiden valmiiden mallien kopioiminen ei sitten enää ole taidetta, vaikka sekin usein vaatii melkoista erityisosaamista.
Musiikissa, kuvataiteissa ja kirjallisuudessa sen erottaminen mikä on taidetta, onkin jo vaikeampaa. Onko esimerkiksi iskelmä, tai monen naisen rakastama chick-lit taidetta? Itse koen taiteeksi sen, mitä joutuu hieman ensin pohtimaan ja se avautuu vasta sitten kaikessa laajuudessaan. Musiikkia kuuntelen vähemmän, mutta rakastan kirjallisuutta. Luen todella paljon. Kirjat, joissa on kevyt ja ennalta arvattava juoni sekä yksinkertainen kieli, eivät mielestäni ole taidetta. Siksi en laske ”kioskikirjallisuutta”, chick-litiä enkä myöskään esim. Kalle Päätalon teoksia tai dekkareita taiteeksi, vaikka ne ihan hyviä lukuromaaneja ovatkin. Klassikot ovat klassikkoja syystä. Ne ovat kestäneet aikaa ja niiden kieli on runsasta ja monivivahteista. Klassikot palkitsevat lukijansa. Tämä ei tarkoita sitä, että vain klassikot olisivat hyviä, vaan hyvää kirjallisuutta kirjoitetaan jatkuvasti ja se täyttä nuo aiemmat mainitsemani kriteerit kielellisestä estetiikasta ja antoisuudesta.
Kuvataiteen puolella monet eivät pidä modernia taidetta taiteena, väittäen itse kykenevänsä tuottamaan saman. ”Taide kulttuurisena ilmiönä”-luennolla mainittiin Marcia Muelder Eaton, joka oli painottanut sitä kuinka taide tulee ymmärtää historiallisesti ja kontekstuaalisesti. Tämä väite pitää mielestäni paikkaansa. Moni, hyvinkin erikoinen taideteos on avautunut minulle, kun olen kuullut taiteilijan tarinan teoksen taustalla tai lukenut teoksen taustalla olleesta historiasta. Esimerkkinä mainitsen Ars17 näyttelyssä olleet Anna Uddenbergin puolialastomat naisfiguurit matkalaukkujen ja baaritiskin päällä. Vasta kun luin, että hän halusi teoksillaan ottaa kantaa naisten esineellistämistä ja seksillä mainostamista vastaan, avautui teosten ironinenkin huumori.
Taide on mielenkiintoinen ilmiö! Se on alati muuttuvaa ja kulttuurisidonnaista!
Mika Waltarin kirjoittamien Mikael Karvajalan ja Mikael Hakimin luku-urakkani alkaa olla voiton puolella. Tai no, enhän minä niitä lukenut ole, vaan kuunnellut kirjastosta lainaamana äänikirjana. (Mikael Karvajalka 2×15 cd-levyä ja Mikael Hakim 2×18 cd-levyä) Sarjan lukijana on Veikko Honkanen, joka on todella upeasti saanut ”puhallettua hengen” kirjan eri hahmoihin. Etenkin Antin äänenä Honkanen on ihan omaa luokkaansa!
Mikael Karvajalka on Mika Waltarin toinen historiallinen suurromaani Sinuhe Egyptiläisen jälkeen. Mikael Karvajalka kirjan alun tapahtumat sijoittuvat Turkuun 1500-luvun alkupuolille. Pirjo-rouva yrittää kasvattaa orvoksi jääneestä Mikaelista oppinutta miestä. Mikaelin matkatoveriksi maailmalle tulee sattumien kautta Antti Tykinvalaja, joka on Mikaelin täysi vastakohta. Antti on kookas, väkivahva ja hieman tyhmä mutta hyvin kiltti. Mikael on oppinut, pienikokoinen ja helposti höynäytettävä.
Mikael ajautuu monen mutkan kautta Saksaan, jossa on Lutherin aate leviämässä. Hän menee naimisiin saksalaisen Barbaran kanssa ja kokee yhden elämänsä rauhallisimmista ja tasapainoisimmista ajanjaksoista. Antti ja Mikael kohtaavat jälleen vuosien jälkeen ja pääsevät käymään yhdessä sotaa paavia vastaan.
Mikael Hakim alkaa siitä mihin Mikael Karvajalka loppuu. Mikael ja Antti ovat päättäneet ravistaa Italian tomut jaloistaan ja lähteä pyhiinvaellusmatkalle pyhään maahan (Palestiinaan). Pyhiinvaellusmatka ei mene ihan suunnitelmien mukaan, sillä islaminuskoiset merirosvot hyökkäävät laivaan ja ryöstävät sen. Mikael ja Antti kääntyvät pakon edessä muslimeiksi. Antti tosin vain siksi, että on juonut liikaa ja haluaa viinasta eroon. Mikael taas on ollut uskonnollinen tutkija koko elämänsä ja islamin opetukset viehättävät häntä.
”Veljekset” päätyvät orjiksi ja seikkailut vievät heidät Turkin sulttaani Soleimanin hoviin asti.
Molemmissa Waltarin romaaneissa on teemana uskonto ja kuinka se sokaisee ihmisiä. Uskonnon varjolla tehdään paljon pahaa, oikeutetaan omat toimet. Islamin usko esitetään kirjassa suvaitsevana uskona, joka sallii kaiken, jos muut ihmiset eivät tekoja näe, tai jos se tehdään puhtain sydämin. Taisteluihin miehiä houkutellaan tummatukkaisilla neitsyillä, jotka odottavat paratiisin porteilla. Kristinusko taas esitetään hyvin sotaisana ja julmanakin. Kristinuskon papit ovat Mikael Karvajalassa ahneita oman edun tavoittelijoita. Toinen teema molemmissa kirjoissa on raha ja sen valta.
Waltari on tehnyt valtavan työn näihin kirjoihin. Tietomäärä on uskomaton, etenkin kun kirjoissa vilisee mukana todellisia tuon ajan ihmisiä. Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim eivät ole mitään kevyttä luettavaa, mutta molemmat kannattaa silti lukea. Ne ovat todella antoisia ja mielenkiintoisia, etenkin jos olet kiinnostunut historiasta. Mikael on sellainen touho, ettei paremmasta väliä. Hän on hyväuskoinen mies, jota tuntuvat kaikki vetävän linssiin mennen tullen. Vaikka Antti ei olekaan järjenlahjoiltaan kovin suuri, on hänellä kuitenkin arjen viisautta, eikä hän usko ihan jokaista pajunköyttä. ”Veljekset” täydentävätkin toisiaan hienosti!
Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat olleet todella miellyttäviä lukukokemuksia, joita voin suositella.
Lukuvuoden 2018 aloitan uudella moodilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni aion lukea tavoitteellisesti. Vuonna 2017 luin 123 kirjaa, mutta silti laitoin tälle vuodelle tavoitteeksi vain 75 kirjaa, sillä tarvitsen aikaa taidehistorian opinnoilleni. Siinäpä oli ensimmäinen tavoitteeni. Toiseksi tavoitteekseni otan lukea taidehistoriassa tärkeinä pidetyt teokset. Monissa maalauksissa inspiraationa ovat antiikki ja sen tarinat tai Raamattu. Teoksia voi olla vaikea tulkita, jos ei tiedä näiden keskeisten teosten tarinoita. Aionkin siis lukea sekä Raamatun että Antiikin Tarinat. Näihin kulttuurihistorian merkkiteoksiin lisäsin vielä oman Kalevalamme, koska se on vuosikymmenien aikana vaikuttanut paljon oman maamme taiteeseen.
Omppu Martin julkisti blogissaan #Runo2018 haasteen. Se viehätti minua. Olen lukenut runoja jonkin verran, mutta pidän niitä vaikeaselkoisina. Päätinkin siis osallistua tuohon haasteeseen. Osallistun haasteeseen hieman leikkimielellä, enkä ota siitä paineita. Runot ovat onneksi aika nopeita luettavia ja eihän sitä tiedä miten niistä innostun. Mitään ei saa, jos ei edes yritä! Aloitin jo haasteen lukemalla kaksi runoteosta: Anu Kirkisen ”Juuret kuin puusta irtautuvat käärmeet” ja Antti Holman ”Kauheimmat Runot”. Jälkimmäinen oli minusta paikoin jopa hauska.
Näiden konkreettisten haasteiden lisäksi, osallistun tänäkin vuonna Helmet-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea 50 kirjaa. Tässä on muutama esimerkki Helmet-lukuhaasteen kohdista. Jos kiinnostut haasteesta, Helmet-lukuhaasteella on omat sivut Facebookissa.
1.Kirjassa muutetaan
2. Kotimainen runokirja
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
11. Kirjassa käy hyvin
20. Taiteilijaelämäkerta
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
29. Kirjassa on lohikäärme
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Helmet-lukuhaaste on yllättävän helppo ihmiselle, joka lukee paljon. Viime vuonna luin summamutikassa ja hupsista – haaste oli valmis. Aika moni kirja käy useampaankin kohtaan. Vasta kun lista alkaa olla loppusuoralla, joutuu ehkä miettimään, millä kirjoilla puuttuvat kohdat saisi täytettyä. Tarkoituksenani on yrittää täyttää mahdollisimman moni Helmet-haasteen kohdista omilla hyllynlämmittäjillä. Hyllynlämmittäjät ovat kirjoja, joita olen hyllyyni hankkinut, mutta jotka ovat jääneet lukematta. Aika näyttää kuinka pitkälle omilla kirjoillani pääsen.
Omia ”hyllynlämmittäjiä”.
Tarkoitukseni oli aloittaa vuoden Helmet-lukuhaasteen läpilukeminen kohdalla 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Olen valinnut kohtaan hyllynlämmittimenä nököttäneen Dostojevskin Karamazovin veljekset. Olin kuitenkin aloittanut jo Dan Brownin dekkarin Kadonnut Symboli, jonka lukeminen sitten venyikin vuoden 2018 puolelle, joten siitä tuli haasteeseen ensimmäinen lukemani kirja. Nyt olen jo aloittanut Dostojevskini tankkaamisen. Ei se vaikea tunnu olevan, vaatii vain täyden keskittymisen.
Tästä se lähtee uusi sivistävä, hauska ja mielenkiintoinen lukuvuosi 2018!
Vietimme mieheni kanssa edellisen viikonlopun Helsingin kulttuuriantia tutkailemassa. Itse menin vuorokautta aikaisemmin, joten minulla oli hieman aikaa esitarkastaa Sinebrychoffin Taidemuseo, joka oli meille molemmille uusi museo tuttavuus. Vakuutuin näkemästäni. Katsastin ensin ensimmäisessä kerroksessa olevan muotokuvanäyttelyn ”Minä en ole minä”. Salit oli jaettu kivasti aihepiireittäin. Ensimmäisessä huoneessa aiheena oli ”Valta”. Huone oli täynnä maalauksia mahtimiehistä, mukana mm Mannerheim ja Svinhufvud. Mainittakoon, että Aleksanteri II muotokuva oli ylimmän kerroksen juhlasalissa suuren kokonsa vuoksi. Toisessa huoneessa oli maalauksia aiheella ”Perhe” ja olikin hienoa, että nämä ”Valta” ja ”Perhe” olivat peräkkäin. Tunnelma muuttui kovasti huoneesta toiseen astuttaessa. Muita maalausten teemoja olivat ”Edustus” ”Identiteetti” ja ”Unohdetut”. Myönnän etten ole suuri muotokuvien ystävä, mutta näyttelyn asettelu ansaitsee kiitoksen!
Aleksanteri II
Kiersin ensimmäisen kerroksen jälkeen Sinebrychoffin kotimuseon ja kiitän Luojaani, että olen syntynyt nykypäivään. Antiikkihuonekalut ja minä emme kuulu yhteen! Lopuksi suuntasin vielä kellarikerroksen tiiliholviin, johon oli laitettu esille nuorehkon italialaisen Andrea Angionen (s.1977) valokuvia ”Terribilis est locus iste”. Piti katsoa tarkemmin, sillä kuvat näyttivät maalauksilta. Teokset ovat tummasävyisiä valokuvia, joissa Angione on käyttänyt malleina tavallisia kylänmiehiä ja naisia. Kävimme lauantaina mieheni kanssa uudelleen Sinebrychoffilla, ja teokset näyttivät edelleen yhtä upeilta, elleivät jopa upeammilta!
Andrea Angionen valokuva
Mieheni saapui Helsinkiin perjantaina ja suuntasimme suoraa Kiasmaan, sillä halusin ehdottomasti nähdä Ars Fennica työt sekä Korakrit Arunanondchain teokset. Bonuksena Kiasmassa oli myös ARS 17-näyttely. Aloitimme kiertämisen ylimmästä kerroksesta jossa olivat Korakrit Arunanondchain (s.1986 Bangkok) erikoiset työt. Hän on kerännyt valtavasti kaikkea hylkytavaraa ja kasannut ne erikoisiksi teoksiksi. Teoksissa on lasisia valaistuja kupoleita. Taustalla tulee videolta koko ajan selitystä, thaimaalaista räppiä ja uutisia; lasisissa kupoleissa olevat valot välkkyvät taustalta kuuluvan puheen ja musiikin mukaan.Arunanondchai kysyy millainen todellisuus syntyy, kun ihminen lakkaa olemasta ja hänen muistonsa siirretään koneisiin pelkkänä datana erotettuna asiayhteydestä? Mitä meistä jää pilvipalveluun elämään kuolemamme jälkeen? Pelottava ajatus!
Korakrit Arunanondchain teos Kiasmassa
Ars Fennica 2017 kipailun palkintoehdokkaiden Maija Blåfield, Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo sekä Camilla Vuorenmaa yhteisäyttelyssä oli monta veikeää työtä. Minä pidin etenkin Camilla Vuorenmaan suurikokoisista maalatuista puukaiverruksista. Hän oli halunnut tuoda teoksillaan Egyptiläisen hautakammion tunnelmaa. Mielestäni hän onnistui aika hyvin! Pekka ja Teija Isörättyä olivat tehneet liikkuvan teoksen käyttäen pleksiä, sairaala instrumentteja ja kukkasia. Ei huonoja nämäkään! Perttu Saksaa oli inspiroinut valokuvauksessaan ihmisen suhde itseensä ja ympäristöönsä sekä eläinten tuttuus ja vieraus. Hänelläkin oli muutama minua puhutteleva työ. Kari Vehosalo on sanonut, että häntä kiinnostaa ihmiselon kohtalokkuus. Elämä on kaunista, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen. Hänen maalauksensa olivat ihailtavan pikkutarkkoja ja luulinkin niitä aluksi valokuviksi. Kaiken kaikkiaan vieraimmaksi Ars Fennica 2017 taiteilijoista minulle jäi Maija Båfield. Häneltä oli esillä videoteos johon en jaksanut perehtyä. Videotaide ei iske minulle!
Camilla Vuorenmaan teosPekka ja Teija Isorättyän teos
Ars 17 näyttelystä minulle jäi mieleen vain kaksi taiteilijaa/työtä. Ensimmäisenä Anna Uddenbergin vääntyneet naisfiguurit milloin milläkin alustalla. Taiteilija on halunnut tuoda esiin vakiintuneita esityksiä villiydestä ja seksikkyydestä. Työt eivät olleet miellyttäviä katsella, mutta taiteilijan työt kyllä ottavat rajusti kantaa nykypäivän naiskuvaan etenkin mediassa. Toinen itsestäni vekkulikin työ oli Rachel Rossinin interaktiivinen työ, joka koetaan VR-lasien kautta. Katsojan liikkeet näyttelytilan marmorilattialla vaikuttavat teoksen tapahtumiin. En ollut koskaan aiemmin kokeillut virtuaalitodellisuutta simuloivia laseja, joten kokemus oli itselleni uusi, ja siksi se jäi mieleeni.
Anna Uddenbergin teos
Kiasma on kaiken kaikkiaan paikka, joka aina herättää tunteita. Siellä on esillä jotain todella upeaa, mieltä pyöräyttävää ja pohtimaan kannustavaa tai sitten jotain täysin toivotonta ja tuntuu, että rahat menevät hukkaan. Ota tai jätä/love or hate it! Meillä on mieheni kanssa onneksi Museokortit, joten meillä ei mene rahat koskaan hukkaan!
Lauantaina kävimme Sinebrychoffin taidemuseon jälkeen HAM:ssa (Helsinki Art Museum). Halusin ehdottomasti nähdä Ola kolehmaisen ”Pyhät Paikat” näyttelyn. Kolehmainen oli kuvannut maailman eri uskontokuntien kirkkoja. Osa kuvista oli panoraamoja kirkoista ja osa yksityiskohtia tietyistä kirkon osista. Eli jos odotat kuvia kirjoista ulkoapäin, petyt. Kirkot on kuvattu sisältä ja hieman erilaisista kuvakulmista kuin mihin tavallisesti olemme tottuneet. Muutama kuva oli niin hyvä, että herkistyin! HAM:ssa oli esillä myös Pekka Kauhasen töitä. Olin perjantaina käynyt katsomassa hänen talvisota muistomerkkinsä ”Valon tuoja”, joten oli mukava nähdä hänen muita veistoksiaan. Tämä on muuten näyttely joka sopii myös lapsille. Uskon lasten pitävän Kauhasen töistä. Lopuksi katselimme vielä Eero Nelimarkan retrospektiivisen näyttelyn. Ehkä olin niin herrojen Kolehmainen ja Kauhanen lumoissa, että Nelimarkka jäi rääpäisyksi. Muistilokeroissa on vain sameita värejä, maalaistunnelmaa ja yksi räväkän keltaisessa mekossa poseerannut täti.
Ola KolehmainenPekka Kauhanen
Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä vierailimme vielä Ateneumissa. Mieheni halusi nähdä veljekset von Wrightin töitä ja minä odotin pääseväni bongaamaan Ankallisgallerian aarteet. Von Wrightit olivat odotetusti upeita. Pikkutarkkoja, kotoisia ja romanttisia töitä. Tämäkin näyttely oli laitettu esille moitteettomasti. Veljesten elämä ja työt tulivat selväksi. Itse pidin eniten näyttelyn alkupuolella olleista kotoisista eläin ja pihatauluista. Ankallisgallerian työt olivat hienosti upotettuna ”Suomen taiteen tarina”-näyttelyn taulujen lomaan. Ankallisgallerian taulut olivat sellaisella korkeudella, että lasten on ne helppo havaita. Info-lehtinen kertoi että tauluja on maalannut useampi maalari mukana myös yksi itsensä Don Rosan maalaama. Ateneumissa olikin paljon lapsiperheitä katsomassa taidetta. Mikä loistava idea Ateneumin Taidemuseolta houkutella nuoria kansalaisia upean taiteen pariin!
Ferdinand von Wrightin taidonnäyteDon rosan tulkinta Lemminkäisen äidistä
Tätä reissua varten ostamamme Museokortit ovat saaneet hyvän alun vuoden käytölle. Se on ollut tämän vuoden paras hankinta!
Tiistaiaamu. Edessä on kaksi yövuoroa pitkän sairasloman jälkeen. Ihana päästä taas töihin, etenkin kun happi tuntuu taas suvaitsevan kulkea suhteellisen normaalisti. Torstaiaamuna suuntaan nokkani lähes suoraa yövuorosta Helsinkiä kohti puksuttavaan junaan. Edessä on koko viikonloppu kulttuurikokemuksia. Listallani ovat ainakin Ars Fennica näyttelyyn tutustuminen Kiasmassa, Ateneumin ankat ja Von Wrightit sekä Erottaja 1917 näytelmä Teatteri Avoimissa Ovissa. Tahtoisin myös käydä katsomassa Nelimarkan taidetta HAM:ssa ja vilkaista mitä on esillä Sinebrychoffin Taidemuseossa. Voi olla, etten ihan kaikkea kerkeä näkemään, mutta ihana tietää, että on niin paljon mistä valita!
Tämän Reidar särestöniemen taulun näimme viime kesänä 2017 Särestön näyttelyssä
Minä menen itse torstaina ja mieheni tulee perästä perjantaina. Minulla on siis hieman aikaa tutustua pääkaupungissa yksin kohteisiin, joista en arvele mieheni niin innostuvan. Mitä ovat nämä kohteet, joista en ennakkoluuloistesti (?) ajattele mieheni riemastuvan? Aavistelen, etteivät naisten vaatekaupat ja meikki-osastot ole ihan normi mies-tallaajan suosikkilistan kärjessä. Ainakin minun mieheni näyttää noissa kaupoissa etsivän lähinnä ulko-ovea, ellei jo ovella huikkaa jäävänsä ulos odottelemaan. Vain kirjakaupoissa viihdymme (valitettavasti) molemmat.
Olen käynyt vaatekaappini huolellisesti läpi ennen paremmille apajille lähtöä. Puseroista olisi uupelo. Toivoisin löytäväni nättejä naisellisia arkipuseroita, mutta luulen, että joudun pettymään. Vaikka kauniita pehmeitä värejä löytyisikin, mallit ovat laatikoita tai niin ihonmyötäisinä spandexeja, ettei niitä tällainen over50 & fat voi edes kuvitella päälleen. Huomatkaa positiivinen ja avoin asenteeni!
Jotain tällaista haluaisin (kuvat Pinterst) :
Ei ole helppoa olla ylipainoinen kesi-ikäinen nainen. Ei ole helppoa, mutta jännittävää kyllä! En aio alistua muotiteollisuuden ja ajan hengen vaatimukseen, vaan luon itselleni omani näköisen todellisuuden! Jos ei kaupasta löydy haluamaani, olen aikonut opetella ompelemaan.
Sain taas eilen o-i-v-a-l-l-u-k-s-e-n! Se ei ehkä ollut mieltäylentävin oivallus, mutta siitä avautui monta mahdollisuutta, joista voin itse valita, mitä lähden seuraamaan.
Oivalsin, että kuulun siihen kaikkein syrjityimpään ja unohdetuimpaan ihmislajiin mitä on. Olen ensiksikin yli 50-vuotias nainen. Näiltä naisilta on monien medioiden (varsinkin muotilehtien) mukaan elämä jo takana. Monet tämän ikäisistä naimisissa olevista naisista heittävät huulipunan ja korut nurkkaan ja heittäytyvä verkkarimummoiksi tv:n eteen. Ei tässä vielä kaikki, jos tämän määreen vielä hallitsee ja saa pidettyään itsensä pinnalla niin seuraava määre osuu ja upottaa varmasti. Olen lihava. Hienosti voisi käyttää sanaa plus kokoinen ja heilutella valkoista lippua. Minä olen oikeasti lihava, olen ollut sitä lähes aina. Olen siis vanha ja lihava. So what!?
Makustelin määreitä koko eilisen illan ja mietin miten handlaan tilanteen. Nuortua en voi ja laihdutuskuurille en kokemusteni takia enää halua. Itse asiassa minun ei kauaa tarvinnut miettiä. Tuntui kuin kaikki olisi viime viikkoina kirkastunut mielessäni kotona muhiessani. Ikä on vain numero. Paino on ulkoinen asia. Minä olen enemmän ja monimuotoisempi kuin painoni ja ikäni summa. Minä olen ulkoisen lisäksi myös se mitä päässäni ja sydämessäni liikkuu. Sisällä muhii rehevä ja iloinen ihminen, joka tahtoisi minun murtavan myytit ja haluaisi tulla näkyväksi.
Kaikki tämä avasi minulle myös vision siitä, että koska en enää käytä henkistä energiaani laihdutuskuurien miettimiseen, voin keskittyä voimaan hyvin. Jatkuvat laihduttamisen paineet eivät ole enää taakkana selässäni, riittää voimaa keskittyä liikkumaan itselleni sopivalla tavalla ja ravitsemaan ihanaa kehoani sen ansaitsemalla tavalla.
Lopetan itseni säälimisen ja alan arvostamaan itseäni ja kehoani. Vaatetan itseni kauniisti ja välitän ulkoisesta olemuksestani niin, että se mitä on sisälläni näkyy myös ulos. En enää pyytele anteeksi itseäni ja piiloudu, vaan annan sisäisen valoni ja ilon loistaa.
Olen ehkä yli 50-vuotias ja lihava, mutta: ”Jumalani, minä elän!”
Muutama vuosi sitten tulin siihen tulokseen, että haluan olla hoikka. Lääkäritkin olivat kehottaneet laihduttamaan. Yksi oli jopa suositellut minulle tuolloin niin muodissa olevaa ”pussiruoka-dieettiä, koska piti minua niin lihavana, että hyödyt peittoaisivat sen haitat.
Aloitin dieetin ja laihduin pian 10kg. Pussiruuat alkoivat tökkiä ja mietin uutta keinoa saada kiloja karisemaan. Topakkana naisena marssin paikalliseen kuntokeskukseen ja palkkasin itselleni personal trainerin puoleksi vuodeksi. Yllättäen rakastin rajua treenaamista ja olin lähes jokailtainen näky salilla. Laihduin dieetilläni 35 kiloa. Olin jo lähes normaalipainoinen, kun mieleeni alkoi hiipiä epäilyksiä. Jos haluan pysyä painossa, joutuisin kyttäämään joka ainoan suupalan, koska Luoja on luonut minusta helposti lihovan mallin! Joutuisin myös käymään salilla lähes joka päivä. Jokapäiväinen salilla kulkeminen varmisti, että minulla ei ollut muuta elämää. Töiden jälkeen suunnistin salille. Treenien jälkeen olinkin niin väsynyt, että mihinkään muuhun ei virtaa riittänyt. Haluanko elää loppu elämäni näin? Tulin siihen tulokseen, että en halua.
Pian treenien ja ruokavalion lopettamisen jälkeen kehoni alkoi oireilla. Ensin tuli kilpirauhasen vajaatoiminta. Kehoni oli ollut niin kovalla rääkillä, että aineenvaihduntani ja immuunipuolustukseni meni sekaisin. Sain vaivaan lääkkeen ja tilanne koheni. Mutta jatkuvat hengitystievaivat eivät ottaneet helpottaakseen. Ne olivat kyllä totta puhuen alkaneet jo hieman ennen kovaa dieettiäni. Silti uskon, että vastustuskykyni kärsi rääkistä. Jatkuvista tulehduksista seurasi astma, joka tällä hetkellä on niin pahana, että kaikki tuoksut ja hajut, pöly ja ilman pienpartikkelit saavat henkeni ahtaalle.
Hengittämässä höyryä, että saisin hapen kulkemaan elimistössä.
Astma tuntui minusta ensin, kuin se olisi Jumalan suurin rangaistus. Vaikken ole kovinkaan uskonnollinen, mietin pitkään olenko tehnyt jotain peruuttamattomasti väärin, kun minua näin julmasti ja kovasti rangaistaan. Olen aina rakastanut hajuvesiä. Vaikken koskaan paljoa ole meikkiä käyttänyt, niin hajuvesiä minulla oli tapana käyttää päivittäin. Ensimmäinen asia mitä aamulla tein: laitoin hajuvettä. Minulla saattoi olla 5-8 kaunista parfyymipulloa kaapissa, joista aamuisin valitsin mitä sille päivälle laittaisin.
Unelmoin silti tästä Oscar de la Rentan tuoksusta
Nuo päivät ovat takana. Enää en hajuvesiä kykene käyttämään kuin hyvin satunnaisesti, viime aikoina en lainkaan. En siedä edes tuoksuvia pyykinpesuaineita, huuhteluaineista puhumattakaan. Saatan kotona naputtaa miehelleni jopa tämän suihkugeelistä. Asiasta, joka on tuonut palan kauneutta arkeeni, on ollut pakko luopua. Valitsen tuoksuttoman vaihtoehdon aina kun se on mahdollista.
Pitänee keskittyä elämän muihin kauniisiin asioihin!
Jos saisin elää tuon ajan uudelleen ja valita uudelleen, en laihduttaisi noin rajusti. Keski-ikäinen kehoni ei kestä kovaa käsittelyä.
Olen yrittänyt miettiä positiivisesti. Hengitystieni eivät ehkä kestä tuoksuja, mutta näköaistillani ei ole rajoituksia – vielä. Joten mahdollisimman paljon silmille sievää, niin ehkä tuoksuton elämä sujuu paremmin.
Ennen kun aloin opiskella taidehistoriaa ajattelin, että taidehistoria olisi yksinkertaisesti taiteen historiaa ja että se kertoisi ja tutkisi taidetta eri aikakausina. Ymmärtääkseni taidehistoria on kuitenkin ollut pitkään hyvin rajattu oppiaine. Minulle sana ”rajattu” tuo heti sellaisen konnotaation, että jotain on jätetty ulkopuolelle. Ville Lukkarinen sanoo kirjassa ”Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa”, että akateemisessa maailmassa olivat vielä jokin aika sitten hyväksyttyjä vain tietynlainen näkökulma ja lähestymistapa sekä tietynlainen kirjoitustyyli Näin tarkat rajaukset jättävät helposti monia teoksia tarkastelun ulkopuolelle.
Katselin vastikään taidehistorioitsija ja -kriitikko Waldemar Januszczakin juontamaa ohjelmaa “Kahlitsematon renessanssi”. Ilmeisesti myös taidehistoriassa, kuten tavallisessakin historiassa, päättäjät/valtaapitävät kirjoittavat historian. Januszczak esitteli ohjelmassa muutaman upean taideteoksen. Näitä teoksia ei kuitenkaan pidetä renessansiin kuuluvina, vaikka ne ovat tuona ajanjaksona tehtyjä. Esitellyt teokset olivat tehty terrakottasta, kun taas renessanssin arvostetut työt olivat lähinnä marmoria.
Ensimmäiset taidehistorian kirjoitukset loi Giorgio Vasari (1511–1574), jonka kirja ”Taiteilijaelämänkertoja” loi pohjaa modernille taidehistorian kirjoitukselle. Vasarin kirjoituksista on päästy pitkälle. Taidehistorian tutkimusta kutsutaan nykyisin usein visuaalisen kulttuurin tutkimukseksi ja siitä on tullut poikkitieteellistä. Vasarin aikaan, ja pitkään sen jälkeenkin, oli tärkeää pystyä määrittelemään tyyli ja se konteksti mihin teoksella viitataan. Nykyaikana nuo määreet eivät enää ole useinkaan kovin tärkeitä. On myös luovuttu aikajaottelusta. Taide voi nykyisin olla kannanottoa esimerkiksi valtakunnan politiikkaan, seksuaalisuuteen, sosiologisiin tai ekonomisiin tilanteisiin.
Giorgio Vasari
Vaikka taidehistorian kirjoitus on muuttanut muotoa ja taidehistorian teoriat seuranneet toisiaan, ovat taide ja historia kulkeneet tavallaan käsi kädessä. Jokaisella ”historiallisella aikakaudella” luodaan omannäköistä taidetta ja jokaisella aikakaudella on ollut taiteilijoita, jotka ovat olleet edellä aikakauttaan, eivätkä siksi ”sovi” oman aikakautensa taidehistorian kirjoitukseen. Tavalla tai toisella jokainen taideteos kertoo pienen tarinan aikansa historiasta. Vaikka nykyaikainen taidehistoriantuntemus väittääkin toisin, kertoo jokainen taideteos mielestäni aina jotain nimenomaan omasta ajastaan.
Taidehistorioitsijalle etenkin historian tuntemus, mutta myös kirjallisuuden tuntemus ovat erittäin tärkeitä. Monet varhaisimmista töistä ovat saaneet vaikutteita kirjallisuudesta. Kirjassa ”Compelling visuality” Oskar Bätschman kertoo Poussinin teoksesta Pyramis ja Thisbe. Teoksen historia avautui vasta lukemalla muutama klassisen kirjallisuuden teos. Ilman noita kirjallisia materiaaleja teos olisi ollut hämmentävä. Lisämateriaalia alettiin etsiä, kun teoksessa jossa on myrsky ja taivaalla näkyy jopa kaksi salamaa, lammen pinta on peilityyni. Tämä tosiasia sai historioitsijan paneutumaan asiaan tarkemmin ja hän löysi yllättäviä yhdistäviä tekijöitä taustalla näkyvän Bacchuksen temppelin ja peilityynen lammen välillä.
Poussini: Pyramis and Thisbe
Taidehistoriassa painotetaan narratiivisuutta ja kirjoittamisen merkitystä taidehistoriassa, koska tulkinnat ja analyysit esitetään puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Taidehistorioitsija ei ehkä itse luo taidetta, mutta hänen tulee kyetä sanoilla esittelemään työ muille ihmisille, joten hyvä kirjallinen ilmaisu ja sanavarasto sekä kirjallisuuden tuntemus ovat tärkeä apu taidehistoriassa.
Vaikka taidehistoriassa pidetään historian ja kirjallisuuden tuntemusta tärkeänä, ovat esteettisyys ja työn taidokkuus olennaisimmat tekijät. Nykyaikana arvostetaan myös työn mahdollisista kantaaottavuutta tai kykyä ilmaista jotain tiettyä abstraktiakin asiaa.
Eilen kirjoitin siitä, millaisia pukeutumismuistoja minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani ja mitä oivalluksia nuo muistot toivat. Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, miten haluaisin pukeutua ja mihin suuntaan haluan omaa tyyliäni viedä.
Kuva: Pinterest
Mainitsin jo eilen olevani rehevä Rubens-nainen. Minua luotaessa kudoksia loiskahti kehoni aika tavalla enemmän kuin monelle muulle. Olin lapsena lihava ja olen aikuisena lihava; olen muodokas ja kaunis. Minua on jo lapsesta asti sanottu iloiseksi ja puheliaaksi. Minä olin se lapsi, joka tervehti kaikki kylän vanhukset ja ajelin pyörällä ympäri kylää tervehtimässä yksinäisiä. Olen aina rakastanut lukemista ja teatteria sekä arvostanut kuvataidetta sekä musiikkia. Taide on aina ollut tärkeällä sijalla sydämessäni. Lukioaikana haaveilin arkeologin urasta. Ja silti valitsin sairaanhoidon! No, töitä on ainakin ollut!
Kun toissailtana oivalsin pukeutuvani tylsästi, aloin miettiä millainen olen ja mitä haluan tyylilläni ilmaista. Mikä on minulle ominaisinta? Tällä hetkellä pukeutumiseni on mitäänsanomatonta, tylsää ja väritöntä. Koko oma väritykseni on puuteroitu, joten kovat värit ja kontrastit eivät sovi minulle, vaikka niitä olenkin pukeutumisessani paljon käyttänyt. Vaatteeni ja ulkoasuni eivät kerro minusta mitään. Olen kuin suoraa ketjuliikkeestä ulos tupsahtanut ”noubadi”. En pidä mustasta, se ei sovi minulle, mutta piiloudun kyllä sujuvasti tummaan siniseen. Se on ollut minun henkilökohtainen vastaiskuni maailmalle ja sen asettamille vaatimuksille.
Kuvat: Pinterest
Kirjoitin eilen itselleni nopeasti ylös määreitä, joiden ajattelen kuvaavan itseäni hyvin. Rakastan kukka- ja lehtikuvioita. Luonto on lähellä sydäntäni, siksi lisäsin listaan perhoset, sudenkorennot ja höyhenet. Pidän myös pyöreistä paisley-kuvioista, spiraaleista sekä palloista. Olen syvimmältä olemukseltani romanttinen ihminen ja pidän pitseistä sekä helmistä (vaikka olen jossain kirjoittanut niitä vastaan). Lempivärejäni ovat meren-, jalokiven- sekä pastellivärit. Taidehistorian opiskelijana haluaisin myös luovuuden näkyvän myös pukeutumisvalinnoissani. Tahtoisin pukeutumisellani ilmentää hillittyä romantiikkaa ja kesäistä raikkautta ja keveyttä. Haluan näyttää naiselliselta ja pehmeältä.
Kuvat: Pinterest
Tutkin talven 2017-2018 trendit ja löysin toivomani. Kukat ja luontoaiheet ovat trendien aallonharjalla tänä talvena. Valitettavasti ne eivät ole rantautuneet meidän kauppoihimme asti, ainakaan plus-kokoisina. Kookkaiden osastolla päävärinä on edelleen tylsä musta, joukossa hieman jotain tehosteväriä (pinkki tai punainen).
Kuva: Pinterest
Joudun näkemään vaivaa pukeutumiseni eteen, jos haluan todella ilmentää syvintä olemustani pukeutumisellani. Tiedän, etten tule saamaan kaupoista haluamiani vaatteita. Kangaskauppojen valikoimat ovat paremmat, joten se tarjoaa minulle mahdollisuuden. Opettelen ompelemaan itse vaatteeni. Kuinka vaikeaa se voi olla? Kaikki taidothan on tehty opeteltaviksi. Jos haluat jotain, on oltava valmis näkemään vaivaa asian eteen.
Olen taas sairastellut eikä pää ole toiminut. Eilen vietin illan yksin kotona, kun mieheni lähti työpaikkansa pikkujouluihin. Istuin sohvannurkassa kuunnellen Mikael Karvajalka äänikirjaa ja selailin hajamielisesti Pinterestiä. Siellä sattui silmääni linkki erääseen pukeutumisaiheiseen blogiin. Blogissa annettiin ohjeita oman tyylin tarkentamiseen. Ulkoista kauneutta ja ihanaa turhuutta, muuta juuri tätä tunnun tarvitsen tällä hetkellä, kun vaikea astma pitää otteessaan. Blogi antoi kolme vinkkiä oman tyylin tarkentamiseen. Vinkit olivat kysymyksiä, joiden avulla voi miettiä nykyistä tyyliä ja miten voi kehittää sitä tarvittaessa/halutessaan. Ensimmäinen kysymys oli: mitkä seikat elämässäsi ovat vaikuttaneet siihen kuinka pukeudut nyt? Tämä kysymys sai aikaan valtavan ajatusten ja muistojen tulvan, joka alkoi ensin ahdistaa ja nosti sen jälkeen vapauden tunteen.
Olen viime aikoina lukenut hitaasti nautiskellen Yuval Noah Hararin kirjaa Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Hitaasti olen sitä lukenut siksi, että se on nostanut mieleeni mietiskeltävää ja sulateltavaa. Pukeutumistyyliäni mietiskellessä oivalsin, että olen toteuttanut kirjassa erästä mainittua teoriaa: ”Lähes kaikki mitä tiedät, olet oppinut ulkopuolelta”. Olen oppinut ulkopuolisia käsityksiä ja teorioita. Lihava on ruma! Lihavan pitää piiloutua! Valitse musta ja pystyraidat, ne hoikentavat! Sinun pitää olla hoikka ollaksesi hyväksytty ja menestyvä! Vain hoikat ovat kauniita ja seksikkäitä! Lihava ei voi olla terve ja hyvinvoiva! Näitä teesejä yhteiskunta ja media meille uskotelee.
Historia kertoo kuitenkin toista tarinaa. Muistanette ehkä Willendorfin Venuksen? Tuo pieni ja lihava naisveistos oli aikansa runsauden ja lisääntymisen symboli. Laihoja naisia ei pidetty hedelmällisinä ja siksi tarpeeksi vahvoina jatkamaan sukua. Laihuuden ihannointi alkoi vasta 1960-luvulla. Twiggy (”Tikku”) oli aikansa naisihanne, poikamainen nainen ilman naisellisia muotoja. Hyvin harva aikansa nainen pääsi lähellekään ajan ihannetta, kuten ei pääse nykyäänkään, vaikka naiskauneuden ihanne on muuttunut tikunlaihasta hieman lihaksikkaammaksi.
Ennen nukahtamista makasin pitkään sängyssä ja mietin omia pukeutumismuistojani. Olin lihava lapsi ja lihava nuori aikuinen josta tuli lihava aikuinen. Aikaisimpia muistojani oli, ostoksilla käynti äitini kanssa. Jouduin aina ottamaan ne vaatteet, jotka sopivat päälleni kokonsa puolesta. Valikoimaa ei juuri tuohon aikaan ollut. Muistan eräätkin kammottava ”kakan”-väriset vakosamettihousut, joita inhosin sydämeni pohjasta niiden ostohetkestä alkaen, mutta muita päälle sopivia housuja ei kaupungista löytynyt. Opin häpeämään ylipainoani ja rumia vaatteitani.
Lapsuuteni jälkeen seuraava pukeutumismuistoni on ajalta jolloin tapasin lasteni isän ja olimme hyvin onnellinen nuori pariskunta. Halusin kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Hain ja pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, että varmistaisin työnsaantini ja saisin arvostetun ammatin. En tehnyt valintoja kuunnellen sydäntäni, vaan kuuluakseni johonkin ja saadakseni ulkopuolisten hyväksynnän. Pukeutumiseni oli sovinnaista ja neutraalia, en uskaltanut poiketa joukosta. Hieman vaivaa kuitenkin näin: kävin värianalyysissä ja opin noudattamaan vaatevalinnoissani tarkasti ja systemaattisesti oman värivuodenaikani värejä.
Olen ollut turvallisuushakuinen ja tylsä pukeutuja koko elämäni. Olen yrittänyt puskea rehevän ja värikkään Rubens-vartaloni ja iloisen persoonallisuuteni ihan väärään muottiin. Tämän oivallettuani tuntuu, että maailma on minulle avoin. En enää häpeä vartaloani, olen iloinen ja onnellinen lihava itseni. Uskallan ja haluan jatkossa näyttää persoonallisuuteni ja valoni sekä (lihavan) vartaloni myös muille.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 