Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Meillä ihmisillä on tarve haaveilla paikoista, jotka ovat kaukana ja joissa muut ovat käyneet. Sosiaalinenmedia on pullollaan kuvia ihmisistä, jotka ovat käyneet upeissa kaukaisissa paikoissa. Se synnyttää meissä tarpeen vierailla kohteissa, jotka muutkin ovat nähneet; mitä kauempana sitä parempi!

Koska pienen perheeni taloudellinen tilanne ei anna periksi matkustella ulkomailla joka vuosi, eikä ihan koko ajan kotimaassakaan, olen yrittänyt paikata jatkuvaa uuden näkemisen tarvettani lähimatkailulla. Partio-Jylhän luontopolku on Kannuksessa ja ajan sen ohi joka ainoa kerta, kun menen tervehtimään vanhempiani. Muutaman vuoden olemme mieheni kanssa puhuneet, että pitäisi kävellä tuo polku läpi. Olimme jo etukäteen ottaneet selvää, että luontopolku olisi noin 3km pitkä ja se olisi aikalailla tasamaata, joten suuria nousuja ja laskuja sen varrella ei olisi.

Olen ostanut viime viikolla maastopyörän ja eilisen pyörälenkin jälkeen ahterini (pieni ja kova satula vasten muhkeaa ahteria) oli sitä mieltä, että tänään ei pyöräillä. Illalla tulin muistaneeksi Partio-Jylhän luontopolun. Ehdotin reitin patikoimista ja mieheni suostui mielihyvin.

Lähdimme matkaan ennen puoltapäivää. Partio-Jylhän tienhaara on hyvin merkitty Kokkola-Kajaani-tieltä (valtatie 28). Kannuksen kirkolta Partio-Jylhälle kääntyvän tien risteykseen on hieman reilu 7m ja valtatie 28lta vielä noin 5km pienempää tietä, joka on noin puoleen väliin asfaltoitu, mutta hyvin kuoppainen. Tie päättyy puomiin, jonka vieressä on parkkipaikka luontopolulle aikoville.

Vähän matkaa polkua taivallettuamme, meille selvisi, että luontopolku kiertäisi Heinäjärven. Heinäjärvi on ollut pieni erämaajärvi, joka on kuivattu 1800-luvun lopulla, että saataisiin eläimille heinää. Kuivatun järven alueella kasvaa edelleen runsaasti saraa, jota nälkävuosina on Heinäjärven alueelta lehmille kerätty. Heinäjärvi on kuivatettu Heinäojan kautta. Oja on edelleen olemassa ja sen varrella kasvaa runsaasti vehkaa ja raatetta. Ojassa asustelee myös saukkoja, joista emme tosin nähneet vilaustakaan.

Polulla ei juuri ollut korkeuseroja vaan polku kulki tasamaalla. Se ei kuitenkaan tehnyt reitistä helppoa. Polku oli erittäin kivikkoinen, kantoinen ja juurakkoinen. Yöllä oli satanut, joten metsä oli märkä ja etenkin juuret sen vuoksi petollisia. Suomen ilmavoimat (itikat, hyttysen, sääsket, mäkäräiset, paarmat tms) eivät juuri matkantekoa häirinneet, paitsi syvänteissä olevissa kosteikoissa.

Reitin varrella oli myös laavu upeassa ikikuusikossa. Paikka on hämyinen ja Heinäoja luikertee laavun takana. Laavun seinustalla oli myös puita, jos olisi halunnut tehdä tulet ja nauttia metsän hiljaisuudesta pidempään.

Partio-Jylhän luontopolku on luonnoltaan hyvin vaihteleva. Heinäjärven soistuneelta alueelta havumetsään, josta matka jatkuu märän lehdon kautta takaisin havumetsään palaten vihdoin takaisin Heinäjärven tuntumaan. Alue on sen verran kaukana valtatiestä, ettei sinne kuulu liikenteen meteli, vaan saa nauttia luonnon äänistä, joita tosin keskikesällä (heinäkuu) on vähemmän, kun linnutkin viettävät hiljaiseloa.

Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun ihan kotinurkilta löytyy tällaisia helmiä!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Matkustaminen, Taide

Särestöniemi ja Junttila

6 heinäkuun, 201728 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Loman toiseksi viimeinen kokonainen päivä Levillä valkeni sateisena. Oli satanut koko yön. Koska oli kylmä, ”mökkimme” patteritkin olivat menneet päälle. Sisällä ei siis ollut kylmä, mutta ulkona mittari näytti aamulla jatkuvassa vesisateessa vain +6C. Tästä tulisi siis toinen ”sisäilypäivä”.

Yhdentoista jälkeen hyppäsimme uskolliseen Almaan ja ajoimme Särestöön, Reidar Särestöniemen ateljeekoti-museoon. Olen käynyt täällä ennenkin ja kirjoittanut käynnistäni. Särestö koskettaa silti jokaisella käynnillä. Tällä kertaa olivat uutta lampaat, jotka laidunsivat vanhan Särestön ja kahvilan välisessä maastossa. Lampaat olivat hieman arkoja, eivätkä antautuneet silitettäväksi, vaikka aidassa oli kyltti, että saa silittää, jos lampaat sen sallivat. Kyltissä olivat myös lampaiden nimet.

Olimme liikkeellä myöhemmin kuin viime vuonna. Särestöniemen museo avautuu kello 12 ja me olimme paikalla 12.40, joten museossa oli jo jonkin verran asiakkaita. Ihan hyvähän se on, että ihmiset ovat kiinnostuneita, mutta on niin miellyttävää tutkia taideteoksia omassa rauhassa ilman kiirettä ja paineita, että pitää jo siirtyä eteenpäin. Tälläkään kertaa muista vierailijoista ei tosin ollut juuri haittaa. Harva jaksaa tuijotella Särestöniemen tauluja niin kauaa ja intensiivisesti, että joutuisin kauaa jonottelemaan omaa vuoroani.

Näyttelyä oli muutettu, ja esillä oli aivan toisia tauluja kuin edellisvuonna. Siitä pisteet museolle! Ateljeerakennuksessa oli kolmisivuinen kertomus tämänkertaisesta näyttelystä. Esitteessä kerrottiin mm Yrjö Kaijärven ja Reidar Särestöniemen suhteesta, josta Reidar on maalannut useamman taulun. Muistelin tarinaa koko matkan takaisin Kittilän kylälle, koska tarina oli minusta romanttinen ja jollakin tapaa uskomattoman epätavallinen.

cof — Yrjö Kaijärvi ja Reidar Särestöniemi Reidarin maalaamana

Reidar Särestöniemen kodissa oli tällä kertaa esillä hänen erikoisia ja silmiinpistäviä vaatteitaan. Vitriinissä oli myös pahvikylteille kirjoitettuna tarinoita ja muistoja hänen pukeutumisestaan ja vaatteistaan. Parhaiten mieleeni jäi hänen mieltymyksensä rintaneuloihin ja solkiin. Ne torjuivat hänen mielestään pahoja henkiä kuten esimerkiksi depressiota. Mielenkiintoinen näkemys!

Särestöstä ajoimme Einari Junttilan museoon Kittilän keskustaan. Se on auki vain torstaisin 13-17, joten vesisade sattui juuri oikealle päivälle. Tosin Terttu Junttila kertoi, että jos joku haluaa museossa vierailla, voi soittaa ja hän tulee avaamaan museon. Hän asuu talon yläkerrassa. Särestössä kahvilassa työskentelevä nainen kertoi, että Junttilan kotimuseota pitävä Junttilan tytär olisi kovin puhelias ja ennusti vierailusta pitkää. Hän oli aivan oikeassa! Hän kertoi myös, että Reidar Särestöniemi tunsi Einari Junttilan ja haki tältä oppia omaan maalaamiseensa. Terttu Junttila taas kertoi, että hänen isänsä vietti maalausmatkoillaan öitä Särestössä ja opetti kahta Särestöniemen poikaa maalaamisessa.

Einari Junttilan museo on sodanjälkeen rakennettu ns rintamamiestalo, Junttilan perheen kotitalo. Museossa oli toinen pariskunta, kun me saavuimme paikalle. Tuo pariskunta lähti aika pikaisesti saavuttuamme. Junttilan tytär Terttu alkoi heti kertoilla muistelmiaan perheen elämästä. Hän kertoili sota-ajan kokemuksiaan mm siitä kuinka kotitalo paloi Lapin sodassa ja omasta evakostaan Ruotsin puolella. Einari Junttila oli maalannut aiheista muutaman taulunkin. Yksi maalaus oli omasta kodista rauniona, vain piippu jäi jäljelle. Tuon piipun ympärille rakennettiin perheelle myöhemmin uusi koti. Itseäni kosketti kuva palaneesta Kittilästä lumimyräkässä. Etualalla oli puunkarahka, jossa liehui punainen kangas kuin symbolina vuodatetulle verelle.

Junttila kunnostautui Lapin luonnon kuvaajana. Hän käytti taiteessaan lähinnä akvarelleja. Terttu-tyttären mukaan hän teki pitkiäkin maalausmatkoja tunturiin, jossa hän kertoi keskustelevansa Jumalan kanssa.

Einari Junttilan museo oli todella mielenkiintoinen tutustumiskohde, jossa ehdottomasti aiomme vierailla uudelleen seuraavalla Kittilän lomallamme.

Arkipäivän realismia, Matkustaminen, Taide

Sadepäivän aktiviteetit

5 heinäkuun, 20175 heinäkuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Suomen kesä jaksaa yllättää. Eilen paistoi aurinko ja mittari näytti +24C. Eilisiltana alkoi sade, jota on jatkunut koko tämän päivän. Lämpömittarin lukema on laskenut huimaavaan +4Cn, Ylläksellä jopa +3n. Ei naurata! Mutta satunnainen Lapin matkailija ei hämmenny, vaan etsii internetistä korvaavaa toimintaa sadepäivälle. Ilmoille ei voi mitään, mutta tekemistä takuulla löytyy tältäkin leveys- ja pituusakselilta sadepäiviksikin.

Aloitimme päivän kirkosta. Kittilän kirkko on tiekirkko, joten se avautui tänään yleisölle klo 11, jolloin me mieheni kanssa olimme ovenkahvassa tikkana. Kirkko on erikoinen t:n mallinen ja sen on yllättäen suunnitellut Engel, sama mies joka on suunnitellut usean Helsingin upeista vanhoista rakennuksista. Engel on suunnitellut myös kotikaupunkimme Kokkolan raatihuoneen. Kittilän kirkko säästyi vuonna 1944 saksalaisten perääntyessä Lapista, vaikka lähes koko kylä ympärillä tuhoutui. Ihme? Erikoinen sattumus kuitenkin. Kirkossa on vuonna 1685 valmistettu saarnastuoli, joka on saatu lahjoituksena Keminmaan kirkolta. Saarnastuoli on koko kirkon tummin kaluste. Kirkko on kokonaan valkoiseksi maalattu, kattoa myöten. Penkit ovat vanhan vihreät (vaalea harmaan vihreä). Kaunis kirkko jossa tunnelma oli valoisa ja silti harras.

Kittilästä jatkoimme matkaa Ylläkselle. Vettä tuli koko ajan, joten ulkoilu oli poissa laskuista. Ei ole mitään mieltä tarpoa vesisateessa kaikki varustukset märkänä. Vaeltamisessa ja luonnontutkailussa ei silloin ole iloa. Pysäköimme Kellokkaan (=luontokeskus) pihaan ja kipaisimme sisälle. Kellokkaassa tiesin, aamun nettisurffailun tuloksena, olevan Hannu Hautalan valokuvanäyttelyn (30.9 asti). Hautala on suosikkini luontokuvajana. Olen käynyt useamman kerran hänen Luontokuvakeskuksessaan ”Hannun jäljet”, joka sijaitsee Kuusamossa. Hautala on vanhan ajan kuvaaja, joka edelleen kuvaa filmille, eikä ole ottanut digi-kuvausta omakseen. Hän on kuuluisa etenkin lintu-kuvistaan.

cof — Hannu Hautalan kuva kuukkelista vuodelta 1983

Kellokkaassa Hannu Hautalan ”Metsänpoika” näyttely oli toteutettu kronologisessa järjestyksessä. Näyttely alkoi hänen ensimmäisellä julkaistulla kuvallaan korpista. Esillä oli myös video, jossa Hautala kertoi kuvistaan ja aiheistaan. Mukana oli myös sävelmiä, jotka olivat kuvitettu Hannu Hautalan valokuvilla. Jotkut kuvat ja musiikki sopivat niin hyvin yhteen, että liikutuin kyyneliin.

Hannun valokuvien jälkeen katselimme vielä Kellokkaan pysyvän kulttuuri- ja luontonäyttelyn Meän Maa. Näyttelyssä kerrotaan Pallas-Yllästunturin alueella olevien kuntien ja kylien elämästä ennen ja tänään.

Tunnustan. Aloitin katsomisen velvollisuudentunnosta. Infossa oleva tyär kehoitti katsomaan sen näyttelyn ja halusin olla mieliksi. Kannatti olla mieliksi. Näyttely oli yllättävän hyvin toteutettu. Erityisesti pidin kielestä. Näyttelyn opaskyltit olivat kirjoitettu lapin murteella.

Näyttelyssä paljastuu lappilaisten avarakatseisuus, luonnosta ammennettu viisaus ja veijarimaisuus. Rajat ovat olleet vain virkavaltaa varten. Koska elämä on ollut kovaa, on huumorilla ja toisia tukien selvitty päivästä ja vuodesta toiseen. Suosittelen molempia Kellokkaan näyttelyitä kaikille, jotka Ylläksellä vierailevat. Kannattaa myös katsoa viime vuonna ilmestynyt Pallas-Yllästunturin luonnonpuiston vuodesta kertova noin 25 minuuttia kestävä viedeo.

Tässä matkassa on vain yksi ainoa murhe, joka sekin on minimaalinen. Hiihtokeskuksissa on kesäloma! Olisimme halunneet käydä tänään ulkona syömässä. Kellokkaassa olisi kyllä ollut tarjolla lounasta ja pizzaakin varmaan jostain saisi, mutku mutku… Ruokasnobi haluaisi gourmet ruokaa! Kaikki tasokkaammat ravintolat ovat kesäteloillaan.

Mietimme jo mieheni kanssa keinoja miten saada Ylläksen ja Levin kesämatkailu nousuun. Loisimme lisää hyvin merkittyjä vaellusreittejä kesämatkailijoille, mainostaisimme kesäaktiviteetteja ja uusia retkeilyreittejä sekä ottaisimme mainostukseen mukaan geokätköilyn sekä maastopyöräilyn. Johan on kumma, jos ei näillä resepteillä saada kesäsesonkia tuottavammaksi! Kun Levi-Ylläksellä olisi kesäsesonkinakin enemmän matkailijoita, saisimme mekin ehkä halutessamme herkkueväät jostain tasokkaasta ravitsemusliikkeestä!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Taatsi

4 heinäkuun, 201728 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Levin loman kolmantena päivänä olimme suunnitelleet ajelevamme Taatsin Seidalle. Valinta oli tänään jo ihan käytännön sanelema, obeesi astmaatikko tarvitsi kahden aktiivisen patikointipäivän jälkeen tauon liikunnasta.

Iltapäiväksi oli luvattu sadetta, jopa ukkosta, joten lähdimme aikaisin matkaan. Könkäälle asti (n 8km) tie oli asfaltoitu ja sen jälkeen alkoi enemmän tai vähemmän kuoppainen soratie. Ajelimme hitaasti sillä emme halunneet missata yhtäkään tilaisuutta tutustua johonkin uuteen ja kiinnostavaan kohteeseen. Matkalla tosin ei juuri nähtävää ollut, paitsi pienellä mäenrinteellä sijaitseva pikkiriikkinen Hanhimaan kylä. Se oli näin myöhässä olevan kesän vuoksi täynnä luonnonkukkia: kurjenpolvia, niittyleinikkejä ja koiranputkia. Heinänuhaisen mieheni silmiä alkoi kutista ja nenä vuotaa, mutta hän ei antanut sen häiritä menoa.

Matkalla oli myös pari pitkän pitkää suoraa, joissa oli mahtavat näkymät vastapäiseltä mäeltä vastapäätä olevalle mäelle. Näkymä, jota etelän teillä ei näe.

Pokka on vaatimaton alle 10 asukkaan kylä Kittilän koillisimmassa osassa. Se kuuluu sarjaan: jos Tieva-baarin kohdalla räpäytät silmiäsi, saattaa kylän keskusta mennä sinulta ohi. Taloja kylässä ei juuri ole. Pokka on kuuluisa Suomen pakkasennätyksestä, joka näytti kylässä olevan taulun mukaan olevan -51,5C. Todella kylmää!

Pokan ”keskustan” (= vähän Tieva-baarin) jälkeen, kääntyi tie Taatsijärven suuntaan. Soratie muuttui entistä huonommaksi. Seutu oli kuivaa kangasmetsää ja havupuissa roikkui pitkiä naavatuppoja. Naavan paljous kertoo puhtaasta ilmasta, mikä noilla selkosilla ei ole ihme, sillä mitään saastuttavaa ei ole kymmenien ehkä jopa satojen kilometrien säteellä.

Taatsin Seidan kohdalla oli tiellä opastaulu ja reilusti parkkitilaa. Parkkipaikalla oli yksi auto, eikä minun tullessamme tarvinnut väistää ainoatakaan. Parkkipaikalta oli Seidalle noin 150m matka.

Seita on upea! Ei voi pieni ihmismieli käsittää luonnon voimaa ja kykyä luoda kauneutta. Ymmärrän oikein hyvin miksi saamelaiset ovat valinneet Taatsin seidaksi, jota on tultu palvomaan Norjan Kautokeinosta asti. On vaikea käsittää niitä voimia, jotka ovat luoneet tuon vastapäätä olevan kalliopahdan ja syvän Taatsijärven, josta alkaa Kitinen, yksi Lapin pitkistä joista. Jos ei olisi tiennyt sen olevan luonnon muovaama, olisi se näyttänyt kaivokselta tai kivilouhimolta. Saamelaiset ovat aikoinaan metsästäessään ajaneet peuroja kalliopahdalta alas järveen, josta ne on helpompi saada kiinni.

Itse Taatsin Seita on korkea ja kapea kalliomuodostelma. Olisi kiva tietää miten se on muodostunut, sillä on vaikea uskoa, ettei ihmiskäsi ole muotoillut sitä. Koko alueen yllä oli hiljaisuus ja miellyttävä pyhyyden tunne.

Seidalta ajelimme Taatsinjärven kämpälle jonka pihassa on nuotiopaikka. Meillä oli luonnollisesti makkarat mukana. Matkailu tekee nälkäiseksi. Kämpällä oli kaksi miestä purkamassa juuri tullutta halkokuormaa liiteriin. Toinen miehistä oli lappilainen ja toinen puheenparresta päätellen eestiläinen. Mukavia ja puheliaita miehiä olivat molemmat, etenkin tämä lappilainen. Hän kertoili omaan jäyhään tyyliinsä kokemuksiaan asumisesta etelässä. Eniten häntä ihmetytti, kun naapurit eivät sanoneet edes päivää. Hän oli muuttanut takaisin juurilleen ja asettunut perheineen Tepastolle. Paistoimme makkarat ja päätimme palatessa käydä vilkaisemassa miltä Tepaston kylä näyttää, koska nimi kuulostaa meistä molemmista niin mukavalta.

Tepaston lisäksi poikkesimme paluumatkalla myös Konkäällä sijaitsevalla Akanrimmin lintutornilla. Tuo vierailu jäi lyhyeksi sillä taivaalle olivat nousseet uhkaavat ukkospilvet ja kaukaisuudesta kuului jyrinää. Selvisimme kuitenkin jälleen matkasta kuivina!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Ruoppaköngäs, Pyhjärvenkierros ja Punainenhiekka

3 heinäkuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tämä päivä meinasi alkaa pettymyksellä, mutta onneksi vain meinasi. Aamulla satoi nimittäin vettä. Olimme suunnitelleet pieniä kävelyreittejä päivälle ja sade olisi tehnyt kävelemisestä huomattavasti epämiellyttävämpää. Onneksi sade loppui yhdentoista maissa ja pääsimme matkaan.

Ensin suuntasimme Alman (v.1995 Nissan Almera. ”Urheilumallinen” (lue matala) huippuyksilö, joka ei koskaan ole jättänyt minua vielä tienvarteen.) nokan kohti Ruoppaköngästä. Olimme lukeneet paikasta Retkipaikka.fi:stä. Polun alku oli helppo löytää, mutta paikan tolpilla merkityt polut veivät upeille kalliomuodostelmille ja könkään ääni kuului jossain taustapauhuna, mutta itse könkäästä ei näkynyt vilahdustakaan. Ihastelimme jylhiä kallioita ja otimme muutaman kuvan jonka jälkeen peruutimme (jalan tietenkin) muutaman sata metriä kallioisessa, kivikkoisessa ja juurakkoisessa metsässä.

Puolesta välistä kalliolle vievää polkua haarautui merkitsemätön reitti, jota lähdimme vielä seuraamaan. Valtavia kiviä ja uskomattoman kookkaita juuria väistellessä kiittelimme, että olimme valinneet Ruoppakönkään ensimmäiseksi kohteeksi. Löysimme itse Ruoppakönkään. Tosin ihailimme sitä aika kaukaa, koska köngäs oli kurussa ja kuru oli erittäin kostea ja siellä oli runsaasti aluskasvillisuutta mikä takasi myös sääskien ja mäkäräisten määrän. Ensimmäistä kertaa rekisteröimme, että ”Suomen ilmavoimat” ovat heränneet tähänkin Lapin kesään!

Ruoppakönkäältä olimme päättäneet ajella Pallastunturin maisemiin. Päivän varsinainen ohjelma olisi Pyhäjoenkierros. Matkalla tuntui, että on pakko poiketa Pallashotelilla. Pallastunturin ja vanhan hotellin näkeminen saa sydämeni aina hakkaamaan tavallista nopeammin ja tuntuu, kuin olisin palannut sydämeni kotiin. Ehkäpä jo ensi vuonna vietämme lähes koko loman Pallastunturin maisemissa?

Pyhäjoen luontopolku löytyi helposti. Lähdimme reippaasti taivaltamaan vain vesipullo repussa. Tarkoitus oli myöhemmin mennä Pallasjärven rantaan paistamaan makkarat. Reitin alkupää oli helppokulkuista lehtometsää. Itseni yllätti aika alkupuolella oleva valtava saniaispöheikkö, jonka keskellä kukki täydessä kukassa tuomia. Vastaavaa saniaisesiintymää en ole nähnyt vielä koskaan aikaisemmin.

Lehtomaisema muuttui äkkiä kuivaksi kangasmetsäksi. Polku muuttui kivikkoiseksi ja juuriakin oli taas kiitettäväksi. Polku nousi ensin mäelle, josta se sitten alkoi laskeutua taas joenuomaan. Vähän ennen puoltaväliä oli mukava taukopaikka: pieni laituri kalliolammen rannalla. Istuimme siinä tovin ja juttelimme kanssamme matkaa taittavan pariskunnan kanssa. He olivat samanlaisia nautiskelija-kävelijöitä. Pariskunnan miehellä oli kamera kaulassa ja hekin epäilemättä pysähtyivät kuvailemaan tuon tuosta. Tapasimme toisemme aina taukopaikoilla ja molemmat pariskunnat olimme suunnistamassa Pyhäjoenkierroksen jälkeen makkaranpaistoon Pallasjärven rannalle.

Maisemalaiturin jälkeen noustiin taas notkelmasta kalliolle. Edessämme oli upea kalliomaisema mäntyineen. Ihailimme maisemia ja olimme hyvin tyytyväisiä päivän reitin valintaan.

Kalliomaiseman jälkeen kävelimme jonkin matkaa tavanomaisessa lappilaisessa metsässä, kunnes saavuimme pienelle suolle. Suo oli aivan täynnä hillankukkia. Suolla oleva opastaulu kertoi hillan arkuudesta. Sato saattaa pilaantua kukkimisvaiheessa runsaasta sateesta tai vielä raakilevaiheessa kylmästä. Toivon todella, että hillasato onnistuu tänä vuonna! Hillankukkien joukossa oli runsaasti suokukkaa, joten koko suo oli valkea ja vaaleanpunainen. Taustalla häämöttivät Pallaksen huiput. Voiko kauniimpaa olla?

Loppumatkasta vastaan tuli vielä viiden poron lauma. Lauman johtajaporo kuopi meille kaviollaan maata, varoittaen tulemasta lähemmäksi. Soimme luonnollisesti poroille etuajo-oikeuden ja löntystelimme jo hieman väsyneinä porojen perässä.

Pyhäjärvenkierros on luontopolku ja se on merkitty käpymerkeillä. Reitillä on opastetauluja kertomassa luonnosta ja elinkeinoista alueella. Matkaa kertyy noin 3,5km, joka paikoin huonokulkuisesta maastosta johtuen, tuntuu kyllä reilusti pidemmältä. Huonojalkaisille en reittiä suosittele.

Luontopolun jälkeen suuntasimme matkamme Pallasjärven Punaisellehiekalle. Kyllä, hiekka todellakin on siellä punaista. Maisema on vertaansa vailla. Järven takana näkyivät Pallaksen vielä osittain lumen peittämät huiput. Punaisellahiekalla kohtasin elämäni ensimmäiset kuukkelit. Ne ovat veikeitä ja hieman röyhkeitä lintuja jotka norkuvat matkailijan eväitä. Nuotiolla oleva perhe syötti niille makkaranpaloja, joita linnut kävivät jopa kädestä noutamassa.

Makkaroiden ja muumilimsojen jälkeen sanoimme uusille tuttavillemme hyvästit ja suuntasimme takaisin majapaikkaamme. Olimme ajaneet tuskin viittä minuuttia, kun alkoi sataa. Kävipä meillä uskomaton tuuri!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Särkitunturissa

2 heinäkuun, 20172 heinäkuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Ensimmäisen kokonaisen Lapin lomapäivän kunniaksi päätimme kavuta Särkitunturiin. Särkitunturi oli ohjelmassa viimevuotisella Levin reissulakin, mutta viikko on rajallinen aika ja siihen ei voi sovittaa ihan kaikkea haluamaansa. Viime vuonna olimme Levin maisemissa ensimmäistä kertaa, ja koko seutu oli siis vieras. Aikaa meni paikkaan tutustuessa, eli ajellen päämäärättömästikin tutustuen alueeseen. Tänä vuonna pystyisimme paikkailemaan sivistykseen jääneitä aukkoja.

Minua pelotti lähteä tunturiin. Lihava astmaatikko ja kolmen kilometrin nousu eivät kuulosta varsin vakuuttavalta samassa lauseessa. En luonnollisestikaan maininnut pelostani mitään aviomiehelleni, sitkeä ja ylpeä kun olen. Vedin tyynesti vaelluskengät jalkoihini, ja ajattelin, ettei se matka tapa vaan vauhti.

Särkitunturiin lähtevän polun vieressä on parkkipaikkaa molemmin puolin tietä. Tien toisella puolella on maisemaparkki, josta voi ihailla Särkijärveä ja sen takana näkyvää Pallasta. Pysäköin autoni Särkitunturille lähtevän polun läheisyyteen tien toiselle puolelle ja lähetin mielessäni rukouksen ylös, että selviäisin ilman suurempia vaurioita reissusta.

Alkumatka taivallettiin tavanomaisessa lappilaisessa metsässä. Ilma tuoksui koivulta ja mustikanvarvuilta. Alku oli yllättävänkin helppoa. Loivaa nousua ja minua puuskutti vain hieman. Vähän ennen puoltaväliä tuli vastaan kaksi iäkkäämpää naishenkilöä, ja minä sain virtaa: ”jos nuo ovat jaksaneet, niin kyllä minäkin!”

Puolenvälin jälkeen oli virallinen pysähdyspaikka. Sarvivaarassa oli kota, vessat ja liiteri puille. Kota näytti olevan aika uusi ja paikalla oli jopa metalliset makkaranpaistotikut. Kodan vieressä oli pieni tunturilampi, jossa tunturista palatessamme oli nuoria naishenkilöitä uimassa. He olivat sanoneet miehelleni, että vesi oli yllättävän lämmintä, lämpimämpää kuin Jerisjärvessä tai Särkijärvessä.

Kodalta alkoi sitten varsinainen nousu. Reilu kilometri oli suoraa nousua. Maasto muuttui kuivaksi ja kituliaaksi mäntymetsäksi. Oli todella kuuma päivä, palattuamme takaisin oli varjossa mittarissa +25C. Tuo metsä tuoksui männylle ja suopursuille. Rakastan kuivaa mäntymetsää sekä kituliaita ja vänkkyröitä latvasta taipuneita mäntyjä ja keloja!

Vähän ennen huippua siihen asti helppokulkuinen ”highway”, jota oli helppo noususta huolimatta taivaltaa, muuttui kivikkoiseksi ja epätasaiseksi. Onni oli se, että olimme saapuneet perille Särkitunturin laelle. Huipulla oli enää muutama puunkarahka ja paljon kiveä. Yllättäen tunturissa oli myös kaksi pientä lampea. Näkymä alas ja muihin tuntureihin oli sanoinkuvaamattoman upea. Tunturissa oli tulentekopaikka ja kömmänä puille sekä pieni wc.

Paistoimme makkarat ja juttelimme kahden miellyttävän nuoren miehen kanssa, jotka kertoivat asuvansa Levillä. On aika hauska ilmiö, miten luontoreissuilla kohtaa yleensä miellyttäviä ihmisiä, joilta saa uusia vinkkejä seuraaville retkille. Pieni lepotauko tuli kyllä tarpeeseen. Istuimme tovin laella ja ihailimme maisemia tuntien itsemme pieniksi ja jopa tyhjänpäiväiseksi mahtavan luonnon rinnalla.

Paluumatkasta ei ole lapsille kerrottavaa. Alastulo oli helppoa eikä lihavaa astmaatikkoakaan puuskututtanut ensinkään. Viikolla vihoitellut polvikin osasi olla muistuttamassa olemassa olostaan.

Särkitunturi on vierailemisen arvoinen kohde, jos olet Muonio-Kittilä akselilla lomalla ja se on myös valittu Suomen kansallismaisemien joukkoon. Me rakastuimme paikkaan!

Arkipäivän realismia, Historia, Matkustaminen

Iin Hamina

1 heinäkuun, 201716 joulukuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tämän kesän lomamatka Leville on alkanut. Lähdimme aamulla vanhempieni luota ajelemaan kohti meille molemmille mieluista lomakohdettamme. Ehdotin alkumatkasta miehelleni, josko pysähtyisimme ja tutustuisimme Iin Haminaan. Olin lukenut paikasta Retkipaikka.fi:stä, ja paikan historia ja miljöö kiehtoivat minua.

Pysähdyimme Iin kirkon eteen ja minua odotti suuri iloinen yllätys. Kirkon pihalta asteli vanha luokkakaverini Riitta. Huomasin hänet jo kaukaa ja parkkeerasin autoni ihan vinkkeliin kiireessä, koska pelkäsin, että tuttavani ripeänä naisena kerkeää painella tiehensä, ennen kuin olen ulkona ja pääsen kajauttamaan suuriäänisen tervehdykseni. Olipa mahtavaa tavata kaveri vuosien takaa. Vaihdoimme kuulumiset ja hän antoi vinkkejä Iin Haminaan tutustumiseen sekä mistä voisi nauttia mahdollisesti virvokkeita ennen matkan jatkamista.

1-DSC_0033 — Iin kirkon alttaritaulun on maalannut Eero Nelimarkka. Jeesukselle hän ei aluksi ollut maalannut partaa lainkaan, mutta se piti lisätä jälkeenpäin, koska kansa oli sitä mieltä, että Jeesuksella pitää parta olla.

Vaihdettuamme kuulumiset, suuntasimme mieheni kanssa ensin sisälle Iin kirkkoon. Siellä oli alkamassa hautajaiset, joten vain nopeasti vilkaisimme sisälle ja otin muutaman valokuvan, ennen kuin jatkoimme matkaa Iin Haminaan. Iin Haminan nimi tulee ruotsinkielisestä sanasta hamn – satama. On olemassa todisteita, että paikalla on ollut asutusta jo 1300-luvun lopulla. Eli ei mikään ihan turha alue. Viralliseksi kauppapaikaksi Oulun, Kemin ja Tornion rinnalle Iin Hamina julistettiin 1531. Tärkeimpänä kauppatavarana oli lohi, mutta myös turkikset ja kuivattu hauki kuuluivat talonpoikien markkinoille tuomiin kauppatavaroihin.’

1-DSC_0041

Kiersimme Iin Haminaa ensin menemällä Yläkatua tien päähän ja palatessa poikkesimme Alakadulle, jota pitkin astelimme takaisin. Olo oli hyvin kotoinen! Ihan kuin olisimme astelleet oman kotikaupunkimme Kokkolan Neristanissa eli vanhassa kaupungissa. Eroja toki on. Iin Hamina on rakennettu todella tiheään. Jotkin talot ovat seinästä kiinni toisissaan ja kadut ovat vieläkin kapeammat kuin kotikaupunkimme vanhassa kaupungissa. Reunimmaisena olevan alakadun talojen takana virtaa Iijoki. Näistä taloista on siis upea näkymä joelle!

1-DSC_0039

Päätimme Iihin tutustumisen Riitan neuvojen mukaan alueella olevaan Huilinki-kahvioon. Kahvio ei itse asiassa ollut vielä auki, paikan pitäjä oli vielä moppaamassa lattioita edellisen päivän jäljiltä. Hän huikkasi meille ystävällisesti, kun tulimme sisälle. Koska halusimme vain kylmää juotavaa, hän tuntui olevan tyytyväinen ja alkoi kertoa meille työstään ja kahvion historiasta. Rakennus oli aikoinaan ollut uittomiesten kämppänä. Yläkertaan oli sisustettu yksi huone esittämään millaiset uittomiesten olot aikoinaan rakennuksessa olivat olleet. Pihalla oli myös uitto-museoksi varustettu vanha aitta, johon halukkaat voivat tutustua. Me jätimme sen tällä kertaa väliin. Istuimme hetken pihamaalla ja maistelimme Yli-Kiimingissä tehtyä jäätelöä ja nautimme miellyttävän pihapiirin tunnelmasta ja ihanasta auringon paisteesta. Kahvilan emäntä tuli vielä pihalle jututtamaan meitä ja kertoili paikallisista tilaisuuksista ja Huilingissa järjestettävästä musiikkitapahtumasta. 1-DSC_0061

1-DSC_0058

Jos olet matkalla pohjoiseen, ei Iitä kannata ohittaa. Siellä on paljon mielenkiintoista nähtävää, runsaasti historian havinaa sekä todella ystävällisiä ihmisiä!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

Ihmiset ja oma väsymykseni

12 kesäkuun, 201728 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulla on ollut pidempi sisäänpäin kääntymisen-jakso. Kolmisen viikkoa on ollut aikaa pohdiskella omaa elämää ja miettiä valintoja. Sunnuntaina oli pienen kuoleman paikka. Murehdin vääriä valintojani ja mietin mitä elämäni VOISI olla. Pohdintojeni tuloksena tulin päätelmään, että olen juuri siellä missä pitääkin! Muuta en muuttaisi kuin ammattini. Ammatinvalinta on mennyt poskelleen, koska en ole uskaltanut tarpeeksi. Takaraivossa on nakuttanut lapsesta asti, etten kykene, osaa enkä ole tarpeeksi. Kaiken kaikkiaan, ammatin unohtaen, olen hyvinkin tyytyväinen ja onnellinen juuri nyt.

Sisäänpäin kääntymistä ja hiljaisuutta tarvitsen runsaasti. Ilman sitä jokin minussa ei vain toimi. Huomaan olleeni liian paljon ihmisten seurassa, kun alan käydä negatiiviseksi ja minusta tulee kärkäs sanomaan sekä kommentoimaan. Nämä ominaisuudet eivät pue ketään. Pidän ihmisistä, mutta tarvitsen huomattavan paljon yksinäisyyttä ja rauhaa jaksaakseni kaikkia pelejä ja draamaa, joita väistämättä tulee ihmisten kanssa ollessa.

Ihmissuhteet ovat minulle siunaus ja taakka. Oikeiden ihmisten (=minulle hyvää tekevien ihmisten) kanssa tunnen voimaantuvani. Nämä ihmiset ymmärtävät, etten voi olla heille jatkuvasti satavilla. He välttävät juoruilua keskittyen elämisen ilon ja ympäröivän maailman kauneuden näkemiseen. Jotkut ihmiset saavat jo pelkällä olemassa olollaan voimat valumaan jäsenistäni ja negatiivisuus hiipii mieleeni kuin syöpä, syöden sieltä kaiken kauniin ja positiivisen.

19059074_843653389120233_4603001382138794002_n — Kuva: Facebook ”Mind Of An Introvert”

En ole vielä oppinut suojautumaan muiden ihmisten energioita vastaan. Vuosia olen sitä opetellut, että elämäni olisi helpompaa, että jaksaisin arjessa. Minulle olisi mukava olla vain kotona. Voisin linnoittautua käsitöineni ja kirjoineni kotiin, käyden välillä metsässä kamerani kanssa. Se olisi helppo, mutta väärä valinta. Vuosia sitten ajauduin tilanteeseen, jossa jouduin selkä seinää vasten oman elämäni kanssa. Sain kriisiapua, jonka aikana oivalsin tärkeän asian. Minulle on tärkeintä lähteä kotoani kerran päivässä ja nähdä ihmisiä. Käydä kirjastossa tai lähikaupassa jutellen muutama sana minua palvelevan henkilön kanssa. Ihmiskontakti on minulle kuitenkin päivittäin tärkeä, vaikka viihdynkin parhaiten yksin.

Olen alkanut valikoida ihmisiä joiden kanssa olen tekemisissä töiden ulkopuolella. En halua antaa arvokasta aikaani ihmisille, jotka horjuttavat hyvinvointiani. Oma hyvinvointini on minulle kallisarvoinen asia. Hoen itselleni voimalausetta: ”Ympärilläni ovat oikeat ihmiset!”

Vaikka ihmiset usein saavat minut väsähtämään, pidän ihmisistä ja olen onnellinen jokaisesta kohtaamisesta! Elämä on ristiriitojen tie.

Arkipäivän realismia, Ihmisarvo, Kannanotto nykypäivän tilanteeseen

Soite/sote

8 helmikuun, 20178 helmikuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olemme jo hetken eläneet sote-aikaa. Sote on julkisen sektorin hanke, jonka tavoitteena on kaventaa ihmisten hyvinvointi- ja terveyseroja, parantaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen yhdenvertaisuutta ja saatavuutta sekä hillitä kustannuksia. Näillä sanoilla Sote määritellään wikipediassa. Kokkolan ja koko Keski-Pohjanmaan alueella alueella sote on saanut nimen soite. Soite:n omilta nettisivuilta löytyy hieno lause: ”Soite-kuntayhtymän tunnuslause on ”Ihminen keskiössä”. Tuon tunnuslauseen ja perusperiaatteen ympärille tiivistyy koko keskipohjalainen sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän perusajatus”.

Olen itse hoitotyön ammattilainen ja tehnyt sairaanhoitajana töitä lähes 20 vuotta. Olen seurannut ammattini vuoksi sote-keskustelua alusta asti. Päällimmäisenä ajatuksena on koko sote-uudistuksen aikana ollut ajatus, että asioista ovat päättämässä henkilöt, jotka eivät tiedä käytännön sosiaali- ja terveyspalvelualan työstä juuri mitään. On väläytelty hoitopaikkojen tiivistämistä, joka tarkoittaisi hoitohenkilöstön pienempää tarvetta. Mitenkähän mahtaa onnistua, kun tälläkään hoitohenkilökuntamäärällä ei tahdo aina riittävää määrää käsipareja hoitotyössä olla, vaikka töitä tehdään ns ”niska limassa”? Suurin pelkoni on, että terveydenhoito yksityistetään kokonaan. Se mahdollistaa pahimmassa tapauksessa mm terveyskeskuspalvelujen luisuvan ulkomaalaisomistukseen ja työn tekee se, joka siitä halvimmalla selviää. Kuinka käy enemmän hoitoa vaativien potilaitten? Jo nykyään tavallinen hoitopaikka yksityisessä palvelutalossa saattaa maksaa vanhukselle 1600€ kuukaudessa. Hyvin harvalla tavallisella eläkeläisellä on varaa tällaisiin maksuihin. Mitenkähän mahtanee käydä kun kaikki palvelut siirtyvät yksityisille yrittäjille?

Olen kuullut että Kokkolan yhteispäivystyksestä on saanut kaikki sijaiset lähteä. Töitä tehdään vain vakituisella henkilökunnalla. Mahtaakohan saamani tieto pitää paikkaansa? Jos näin on, en enää haaveile työstä päivystyksessä, kuten joskus tein. Haluan tehdä työni rauhassa ilman jatkuvaa stressiä hoitovirheistä tai fataaleista virhearvioinneista jatkuvan kiireen vuoksi.

Eniten minua kuitenkin surettaa Kokkolan kehitysvammaisten puolesta. Päivätoimintakeskus Kompassista saavat lähteä kaikki 5 henkilökohtaista avustajaa. Henkilökohtaiset avustajat alkoivat ajaa asiaansa ja nyt Kompassiin ollaan avaamassa muutama avustajan paikka, joita myös jo avustajina toimivat ilmeisesti voivat hakea. Muutosta toimittavan viranomaisen käytös on ollut ala-arvoista. Hän on mm maininnut eräälle omaiselle seuraavasti ”Siellähän on ruhtinaalliset olot, me yritämme tehdä niistä siedettävät” Miksi muuttaa tilannetta, jos kaikki ovat siihen tyytyväisiä. Miksi lähteä sekoittamaan kehitysvammaisen elämää joille kaikki muutokset ovat vaikeita, ja saattavat aiheuttaa pahan taantumisen voinnissa. Taantuman kiinni kuromiseen saattaa pahimmassa tapauksessa mennä vuosia. Kompassissa henkilökunta on tyytyväistä ja esimies ilmeisen tyytyväinen työntekijöihinsä. Kompassin asiakkaille on ollut pakko kertoa tulevasta muutoksesta ja tieto on jo aiheuttanut heissä levottomuutta.

Vammaisilla on lain mukaan oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Onko soiten viranomainen perehtynyt vammaispalvelulakiin? Vammaispalvelulain 8d § sanotaan mm näin: Henkilökohtaisen avun järjestämistavoista päätettäessä ja henkilökohtaista apua järjestettäessä kunnan on otettava huomioon vaikeavammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset. Kaiken tämän päälle soiten muutoksesta vastaava viranomainen on maininnut, ettei Kompassin tällä hetkellä toimivista henkilökohtaisistaavustajista kannata välittää; hehän ovat vain sijaisia!

Jos Keski-Pohjanmaan soitessa on ihminen keskiössä, niin kysymykseni on: ketä sillä ihmisellä tarkoitetaan? Sitä viranomaistako, joka saa hyvää palkkaa ja katselee sosiaali- ja terveyspalveluiden kentällä tehtävää työtä norsunluutornistaan? Vai takoitetaanko sillä oikeasti sitä potilasta/asiakasta, jonka vuoksi näitä palveluita järjestetään? Onko oikeasti tarkoitus parantaa ihmisten vointia ja terveyttä vai halutaanko vain, että kaikki näyttää hyvältä paperilla. Vielä tahtoisin tietää onko potilaalla/asiakkaalla itsellä oikeus päättää tai edes ilmaista mielipidettään siitä, mikä hänen mielestään on hyvää palvelua? Vammaisilta tuo oikeus taitaa puuttua, sillä asiat järjestetään heitä kuuntelematta ja vammaispalvelulain hengen vastaisesti.

Arkipäivän realismia, Runot

30.1.2017

30 tammikuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tahtoisin kirjoittaa

mutta mieleni työntää ikäviä kirjaimia paperille

kirjaimet muodostavat ikäviä ja katkeria sanoja

joita en halua julkaista.

Olen väsynyt.

Mieleni pyörittää tyhjää levyä päässäni.

Yritän olla itselleni armollinen.

Huomenna.

Ehkä jo huomenna kykenen parempaan.

Väsymys ei ole sama kuin masennus

sanon itselleni.

Tämä väsymys ei lähde nukkumalla

sen olen jo kokeillut.

Ei elämässä aina saa mitä haluaa.

Aika montaa sammakkoa joutuu suutelemaan

että löytää prinssin.

Olen jättänyt käyttämättä aikamoisen määrän rohkeutta.

Tänään on maanantai.

Huomenna kaikki on jo paremmin.