Arkipäivän realismia

Oravanpyörässä

Olen hukannut elämäni punaisen langan tilapäisesti. Ei ole kovinkaan kauaa aikaa siitä, kun tuntui, että elämä oli hyvässä järjestyksessä ja se rullasi omalla painollaan. Juuri nyt tuntuu, että olen kuin rapistumassa oleva purtilo tuuliajolla!

Palasin, vapaaehtoisesti myönnän, kamalaan oravanpyörään. Elämäni tuntuu olevan yhtä yövuoroa ja niistä toipumista. Vanhenevan naisen ikävät fyysiset vaivat haittaavat palautumista ja yöunet ovat mitä ovat, jos niitä sattuu saamaan ollenkaan.

Voisin syyttää ulkoisia tekijöitä oman elämäni vaikeuttamisesta, mutta eiköhän se niin ole, että asenne ratkaisee – aina! Itse mä olen olosuhteiden antanut vaikuttaa niin, että olen alkanut itse sabotoimaan omaa käytöstäni, saaden näin elämän maistumaan suussani sahanpuruilta.

Aloitin elämänmuutoksen loppukirin hyvillä mielin ja toiveikkaana, mutta ”elämä tapahtui”. Olen päästänyt muutosvaihteen vapaalle ollen nyt kiihtyvää vauhtia menossa puolessa välissä jyrkkää alamäkeä. Mistä löydän jarrut?

Työ vie voimat! Teen jatkuvia ilta- ja yövuoroja. Yövuorot alkavat käydä liian raskaiksi, kun palautuminen on hidasta, eivätkä vapaat vuorojen välissä ole aina tarpeeksi pitkiä. Iltavuorot ovat äänekkäitä, ja usein tuntuu kuin hiljaisuuteen tottuneita korviani (ja aivojani) kidutettaisiin 130dB voimalla pauhaavalla vaskipuhallin-serenadilla. Aamuvuoroja en jaksa tehdä, koska nukun niin huonosti.

Kroonisesti väsyneenä ja fyysisesti puolikuntoisena tuntuu, että maailma on luotu lähinnä nuorille ja voimakkaille. Yritän tsempata ja liikkun vapaa-ajalla kuin sähköjänis. Nautin liikkumisesta, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ettei se auta sisällä vellovaan pelkoon siitä, että romahdus on aika lähellä. Kohta en enää jaksa!

Tilannetta pahentavat kaikki ne vastoinkäymiset, joita elämä on tänä vuonna koronan lisäksi tuonut mukanaan. Yhden ystävän yllättävä kuolema, toisen ystävän vakava sairastuminen ja jopa pienet arkiset kärhämät kotona ovat saaneet stressitasoni nousemaan sietämättömän korkeaksi.

Olen taistelija, taisteleva taivaanrannanmaalari. Kohtaan vastatuulen hymyssä suin. Ulkopuoliset eivät tiedä minulla olevan vaikeaa, vaikka ahdistustaso sisälläni on niin korkea, että tuntuu kuin tukehtuisin. Kurkkua kuristaa ja itku tulee pienistäkin asioista. Olen niin väsynyt, etten enää tiedä mistä ammentaisin voimaa.

Tällaisessa elämäntilanteessa pitäisi ehkä levätä, kun siihen on tilaisuus ja rentoutua, eikä pistää uutta vaihdetta silmään elämäntapamuutoksessa! Viisainta olisi rauhoittaa elämä, syödä hyvää ravitsevaa ja värikästä ruokaa, liikkua sen verran, että tulee hyvä olo ja ennen kaikkea levätä. Viettää muutama ihan oikea ”villasukka-päivä” olohuoneen sohvalla hyvää kirjaa lukien.

Keneen yritän tehdä vaikutusta tällä jatkuvalla riehumisella? Suorittamiselta tämä elämä jo alkaa tuntua, mikä ei ollut missään vaiheessa elämänmuutokseni tarkoitus eikä päämäärä. Päämääränä oli ilo! Nyt se tuntuu olevan lähinnä tuloksen tekeminen.

On aika pysähtyä, ottaa elämäntilanne tarkempaan syyniin ja tehdä uusi tilannearvio, jonka pohjalta voi sitten miettiä uutta askelkarttaa. Tilanteeni ei ole toivoton, vaikka väsynyt ja vaivainen olenkin. Olen pysynyt tietoisena siitä missä ja miten taivallan! Siitä olen ylpeä.

Taivallusta epätasaisessa maastossa
Elämänrytmi

Levoton sielu on rauhoittunut

Olen ollut hyvin levoton lapsi, nuori ja aikuinen. Isäni sanoi kerran, että mun elämässä mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Jos pidän jostain tänään, voi olla varma, että vuoden kuluttua tilanne on ihan muuta. On mulla kuitenkin koko elämäni mukana kulkenut itselleni neljä K:ta: kirjat, kirjoittaminen, kuvaaminen ja käsityöt. Nämä kaikki ovat olleet, ja ovat edelleen, mulle todella tärkeitä harrastuksia. Ne rentouttavat ja tuovat arkeen kaivattua kauneutta.

Arjen kauneutta kuvattuna omalla takapihalla

Ystäväni kysyi minulta tovi sitten miksi lomailen aina samoissa paikoissa? Mietin asiaa metsälenkillä. Olin ollut lihava lapsi, josta kasvoi lihava nuori ja aikuinen. Koko elämäni olen koettanut sopeutua joukkoon. Olen yrittänyt miellyttää muita, että minusta pidettäisiin. Toisten miellyttäminen merkitsee usein itsensä unohtamista. Kun seura muuttui, myös käytökseni muuttui. Olin oikea kameleontti, liputin milloin kenenkin värejä. Lapsuuteni oli sosiaalista kaaosta.

Elämä on valoa ja varjoa

Sosiaalinen kameleontti kasvoi aikuiseksi. 21-50-vuotiaana muutin aivan liian monta kertaa. Missään ei ollut hyvä, aina oli joku pielessä. Myös työpaikkoja tuli ja meni. Asuin kaksi vuotta nuoruudessa ulkomailla. Vuoden Sveitsissä ja vuoden Englannin etelärannikolla. Kuljimme paljon ulkomailla ensimmäisen mieheni kanssa. Hänellä oli tovin lähin esimies Lontoossa. Lentokentät tulivat tutuiksi, samoin suuri osa Euroopan pääkaupungeista. Ensimmäinen avioliittoni päättyi osittain oman rauhattomuuteni ja tyytymättömyyden takia. Mikään ei tuntunut enää riittävän, vaikka kaikkea oli ja mahdollisuudet olivat lähes rajattomat.

Koko elämä on yhtä suunnistusta

Elämäni on rauhoittunut vasta viimeisen 6 vuoden aikana. Olen oppinut pakon edessä hyväksymään oman vajavaisuuteni. Perfektionismi olisi ollut tie liian aikaiseen tuhoon. Olen toistanut itselleni: ”keskinkertainen on riittävä. Minä riitän!” Minun ei ole tarvetta enää jatkuvasti tuoda itseäni esille, eikä yrittää olla parempi kuin muut. Olen hyväksynyt että olen ”riittävä” ja ”keskinkertainen” jopa ”huono”, jos jokin kaikesta huolimatta on hauskaa.

Tätä kaikkea pelasin ystäväni kysymykseen, miksi lomailen aina samassa paikassa. Mä on kulkenut paljon, nähnyt paljon ja kokenut liian paljon, että nykyään huomattavasti vähempikin riittää. Mulla ei ole tarvetta, eikä kauheasti enää haluakaan matkustella joka lomalla ulkomaille. En koe, että saan sieltä yhtään sen enempää kuin Suomen Lapista. Kyllä mä todennäköisesti vielä ulkomaanreissuja teen, kun tästä koronasta selvitään. Ihan yhtä mielelläni matkustan silti vaikka viikonloppulomalle Vaasaan. Vähempi ja pienempi riittää! Keskinkertainen on hyvä!

Elämän ehtoopuolella
Arkipäivän realismia

Elämäntapamuutokseni alkumetrit

Minun elämäntapojen muutos lähti turhautumisesta jatkuvaan huonoon oloon, väsymykseen ja sairasteluun.

Tiesin, että ruokailutottumukseni olivat täysin pielessä, joten ajattelin, että niistä voisin aloittaa. ”Pitkäkin matka alkaa yhdestä askeleesta!”. Tätä lausetta olin toitottanut asiakkailleni aikoinaan päihdetyötä tehdessäni. Ei muuta kuin maistamaan omaa lääkettä siis ja perusasioiden äärelle.

Ruokavalioni oli periaatteessa ihan hyvä. Söin aiemminkin mm kasviksia ja hedelmiä. Kokonaisuutena dieettini oli monipuolinen, mutta annoskoko oli pielessä. Pielessä oli myös tapani syödä. Olin ns ”märehtijä”, joka söi koko ajan jotain pientä, kuten esim muutaman kinkkupalan tai juustosiivun jääkaapista vesilasillista hakiessa. Kahvia en voinut juoda ilman pullaa, sillä silloin kahvi ei maistunut hyvälle. Suurin syntini oli kuitenki jäätelö, jota kykenin syömään litran kerrallaan. Kykenetkö sinä samaan?

Olin laskeskellut, että väärin syöminen olisi syy pahoinvointiini, joten sen olisi muututtava. Miettiessäni keinoja ruokailutapojeni muuttamiseksi, jouduin pohtimaan syitä syömiseeni ja keinoja kuinka korjaisin tilanteen. Omien heikkouksien tunnistaminen ei ole helppoa eikä miellyttävää, mutta se on tehtävä, jos haluaa pysyvän muutoksen.

Jotkut väittävät, että kalorien laskenta olisi vanhanaikaista ja vain ”ketoilu” olisi tie onneen. Ketoilu ei sopinut minulle. Olen kokeillut sitä ja voin sen aikana äärimmäisen huonosti. Mä uskon väittämään ”calories in, calories out”. Eli syö hieman vähemmän kuin kulutat. Kaloreita olisi siis laskettava, jos halusin pudottaa painoa. Löysin puhelimeeni hyvän appsin, jonka avulla aloin pitää ruokaiväkirjaa. Aika ripeästi havaitsin, että syön liikaa leipää ja että maksamakkarassa on julmasti kaloreita! Maksamakkaravoileipien syömisellä en siis saavuttaisi tavoitettani kovin helposti.

Kaurapuuro on ollut mun pelastus! ❤️

Mä päädyin valitsemaan paaston toiseksi keinoksi vähentää syömiäni kaloreita. Paasto sopii minulle todella hyvin. Otin tavaksi paastota maanantait ja torstait. Paastoan yleensä siten, että syön päivän 500kcal iltapäivällä. Näin saan mahdollisimman pitkän paastojakson, joka rauhoittaa mun elimistöä ja samalla saan sen verran ravintoa iltapäivällä, ettei ole nälkä nukkumaan mennessä. Paastosta tulee hyvä, kevyt olo.

Siinä tärkeimmät keinot mun painon pudotuksessa: kalorien laskenta ja paasto. Toki lisäsin liikuntaa kun, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina!

Lenkillä keväällä 2019
Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Harrastukset, Intohimo, kirjoittaminen, Taide

Mä en osaa piirtää?

Ja heti aluksi: MINÄ EN OSAA PIIRTÄÄ. Piste.

Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?

Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.

sdr
Keri Smithin ”Tuhoa tämä kirja”. Saa nähdä miten kirja tuhoaminen onnistuu ihmiseltä, jolle jo hiirenkorvien tekeminen kirjoihin on pyhäinhävästys!

Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.

https://i.pinimg.com/originals/15/79/e3/1579e32b6f75c9ebbdf41fe50b7f36e8.jpg

Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.

Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.

dav
Väsähtänyt opiskelija taidekasvatuksen luennolla.

Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?

Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!

cof

Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”

Koe voi alkaa!