Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Valokuvausta keväällä 2022

Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.

Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.

Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.

Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.

Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.

Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Toipilaana

Leikkauksesta on nyt kulunut 6 vuorokautta. Aika on mennyt nopeasti ja parantuminen on edennyt hyvin.

Tiesin jo ennen leikkausta, että itse leikkaus ei olisi ongelma, vaan ongelmana tulisi olemaan se, kuinka pystyn olemaan ponnistelematta ja nostelematta kokonaisen kuukauden. Olin aivan oikeassa.

Leikkauksen jälkeinen viikonloppu meni vielä suhteellisen hyvin. Alamahalla olevat tikit ilmoittelivat välillä olemassaolostaan ja napsin satunnaiseen kipuun vuorotellen Panadol 1g tai Buranaa 600gr tabletteja. Ohjeena oli ottaa ne yhdessä 3x/vrk, mutta selvisin viikonlopun 3 kiputabletilla päivässä 6 sijaan. En näe tarpeelliseksi ottaa niitä enempää kuin mihin on tarvetta. Olen pyrkinyt selviämään niin pienellä lääkemäärällä kuin mitä se on mahdollista. En tiedä miksi, mutta näin vaan teen. Sairaanhoitajaksi olen aika lääkevastainen. Parhaiksi kokemani lääkkeet ovat ruoka, liikunta, lepo ja ulkoilma.

Viikonloppu meni siis lähinnä kutimen kanssa televisiota möllöttäessä. Yritimme jo viime vuonna suorittaa Helmet elokuvahaastetta ja vailinaiseksihan se jäi, kun kaikki aika meni ulkoillessa. Tänä viikonloppuna katsoimme 4 elokuvaa kahdessa päivässä. En ikinä ole katsonut noin montaa elokuvaa noin lyhyessä ajassa. Yllättävää oli myös se, että kaikki elokuvat joita katsoimme, olivat hyviä! En siis kerennyt turhautua tai pitkästä kovinkaan pahasti 3 ensimmäisen vuorokauden aikana.

Maanantaista alkaen jäinkin sitten päiviksi yksin kotiin, kun Hani palasi töihin. Tiesin, että tästä alkaisi sinnikkyyden testaus. Maanantai-aamupäivän istuin ja ihmettelin, kudoin ja kuuntelin äänikirjaa. Tiistaiaamuna mulla ei pinna enää venynyt. Suunnittelin päivälle ohjelmaa. Juttelin Pohjois-Pohjanmaalla asuvan ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, viestittelin toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siinä sivussa hoidin itselleni parturiajan iltapäivälle.

Halusin neljän sisällä vietetyn päivän jälkeen ulos. Mulla on lupa kävellä, kunhan en liioittele ja ala suorittamaan. Päätin lähteä parturiin kävellen, kun matkaakin on vain kilometri suuntaansa. Tuumin, että istunhan siellä Ellun tuolissa siinä välissä sitten kuitenkin lähes puoli tuntia, että saan leppuuttaa alamahaani. Voi sitä riemua kun pääsin ulos ja ulkona oli upea helmikuinen pakkaskeli!

Eilen en vielä kerennyt pitkästyä ja kävelylenkin parturiinkin meni ihan hyvin. Paluumatkalla tunnistin tosin, että enempään en vielä kykene, joten tarvitsee ottaa rauhallisemmin taas yksi päivä.

Tänään keskiviikkona olenkin sitten pitkästynyt huolella! Olen touhunnut kotona kaikkea pientä, yrittänyt kutoa ja kuunnella äänikirjaa. Levottomuus meinaa iskeä. Sellainen sisäinen kutina, että pitäis tehdä jotain, ikää kuin olisi synti olla vain. Mistä mahtaa nousta tekemisen (suorittamisen) tarve? Yritän sanoa itselleni, että minun pitää olla paikoillani , vain siten saan itseni kuntoon leikkauksen jälkeen. Jokin ääni sisälläni yrittää kuitenkin vinkua, että kyllä sä voit jotain tehdä ja että ethän sä nyt laiska halua olla.

Tällaista se on: toipilaana oleminen. Raivostuttavaa ja ihanaa. Onneksi osasin odottaa sitä, että kun keho ei kykene toimimaan, ja on liikaa aikaa miettiä alitajunta alkaa nostaa kaikkea kuonaa käsiteltäväksi. Annan itselleni ja keholleni aikaa. Hiljaa hyvä tulee!

Arkipäivän realismia, Terveys

Leikkauskokemukseni

Keskiviikkona puoli kaksi puhelimeni soi, kun olin töissä asukasasioita käsittelevässä kokouksessa. Soiten leikkausosaston sihteeri soitti kysyäkseen sopisiko minulle ilmoittautuminen leikkaukseen torstaina 17.2.2022 jo klo 9.00. Kyllä, kiitos, sopii! Niin äkkiä leikkaus pois alta kuin mahdollista!

Olin hoitanut kaikki leikkauksen esivalmistelut kuten oli neuvottu: käynyt labrassa X2, tyhjentänyt suolen (kammottava kokemus!!!) ja käynyt edellisenä iltana saunassa. Lääkkeet sain aamulla ottaa pienen vesitilkan kanssa ja peseydyin vielä ennen taksin tilaamista. Olisin halunnut mennä omalla autolla, mutta ajattelin, että on kaikkien kannalta turvallisempaa mennä taksilla.

Hätäinen kun olen, olin sairaalalla ilmoittautumassa jo ennen puolta yhdeksää. Hyvä niin, sillä heti kun olin saanut sairaalan vaatteet päälleni, huuteli hoitaja nimeäni. Ensimmäinen hoitaja kyseli nimeni, mihin leikkaukseen olen tullut ja tarkisti lääkityksen. Hän kertoi, että mun gynekologisen laskeuman korjaus on suunniteltu tehtäväksi spinaalipuudutuksessa (selkärankapuudutus): mitä mieltä olisin asiasta. Kyllä! Minulla oli mielipide. Vaikka tiesin, että toimenpide on pieni ja rutiinia kirurgille, mä haluan tajun kankaalle! Sairaanhoitajana en pysyisi aloillani puudutuksessa, vaan seuraisin mittareita ja laitteita stressaten koko ajan leikkauksen etenemistä. Hoitaja sanoi hymyillen kirjoittavansa leikkauspapereihin, että potilas haluaa tajun kankaalle.

Tovin sain istua aulassa muutaman pyjama-asuisen miehen kanssa, kun seuraava hoitaja tuli papereiden kanssa hakemaan minua leikkaussaliin. Tämäkin hoitaja kysyi nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Leikkaussalissa minua odotti muutama hoitaja ja pian tuli leikkaavat lääkärit. Kyllä kaksi kappaletta lääkäreitä samassa leikkauksessa: erikoislääkäri ja erikoistuva lääkäri. Mukavia nuoria (vai olenko mä vain vanha?) ihmisiä molemmat. Hekin kysyivät nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Aloin jo kyllästyä puheenaiheeseen. Kun leikkaavat lääkärit lähtivät, saapui anestesialääkäri. Hän luki leikkauspaperit eikä alkanut vänkäämään asiasta kanssani, vaan ruiskutti unilääkkeet suoneen, heti kun oli saanut kanyylin suoneen.

Seuraava muistikuva minulla onkin sitten heräämöstä. Leikkaus oli ohi ja mennyt hyvin. Mulla oli seurantalaitteina verenpaine- ja saturaatiomittarit ja happimaski kasvoilla. Saturaatio oli 100% ja verenpaineeni olivat laskeneet leikkaussalissa näkemistäni 205/107stä 130/85. Mä en tunnista jännitystä, mutta kroppa tunnistaa!

Ihana nuori poninhäntäpäinen hoitaja tuli kysymään haluaisinko vähän vettä juotavaksi ja vaihtoi happimaskin aluksi viiksiin. Mä olen tottunut juomaan vettä 3-5dl laseista, joten noin 1dl vesilasillinen tuntui säälittävät määrältä.

Siinä mä sitten tolokkuunnuin heräämössä. Lääkärit toivat sairaslomalapun ja kertoivat pikaisesti leikkauksesta. Kukaan ei kuitenkaan oikein ollut kiinnostunut mun voinnista. Kun pääsin eroon seurantalaitteista ja happiviiksistä käveleskelin ympäriinsä itsekseni. Minulle oltiin tehty selväksi, että pääsisin kotiin, kun pissaaminen onnistuisi. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut vaikka heti valehdella hoitajille, että nyt sain liristettyä pissat, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Kuljin edestakaisin keittiölle ja hain milloin vissyä, milloin vettä tyhjään vissypulloon.

Ensimmäistä onnistunutta vessareissua jouduin kuitenkin odottamaan lähes ilta seitsemään asti. Ja vessasta suoraa tiskille tiedottamaan: ” nyt toimii, mä lähden kotiin!” Tällä ilmoituksella sain luvan lähteä kotiin. Siinä hoitajat olivat kuitenkin tarkkoja, että ilman saattaja en kotiin saanut lähteä. Hani tulikin sitten hakemaan minut leikkausosaston ovelta.

Oli ihana tulla kotiin, vaikka varsinainen stressi alkoikin kotiutumisesta. Osaatko olla niin liikkumatta ja rauhassa, etten mitätöi leikkauksen tuloksia ponnistamalla niin, että tikit repeytyy?

Aktiivinen elämäntapa, Elämänmuutos

Tavoitteet vuodelle 2022

Mulla on tapana kirjoittaa jonkinnäköisiä tavoitteita itselleni näin vuoden alussa sekä pienempiä tavoitteita syksylle. Syksy 2021 tavoitteista olen kirjoittanut jutunkin tänne blogiin.

Miettiessäni tavoitteita vuodelle 2022, mulla alkoi nyppimään oikein huolella. Huomasin, että toistan samoja asioita kuin papukaija. Ruokavalio, paino ja liikunta, ihan kuin elämässä ei muuta olisi!

Hyötyliikunta on nyt hanskassa, kun työpäivinä tulee vähintään 5km kävelyä/pv, koska kuljen työmatkat kävellen. Löydettyäni omat liikuntalajit (golf, frisbeegolf, suunnistus ja maastopyöräily), joita lähden tekemään mielelläni, ei mun enää tarvitse patistaa itseäni liikkeelle, vaan ennemminkin toppuutella, kun Polar-kellon ohjelma huutaa punaisella ylirasitusta.

Tiedän, että tarvitsen ruuan tavoitteekseni edelleen. Tarkemmin sanottuna ruokailun säännöllisyyden opettelun. Tiedän mitä syödä, mutten sitä miten. Säännöllinen ruokailu on minulle todella vaikeaa oppia ja toteutta. Syön kyllä oikeita ruokia, mutta määrät mättää ja edelleen syön aivan liian iltapainotteisesti.

Haluaisin unohtaa kokonaan painotavoitteen. En näe järkeä tuijottaa vaa’an lukemaa, kun voin vihdoinkin hyvin. Tärkeintä on, ettei paino nouse. Haluaisin unohtaa painotavoitteen, mutta tiedän, että jos en seuraa painoani, se lähtee kiitolaukalle. En siis aseta tavoitteekseni tiettyä kilomäärää, vaan säännöllisen painonseurannan.

Yritin miettiä uusia tavoitteita näiden jo kuluneiden tavoitteiden tilalle. Oman talouden kuntoon saaminen tuli mieleen ensimmäiseksi. Mulla ei ole taloudellisia ongelmia, mutta haluan paneutua paremmin omaan rahankäyttööni ja saada reilummin rahaa säästöön. Tavassa, jolla käytän rahaa, on parantamisen varaa. Minulla on tapana tuhlata usein juttuihin, joita en oikeastaan tarvitse lainkaan, kuten esimerkiksi harrastusvälineisiin. Voisin esimerkiksi sanoa kotona ympäriinsä katsellessani: ”Katsopas Marja kaikkea tuota villalankaa nurkissa! Se OLI kaikki rahaa…!”.

Toinen kokonaan uusi tavoite, jota aiemmin ole kyennyt edes harkitsemaan on 100% työaika koko vuoden 2022 ajan. Säännöllinen työaika ja yövuorojen poisjääminen kokonaan ovat selvästi kohentaneet mun fyysistä vointia, ja auttaneet jo reilun kuukauden kokemuksella jaksamaan paljon paremmin arjessa. Unenlaatukin on huomattavasti parempaa. Joten luulenpa hyvinkin jaksavani tehdä tämän vuoden täyttä työaikaa, mahdollisesti useamman tulevankin vuoden.

Siinäpä niitä onkin tavoitteita tälle vuodelle. Tiivistettynä: ruokailu ja talous kuntoon, niin jaksan tehdä täyttä työpäivää. Tavoitteena siis hyvä arki!

Elämäntapamuutos, Hyvä arki, Terveys

Missä mennään elämäntapamuutoksessa

Yhtään ei huvita kirjoittaa tätä! Ei ole kiva myöntää, etten osaakaan vielä niin kamalan hyvin. Mutta pakko se on myöntää: vaatteet kiristää. Jos en tee asialle jotain nyt, joudun kohta hommaamaan isompia vaatteita.

Joka ainoa joulu vannon itselleni, että nyt otan iisisti. Tänä vuonna tehtiin päätös, ettei osteta ainoatakaan suklaarasiaa kotiin. Ja siltikin meni ihan persielleen! Oon syönyt niinkuin ruoka loppuisi maailmasta ihan just. Liikkunut olen, mutta eihän se liikunta auta jos ruokavalio on poskellaan. Olen syönyt suolaista ja makeaa, ja sitten vähän suolaista päälle. Sanalla sanoen kaikkea. Ja paljon!

Oltiin viime viikonloppuna reissussa Tampereella, eikä kyllä yhtään huvittanut kierrellä alennusmyyntejä. Viime vuonna nautin alennusmyynneistä vielä hurjasti, kun mulle löytyi runsaasti kokoja. En mä tänä(kään) vuonna mitään uutta olisi tarvinnut, mutta jokainen naisihminen tietää alennusmyynneistä etsimisen ja kivojen vaatteiden kokeilemisen ilon. Aivan sama löytääkö mitään vai ei, se juttu on siinä etsimisessä. Ei huvittanut edes etsiä, ku elopaino on päässyt kohoamaan niin, että polvia särki jo muutaman kilometrin kävelystä. Tiesin, että paino on noussut sen verran, että kokoa 46 pienempiä vetimiä on turha katsella. Ilo alennusmyynneistä oli siis kadoksissa!

Kyllähän mä tiesin, että oon lipsunut, mutten ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Kieltäminen on mun egoni yleisin huijausmenetelmä. Työstin asiaa lauantain ja sunnuntain. Ei auta muuta kuin palata takaisin (hyvin) opittuun systeemiin: maanantaina ja torstaina paastoan ja muina päivinä kirjaan kaiken syömäni ylös ruokapäiväkirjaan. Ei se ole vaikeaa, kun tiedän jo vanhasta, että voin aina paremmin, kun kiinnitän enemmän huomiota ruokavaliooni. Sitä paitsi se ruoka mitä syön ns ”dieetillä”, on minusta älyttömän hyvänmakuista!

Olen siis palannut takaisin omaan normaaliin. Talvi on parhaimmillaan. On kunnolla lunta, että voi käydä hiihtämässä ja lumikenkäilemässä. Jotain hyvää pysyvääkin on muutoksen mukana siis tullut. Olen keksinyt monta hyvää keinoa olla aktiivinen. Vaikka ruokavalio on ehkä repsahtanut, aktiivisuus on säilynyt. En siis ruoski itseäni, enkä sirottele tuhkaa pääni päälle, vaan olen iloinen tapahtuneesta minulle isosta muutoksesta liikuntatottumuksissa. Entisestä sohvaperunasta on tullut aktiiviliikkuja. Enköhän mä siis aikaa myöten tän syömisenkin selätä!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Viikonloppu Tampereella Hotelli Tornissa

Meillä on hääpäivä tammikuun 16. Tuumimme aikoinaan Hanin kanssa, että on kiva saada jotain kivaa kaamoksen keskelle. Kerrankin oltiin ajateltu fiksusti! On kiva, kun pimeän tammikuun katkaisee ihan itse suunniteltu ylimääräinen syy juhlaan

Korona estää edelleen pidemmän reissaamisen, mutta ei se mitään haittaa, meille riittää kotimaassa vielä hyvinkin paljon ihmeteltävää. Tänä vuonna valitsimme viikonlopun rentoutumiskohteeksemme Tampereen. Varatessani huonetta oli usea hotelli jo täynnä, joten valitsin yöpymispaikaksemme Sokos Hotelli Tornin. Siellä emme ole aikaisemmin yöpyneet. Tampere on suosikkikaupunkini, heti Kokkolan jälkeen! Olen asunut siellä monta vuotta. Opiskelin siellä sairaanhoitajaksi ja tyttärenikin syntyi Tampereella asuessani.

Saavuimme Tampereelle kuuden maissa illalla. Kävely rautatieasemalta hotellille vei noin viisi minuuttia. Hotellin vastaanoton palvelu oli tehokasta ja ystävällistä. Saimme huoneemme ja huitaisimme nopealla hissillä 12. kerrokseen. Huone oli iloinen yllätys! Ei tekopirteää tai -taiteellista hapatusta, vaan reilu vähän ”tehdasmaiseen” tyyliin somistettu huone. Huoneen ilme sopii mielestäni loistavasti vanhan tehdaskaupungin luonteeseen! Miksi unohtaa historia, kun siitä voi näin upeasti ammentaa vielä tänäänkin.

Torni Hotelli Tampereella on vielä aika uusi, joten hotellihuoneen sängyt ovat ensiluokkaiset. Jopa minä, joka yleensä nukun hotelleissa huonosti, nukuin yllättävän hyvin. Tosin mulla oli välillä kuuma (viihdevuodet!). Tänään löysin huoneen seinästä lämpötilan säätimen, sellaisen modernin hipaisunäppäimellisen, ja laskin huoneen lämpötilaa huomattavasti. Ilmeisesti onnistuin hipelöimään säädintä oikein, koska vartti hipelöinnin jälkeen huone tuntui selvästi viileämmältä. Odotan siis nukkuvani ensi yönä kuin onnellinen vaaleanpunainen porsas!

Tunnustan : hotellien huippukohta itselleni, ja Hanille myös, on hotelliaamiainen. Paras aamiainen tähän mennessä on ollut Helsingin Hotelli Tornissa. Nyt on Helsingin Torni kohdannut voittajansa, Tampereen Hotelli Torni meni rinnan mitalla ohi. Voiton varmisti aivan tolkuttoman maukas passion-tuorepuuro ja laaja hedelmävalikoima. Aamiaisella oli perus pekonien, leipien ja leikkeleiden lisäksi myös maukas juustovalikoima viikunahilloineen.

Hotellin Grill-It ravintolan maukas ruoka oli vielä ylimääräinen bonus. Testasimme ravintolan lauantaina iltapäivällä, kun olimme useamman tunnin kierrelleet kaupungilla tsekkaamassa alennusmyynit. Söimme molemmat maa-artisokkakeittoa, kanaa tabboulehilla ja minttujugurttikastikeella sekä vanilja creme brulét. Tätä ravintolaa suosittelen ilolla!

Hotelli Torni Tampereella on ylittänyt omat odotukseni. Viihtyisä yleisilme, siistit huoneet ja ystävällinen henkilökunta; itse en oikeastaan muuta hotelleilta odotakaan. Ihan kuriositeettina vielä: tuntui hyvältä, kun erikseen kysyttiin haluammeko siivouksen lauantaina (olemme hotellissa kaksi yötä). Muualla sitä ei koskaan ole kysytty, siivousta ei vaan ole tullut. Kun liikut Tampereella, käypäs testaamassa kaupungin silhuettia muuttanut Hotelli Torni!

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos, Työ

Ensimmäiset viikot uudessa työssä

Viimeiset kolme viikkoa olen ollut sellaisessa pyörityksessä, että tällainen keski-ikäinen täti-ihminen on niin sanotusti ”nähnyt sata ikkunaa kerralla”.

Aloitin uudessa työssäni kehitysvammaisten palvelutalon sairaanhoitajana 13. joulukuuta. Työn alkuun on mahtunut joka ainoa tunne ihmisen tunnekirjosta: suurenmoisesta onnistumisesta, syvimpään ketutukseen.

Ensimmäinen viikko meni melkoisessa myötätuulessa. Uudet työkaverit ottivat minut erittäin hyvin vastaan ja talon asukkaat olivat uteliaita ja innokkaita tutustumaan uuteen hoitajaan. Olin aivan varma, että tulisin viihtymään!

Toisella viikolla kiiltävään esirippuun alkoi muodostua rynkkyjä. Oivalsin miten vähän tiedänkään, olen aivan uusilla vesillä. Pahinta oli ettei talossa ole muita sairaanhoitajia, jotka voisivat perehdyttää minua omiin tehtäviini. Ainakin kaksi kertaa olen jo ollut pistämässä pillejä pussiin ja palaamassa takaisin entiseen

Suurin ongelma on ollut oma pää. Mitään erityistä töissä ole tapahtunut, mutta oma mielikuvitukseni tekee pienestäkin takaiskusta ylitsepääsemättömän vuoren, jonka yli en millään viitsisi/jaksaisi hoiperrella. Stressin ja epätietoisuuden sietokynnykseni on olematon. Mun on ollut todella hankalaa elää sen faktan kanssa, että minä(kään) en ole täydellinen.

Kehitysvammaisten ryhmäkodilla työskenteleminen poikkeaa hurjasti sairaalassa työskentelystä. Laitos on laitos, mutta ihmisen kodilla ja sairaalalla on vissi ero. Tulehdusarvojen kohotessa toimitaan kuten kotona: soitetaan lääkärille. Tulehdusarvojen mittaamiseen työpaikalla on onneksi uusinta uutta oleva laite, joka toimii kuin unelma, silloin kun niin haluaa (välillä se huutaa sitten erroria ja virhekoodia). Laboratoriokokeita ei varailla itse, vaan lääkäri tekee lähetteen ja aika tilataan netistä ihan niinkuin kuka tahansa muukin tilaa itselleen labra-ajan. Labraan mennään fyysisesti ihan itse, eikä labranhoitaja tule niitä ottamaan. En ole enää yleislääketieteen osastolla vaan sosiaalipuolella vammaispalvelujen alla olevassa ryhmäkodissa.

Kolmessa viikossa olen taas huomannut, että ihmisiä arvotetaan (valitettavasti myös hoitotyötätekevät) tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Alimmaisessa kastissa ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja kehitysvammaiset. Ihmisen sivistyksen mitta luetaan mielestäni siitä, kuinka hyvin hän kohtelee yhteiskunnan heikoimpia yksilöitä. Kauhean hyvää arvosanaa en noin yleensä yhteiskuntamme päättäjille antaisi!

Elämänrytmi, Hyvä arki, Hyvä elämä

Arjen pienet ilon aiheet

Hyvä arki koostuu itse asiassa hyvin pienistä asioista. Pohjimmiltaan se on se olo, minkä saa, kun liikkuu sopivasti, syö hyvää ja ravitsevaa ruokaa se nukkuu hyvin. Voisin siis oikeastaan lopettaa aiheesta kirjoittamisen tähän. Jokaisen ihmisen hyvä arki koostuu silti hieman erilaisista palikoista. Nuo edellä mainitut palaset ovat pohja, jolle omannäköistä mukavaa elämää on helppoa luoda.

Itselleni hyvän arjen ehdoton edellytys on kiireettömyys. En pysty käsittämään nykyajan ”kiire-kultturia”! Ikään kuin kiire tekisi ihmisestä tärkeämmän tai paremman. Kiire tekee ihmisestä vain kiireisen. Miten ihania ovatkaan ne aamut, kun ei ole hoppu minnekään. Saa heräillä rauhassa ja juoda kupposen kuumaa ilman, että aikataulu hiostaa niskaan. Tarvitsen ylimääräistä ”viljoilua” ja tuumailua omaan elämäni. Haluan itselleni aikaa työstää asioita ja suunnitella juttuja. Luovuus tarvitsee tilaa ja ehkä jopa pientä tylsistymistä. Tylsistymisen tunne on aliarvostettu. Pitkästymisestä on noussut monta oivaltavaa innovaatiota. Mun hyvässä arjessa on aikaa toimia ja tehdä, mutta pitää löytyä myös aikaa pelkkään olemiseen.

Koska rakastan kiireettömyyttä, ja introverttina rakastan hiljaisuutta, on metsässä kävely nostanut monta arkista päivääni keskinkertaisesta luksukseksi. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin yksin aamutuimaan metsässä omien ajatusten kanssa kävely. Toiseksi parasta metsälenkkeily on Hanin kanssa. Raittiissa ilmassa ajatuskin kulkee paremmin ja parhaat keskustelut on käyty pöheikössä pitkillä lenkeillä. Metsässä kävely rentouttaa minua kaikista parhaiten. Jos on ahdistanut ennen sitä, niin luonnosta palattua ei varmasti enää ahdista. Mainittakoon vielä että kun on tehnyt kunnon lenkin on aivan taivaallista kun sen jälkeen voi mennä saunaan ja lämmitellä vanhoja luita vielä lauteilla. Silkkaa riemua!

Mainitsin jo ihan alussa ruuan. Itselleni värikäs ravitseva ruoka on erittäin suuri ilon aihe. Se on niin suuri ilon aihe, että olen tilannut itselleni Englantilaisen Delicious-lehden, jota nyt brexitin jälkeen joudun joka kuukausi tullaamaan ja maksamaan siitä ylimääräisiä tullausmaksuja. Silti olen joka kerta yhtä iloinen, kun saan lehden käteeni! Mulle tulee myös kotimainen Maku-lehti, jonka tapaan lukea kannesta kanteen. Molemmat lehdet ovat tuottaneet minulle suunnattomasti iloa ja onnistumisen riemua. Ruoka on ihmisen perusnautintoja, jota ilman ei voi elää. Miksi tyytyä kelvolliseen ruuan suhteen, kun pienellä vaivalla voi tehdä arjesta juhlaa.

Mä en juo kahvia kovinkaan paljon. Töissä sitä menee tosin aika paljon, tavan vuoksi, mutta kotona keitämme kahvia vain 1-2 kertaa päivässä. Joskus menee päiviäkin, etten juo kahvia lainkaan. Kuitenkin iltapäivän kahvi, jonkin pienen baakkelssin kanssa, on suuri nautinto. Päivällisen jälkeen olen oppinut jotenkin odottamaan, että saan kupillisen kahvia ja jonkin pienen hyvän. En luopunut tästä pienestä paheesta edes elämäntapamuutokseni tiukimmassa dieetissä. Elämä ei saa olla niin ahdasta, että siitä riisutaan pois kaikki ilot. Hassua juttu! Itseasiassa kahvi ei maistu edes mitenkään älyttömän hyvältä suussani, silti se tuo paljon iloa elämääni.

Ihanin tapa päättää päivä on lukea muutama kappale hyvää kirjaa. Olen aina lukenut paljon, mutta Hani on opettanut minulle tavan lukea pätkä jotain ennen nukkumaan menoa. En oikeastaan ole varma onko se sittenkään se lukeminen mikä siitä niin mukavaa tekee, vaan se tosi asia, että luemme molemmat vierekkäin yhtä aikaa. Joka tapauksessa illalla lukeminen on minulle hyvä tapa rauhoittua yötä vasten ja sujahtaa hetkeksi ihan toiseen maailmaan.

Tässä muutama ihan pieni juttu, joista mun hyvä arki muodostuu. Listalle voisin lisätä harrastukseni, jotka kaikki tuovat minulle iloa, mutta halusin tässä kirjoituksessa mainita niitä arkisia asioita, joiden tärkeys muuten jää huomiotta.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Arkea joulukuussa 2021

Parin viime viikon arki on ollut erilaista. Tein pari yövuoroa, jotka oli aika rauhallisia, joten oli aikaa oikaista työmaan puusohvalle. Sohva on muotoiltu ja siinä on vaikea saada hyvää asentoa (mikä tietty yövuorossa on hyvä, sillä eihän me hoitajat siellä nukkumassa olla). Valittelin jo ensimmäisenä yönä työkaverilleni Ulrikalle, että sohvalla makaaminen ei tee selälle hyvää.

Yövuorojen jälkeen nukuin muutaman tunnin ja ajelimme sitten vierailulle mun vahmemmille Pohjois-pohjanmaalle. Isänpäivänä olin ollut Riihimäellä, joten halusin käydä tervehtimässä omaa rakasta isääni, kun siihen vihdoinkin tarjoutui tilaisuus. Kolmivuorotyötä tekevälle reissaaminen ei ole helppoa, kun yhteiset vapaapäivät puolison kanssa ovat harvassa. Lauantaipäivän oli oikein mukava. Vierailimme myös veljeni ja tämän kihlatun luona silittelemässä tiibetinspanieleita. Väsähdin aika aikaisin illalla, yövuorot ja sen jälkeen vain lyhyet tupluurit vaativat veronsa. Nukahdin lähes välittömästi.

Kahden puusohvalla vietetyn yön jälkeen vietin vanhemmillani yön ilmapatjalla. Kuten tarinassa sanotaan: siitähän se juttu sitten alkoi. Kotimatkalla alkoi alaselkä vaivata ja oikean puoleinen kankku juilia. Maanantaina kipu oli jo äärimmäinen. Sain ikäänkuin sähköiskuja jos liikuin vähänkään väärin. Istuminen sattui ja kovalla tuolilla ei voinut ajatellakaan istuvansa.

Viime viikolla kävin hoitajalla, joka sanoi, kun astuin ovesta sisään, että ”sulla on selkä kipeänä”. Hänen mielestään seisoin vinossa. ”Reseptiksi” kipuun sain kokeilla varovaista hierontaa ja muutaman päivän tulehduskipulääke kuurin. Mieheni yrittikin hieroa minua, mutta lauantaina selvisi miksi hänen hierontansa ei auttanut. Hän oli hieronut väärältä puolelta! Lauantaina kävimme vierailulla ystävillä ja Olli otti ja hieroi selkäni kunnolla. Oikea pakara oli jumissa samoin selkälihakset vasemmalta puolelta. Kokonaisen vuorokauden olin lähes kivuton!

Jälkeen päin on helppoa olla viisas! ”Olisi pitänyt” on varmasti yksi käytetyimmät lauseen aloituksesta. Olis pitänyt venytellä. Olis pitänyt ottaa niitä Kaijan neuvomia ”sivuaskeleita”, jotka olis auttanut selän jumeihin. Mutta en toiminut kuten ”olisi pitänyt”. Tyhmä nainen! Kipu palasi ja vaiva pitkittyi.

Eilen kävin lääkärillä. Hän totesi mua vaivaavan noidannuolen eli lumbagon. Resepti oli sama kuin hoitajalta viikko sitten: hierontaa, venyttelyä ja kipulääkettä. Tulin kotiin ja venyttelin, vaikkei yhtään olis huvittanut. Kipu kuitenkin huvittaa vähemmän! Vaikka mikään ei juuri nyt huvita, venyttelen tänäänkin.

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat

Näitä romaaneja suosittelen

Varoitan jo etukäteen! Tulossa on käytännöllisesti katsoen luettelo muutamasta hyvästä kirjasta, joita hyvinkin mielelläni suosittelen luettavaksi hämyisinä talvihetkinä kupponen teetä kourassa.

Ensimmäisen suosittelemani kirjan luin itse joskus viime syksynä. Kyseessä on Kristin Hannahin kirja ”Satakieli”. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan ja se kertoo kahden hyvin erilaisen sisaruksen tarinan. Kirja oli todella miellyttävä lukea ja tarina imaisi otteeseen. Minua kiinnostaa kovasti historia. Kun se kerrotaan näin: sotkemalla hyvään tarinaan siteeksi historiallista faktaa, on kirja minun asteikollani varma hitti!

Pierre Lemaitren kirja ”Näkemiin taivaissa” sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen miehen tarinan. Miesten elämät nivoutuvat yhteen ensimmäisen maailmansodan viimeisinä taistelutunteina ihmeellisen sattumukset kautta. Tämä oli itselleni ensimmäinen eräänlainen ”sotaromaani”, jonka olen lukenut. Se keikkui pitkään omalla kirjalistallani ykkösenä ja on edelleen parhaiden lukemieni kirjojen joukossa.

Kotimaista ”sotaromaanien aatelia” minulle edusti Anneli Kannon teos ”Lahtarit”. Jokaiselle, vähänkin historiantunneilla korviaan aukipitäneelle, lienee selvillä mitä Suomessa tapahtui 1917. Anneli Kanto on kirjoittanut tapahtumista romaanin, jossa hän antaa äänen punaisille, valkoisille, lääkintähenkilöstölle ja jopa taisteluun osallistuneelle suomenhevoselle. Osa tarinasta on kirjoitettu leveällä ”eteläpohojalaas-murteella”, joten lukeminen eteni aluksi hitaasti. Raskashan se viime vuosisadan alun sota oli, joten paikka paikoin olisi tehnyt mieli lukea vain joka toinen rivi. Kirja kertoo kuitenkin rakkaan Suomen historiasta ja tapahtuneita tosiasioita ei voi kiistää. Hienosti kirjoitettu kirja, joka tulee ansaitusti mainita tällä suosituslistalla.

Ulla-Lena Lundbergin kirja ”Jää” kertoo nuoren saaristolaispapin tarinan. Teoksen tapahtumat sijoittuvat Suomeen sotien jälkeiseen aikaan. Karusta ja välillä raa’astaki elämästä saaristossa kerrotaan uskottavasti ja koruttomasti. Olen kirjoittanut kirjasta Goodreadsiin seuraavasti: ”Suuria tunteita nostattava vähäeleinen kirja. Pitkästä aikaa kirja, joka kolahti kovaa!” Jälkeenpäin olen harmitellut vain sitä, etten uskaltanut lukea kirjaa alkuperäiskielellä. Ruotsi on ollut työkieleni jo useamman vuoden ajan.

”Ru” oli minulle hyvin silmiä avaava kirja! Kim Thuy on Vietnamista venepakolaisena maailmalle lähtenyt kirjailija, joka tässä teoksessa kertoo miltä tuntuu olla pakolainen. Kirja on kauniisti kirjoitettu; suomennettu kieli siis, sillä en voi sanoa mitään alkuperäiskielestä. Me yritämme niin auttaa toisia, mutta muistammeko kysyä millaista apua he haluavat/tarvitsevat. Tämä kysymys jäi pyörimään muutamaksi päiväksi takaraivoon, luettuani tämän kirjan

Asko Sahlberg on kirjailijana yksi suurimpia suosikkejani. Hän kirjoittaa erittäin kaunista kieltä. Olisin aivan hyvin voinut valita listalle hänen kirjoistaan myös joko ”Irinan kuolemat” tai ”Pilatuksen”, joista molemmista nautin suunnattomasti. Valitsin kuitenkin ”Amandan maailmat”, sillä siinä jatkuu edellisen suosituksen pakolaisteema, hieman toisesta kuvakulmasta tosin. Amanda, reilu 80-vuotias nainen, kohtaa pakolaispojan ja mitä sitten tapahtuu. Kirjassa oli pohdiskeleva jopa filosofinen sävy joka viehätti minua.

Maylis de Kerangalin kirjassa ”Haudataan kuolleet, paikka ollaan elävät” mennäänkin sitten aivan erilaiseen maailmaan. Kirjan tapahtumat sattuvat Ranskassa yhden vuorokauden aikana. Tarina kertoo sydämestä, eli siitä miten sydämensiirto voi käytännössä mennä. Sairaanhoitajalle tämä oli todella mielenkiintoinen kirja lukea, vaikken sydämensiirtojen kanssa tai edes leikkaussalissa työskentelekään. De Kerangal kertoo kirjassa hienosti kuinka sydämensiirtoon osallistuvat henkilöt joutuvat ottamaan huomioon hyvin monta seikkaa ja toimimaan äärimmäisen hienovaraisesti. Hieno kirja arasta aiheesta!

”Värityskirja” oli ihana omaelämäkerrallinen herkän nuoren miehen (voisiko sanoa) kasvutarina. Marko Annala on suomalainen muusikko ja kirjailija. Hän on Mokoma-yhtyeen perustaja, laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Mokoma ei ole koskaan kuulun suosikkeihini. En ole ”örinämusiikin” ystävä, mutta Annala on loistava kirjoittaja. Pidin myös Annalan romaanista ”Paasto” ja häneltä näyttää 2020 ilmestyneen myös ”Kuutio”, joka minulla on vielä lukematta.

Pajtim Statovcin kaksi ensimmäistä kirjaa tämä ”Kissani Jugoslavia” ja ”Tiranan sydän” olivat mielestäni molemmat uskomattoman upeita teoksia. Pidin etenkin niistä kohdista, joissa tarinat sijoittuivat Kosovon alueelle. Statovcilla on tarinan iskentä hallinnassa! Hän on Finlandiansa ansainnut, vaikka minun mielestäni ”Bolla” ei yltänyt kahden ensimmäisen kirjan tasolle. Vai eikö tarinan karuus vain uponnut täti-ihmiselle?

Viimeisenä suosituksena ei ole vain yksi kirja, vaan kokonainen sarja. Jos pidät saagoista ja satumaisista kertomuksista, suosittelen lämpimästi ”Game of Thrones” eli ”Valtaistuinpeli” sarjaa! Itse kuuntelin sen äänikirjana BookBeatista. Koukuttava sarja! Mä nautin tarinasta ja sen poukkoilevasta juonikulusta. Tän tyyppisiä kirjoja lukiessa ei voi kuin ihailla ihmisten luovuutta ja taitoa kertoa tarinaa niin, että se pitää lukijan tiukassa otteessa.

Ihminen elää vain yhden elämän, mutta lukutaitoinen voi elää useamman! Näin on joku viisas joskus sanonut. Lukeminen rikastuttaa kyllä huomattavasti ainakin omaa elämääni.