Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Viimeisen lomaviikon perjantai. Tämä loma on ollut varsinainen aktiivi-loma!

Vietimme tämän minun viimeisen ja mieheni ensimmäisen lomaviikon Levillä. Kittilällä on erikoissija meidän molempien sydämessä. Kävimme täällä kumpikin ensimmäisen kerran yhdessä viisi vuotta sitten. Vannoutuneista Kuusamo-kävijöistä tuli välittömästi Kittilän ystäviä. Avaruus, hiljaisuus ja karu luonto koskettivat meitä molempia niin, että nyt mietimme muuttaisimmeko tänne, kun jäämme eläkkeelle.

Näkymä Levin rinteestä. Mikä ihana hiljaisuus!

Tämä reissu oli kuitenkin erilainen kuin aiemmat Kittilän lomamme. Seuraamme liittyi toisena päivänä ystäväni miehensä kanssa. Mikä onkaan parempaa kuin jakaa asiat erityisen hyvien ystävien kanssa!

Keski-ikäiset aktiviteettilomailijat Pakasaivolla

Ystäväni mies on kova golffari, ja hän sai minut innostumaan lajista. Meillä ei ollut golf-kamoja mukana, mutta onneksi tarjolla oli vaihtoehtoisia aktiviteetteja golfauksen-ystäville.

Frisbeegolfia olimme pelanneet jo muutaman kerran aiemmikin. Ystävilläni oli pihassaan oma pieni rata, jossa ahkerasti harjoittelimme viime juhannuksena. Olemme myös mieheni kanssa käyneet kerran heittelemässä läpi Kokkolan Laajalahden 18-reikäisen radan. Olin jo etukäteen googlannut, että Kittilässä on 9-reikäinen rata, jossa olisi haastetta kokeneemmallekin frisbeegolffaajalle. Ja olihan siinä! Puita oli ihan kiitettävästi. (Kuten myös hytynkäisiä!)

Levin ”Activity Parkissa” oli myös 18-reikäinen minigolf-rata. En ole koskaan pelannut minigolfia. Suureksi yllätykseksi mieheni, joka omasta mielestään on liian jäykkä golfiin, kertoi pelanneensa aiemmin paljonkin minigolfia! Ja se näkyi! Hän oli todella hyvä puttaaja. Kyllä hänestä vielä golffaaja tulee!

Minigolf oli ihanaa! Pelasimme ystävien kanssa kahtena päivänä radan kahdesti läpi. Kun ystävät lähtivät ajelemaan kotia kohti tänä aamuna, me suuntasimme frisbeegolfradalle ja pelasimme kentän kertaalleen läpi. Iltapäivällä suuntasimme minigolfradalle ja pelasimme sen jälkeen kaksi kertaa läpi.

Eilen ja tänään on sää hellinyt ulkoilijaa Kittilässä. Aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta ja lämpöä on ollut 25C. Olisi ollut sääli viettää loppu iltapäivä sisällä, joten kävimme vielä etsimässä puuttuvia ”Mobo-suunnistus” rasteja.

Valitettavasti Levin Mobo-radan ylläpito on ehkä pettänyt, koska radan rastit 1 ja 5 ainakin olivat hävinneet. Jos ne ovat olleet yhtä huonosti kiinnitettynä kuin rasti 4, ei ole ihme että ne ovat hävinneet! Siitä huolimatta rata on hieno, ja kun puuttuvat rastit palaavat on rata suunnistuksessa pitävälle melkoinen ilo!

Tavoitteeni tälle vuodelle on olla aktiivinen. Näin aktiivista lomaa en koskaan ennen ole viettänyt!

Arkipäivän realismia

Ahminta ja häpeä

29 kesäkuun, 20217 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesälomareissulla tuli eteen ahdistava tilanne. Tunsin itseni ”nolojen tilanteiden naiseksi”. Sitä luulee olevansa tavallinen tallaaja niin kauan, kun saa jälleen huomata miksi on edelleen erilainen!

Olemme olleet pari kertaa aiemminkin lomalla ystäväperheen kanssa. Aiemmat reissut ovat menneet ilman kommelluksia. Ja tälläkin reissulla on ollut oikein hauskaa. Sovimme loistavasti yhteen ja olemme aika samanhenkisiä.

Tänään iltapäivällä minun teki mieli jäätelöä, joten kävimme mieheni kanssa päivällisen jälkeen kävelyllä ja haimme noin litran paketin jaettavaksi iltkahvilla. Minä söin eniten!

Illalla muut halusivat katsoa jalkapallokisoja TV:stä. Kysyin tehtäiskö popcornia. Mieheni poksautteli pussillisen voinmakuisia poppareita mikrossa ja ystäväni aukaisi sipsipussin. Kaivelimme jääkaapista myös kermaviilipurkin, johon niitä sipsejä voi dipata.

Muut maistelivat herkkuja maltillisesti, minä pistelin popkorneja kaksin käsin. Ystäväni mainitsi jotain syömisestäni. Myönsin, että en kykene ollenkaan hillitsemään jäätelön enkä sipsien ja popkornien syöntiä. Häpeän aalto hulvahti ylitseni. Häpesin ahmintaani, häpesin syömistäni!

Olen oivaltanut ahmintaani ja kykenemättömyyteni hallita joidenkin ruokien syömistä jo aikoja sitten. Pahin ongelma minulla on ollut leivän syönnin kanssa. Rakastan hapanjuurileivän leivontaa ja se maistuu minusta taivaalliselta. Valitettavasti söin sitä aivan liikaa ja paino alkoi jälleen pikku hiljaa kerääntyä, joten jouduin laittamaan leipomisen tauolle.

Rakastan jäätelöä! Siitä en kykene luopumaan, siksi syön tavallisesti vähäkalorisia jäätelöitä, joita voin syödä puolen litran paketin saamatta paljoa yli 300kcal. Sipsejä en arjessa syö lainkaan, koska niiden syöntiä en kykene hillitsemään lainkaan!

Tunnen huonommuutta siitä, etten osaa syödä oikein! Kaksi vuotta olen yrittänyt opetella, mutten ole tainnut vielä oppia mitään! Sortin ahmimaan. Tuntuu raskaalta hävetä syömistään!Harjoittelu jatkuu silti. En anna periksi!

Arkipäivän realismia

Jääkausipolulla

27 kesäkuun, 20217 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Saavuimme eilen Leville. Tapamme mukaan matkasimme pitkän kaavan mukaan, mikä tarkoittaa noin 100-200kilometrin pituista ylimääräistä ajelulenkkiä maakunnissa. Tällä kertaa kiersimme Ranuan kautta. En ole suuri eläinpuiston ystävä, vaikka toki ymmärrän sen hyvän työn, jota niissä tehdään biodiversiteetin hyväksi. Ihailimme puistossa pöllöjä, joista osa oli löytynyt loukkaantuneina ja tervehdimme jääkarhuja.

Tänä aamuna söimme tukevan aamupalan ja laitoimme jalkaan vaelluskengät ja suuntasimme ”Jääkausipolulle”. Aiempina vuosina Levillä käydessämme olemme suunnitelleet, että kierrämme lenkin sitten kun olemme kunnossa. No, nyt olimme!

Jääkausipolku lähtee Levi Summitin takapihalta laskettelurinteiden puolelta. Kerran olemme lähtöpaikkaa aiemminkin etsineet, muttemme löytäneet. Etsiä piti kunnolla tälläkin kertaa. Lähdettiin jo väärään suuntaan, sillä seurauksella, että löysimme Panorama-Hotellin asiakkailleen pystyttämään panoraaman ihailuterassin. Ei huono valinta sekään suunta, siis!

Jos polku näyttää tältä, ET ole jääkausipolulla!

Jääkausipolkulla oli kaksi erillistä teema toinen oli itse jääkausi, sen ajan jo sukupuuttoon kuolleet eläimet, sekä geologia. Jääkausi ja geologiahan vissillä tavalla liittyvät yhteen. Ilman jääkautta meillä täällä Suomen Lapissa olisi samanlaiset ”Alpit” kuin Keski-Euroopassa. Paksu jääpeite vain on hionut vuoret rakkaisiksi ”lätysköiksi”

Jääkausipolku kulkee suurimmaksi osaksi puurajan yläpuolella. Polku on kivikkoinen ja sen varrella on paljon nousuja ja laskuja, joita nyt tunturissa voi odottaakin.

Aviomieheni nousemassa pisintä ja jyrkintä nousuosuutta Jääkausipolulla

Vaikka reitin lähtöpistettä olikin vähän hankala aluksi löytää, itse reitti oli hyvin merkitty. Reitin varrella oli siniseksi maalattuja kiviä tai sininen täplä puunrungossa.

Itse nautin polulla suunnattomasti tauluista, joita oli ikäänkuin kilometrimerkkeinä. Niissä kerrottiin jo erilaisista eläimistä, joita on elänyt joskus ennen jääkautta ja sen aikana. Kaikenlaisia eläimiä niitä on ollutkin!

Yksi muinaisista eläimistä kertova taulu

Luonto uudistuu koko ajan ja evoluutioon kuulunee sekin, että jotkut eläimet kehittyvät eteenpäin ja toisia kuolee sukupuuttoon silloisiin elinolosuhteisiin sopeutumattomina. Se miten ihmisen toiminta on vaikuttanut olosuhteisiin, onkin sitten ihan toinen surullinen tarina!

Mukavasti meni 4 tuntia tunturissa. Meillä oli mukana pienet eväät, joita me söimme matkan varrella olevalla kodalla. Kodan kohdalla pisti silmään, että Levillä on alettu kehittää kesämatkailua entisestään. Maastopyöräreittejä oli jo viimeksi muutama. Välivuoden aikana (Levinlomissamme on ollut vuoden tauko!) niitä oli tullut lisää. Uutena asiana oli frisbeegolf-rata, joka on vielä rakenteilla. Koreja kuitenkin oli jo laitettu. Pari nuorta oli jo kokeilemassa heittotaitojaan vaikka lähtölavat vielä puuttuivat.

Tänään oli hyvä päivä tunturissa!

Jatka lukemista →

Arkipäivän realismia

Ensi metrit golfin parissa

25 kesäkuun, 20217 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kaksi viikkoa kesälomasta on mennyt yhdessä hujauksessa. Elämä on ollut täynnä elämää ja oikein hyvää elämää se on ollutkin.

Olen kerinnyt mm ihailemaan kesäkukkia pientareella

Ensimmäisen lomaviikkoni vietin Helsingissä. Siitä olenkin jo kirjoittanut, joten eipä siitä enempää. Kotiin palattuani olen keskittynyt lähinnä ”ruumiin kulttuuriin”.

Kävin elämäni ensimmäisen kerran kokeilemassa golfia muutama viikko sitten, kun olin ystävilläni kylässä Pietarsaaressa. Innostuin niin, että Ilmoittauduin golfin alkeiskurssille. Kurssi oli viime sunnuntaina.

Ensimmäiset pari tuntia harjoiteltiin lyöntejä eri mailoilla rangella. Iltapäiväksi meille oli varattu rata ja pääsimme harjoittelemaan opittua oikealla kentällä. Pelasin yhdessä kahden muun kurssilla olleen naisen kanssa 9 reikää. Yllättävän hyvin me osattiin, vaikka välillä turvekin lensi pallon sijaan.

Tiistaille varasin itselleni ajan kentälle ja kävin pelaamassa ensimmäisen kerran yksin. Mulla oli loistava paikka pelata! Etenin kentällä neljän kokeneen mies golfaajan perässä, joten pysyin hyvin tahdissa. Yksi miehistä oli vanhempi herrasmies ja hän antoi aloittelijalle hyviä vinkkejä. Se lämmitti mieltä!

Etenin yllättävän hyvin reiälle 8. Merkkasin koko ajan lyöntimääriä saamalleni kortille ja omasta mielestäni pärjäisin hyvin. Turve toki pölähteli edelleen paikoin ja viidennen reiän jälkeen alkoi käsi olla jo niin kipeä, että golfkärryn vetäminen oli hankalaa.

Seitsemättä reikää pelatessani alkoi jyristä. Taivas oli aivan musta.

Aloitin reiän 8, kun ajattelin että kerkeän. Pelatessani kuulin sumutorven varoitusäänen, jonka oikein oletin olevan varoitus lähestyvästä vaarasta. Kastuin aivan likomäräksi juostessani golfbägiäni perässä vetäen autolle. Tuuli niin, että kävyt irtoilivat männystä. Ne iskivät selkääni, kuin kiidättämään vauhtiani. Sain pakattua kamat autoon ja ajoin kotiin.

Läpimärkänä kotiin. Kenkien kuivuminen kesti 2vrk.

Kotimatkalla mietin mitä mahtoi kuulua niille nuorille, jotka olivat myrskyn alkaessa olleet kentän alussa. Luin jostain, että puitakin olisi kaatunut! Toivottavasti kukaan ei loukannut itseään.

Kaikesta huolimatta ensimmäinen golfkokemukseni oli miellyttävä. Siitäkin huolimatta, että oikea käsi oli kipeä useamman päivän sen jälkeen. Päässä kaikui äidin ääni: ”Sillä se lähtee millä se on tullutkin”. Ymmärrän kyllä, että lyöntitekniikkani on väärä! Ei voimalla, vaan tekniikalla.

Juhannuksen jälkeisen viikon lomailen Lapissa, mutta sitä seuraavalla viikolla golffaan taas!

Arkipäivän realismia

Helsingin reissu

17 kesäkuun, 20217 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mikä onkaan parempi tapa aloittaa kesäloma, kuin täydellinen irtiotto arjesta!

Tänä vuonna se minun tapauksessani tarkoitti 3 hotelliyön mittaista matkaa yksin Helsinkiin. Tyttäreni asui Helsingissä, joten häntäkin olin etukäteen suunnitellut luonnollisesti tapaavani.

Varsinaista ohjelmaa minulla matkalleni ei tällä kertaa ollut. Olisin toki halunnut käydä katsomassa Ilja Repinin taulut Ateneumissa, mutta valitettavasti koronan ja oman hitauteni takia en saanutkaan varattua itselleni käyntiaikaa, sillä varauskalenteri näytti olevan täynnä pitkälle heinäkuuta! Amos Rexissä kävin, ja siitä kirjoitinkin tuoreeltaan.

Tämä Helsingin vierailuni sujuikin sitten lähinnä turistihommissa. Kiertelin kaupunkia, ja tutkin uusia kortteleita. Kävin mm tsekkaamassa tämän vuotisen ”ulkoravintola”-tapahtuman Kasarmitorilla. Paikalla oli introvertti-Marjalle ihan turhan paljon ihmisiä. Kävelyä tuli neljän päivän aikana minulle aika kova määrä, kun en malttanut lopettaa kiertelyä, vaikka jalat huusi jo hoosiannaa. Näkemistä on vaan niin paljon ja kaikesta pitää saada mahdollisimman paljon irti.

Kyllähän mä tietty shoppailinkin, kun ”isolle kirkolle” pääsin. Aika vaatimattomat mun tarpeet kyllä oli, mutta sadetta pitävä takki oli oikeasti listalla. Muutaman kerran oon keväällä kävellessä kastunut sen verran kunnolla, että totesin sadetakin tarpeelliseksi hankinnaksi. Löysin Haltin punaisen drymaxx takin, joka pitää sateen mutta hengittää. Takki ei ollut halpa, mutta köyhällä ei ole varaa huonolaatuiseen, joka pitää kohta uusia. Takki on sen verran reilu, että alle sopii hyvin lämmittävä villakerros.

Kun vauhtiin pääsin, hankin myös uudet lenkkarit. Ne on sellaiset Niken geelilenkkarit, joilla on helpompi kävellä asfaltilla. Mun kaikki lenkkarit on polkujuoksuun tarkoitettuja, joten eivät ole lonkille ja polville kovalla alustalla erityisen mukavat tällaisella keski-ikäisellä tädillä. Ja kun vauhtiin pääsin, ostin myös messevän valko-keltaisen juoksutakin. Se oli jo ihan ylimääräinen heräteostos, jota ihan oikeasti en olisi tarvinnut, mutta kun se oli niin nätti…

Juoksutakki ja tyttömäiset pinkit Niket ❤️

Tyttären kanssa kierrettiin kahtena päivänä kirppareita. Pari kivaa löytöä tein: puseron, kesämekon ja farkkuliivimekon. Kaikki UFFeilta.

Koska olin liikenteessä yksin hoidin syömiset helposti ja nopeasti pienistä etnisistä ruokapaikoista. Kaksi kertaa söin yksin thaimaalaista. Tyttäreni ja tämän poikaystävän kanssa syötiin eilen kiinalaista. Hyvää, ravitsevaa ja edullista!

Helsinki on kiva kaupunki vierailla, mutta aina olen yhtä onnellinen, kun saan palata takaisin kotiin Kokkolaan!

Alppiruusut täydessä kukassa Punavuoressa

Arkipäivän realismia

Raija Malka ja Kaija Saariaho Amos Rexissä

14 kesäkuun, 202114 kesäkuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tänään maanantaina 14.6.2021 on mun tämän vuoden kesälomani eka päivä. Hyppäsin aamulla Kokkolasta junaan, jonka kyydillä pääsin äänikirjaa kuunnellen ja limevissyä tissutellen helposti ja mukavasti Helsinkiin.

Olin varannut huoneen Sokos hotelli Albertista Punavuoressa. Koska matka rautatieasemalta Albertiin ei ole kovin pitkä, päätin viedä laukut hotellille kävellen. Minusta on aina niin mukava kävellä Vanhan Kirkkopuiston (”Ruttopuiston”) läpi ja ihailla Vanhaa Kirkkoa!

Olin jo eilen varannut kotona käynnin Amos Rexin. Korona aikana taidemuseovierailutkin pitää varata etukäteen netistä. Tällaiselle ”tuuliviirille” se on aika rankkaa, koska esimerkiksi tänään en ollutkaan sitten ensinkään taidemuseofiiliksissä, kun menin katsomaan Raija Malkan ja Kaija Saariahon näyttelyä Blick.

Malka oli kyhännyt hyvin krouvin tilataideteoksen, johon Kaija Saariaho oli luonut musiikin. Saariaho on hyvin kuuluisa ja palkittu muusikko, mutta näyttelyn musiikki sai minut ahdistumaan ja tuli halu paeta! Minun korvaani näyttelyn äänimaailma oli hyvin kakofoninen ja painostava.

Näyttely päättyi teokseen nimeltään Kiosk. Tilassa oli laatikoita ja parilla isolla pöydällä erikokoisia ja värisiä maalattuja laudan pätkiä. Jokainen sai sommitella laatikoihin oman ”taideteoksensa”. Mä tykkään osallistuvista taiteesta, joten tartuin heti tilaisuuteen kyhätä oma ”taidelaatikko”. Tällainen siitä tuli:

Vaikka Amos Rexin tämän kertainen näyttely ei minusta ihan maailman parasta taideantia ollutkaan, Amoksessa on aina kiva vierailla. Jännänä kuriositeettina: rakastan ison näyttelysalin lattiaa, joka on tehty ilmeisesti neliskanttisista puupaloista.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Mä oon täällä taas

12 kesäkuun, 202112 kesäkuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Edellisestä blogi-kirjoituksestani on kulunut melkoinen tovi. Sinä aikana elämässäni on tapahtunut jättikokoinen muutos.

Mä kyllästyin olemaan valittava keski-ikäinen ämmä, joka on koko ajan sairas. Omakuva oli vinoutunut ja olin kaikin puolin tyytymätön itseeni. Koska olen vakuuttunut, että elän iäkkääksi, pitkä elämä sellaisena viheliäisenä kätisijänä jollaiseksi olin muuttunut, ei houkutellut. Tuli tarve tehdä suunnanmuutos omassa elämässä.

Tässä olen minä 2018 ennen elämänmuutostani

Päätin, että ylipainosta on päästävä – lopullisesti! Olin nähnyt telkkarista Michael Mosleyn dokumentin 5:2 paastosta, myös ystäväni oli katsonut ohjelman. Päätimme kokeilla kuinka kaksi paastopäivää viikossa voisi mahdollisesti auttaa painon pudotuksessa. Itselleni uskollisena latasin puhelimeeni vielä ruokapäiväkirja-ohjelman, että saisin dokumentoitua asiaa. Paastopäiviksi valitsin maanantain ja torstain. Muina päivinä pidin tarkkaa lukua kaloreista ja yritin pitää ne mahdollisimman vähäisiä, kuitenkin niin, että elämä ei menisi kärsimyksen puolelle.

Kolmessa vuodessa tapahtunut ulkonäönmuutos

Ja kyllähän tuloksia alkoi tulla! Vajaan vuoden kuluttua olin 43 kiloa keveämpi. Mielestäni muutos oli tapahtunut helposti ja tavalla, jota voin jatkaa lopun elämäni. Tässä painossa olen nyt ollut noin vuoden ja olen siihen tyytyväinen. Olen 56 vuotias, enkä koskaan halunnut olla laiha, vaan sen kokoinen, että saisin vaatteeni tavallisista kaupoista ja kirpputorilta.

Olen saavuttanut tavoitteeni!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Taide, Valokuvat

Makrovalokuvausta Särestössä

4 heinäkuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kuusi vuotta sitten joulun alla, ostin itselleni vihdoin järjestelmäkameran. Olin haaveillut omasta kunnon kamerasta jo vuosia, sellaisesta missä olisi kunnon makrolinssi loittorenkaineen. Kävin kameran ostettuani keväällä kaksi valokuvauskurssiakin, joten kameran toiminnat tulivat tutuiksi. Kameraa olen toki käyttänyt paljon, enkä omasta mielestäni osaa kuvata puhelimella niin hyvin kuin omalla rakkaalla Nikonillani. Makrolinssi on kuitenkin jäänyt loittorenkaineen valitettavan vähälle käytölle. Haaveenani on ollut kuvata Suomen luonnonvaraisia kasveja. Kasveja olen kyllä kuvannut, mutta aika vähän makrolla. Makroputki on ollut joka kesä mukana Levin reissuillammekin, mutta aina sen olen jättänyt mökille tai autoon.

Tänään päätin, että otan makron ulkoilutukseen Särestöniemeen. Olen nähnyt Reidarin tauluja niin paljon, ettei ole enää mitään halua kuvata niitä. Särestön koko pihamaa-alue on hyvin rehevä ja sitä ei niitetä kokonaan, joten siellä on varmasti sopivia lähikuvauskohteita ja mahdollisesti myös lampaita. Jätin siis reilusti tällä kertaa lähtiessä kaikki muut putket mökille.

LRM_EXPORT_85450212679328_20190704_175744087-01 — Reidarin Gallerian seinä

Ajelimme Särestöön ja kävelimme suoraan vilauttamaan ”Museo-korttejamme”. Museokortit ovat olleet meidän pelastus, vaikka olemmekin vilautelleet niitä lähinnä pääkajupunkiseudulla. Paljon museoita kirtävinä noin 60€ kortin hinnan säästää hyvin nopeasti takaisin. Meidän tapauksessa kortti ”haukkuu hintansa takaisin” jo yhdellä Helsinginreissulla ja kaikki muu on pelkkää plussaa.

LRM_EXPORT_84724418154605_20190704_174538292-01 — Reidarin maaliputkiloita

Lipunmyyntirakennuksen ja Gallerian välissä oli tämänvuotinen erikoisjuttu. Reidar oli perheensä ”mustalammas” joka ei oikein perustanut maatalon töistä. Metsätöissä hän maalaili pöllien päihin ”stalineita”. Tänä vuonna oli Särestössä Reidarin palaneen kodin kivijalan päälle järjestetty vieraille mahdollisuus maalata omakuva ”pöllinpäähän”. Me luonnollisesti tartuimme tilaisuuteen. Olipa hauskaa!

Katselimme luonnollisesti kaikki esille laitetut taulut. Joukossa oli monta sellaista taulua, jota en ollutkaan ennen nähnyt. Teemana oli Reidarin suhde äitinsä juuriin Ruijaan, (Norjan suomenkielisiin eli kveeneihin) ja äidin ja isän peruna saama usko yliluonnolliseen ja etiäisiin. Monta hienoa taulua! Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että Reidar Särestöniemi on suosikkitaiteilijoitani?

IMG_20190704_121737 (1).jpg — Meidän omakuvat.

Vietin pitkän tovin pihamaalla peräpää pystyssä kuvaten kukkasia. Matkalla kohti vanhaa Särestöä pääsimme myös silittelemään niitä lampaita. Vanhan Särestön saunan edessä kuvasin kukkaa ja pöheikkö kahahti. Sieltä lähti jokin eläin liikkeelle. Muutaman metrin päässä pötkötti erittäin suurimahainen sisilisko tukin päällä. Sillä ei ollut minnekään kiire vaan se antoi kuvata itseään kuin oikea diiva.

Kukkia kuvasinkin koko loppupäivän. Makrolla kuvaaminen oli niin hauskaa, että päätin jatkaa sitä huomennakin, kun kierrämme uudelleen Äkäsaivon kierroksen.

Elämänrytmi, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Saalistusjotos

3 heinäkuun, 201920 heinäkuun, 2020 Ikinuoren naisen pienet ilot

Neljäs lomapäivää Levillä valkeni jälleen harmaana. Ei kuitenkaan satanut. Kolmena edellisenä päivänä on varsinainen vaeltaminen jäänyt säälittäväksi yritykseksi, joten tälle päivälle olimme suunnitelleet vaellusretken Ylläkselle. Levin omat reitit ovat valitettavasti keski-ikäiselle pyöreälle pariskunnalle hieman liian raskaita. (Ehkäpä ensi kesänä…?) Olimme valinneet reitiksi ”Saalistusjotoksen”, joka Ylläksen nettisivujen mukaan on noin 6km ja vaikeusasteeltaan helppo.

Ylläkselle saavuttuamme pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta edelleenkään ei satanut. Ajattelimme, ettemme ole sokerista ja päätimme kiertää reitin, koska olimme niin suunnitelleet. Tovi meni kun pyörimme pitkin keskuksen pihaa ja parkkipaikkoja. Kävelyreitin lähtöpaikka oli todella huonosti merkitty: yksi viitta osoitti itään ja toinen länteen. Meinasin jo pakata miehen takaisin autoon ja palata Leville. Lähtöpaikka kuitenkin löytyi ja matkaan päästiin.

Ensimmäiset 1,5km olivat aika perinteistä suomalaista metsämaastoa. Polku oli leveää ja helppokulkuista. Matkanvarrella oli kivoja tauluja tutuista eläimistä ja niitä saalistavista eläimistä.

1,5 kilometriä kuljettuamme oli myös ensimmäinen laavu: Kahvikeitaan laavu, jonka takana solisi myös ihastuttavasti pieni kaltio (lähde). Päätimme levätä ja paistaa makkarat vaikka matka ei vielä ollut rasittanut meitä ensinkään. Onneksi lepäsimme ja tankkasimme nuotiossa käristetyllä makkaralla, sillä seuraavan kahden kilometrin matkalla todella tarvisimme niistä saatua energiaa.

Kahvikeitaan laavulle saimme tallustaa tasaisessa metsämaastossa suhteellisen leveää väylää. Tuolta laavulta tie lähti rinteeseen; ei kovin tiukkaa nousua kuitenkaan, mutta tasaista nousua kuitenkin. Hyvin pian maasto muuttui lehtomaiseksi. Aluskasvillisuutena rehoitti valtavan suuria saniaisia. Rentukat kukkivat vielä tunturipuroissa. Noin kilometrin matka oli hyvin rehevää aluskasvillisuuden puolesta. Joskus kaatuneet puut toivat ravintoa maaperään ja hyönteisille. Vaikka olikin kosteaa ja paljon kasvillisuutta, oli yllättävää ettei mäkäräisiä tai sääskiä (mieheni väittää niitä hyttysiksi!) ollut haitoiksi asti.

Kävelyvauhti hidastui huomattavasti. Polut olivat kivikkoisia ja juurakkoisia. Jokaista askelta piti varoa, ettei tule haaveria ja joudumme soittamaan noloina apua.

Yhtäkkiä edessä näkyikin tunturin rinne ja rakkaa. Huomasimme kävelevämme kurussa. Kurun nimi selvisi meille hetkeä myöhemmin Tuomikuruksi. Polku oli välillä vain kengän levyinen ja pudotusta kurun pohjalle muutama metri, Hetken piti edetä kieli keskellä suuta ja silmät tiukasti maassa.

LRM_EXPORT_57460678962922_20190703_195133089 — Tuomikuru

Tuomikurun päässä olimme puurajan yläpuolella ja siitä olikin enää hyvin pieni nousu Tuomikurun laavulle. Maisemat olivat päätähuimaavat!

Tuomikurun laavu on upealla paikalla. Olimme silti iloisia, että olimme syöneet eväitä Kahvikeitaalla. Istuimme tovin penkeillä ihailemassa maisemia ja ihmettelemässä maailman kauneutta. Tunsimme itsemme niin pieniksi sen suuruuden keskellä.

Loppumatka alas rinnettä olisikin sitten aika tylsä. Edessä avautui kahden metrin levyinen straada, jota oli hyvin helppoa astella alaspäin rinnettä. Olimme hyvin iloisia, että olimme kiertäneet reitin näin päin. Jälkeen päin ajateltuna olisimme varmasti kyllästyneet reitin mitäänsanomattomuuteen kahden kilometrin kohdalla ja kääntyneet takaisin, jos olisimme valinneet päinvastaisen kiertosuunnan. Sitäpaitsi silloin, kun polku oli hankalaa, meillä oli runsaasti voimia jäljellä. Leveää tietä on helppo tulla alas muuta väsyneenä se kivikko ja juurikko olisi ollut työläs.

Kaiken kaikkiaan erityisen hyvä päivä! Kannatti kiertää Saalistusjotos, vaikken sitä mitenkään erityisen helpoksi kutsuisikaan. Ei se vaativa oli eikä vaikea, mutta ihmiselle, joka on tottunut kulkemaan lähinnä asfaltilla se varmasti on vaativa.

LRM_EXPORT_59358576602406_20190703_203917719 — Myös vanamoja kasvaa Ylläksen maisemissa.

Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Hietatievat

2 heinäkuun, 20192 heinäkuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin lukenut Hietatievoista jo kotona etsiessäni uusia mielenkiintoisia tutustumiskohteita Lapin lomallemme. Koska olen kovin räkäinen ja poskiontelot ovat tukossa, ei pidempi vaeltaminen ole paras idea. Valitsimme siis tämän päivän ohjelmaksi Hietatievat lähellä Nunnasen kylää Enontekiöllä.

Matkaan lähdimme aamulla majapaikastamme Leviltä. ajoimme ensin Könkään kautta Tepastolle ja siitä käännyimme Lompoloon ja Puljun kautta Nunnaseen menevälle tielle. Tepaston ja Nunnasen välillä olevan tien varrella on näkemisen arvoiset maisemat! Pysähdyimme useaan kertaan ihailemaan maisemia ja ottamaan valokuvia.

Matka Kalmakaltiolle herätti itsessäni halun tutustua Puljun erämaahan. Siellä vaeltaminen tosin vaatii hieman parempaa kuntoa kuin mitä itselläni on. Mutta kaikkihan on saavutettavissa kovalla työllä halutessa. Tässäpä mahdollinen tavoite tulevalle kesälle 2020?

Saavuimme Nunnaseen ja siitä piti ohjeiden mukaan kääntyä Kalmakaltioon johtavalle tielle. Tie oli hyväkuntoinen kapeahko soratie, joka oli paikoin hyvin pehmeä reunoiltaan. Ajoimme Retkipaikka sivustoilla olevissa ohjeissa mainitun järville menevän tien ohi, koska en uskonut, että tie voisi olla vain auton renkaiden tehneet urat kohti ei mitään. Viittojakaan ei ollut. Päädyimme liki tien päähän, joka on muuten aika lähellä Norjan rajaa. Ohitimme puhelimeen puhuvan nuoren roskakuskin, joka oli arvioinut auton leveyden tai reunan kestävyyden väärin ja roska-auto oli ojassa, pahasti! Huomasimme että dyynimäinen maasto loppui ja palasimme takaisin. Paluumatkalla kysyimme roska-auton kuljettajalta tarvitsisiko hän apua. Ei tarvinnut – apu oli tulossa.

Käänsin auton nokan Kalmankaltion tieltä kapealle hiekkapohjaiselle ajouralle ja ajoimme noin kilometrin. Sitten parkkeerasin auton dyyneille ja jatkoimme matkaa jalkaisin.

Dyyneillä oli pikkukuovi-pariskunta, joka tuntui saavan hepulin meidät nähdessään. Ne ääntelivät suureen ääneen ja lentelivät meidän yllämme kuin henkensä hädässä. Olisiko heillä ollut jossain pesä ja pariskunta yritti kääntää meidän huomiomme pois pesästä?

LRM_EXPORT_25311687521852_20190702_181236627 — Pikkukuovi istuu puun latvassa ja laulaa hätäänsä

Ihastelimme dyynejä, jotka minusta muistuttivat kovasti Tanskan rannikkoa. Ei olisi uskonut, että olemme niin korkealla Lapissa. Dyyneillä kasvoi valtavasti kissankäpälää, jota etelämmässä enää harvoin näkee. Ohessa muutama kuva dyyneiltä. Yhdessä kuvassa näkyy myös toinen Hietatievojen takana olevista järvistä.

Erittäin virkistävä ja erilainen tutustumiskohde Enontekiöllä tämä Hietatievat. Sopii omatoimimatkailijalle, joka on kiinnostunut luonnosta!