Avainsana: Äänikirja

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat

Näitä romaaneja suosittelen

Ikinuoren naisen pienet ilot

Varoitan jo etukäteen! Tulossa on käytännöllisesti katsoen luettelo muutamasta hyvästä kirjasta, joita hyvinkin mielelläni suosittelen luettavaksi hämyisinä talvihetkinä kupponen teetä kourassa.

Ensimmäisen suosittelemani kirjan luin itse joskus viime syksynä. Kyseessä on Kristin Hannahin kirja ”Satakieli”. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan ja se kertoo kahden hyvin erilaisen sisaruksen tarinan. Kirja oli todella miellyttävä lukea ja tarina imaisi otteeseen. Minua kiinnostaa kovasti historia. Kun se kerrotaan näin: sotkemalla hyvään tarinaan siteeksi historiallista faktaa, on kirja minun asteikollani varma hitti!

Pierre Lemaitren kirja ”Näkemiin taivaissa” sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen miehen tarinan. Miesten elämät nivoutuvat yhteen ensimmäisen maailmansodan viimeisinä taistelutunteina ihmeellisen sattumukset kautta. Tämä oli itselleni ensimmäinen eräänlainen ”sotaromaani”, jonka olen lukenut. Se keikkui pitkään omalla kirjalistallani ykkösenä ja on edelleen parhaiden lukemieni kirjojen joukossa.

Kotimaista ”sotaromaanien aatelia” minulle edusti Anneli Kannon teos ”Lahtarit”. Jokaiselle, vähänkin historiantunneilla korviaan aukipitäneelle, lienee selvillä mitä Suomessa tapahtui 1917. Anneli Kanto on kirjoittanut tapahtumista romaanin, jossa hän antaa äänen punaisille, valkoisille, lääkintähenkilöstölle ja jopa taisteluun osallistuneelle suomenhevoselle. Osa tarinasta on kirjoitettu leveällä ”eteläpohojalaas-murteella”, joten lukeminen eteni aluksi hitaasti. Raskashan se viime vuosisadan alun sota oli, joten paikka paikoin olisi tehnyt mieli lukea vain joka toinen rivi. Kirja kertoo kuitenkin rakkaan Suomen historiasta ja tapahtuneita tosiasioita ei voi kiistää. Hienosti kirjoitettu kirja, joka tulee ansaitusti mainita tällä suosituslistalla.

Ulla-Lena Lundbergin kirja ”Jää” kertoo nuoren saaristolaispapin tarinan. Teoksen tapahtumat sijoittuvat Suomeen sotien jälkeiseen aikaan. Karusta ja välillä raa’astaki elämästä saaristossa kerrotaan uskottavasti ja koruttomasti. Olen kirjoittanut kirjasta Goodreadsiin seuraavasti: ”Suuria tunteita nostattava vähäeleinen kirja. Pitkästä aikaa kirja, joka kolahti kovaa!” Jälkeenpäin olen harmitellut vain sitä, etten uskaltanut lukea kirjaa alkuperäiskielellä. Ruotsi on ollut työkieleni jo useamman vuoden ajan.

”Ru” oli minulle hyvin silmiä avaava kirja! Kim Thuy on Vietnamista venepakolaisena maailmalle lähtenyt kirjailija, joka tässä teoksessa kertoo miltä tuntuu olla pakolainen. Kirja on kauniisti kirjoitettu; suomennettu kieli siis, sillä en voi sanoa mitään alkuperäiskielestä. Me yritämme niin auttaa toisia, mutta muistammeko kysyä millaista apua he haluavat/tarvitsevat. Tämä kysymys jäi pyörimään muutamaksi päiväksi takaraivoon, luettuani tämän kirjan

Asko Sahlberg on kirjailijana yksi suurimpia suosikkejani. Hän kirjoittaa erittäin kaunista kieltä. Olisin aivan hyvin voinut valita listalle hänen kirjoistaan myös joko ”Irinan kuolemat” tai ”Pilatuksen”, joista molemmista nautin suunnattomasti. Valitsin kuitenkin ”Amandan maailmat”, sillä siinä jatkuu edellisen suosituksen pakolaisteema, hieman toisesta kuvakulmasta tosin. Amanda, reilu 80-vuotias nainen, kohtaa pakolaispojan ja mitä sitten tapahtuu. Kirjassa oli pohdiskeleva jopa filosofinen sävy joka viehätti minua.

Maylis de Kerangalin kirjassa ”Haudataan kuolleet, paikka ollaan elävät” mennäänkin sitten aivan erilaiseen maailmaan. Kirjan tapahtumat sattuvat Ranskassa yhden vuorokauden aikana. Tarina kertoo sydämestä, eli siitä miten sydämensiirto voi käytännössä mennä. Sairaanhoitajalle tämä oli todella mielenkiintoinen kirja lukea, vaikken sydämensiirtojen kanssa tai edes leikkaussalissa työskentelekään. De Kerangal kertoo kirjassa hienosti kuinka sydämensiirtoon osallistuvat henkilöt joutuvat ottamaan huomioon hyvin monta seikkaa ja toimimaan äärimmäisen hienovaraisesti. Hieno kirja arasta aiheesta!

”Värityskirja” oli ihana omaelämäkerrallinen herkän nuoren miehen (voisiko sanoa) kasvutarina. Marko Annala on suomalainen muusikko ja kirjailija. Hän on Mokoma-yhtyeen perustaja, laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Mokoma ei ole koskaan kuulun suosikkeihini. En ole ”örinämusiikin” ystävä, mutta Annala on loistava kirjoittaja. Pidin myös Annalan romaanista ”Paasto” ja häneltä näyttää 2020 ilmestyneen myös ”Kuutio”, joka minulla on vielä lukematta.

Pajtim Statovcin kaksi ensimmäistä kirjaa tämä ”Kissani Jugoslavia” ja ”Tiranan sydän” olivat mielestäni molemmat uskomattoman upeita teoksia. Pidin etenkin niistä kohdista, joissa tarinat sijoittuivat Kosovon alueelle. Statovcilla on tarinan iskentä hallinnassa! Hän on Finlandiansa ansainnut, vaikka minun mielestäni ”Bolla” ei yltänyt kahden ensimmäisen kirjan tasolle. Vai eikö tarinan karuus vain uponnut täti-ihmiselle?

Viimeisenä suosituksena ei ole vain yksi kirja, vaan kokonainen sarja. Jos pidät saagoista ja satumaisista kertomuksista, suosittelen lämpimästi ”Game of Thrones” eli ”Valtaistuinpeli” sarjaa! Itse kuuntelin sen äänikirjana BookBeatista. Koukuttava sarja! Mä nautin tarinasta ja sen poukkoilevasta juonikulusta. Tän tyyppisiä kirjoja lukiessa ei voi kuin ihailla ihmisten luovuutta ja taitoa kertoa tarinaa niin, että se pitää lukijan tiukassa otteessa.

Ihminen elää vain yhden elämän, mutta lukutaitoinen voi elää useamman! Näin on joku viisas joskus sanonut. Lukeminen rikastuttaa kyllä huomattavasti ainakin omaa elämääni.

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat, Mielipide

Kirjallisuuden klassikoteokset joista pidin

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kirjoitinkin jo millaisista dekkareista mä tykkään, ja nyt on klassikoiden vuoro.

Dekkareista kertoessa kerroin, että luen niitä lähinnä välipaloina. Äänikirjoina kuuntelen dekkareiden lisäksi kevyempiä kirjoja, jotka eivät mietitytä sen enempää jälkikäteen. Kevyemmällä kirjallisuuden on elämässäni oma paikkansa, joskus sitä vain haluaa iskeä aivot narikkaan ja tulla viihdytetyksi hauskalla tarinalla. Tällaisesta äärettömän viihdyttävästi kirjasta voisi olla esimerkkinä Tarquin Hallin ”Vish Puri”-sarja. Paljon kohellusta, sattumuksia ja hyvää mieltä Intiassa englantilaisen kertomana.

Mä tykkään lukea ”elämää suurempia” tarinoita. Ja niitä luenkin sitten mieluiten ihan oikeina ”vanhanaikaisina” kirjoina. Viime aikoina tosin olen oppinut käyttämään sujuvasti lukulaitetta. Se on niin kätevä! Se on pienikokoinen, ja siihen mahtuu satoja kirjoja, joten se on helppo napata mukaan esimerkiksi matkoille.

Klassikot ovat klassikoita syystä. Niissä on tarina, joka on koskettanut suurempaa lukijakuntaa, ne ovat myyneet paljon ja kestäneet aikaa. Ensimmäiset klassikoksi luettavat kirjat luin yläasteella. Charlotte Bronten ”Kotiopettajattaren romaania” pidin teininä äärettömän romanttisena tarinana. Pari vuotta sitten luin Emily Bronten ”Humiseva harjun” ja yllätyin miten rujo tarina oli! Toinen nuoruuteni suosikki klassikko oli Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen”. Se iski minuun kuin metrinen halko. Äärettömän hyvä tarina, joka kuljetti mukanaan ensimmäiseltä sivulta viimeiseen sanaan asti. Pidin kirjasta yläasteella esitelmänkin.

Venäläisiä klassikoita on kehuttu valtavasti. Niistä on tehty monenlaisia teatteri- ja elokuvasovituksia ja moni on inspiroitunut niistä tekemään ihan omanlaisensa tarinan tai jonkin muun taideteoksen. Pitkään kartoin noita arvostettuja klassikoita. Ajattelin niiden olevan liian vaikeita tai raskaita. Muutama vuosi sitten löysin Dostojevskin ”Karamazovin veljekset” eurolla kirpputorilta ja päätin, että luen teoksen. Aloitin ”Helmet 2020”-haasteen lukemalla sen. Vaikutuin! Kirja oli hauska! Se oli täynnä veijarimaista huumoria ja henkilöhahmojen keljuilua toisilleen. Ja, joo! Olihan se paikka paikoin raskastakin luettavaa, sillä dialogit olivat kilometrien mittaista kaunosieluista pikkuasioiden selittelyä ja sanojen vääntelyä. Kun ne jaksoi, niin kaiken kaikkiaan kirja oli lukemisen arvoinen. Enää en pelkää tarttua ”pelottaviin” venäläisiin klassikoihin.

Amerikkalainen kulttuuri ei ole oikein minun makuuni. Tykkään lukea Euroopan historiasta ja kulttuureista kertovia kirjoja, joten luen amerikkalaiskirjailijoiden kirjoja aika vähän. Tartuin kuitenkin tovi sitten John Steinbeckin teokseen ”Vihan hedelmät”. Tästä kirjasta Steinbeck on saanut Pulizer-palkinnon ja se on ollut syynä hänen 1962 saamaansa Nobelin palkintoon.

”Vihan hedelmien” tarina sijoittuu Amerikan lama-vuosiin 1930-luvulle ja kertoo köyhän Joadin vuokraviljelijä perheen tarinan. Tarina alkaa, kun Tom Joad pääsee vankilasta ja huomaa, että perhe on pakkaamassa tavaroitaan kuorma-autoon. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet maatilan jota tomumyrsky on turmellut. Perhe lähtee etsimään onneaan Kaliforniasta. Perille päästyään työt ovat kuitenkin kiven alla laman aiheuttaman joukkomuuton takia. ”Vihan hedelmät” oli ravisuttava lukukokemus. Se on raaka mutta uskottava kuvaus äärimmäisestä köyhyydestä ja siitä, mitä kärsimys saattaa ihmiselle aiheuttaa. Tämän kirjan lisäksi olen lukenut John Steinbeckin kirjoittamat kirjat ”Helmi” ja ”Hiiriä ja ihmisiä”. Ihailen Steinbeckin realismia ja oivaltavaa ihmisluonteiden kuvausta.

Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”-sarjan luin ”Helmet 2000”-haasteeseen. Haasteessa oli kohta ”Läheisen suosittelema kirja” ja Hani suositteli sarjaa minulle. Myönnän, että en varmaan olisi koskaan muuten tätä teosta lukenut. Tämän sarjan kanssa kävi vähän niinkuin ”Vihan hedelmien” kanssa. Aloitin sen hieman vastahankaan, mutta positiivinen yllätys oli valtava. ”Täällä Pohjantähden alla” kuulunee suuriin suomalaisiin ikoneihin, josta on tehty lukuisia teatteriesityksiä sekä elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjat sijoittuvat pieneen hämäläiseen Pentinkulman kylään ja kertovat Koskelan perheen tarinan 1880-luvulta 1950-luvulle asti

”Täällä Pohjantähden alla” nosti minulle usein tunteet pintaan. Minulla ovat nuo tunteet olleet aina olleet herkässä, joten kyynelehdin tätäkin lukiessani useampaan kertaan. (Voin kuvitella olevani välillä hassu näky sohvalla kirja kädessä maatessani, kyynelehtien valtoimenaan!) Linna oli hieno kirjoittaja, joka kykeni kertomaan tapahtumia ja ilmaisemaan tunteita upeasti kirjoittamillaan sanoilla.

Lopuksi vielä mainitsen kirjan, joka on saanut ”juonipohjan” eräästä hyvin tunnetusta klassikosta. Edward StAubynin ”Medimoguli” on kuin Shakespearen nykypäivään tuotu versio Kuningas Learista. Tämä on kirja, jota aloittaessa ajatukseni kulkivat jotakuinkin näin: ” njääh, luetaanpa nyt sitten tääkin. Mitähän mahtanee olla…” No, olihan muuten upea kirja! Kirja kertoi vallan sokaisemasta mediamogulista, jonka lähipiiri oli pettänyt ja sulkenut ukon mielisairaalaan. ”Mediamoguli” oli loistava lukukokemus. Luin kirjan suorastaan ahmimalla.

Älä pelkää tarttua klassikoihin. Kuten alussa sanoin: niitä ei syyttä sanota klassikoiksi. Voit yllättyä iloisesti!

Kirja arvio

KIRJA-ARVIO Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain juuri luettua Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuvan kirjasarjan ensimmäisen osan ”Valkoisen pilven maa”.

Olin katsellut kirjasarjaa jo jonkin aikaa BookBeatissa, mutta ennakkoluuloni saivat minut perääntymään useamman kerran kirjan kuuntelun aloittamisesta. Ajattelin romaanin olevan ”kevyttä naisten hömppää”, joka siten leimaisi minut tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi. Ihan kuin jonkin lukeminen voisi sellaisen leiman kenellekään antaa!

Kirja kertoo kahden hyvin erilaisen naisen tarinan. Naisia yhdistää se, että molemmat lähtivät omista syistään siirtolaisiksi Uuteen-Seelantiin 1800-luvun puolessa välissä. Helen on kirkkoherran tytär, joka on toiminut kotiopettajattarena varakkaassa perheessä. Gwyneira on aatelisten perheen tytär, joka naitetaan vaimoksi rikkaan lammasfarmarin pojalle. Naisten elämät risteytyvät heidän matkustaessaan uuteen kotimaahansa samalla laivalla.

Siinäpä kaikki mikä kirjassa on kevyttä, jos nyt naisen elämää pari sataa vuotta sitten voidaan millään tavalla kevyenä tai helppona pitää. Elämä uudessa maassa pari sataa vuotta sitten ei varmasti ollut helppoa naisille omassakaan maassa, saati sitten kokonaan vieraassa ympäristössä. Sen Sarah Lark on saanut kuvattua kirjassa mielestäni hienosti sortumatta kuitenkaan ylidramatisointiin tai liikaan romantisointiin.

Kirja yllätti minut monella tasolla. Saksalainen Sarah Lark on luonut mielenkiintoisen ja hyvin soljuvan historiallisen draaman, jolle minulle eksoottinen Uusi-Seelanti tuo jännittävän kulissin. Joissakin paikoin on vaikea uskoa, että kirjailija ei ole itse lähtöisin Uudesta-Seelannista. Larkin tietämys maasta, sen historiasta, maori kulttuurista ja luonnosta on ihailtavaa. Pidin kirjasta paljon. Se ei ollut ennalta-arvattava eikä kevytkään, kuten olin pelännyt, vaan siinä oli sopivasti syvyyttä lisäämään mielenkiintoa. Olen iloinen, että kirja-sarjaan on tällä hetkellä ainakin kaksi jatko-osaa!

Kirjaa oli miellyttävä kuunnella. Pidin sen tavasta kuljettaa tarinaa ja kuvailla tapahtumia. Koska luin kirjan omalla äidinkielelläni suomeksi, en puutu Larkin kieleen tai kielioppiin, mutta en kuullut suomennoksessa suurempia kielellisiä mokia.

Kuuntelin tämän BookBeatista äänikirjana. Valitsen mielelläni tällaisia historiallisia tarinoita kuunneltavaksi äänikirjoina, koska ne eivät yleensä kovin paljoa kärsi pienistä katkoista keskittymisessä. Jos kirja tarvitsee tarkempaa pitkäjännitteisyyttä, valitsen e-kirjan tai kaikkein mieluiten ”vanhanaikaisen oikean” kirjan.

Jos olet kiinnostunut Uudesta-Seelannista, sen historiasallisista perkekronikoista ja hyvästä tarinasta, voin suositella tätä Bazar Kustannuksen kustantamaa Sarah Larkin kirjaa ”Valkoisen Pilven Maa”.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Terveys

Äänikirjat ja kevät 2018

Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesäloman kolmas päivä on kääntynyt iltaan. Alan olla rentoutunut ja väsymyskin alkaa helpottaa. Omainen joutui sairaalaan pari kuukautta sitten ja pääsi kotiin pari viikkoa ennen lomani alkua. Viime viikkoina aika on siis mennyt hänen asioidensa järjestelemisessä ja auttamisessa päivittäisissä pikku asioissa. Miellyttävä ja palkitseva velvollisuus, joka kuitenkin on velottanut oman osansa virtavarastojani.

0606-2018-0557519330088097838-01

Lukemiseen ei energia ole riittänyt. Äänikirjoja olen kuitenkin jonkin verran kuunnellut. Sain juuri loppuun Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran”. Kirjaan oli hankala päästä sisälle, osaksi siksi että kirjassa oli niin paljon henkilöhahmoja. Alkuun kirjan juoni kulki hieman hypähdellen henkilöstä toiseen, joten tarinaan tarttuminen kesti aikansa. Onneksi sinnittelin, sillä jatkaminen palkitsi. Westöllä on uskomaton kyky luoda eläviä ja todentuntuisia henkilöitä. Itse tarina sijoittui Suomen valtion ensimmäisiin vuosiin ja kertoi ystäväporukan keinoista selvitä noista vaikeista vuosista, joissa mikään ei ollut niin varmaa kuin muutos. Pidin kirjasta, pidän yleensäkin historiallisista tarinoista, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin.

2805-2018-0605245773578234892-01

Otin kokeiluun Storytel äänikirjapalvelun. Halusin kokeilla miten nämä paljon puhutut palvelut toimivat. Storytelissä minua heti kättelyssä viehätti mahdollisuus säätää puhenopeutta sopivaksi. Yllätyin, että kun olin kuunnellut ensimmäiseksi kuunneltavaksi kirjaksi valitsemaani Dan Brownin ”Alkua” hetken, olikin helpompaa kuunnella kirjaa maksiminopeudella. Korva tottuu nopeaan puheeseen nopeasti ja tunnelmaa ei paljoa poikkea paperikirjan lukemisesta. Tosin luen silti mieluummin perinteistä paperikirjaa.

2105-2018-052273131415054464-01

Kuunnellessani äänikirjaa, nukahdan usein kesken kuuntelemisen. En ole vielä löytänyt keinoa pysy hereillä. Monet kertovat kuuntelevansa äänikirjaa tehdessään jotain muuta tai ulkoillessaan. Askareita tehdessä voisin kyllä harkita kirjaa kuuntelevani, mutta ulkoillessa haluan keskittyä luonnon ääniin, tuoksuihin, väreihin ja tapahtumiin ympärilläni. Äänikirjan kuunteleminen ulkoillessa verottaa ympäristön tarkkailun kykyä. En ole antanut nukahtamisen haitata kirjan nautintoa. Valitsen kuuntelemiseen ajan, jolloin nukahtaminen on jopa hyväksi: ennen nukkumaanmenoa illalla tai nyt kesälomalla päivätorkkujen aikaan.

0406-2018-0430452296238577858-01

Lukeminen on hidastunut, muttei kokonaan loppunut. On ollut niin upea kevät, että olen nauttinut ulkoilmasta ja heräävän luonnon valokuvaamisesta, sekä uudesta innostuksestani katuvalokuvauksesta. Ulkoilu ja valokuvaus ovat auttaneet jaksamaan paremmin myös omaisen tarpeista huolehtimisessa ja lievittänyt orastavaa stressiä.