Mulla on tapana kirjoittaa jonkinnäköisiä tavoitteita itselleni näin vuoden alussa sekä pienempiä tavoitteita syksylle. Syksy 2021 tavoitteista olen kirjoittanut jutunkin tänne blogiin.
Miettiessäni tavoitteita vuodelle 2022, mulla alkoi nyppimään oikein huolella. Huomasin, että toistan samoja asioita kuin papukaija. Ruokavalio, paino ja liikunta, ihan kuin elämässä ei muuta olisi!
Frsbeegolfaamassa
Hyötyliikunta on nyt hanskassa, kun työpäivinä tulee vähintään 5km kävelyä/pv, koska kuljen työmatkat kävellen. Löydettyäni omat liikuntalajit (golf, frisbeegolf, suunnistus ja maastopyöräily), joita lähden tekemään mielelläni, ei mun enää tarvitse patistaa itseäni liikkeelle, vaan ennemminkin toppuutella, kun Polar-kellon ohjelma huutaa punaisella ylirasitusta.
Tiedän, että tarvitsen ruuan tavoitteekseni edelleen. Tarkemmin sanottuna ruokailun säännöllisyyden opettelun. Tiedän mitä syödä, mutten sitä miten. Säännöllinen ruokailu on minulle todella vaikeaa oppia ja toteutta. Syön kyllä oikeita ruokia, mutta määrät mättää ja edelleen syön aivan liian iltapainotteisesti.
Haluaisin unohtaa kokonaan painotavoitteen. En näe järkeä tuijottaa vaa’an lukemaa, kun voin vihdoinkin hyvin. Tärkeintä on, ettei paino nouse. Haluaisin unohtaa painotavoitteen, mutta tiedän, että jos en seuraa painoani, se lähtee kiitolaukalle. En siis aseta tavoitteekseni tiettyä kilomäärää, vaan säännöllisen painonseurannan.
Kana wrappi
Yritin miettiä uusia tavoitteita näiden jo kuluneiden tavoitteiden tilalle. Oman talouden kuntoon saaminen tuli mieleen ensimmäiseksi. Mulla ei ole taloudellisia ongelmia, mutta haluan paneutua paremmin omaan rahankäyttööni ja saada reilummin rahaa säästöön. Tavassa, jolla käytän rahaa, on parantamisen varaa. Minulla on tapana tuhlata usein juttuihin, joita en oikeastaan tarvitse lainkaan, kuten esimerkiksi harrastusvälineisiin. Voisin esimerkiksi sanoa kotona ympäriinsä katsellessani: ”Katsopas Marja kaikkea tuota villalankaa nurkissa! Se OLI kaikki rahaa…!”.
Toinen kokonaan uusi tavoite, jota aiemmin ole kyennyt edes harkitsemaan on 100% työaika koko vuoden 2022 ajan. Säännöllinen työaika ja yövuorojen poisjääminen kokonaan ovat selvästi kohentaneet mun fyysistä vointia, ja auttaneet jo reilun kuukauden kokemuksella jaksamaan paljon paremmin arjessa. Unenlaatukin on huomattavasti parempaa. Joten luulenpa hyvinkin jaksavani tehdä tämän vuoden täyttä työaikaa, mahdollisesti useamman tulevankin vuoden.
Työmatka kävely tuo virtaa arkeen.
Siinäpä niitä onkin tavoitteita tälle vuodelle. Tiivistettynä: ruokailu ja talous kuntoon, niin jaksan tehdä täyttä työpäivää. Tavoitteena siis hyvä arki!
Yhtään ei huvita kirjoittaa tätä! Ei ole kiva myöntää, etten osaakaan vielä niin kamalan hyvin. Mutta pakko se on myöntää: vaatteet kiristää. Jos en tee asialle jotain nyt, joudun kohta hommaamaan isompia vaatteita.
Joka ainoa joulu vannon itselleni, että nyt otan iisisti. Tänä vuonna tehtiin päätös, ettei osteta ainoatakaan suklaarasiaa kotiin. Ja siltikin meni ihan persielleen! Oon syönyt niinkuin ruoka loppuisi maailmasta ihan just. Liikkunut olen, mutta eihän se liikunta auta jos ruokavalio on poskellaan. Olen syönyt suolaista ja makeaa, ja sitten vähän suolaista päälle. Sanalla sanoen kaikkea. Ja paljon!
Talvella ei pääse edes onkimaan frisbeetä ojasta.
Oltiin viime viikonloppuna reissussa Tampereella, eikä kyllä yhtään huvittanut kierrellä alennusmyyntejä. Viime vuonna nautin alennusmyynneistä vielä hurjasti, kun mulle löytyi runsaasti kokoja. En mä tänä(kään) vuonna mitään uutta olisi tarvinnut, mutta jokainen naisihminen tietää alennusmyynneistä etsimisen ja kivojen vaatteiden kokeilemisen ilon. Aivan sama löytääkö mitään vai ei, se juttu on siinä etsimisessä. Ei huvittanut edes etsiä, ku elopaino on päässyt kohoamaan niin, että polvia särki jo muutaman kilometrin kävelystä. Tiesin, että paino on noussut sen verran, että kokoa 46 pienempiä vetimiä on turha katsella. Ilo alennusmyynneistä oli siis kadoksissa!
Alennusmyyntifiilikset
Kyllähän mä tiesin, että oon lipsunut, mutten ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Kieltäminen on mun egoni yleisin huijausmenetelmä. Työstin asiaa lauantain ja sunnuntain. Ei auta muuta kuin palata takaisin (hyvin) opittuun systeemiin: maanantaina ja torstaina paastoan ja muina päivinä kirjaan kaiken syömäni ylös ruokapäiväkirjaan. Ei se ole vaikeaa, kun tiedän jo vanhasta, että voin aina paremmin, kun kiinnitän enemmän huomiota ruokavaliooni. Sitä paitsi se ruoka mitä syön ns ”dieetillä”, on minusta älyttömän hyvänmakuista!
Olen siis palannut takaisin omaan normaaliin. Talvi on parhaimmillaan. On kunnolla lunta, että voi käydä hiihtämässä ja lumikenkäilemässä. Jotain hyvää pysyvääkin on muutoksen mukana siis tullut. Olen keksinyt monta hyvää keinoa olla aktiivinen. Vaikka ruokavalio on ehkä repsahtanut, aktiivisuus on säilynyt. En siis ruoski itseäni, enkä sirottele tuhkaa pääni päälle, vaan olen iloinen tapahtuneesta minulle isosta muutoksesta liikuntatottumuksissa. Entisestä sohvaperunasta on tullut aktiiviliikkuja. Enköhän mä siis aikaa myöten tän syömisenkin selätä!
Meillä on hääpäivä tammikuun 16. Tuumimme aikoinaan Hanin kanssa, että on kiva saada jotain kivaa kaamoksen keskelle. Kerrankin oltiin ajateltu fiksusti! On kiva, kun pimeän tammikuun katkaisee ihan itse suunniteltu ylimääräinen syy juhlaan
Korona estää edelleen pidemmän reissaamisen, mutta ei se mitään haittaa, meille riittää kotimaassa vielä hyvinkin paljon ihmeteltävää. Tänä vuonna valitsimme viikonlopun rentoutumiskohteeksemme Tampereen. Varatessani huonetta oli usea hotelli jo täynnä, joten valitsin yöpymispaikaksemme Sokos Hotelli Tornin. Siellä emme ole aikaisemmin yöpyneet. Tampere on suosikkikaupunkini, heti Kokkolan jälkeen! Olen asunut siellä monta vuotta. Opiskelin siellä sairaanhoitajaksi ja tyttärenikin syntyi Tampereella asuessani.
Saavuimme Tampereelle kuuden maissa illalla. Kävely rautatieasemalta hotellille vei noin viisi minuuttia. Hotellin vastaanoton palvelu oli tehokasta ja ystävällistä. Saimme huoneemme ja huitaisimme nopealla hissillä 12. kerrokseen. Huone oli iloinen yllätys! Ei tekopirteää tai -taiteellista hapatusta, vaan reilu vähän ”tehdasmaiseen” tyyliin somistettu huone. Huoneen ilme sopii mielestäni loistavasti vanhan tehdaskaupungin luonteeseen! Miksi unohtaa historia, kun siitä voi näin upeasti ammentaa vielä tänäänkin.
Torni Hotelli Tampereella on vielä aika uusi, joten hotellihuoneen sängyt ovat ensiluokkaiset. Jopa minä, joka yleensä nukun hotelleissa huonosti, nukuin yllättävän hyvin. Tosin mulla oli välillä kuuma (viihdevuodet!). Tänään löysin huoneen seinästä lämpötilan säätimen, sellaisen modernin hipaisunäppäimellisen, ja laskin huoneen lämpötilaa huomattavasti. Ilmeisesti onnistuin hipelöimään säädintä oikein, koska vartti hipelöinnin jälkeen huone tuntui selvästi viileämmältä. Odotan siis nukkuvani ensi yönä kuin onnellinen vaaleanpunainen porsas!
Tunnustan : hotellien huippukohta itselleni, ja Hanille myös, on hotelliaamiainen. Paras aamiainen tähän mennessä on ollut Helsingin Hotelli Tornissa. Nyt on Helsingin Torni kohdannut voittajansa, Tampereen Hotelli Torni meni rinnan mitalla ohi. Voiton varmisti aivan tolkuttoman maukas passion-tuorepuuro ja laaja hedelmävalikoima. Aamiaisella oli perus pekonien, leipien ja leikkeleiden lisäksi myös maukas juustovalikoima viikunahilloineen.
Hotellin Grill-It ravintolan maukas ruoka oli vielä ylimääräinen bonus. Testasimme ravintolan lauantaina iltapäivällä, kun olimme useamman tunnin kierrelleet kaupungilla tsekkaamassa alennusmyynit. Söimme molemmat maa-artisokkakeittoa, kanaa tabboulehilla ja minttujugurttikastikeella sekä vanilja creme brulét. Tätä ravintolaa suosittelen ilolla!
Hotelli Torni Tampereella on ylittänyt omat odotukseni. Viihtyisä yleisilme, siistit huoneet ja ystävällinen henkilökunta; itse en oikeastaan muuta hotelleilta odotakaan. Ihan kuriositeettina vielä: tuntui hyvältä, kun erikseen kysyttiin haluammeko siivouksen lauantaina (olemme hotellissa kaksi yötä). Muualla sitä ei koskaan ole kysytty, siivousta ei vaan ole tullut. Kun liikut Tampereella, käypäs testaamassa kaupungin silhuettia muuttanut Hotelli Torni!
Viimeiset kolme viikkoa olen ollut sellaisessa pyörityksessä, että tällainen keski-ikäinen täti-ihminen on niin sanotusti ”nähnyt sata ikkunaa kerralla”.
Aloitin uudessa työssäni kehitysvammaisten palvelutalon sairaanhoitajana 13. joulukuuta. Työn alkuun on mahtunut joka ainoa tunne ihmisen tunnekirjosta: suurenmoisesta onnistumisesta, syvimpään ketutukseen.
Ensimmäinen viikko meni melkoisessa myötätuulessa. Uudet työkaverit ottivat minut erittäin hyvin vastaan ja talon asukkaat olivat uteliaita ja innokkaita tutustumaan uuteen hoitajaan. Olin aivan varma, että tulisin viihtymään!
Ensimmäisen työviikon päätteeksi sain pistää asukkaiden kolmansia korona-rokotteesta.
Toisella viikolla kiiltävään esirippuun alkoi muodostua rynkkyjä. Oivalsin miten vähän tiedänkään, olen aivan uusilla vesillä. Pahinta oli ettei talossa ole muita sairaanhoitajia, jotka voisivat perehdyttää minua omiin tehtäviini. Ainakin kaksi kertaa olen jo ollut pistämässä pillejä pussiin ja palaamassa takaisin entiseen
Suurin ongelma on ollut oma pää. Mitään erityistä töissä ole tapahtunut, mutta oma mielikuvitukseni tekee pienestäkin takaiskusta ylitsepääsemättömän vuoren, jonka yli en millään viitsisi/jaksaisi hoiperrella. Stressin ja epätietoisuuden sietokynnykseni on olematon. Mun on ollut todella hankalaa elää sen faktan kanssa, että minä(kään) en ole täydellinen.
Monipuoliseen työnkuvan kuuluu mm pelipaitojen lyhentämistä.
Kehitysvammaisten ryhmäkodilla työskenteleminen poikkeaa hurjasti sairaalassa työskentelystä. Laitos on laitos, mutta ihmisen kodilla ja sairaalalla on vissi ero. Tulehdusarvojen kohotessa toimitaan kuten kotona: soitetaan lääkärille. Tulehdusarvojen mittaamiseen työpaikalla on onneksi uusinta uutta oleva laite, joka toimii kuin unelma, silloin kun niin haluaa (välillä se huutaa sitten erroria ja virhekoodia). Laboratoriokokeita ei varailla itse, vaan lääkäri tekee lähetteen ja aika tilataan netistä ihan niinkuin kuka tahansa muukin tilaa itselleen labra-ajan. Labraan mennään fyysisesti ihan itse, eikä labranhoitaja tule niitä ottamaan. En ole enää yleislääketieteen osastolla vaan sosiaalipuolella vammaispalvelujen alla olevassa ryhmäkodissa.
Mun suosikki vuoro tähän mennessä on ollut iltavuoro, johon kuuluu keittiövuoro.
Kolmessa viikossa olen taas huomannut, että ihmisiä arvotetaan (valitettavasti myös hoitotyötätekevät) tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Alimmaisessa kastissa ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja kehitysvammaiset. Ihmisen sivistyksen mitta luetaan mielestäni siitä, kuinka hyvin hän kohtelee yhteiskunnan heikoimpia yksilöitä. Kauhean hyvää arvosanaa en noin yleensä yhteiskuntamme päättäjille antaisi!
Hyvä arki koostuu itse asiassa hyvin pienistä asioista. Pohjimmiltaan se on se olo, minkä saa, kun liikkuu sopivasti, syö hyvää ja ravitsevaa ruokaa se nukkuu hyvin. Voisin siis oikeastaan lopettaa aiheesta kirjoittamisen tähän. Jokaisen ihmisen hyvä arki koostuu silti hieman erilaisista palikoista. Nuo edellä mainitut palaset ovat pohja, jolle omannäköistä mukavaa elämää on helppoa luoda.
Itselleni hyvän arjen ehdoton edellytys on kiireettömyys. En pysty käsittämään nykyajan ”kiire-kultturia”! Ikään kuin kiire tekisi ihmisestä tärkeämmän tai paremman. Kiire tekee ihmisestä vain kiireisen. Miten ihania ovatkaan ne aamut, kun ei ole hoppu minnekään. Saa heräillä rauhassa ja juoda kupposen kuumaa ilman, että aikataulu hiostaa niskaan. Tarvitsen ylimääräistä ”viljoilua” ja tuumailua omaan elämäni. Haluan itselleni aikaa työstää asioita ja suunnitella juttuja. Luovuus tarvitsee tilaa ja ehkä jopa pientä tylsistymistä. Tylsistymisen tunne on aliarvostettu. Pitkästymisestä on noussut monta oivaltavaa innovaatiota. Mun hyvässä arjessa on aikaa toimia ja tehdä, mutta pitää löytyä myös aikaa pelkkään olemiseen.
Koska rakastan kiireettömyyttä, ja introverttina rakastan hiljaisuutta, on metsässä kävely nostanut monta arkista päivääni keskinkertaisesta luksukseksi. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin yksin aamutuimaan metsässä omien ajatusten kanssa kävely. Toiseksi parasta metsälenkkeily on Hanin kanssa. Raittiissa ilmassa ajatuskin kulkee paremmin ja parhaat keskustelut on käyty pöheikössä pitkillä lenkeillä. Metsässä kävely rentouttaa minua kaikista parhaiten. Jos on ahdistanut ennen sitä, niin luonnosta palattua ei varmasti enää ahdista. Mainittakoon vielä että kun on tehnyt kunnon lenkin on aivan taivaallista kun sen jälkeen voi mennä saunaan ja lämmitellä vanhoja luita vielä lauteilla. Silkkaa riemua!
Mainitsin jo ihan alussa ruuan. Itselleni värikäs ravitseva ruoka on erittäin suuri ilon aihe. Se on niin suuri ilon aihe, että olen tilannut itselleni Englantilaisen Delicious-lehden, jota nyt brexitin jälkeen joudun joka kuukausi tullaamaan ja maksamaan siitä ylimääräisiä tullausmaksuja. Silti olen joka kerta yhtä iloinen, kun saan lehden käteeni! Mulle tulee myös kotimainen Maku-lehti, jonka tapaan lukea kannesta kanteen. Molemmat lehdet ovat tuottaneet minulle suunnattomasti iloa ja onnistumisen riemua. Ruoka on ihmisen perusnautintoja, jota ilman ei voi elää. Miksi tyytyä kelvolliseen ruuan suhteen, kun pienellä vaivalla voi tehdä arjesta juhlaa.
Mä en juo kahvia kovinkaan paljon. Töissä sitä menee tosin aika paljon, tavan vuoksi, mutta kotona keitämme kahvia vain 1-2 kertaa päivässä. Joskus menee päiviäkin, etten juo kahvia lainkaan. Kuitenkin iltapäivän kahvi, jonkin pienen baakkelssin kanssa, on suuri nautinto. Päivällisen jälkeen olen oppinut jotenkin odottamaan, että saan kupillisen kahvia ja jonkin pienen hyvän. En luopunut tästä pienestä paheesta edes elämäntapamuutokseni tiukimmassa dieetissä. Elämä ei saa olla niin ahdasta, että siitä riisutaan pois kaikki ilot. Hassua juttu! Itseasiassa kahvi ei maistu edes mitenkään älyttömän hyvältä suussani, silti se tuo paljon iloa elämääni.
Ihanin tapa päättää päivä on lukea muutama kappale hyvää kirjaa. Olen aina lukenut paljon, mutta Hani on opettanut minulle tavan lukea pätkä jotain ennen nukkumaan menoa. En oikeastaan ole varma onko se sittenkään se lukeminen mikä siitä niin mukavaa tekee, vaan se tosi asia, että luemme molemmat vierekkäin yhtä aikaa. Joka tapauksessa illalla lukeminen on minulle hyvä tapa rauhoittua yötä vasten ja sujahtaa hetkeksi ihan toiseen maailmaan.
Tässä muutama ihan pieni juttu, joista mun hyvä arki muodostuu. Listalle voisin lisätä harrastukseni, jotka kaikki tuovat minulle iloa, mutta halusin tässä kirjoituksessa mainita niitä arkisia asioita, joiden tärkeys muuten jää huomiotta.
Parin viime viikon arki on ollut erilaista. Tein pari yövuoroa, jotka oli aika rauhallisia, joten oli aikaa oikaista työmaan puusohvalle. Sohva on muotoiltu ja siinä on vaikea saada hyvää asentoa (mikä tietty yövuorossa on hyvä, sillä eihän me hoitajat siellä nukkumassa olla). Valittelin jo ensimmäisenä yönä työkaverilleni Ulrikalle, että sohvalla makaaminen ei tee selälle hyvää.
Yövuorojen jälkeen nukuin muutaman tunnin ja ajelimme sitten vierailulle mun vahmemmille Pohjois-pohjanmaalle. Isänpäivänä olin ollut Riihimäellä, joten halusin käydä tervehtimässä omaa rakasta isääni, kun siihen vihdoinkin tarjoutui tilaisuus. Kolmivuorotyötä tekevälle reissaaminen ei ole helppoa, kun yhteiset vapaapäivät puolison kanssa ovat harvassa. Lauantaipäivän oli oikein mukava. Vierailimme myös veljeni ja tämän kihlatun luona silittelemässä tiibetinspanieleita. Väsähdin aika aikaisin illalla, yövuorot ja sen jälkeen vain lyhyet tupluurit vaativat veronsa. Nukahdin lähes välittömästi.
Kahden puusohvalla vietetyn yön jälkeen vietin vanhemmillani yön ilmapatjalla. Kuten tarinassa sanotaan: siitähän se juttu sitten alkoi. Kotimatkalla alkoi alaselkä vaivata ja oikean puoleinen kankku juilia. Maanantaina kipu oli jo äärimmäinen. Sain ikäänkuin sähköiskuja jos liikuin vähänkään väärin. Istuminen sattui ja kovalla tuolilla ei voinut ajatellakaan istuvansa.
Kipeänä työterveydessä
Viime viikolla kävin hoitajalla, joka sanoi, kun astuin ovesta sisään, että ”sulla on selkä kipeänä”. Hänen mielestään seisoin vinossa. ”Reseptiksi” kipuun sain kokeilla varovaista hierontaa ja muutaman päivän tulehduskipulääke kuurin. Mieheni yrittikin hieroa minua, mutta lauantaina selvisi miksi hänen hierontansa ei auttanut. Hän oli hieronut väärältä puolelta! Lauantaina kävimme vierailulla ystävillä ja Olli otti ja hieroi selkäni kunnolla. Oikea pakara oli jumissa samoin selkälihakset vasemmalta puolelta. Kokonaisen vuorokauden olin lähes kivuton!
Jälkeen päin on helppoa olla viisas! ”Olisi pitänyt” on varmasti yksi käytetyimmät lauseen aloituksesta. Olis pitänyt venytellä. Olis pitänyt ottaa niitä Kaijan neuvomia ”sivuaskeleita”, jotka olis auttanut selän jumeihin. Mutta en toiminut kuten ”olisi pitänyt”. Tyhmä nainen! Kipu palasi ja vaiva pitkittyi.
Eilen kävin lääkärillä. Hän totesi mua vaivaavan noidannuolen eli lumbagon. Resepti oli sama kuin hoitajalta viikko sitten: hierontaa, venyttelyä ja kipulääkettä. Tulin kotiin ja venyttelin, vaikkei yhtään olis huvittanut. Kipu kuitenkin huvittaa vähemmän! Vaikka mikään ei juuri nyt huvita, venyttelen tänäänkin.
Nordqvistin joulu-teekalenterista on ollut paljon iloa viime ja tällä viikolla.
Varoitan jo etukäteen! Tulossa on käytännöllisesti katsoen luettelo muutamasta hyvästä kirjasta, joita hyvinkin mielelläni suosittelen luettavaksi hämyisinä talvihetkinä kupponen teetä kourassa.
Ensimmäisen suosittelemani kirjan luin itse joskus viime syksynä. Kyseessä on Kristin Hannahin kirja ”Satakieli”. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan ja se kertoo kahden hyvin erilaisen sisaruksen tarinan. Kirja oli todella miellyttävä lukea ja tarina imaisi otteeseen. Minua kiinnostaa kovasti historia. Kun se kerrotaan näin: sotkemalla hyvään tarinaan siteeksi historiallista faktaa, on kirja minun asteikollani varma hitti!
Pierre Lemaitren kirja ”Näkemiin taivaissa” sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen miehen tarinan. Miesten elämät nivoutuvat yhteen ensimmäisen maailmansodan viimeisinä taistelutunteina ihmeellisen sattumukset kautta. Tämä oli itselleni ensimmäinen eräänlainen ”sotaromaani”, jonka olen lukenut. Se keikkui pitkään omalla kirjalistallani ykkösenä ja on edelleen parhaiden lukemieni kirjojen joukossa.
Kotimaista ”sotaromaanien aatelia” minulle edusti Anneli Kannon teos ”Lahtarit”. Jokaiselle, vähänkin historiantunneilla korviaan aukipitäneelle, lienee selvillä mitä Suomessa tapahtui 1917. Anneli Kanto on kirjoittanut tapahtumista romaanin, jossa hän antaa äänen punaisille, valkoisille, lääkintähenkilöstölle ja jopa taisteluun osallistuneelle suomenhevoselle. Osa tarinasta on kirjoitettu leveällä ”eteläpohojalaas-murteella”, joten lukeminen eteni aluksi hitaasti. Raskashan se viime vuosisadan alun sota oli, joten paikka paikoin olisi tehnyt mieli lukea vain joka toinen rivi. Kirja kertoo kuitenkin rakkaan Suomen historiasta ja tapahtuneita tosiasioita ei voi kiistää. Hienosti kirjoitettu kirja, joka tulee ansaitusti mainita tällä suosituslistalla.
Ulla-Lena Lundbergin kirja ”Jää” kertoo nuoren saaristolaispapin tarinan. Teoksen tapahtumat sijoittuvat Suomeen sotien jälkeiseen aikaan. Karusta ja välillä raa’astaki elämästä saaristossa kerrotaan uskottavasti ja koruttomasti. Olen kirjoittanut kirjasta Goodreadsiin seuraavasti: ”Suuria tunteita nostattava vähäeleinen kirja. Pitkästä aikaa kirja, joka kolahti kovaa!” Jälkeenpäin olen harmitellut vain sitä, etten uskaltanut lukea kirjaa alkuperäiskielellä. Ruotsi on ollut työkieleni jo useamman vuoden ajan.
”Ru” oli minulle hyvin silmiä avaava kirja! Kim Thuy on Vietnamista venepakolaisena maailmalle lähtenyt kirjailija, joka tässä teoksessa kertoo miltä tuntuu olla pakolainen. Kirja on kauniisti kirjoitettu; suomennettu kieli siis, sillä en voi sanoa mitään alkuperäiskielestä. Me yritämme niin auttaa toisia, mutta muistammeko kysyä millaista apua he haluavat/tarvitsevat. Tämä kysymys jäi pyörimään muutamaksi päiväksi takaraivoon, luettuani tämän kirjan
Asko Sahlberg on kirjailijana yksi suurimpia suosikkejani. Hän kirjoittaa erittäin kaunista kieltä. Olisin aivan hyvin voinut valita listalle hänen kirjoistaan myös joko ”Irinan kuolemat” tai ”Pilatuksen”, joista molemmista nautin suunnattomasti. Valitsin kuitenkin ”Amandan maailmat”, sillä siinä jatkuu edellisen suosituksen pakolaisteema, hieman toisesta kuvakulmasta tosin. Amanda, reilu 80-vuotias nainen, kohtaa pakolaispojan ja mitä sitten tapahtuu. Kirjassa oli pohdiskeleva jopa filosofinen sävy joka viehätti minua.
Maylis de Kerangalin kirjassa ”Haudataan kuolleet, paikka ollaan elävät” mennäänkin sitten aivan erilaiseen maailmaan. Kirjan tapahtumat sattuvat Ranskassa yhden vuorokauden aikana. Tarina kertoo sydämestä, eli siitä miten sydämensiirto voi käytännössä mennä. Sairaanhoitajalle tämä oli todella mielenkiintoinen kirja lukea, vaikken sydämensiirtojen kanssa tai edes leikkaussalissa työskentelekään. De Kerangal kertoo kirjassa hienosti kuinka sydämensiirtoon osallistuvat henkilöt joutuvat ottamaan huomioon hyvin monta seikkaa ja toimimaan äärimmäisen hienovaraisesti. Hieno kirja arasta aiheesta!
”Värityskirja” oli ihana omaelämäkerrallinen herkän nuoren miehen (voisiko sanoa) kasvutarina. Marko Annala on suomalainen muusikko ja kirjailija. Hän on Mokoma-yhtyeen perustaja, laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Mokoma ei ole koskaan kuulun suosikkeihini. En ole ”örinämusiikin” ystävä, mutta Annala on loistava kirjoittaja. Pidin myös Annalan romaanista ”Paasto” ja häneltä näyttää 2020 ilmestyneen myös ”Kuutio”, joka minulla on vielä lukematta.
Pajtim Statovcin kaksi ensimmäistä kirjaa tämä ”Kissani Jugoslavia” ja ”Tiranan sydän” olivat mielestäni molemmat uskomattoman upeita teoksia. Pidin etenkin niistä kohdista, joissa tarinat sijoittuivat Kosovon alueelle. Statovcilla on tarinan iskentä hallinnassa! Hän on Finlandiansa ansainnut, vaikka minun mielestäni ”Bolla” ei yltänyt kahden ensimmäisen kirjan tasolle. Vai eikö tarinan karuus vain uponnut täti-ihmiselle?
Viimeisenä suosituksena ei ole vain yksi kirja, vaan kokonainen sarja. Jos pidät saagoista ja satumaisista kertomuksista, suosittelen lämpimästi ”Game of Thrones” eli ”Valtaistuinpeli” sarjaa! Itse kuuntelin sen äänikirjana BookBeatista. Koukuttava sarja! Mä nautin tarinasta ja sen poukkoilevasta juonikulusta. Tän tyyppisiä kirjoja lukiessa ei voi kuin ihailla ihmisten luovuutta ja taitoa kertoa tarinaa niin, että se pitää lukijan tiukassa otteessa.
Ihminen elää vain yhden elämän, mutta lukutaitoinen voi elää useamman! Näin on joku viisas joskus sanonut. Lukeminen rikastuttaa kyllä huomattavasti ainakin omaa elämääni.
Viime vuodet töissä olen saanut pukeutua työpaikkani tarjoamiin suojavaatteisiin. Ne ovat olleet hengittämättömiä, kierrätysmuovista valmistettuja univormuja, jotka eivät istu kenellekään. Sairaalan työvaatteet ovat kesällä kuumia ja talvella kylmiä, mutta hoitavat hommansa.
Viime viikolla kävin tutustumassa uuteen työpaikkaani kehitysvammaisten palvelukotiin. Olen siis menossa töihin (tällä hetkellä) 14 vekkulin tyypin kotiin. Sanomattakin lienee selvää, että siellä ei univormua ole, vaan henkilökunta työskentelee omissa vaatteissa. Koska olen sen jälkeen, kun viimeksi olen voinut työskennellä omissa vaatteissani, laihtunut lähemmäs 40 kiloa, ei minulla oikein ollut kaapissa työmaalle sopivia vaatteita.
Olen muodostanut nykyisen vaatekaappini etsimällä vaatteita ulkoiluun/liikuntaan, kotoiluun sekä kaupungilla, teatterissa ja näyttelyissä käyntiä varten. Työvaatteille ei ole ollut tarvetta, joten niitä ei ole. Kun olin harjoittelemassa muutaman päivän uudella työmaalla havaitsin, että kotoiluvaatteista esim hupparit eivät tule toimimaan. Huonona päivänä voi joku asukkaista olla hupussa tai hupun narussa hyvinkin tiukasti kiinni. Suurin osa mun college-yläosista oli huppareita, joten ne sai sulkea kättelyssä pois.
Nämä leggingsit ohuen neuleen kanssa voisivat toimia työvaatteina ilman huivia.
Työmaa tarjoaa peffan peittävän työliivin, jossa on taskuja avaimelle ja työpaikan puhelimelle. Sen alle voi pukea joustofarkut tai leggingsit ja joko lyhyt- tai pitkähihaisen puseron. T-paitoja mulla on lukuisia, sekä lyhyt- että pitkähihaisia. Mulla on myös muutamat stretch-farkut. Tavoistani poiketen hankin parit paksumpaa kangasta olevat siistit ”leggingsit” ihan uutta työtäni ajatellen. Viime vuoden syyskuussa päätin, että jatkossa ostan suurimman osan vaatteitani kirpputoreilta ja olen pysynyt päätöksessäni muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta. Enköhän mä noilla t-paidoilla ja joustopöksyillä ainakin aluksi pärjää!
Yllättävän hankalaa on yhtäkkiä miettiä millaiset vaatteet sopisivat hoitotyön palvelukodissa, kun asialle ei aiemmin ole tarvinnut uhrata ainoatakaan ajatusta. On ollut helppoa pukea päälle se mitä on annettu.
Mulla on menossa vaatekaapin totaalisiivous. Tarkoitus on tehdä itselleni yhdestä ylimääräisestä makuuhuoneesta pukeutumishuone. Siinä samalla pitänee käydä jokainen vaatekappale läpi ja jaotella ne uudelleen. Kategoriat: kotoilu, ulkoilu/liikunta ja siistit kaupunkivaatteet eivät enää riitä. Uuden työn myötä todellakin jatkossa tarvitsen niitä työvaatteita.
Näissä vaatteissakin vois töitä tehdä toimistopäivinä, kengät tosin vois lisätä.
Sain uuden työpaikan. Aloitan joulukuun puolessa välissä sairaanhoitajana kehitysvammaisten palvelukodissa. Tässä kodissa tulen olemaan ainoa sairaanhoitaja, joten palvelukodin sairaanhoito tulee olemaan minun vastuullani.
Minulla on tämä viikko lomaa edellisestä työpaikastani, joten olen käynyt kokeilemassa miltä uusi työpaikka tuntuu. Uudet työkaverit ottivat minut avosylin vastaan! Kaikki tuntuivat tietävän, että minut on valittu avoinna olleeseen toimeen. Asiaa auttoi varmaan se, että mieheni työskentelee myös kehitysvammaisten kanssa ja on välillä käynyt tekemässä töitä kyseisessä palvelukodissa, joten suurin osa tuntee hänet.
Tiistai uudella työmaalla meni nopeasti. Tutustuin työtiloihin ja vuorossa olleisiin työkavereihin. Ensimmäisenä päivänä vuorossa ei ollut ketään, joka olisi voinut antaa tarkempaa kuvaa omasta työnkuvastani, mutta ei se oikeastaan haitannut. Uutta oli muutenkin niin paljon.
Käytin aikaa kodin asukkaisiin tutustumalla. Jänniä yllätyksiä koin! Huomasin miten täysin orientoitunut olen vanhustyöhön. Palvelukodin asukkaat ovat suhteellisen nuoria. Tosi asia, että naispuoleisilla asiakkailla on normaali kuukautiskierto, tuli silti minulle kuin puun takaa! Työskentely dementikkojen kanssa on monesti aika psyykkisesti rasittavaa vuodeosastolla. Usein potilailla voi olla huutotaipumusta ja muistihäiriöisen karkaamista hidastava dementiaranneke piippailee tuon tuostakin, kun potilas yrittää ulos osaston pääovesta. Meteli saattaa pahimmillaan olla korvia huumaava. Palvelutalossa taas on yllättäen hyvinkin hiljaista. Pientä huikkailua ja möläyttelyä silloin tällöin sekä apuvälineiden piippauksia.
Näkymä matkalta uuteen työpaikkaan
Tänään keskiviikkona toisen yksikön sairaanhoitaja tuli perehdyttäminen minua omiin tehtäviini. Hän neuvoi minua myös sairaanhoitopiirin intranetin käytössä. Varasimme minulle jo koulutukset (kirjallinen tentti ja näyttökoe) rokotusten antoa varten. Kävimme myös tutustumassa niihin asukkaisiin, jotka olivat eilen jääneet tapaamatta.
Kun kuulin, että minut on valittu palvelukodin sairaanhoitajaksi, olisin halunnut ottaa edellisestä työstäni virkavapaata. Valitettavasti se ei ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Myönnän, muutos hirvitti. Ei hirvitä enää! Kahden tutustumuspäivän jälkeen, olen aika varma, että tulen viihtymään! Työkaverit ovat rentoja ja ystävällisiä samoin uusi esimieheni. On ihanaa käydä kävellen töissä.
Vaihdoin työpaikkaa. Nyt tiedän, että huonompaan en vaihtanut!
Sunnuntai valkeni aurinkoisena. Se oli hyvä, sillä meillä oli tarkoitus lähteä heti aamulla Hatlamminsuolle.
Tutkin Hatlamminsuota linkeistä, jotka avautuivat QR-koodeista, joita oli tauluissa suota kiertävän pitkospuu-lenkin varrella. Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain yksittäinen luontokohde. Se on laaja keidassuo, joka sijaitsee osittain Hausjärven puolella. Hatlamminsuon luonnonsuojelullinen arvo perustuu noin 40 eri suokasvillisuustyyppiin. Valtaosin suo on mäntyvaltaista rämettä. Suurin osa Hatlamminsuota on säilynyt luonnontilassa, koska koko suon poikki menevä pitkospuu-reitti on suojellut arvokasta kasvustoa.
Keidassuo oli itselleni täysin tuntematon käsite, vaikka suon reunassa olenkin kasvanut. Kun näin kaavakuvan keidassuosta, ymmärsin miten looginen nimitys on. Hatlamminsuolle laskeudutaan pieneltä nyppylältä. Ennen varsinaista suota on ikään kuin syvänne ((vrt vanhoja linnoja ympäröivä vallihauta), josta varsinainen suo sitten nousee ikään kuin keitaana.
Aamuauringossa ja pikkupakkasessa Hatlamminsuo avautui kauniina eteemme, kun laskeuduimme kuusimetsästä suota kiertäville pitkospuille. QR-koodien takaa aukeava teksti selitti minulle myös mitä oikeastaan tarkoittaa, kun sanotaan ”joutua ojasta allikkoon”. Allikko sanaa on ennen käytetty merkityksessä: lammikko, lampi, tai suo. Eli yllä olevissa kuvissa oikeanpuoleisessa kuvassa olevaa vesialuetta voisi kutsua allikoksi.
Astelimme pitkin pitkospuita ihastellen suoluontoa. Sekä minä että Minna räpsimme puhelimien kameralla kuvia tasaiseen tahtiin. Yritimme etsiä karpaloita ja löysimmekin niitä suon märemmältä kohdalta. Hatlammin suo on paikoin hyvinkin upottavaa ja vetistä, mutta suurin osa on tosiaan enemmän rämettä.
Kun olimme reilussa puolessa välissä, oli aurinko yhtäkkiä mennytkin pilveen. Emme antaneet sen häiritä, sillä ilma oli edelleen kuulas ja raikas. Pian eteemme avautui pitkä pitkospuu suora kitukasvuisen mäntyrämeikön läpi. Minna kertoi pitävänsä edessämme avautuvasta suorasta. Ja hyvältähän se minunkin silmääni näytti.
Rämesuoran jälkeen nousimme taas kuusimetsikköön ja retkemme alkoi tulla päätökseen. Hatlamminsuon luontopolku on 1,5 kilometrin ympyräreitti, joka kyllä maksaa vaivan kiertää, jos satut Riihimäellä käymään. Reitin lähtö- ja päätepisteessä (ovat siis samat) on mahdollisuus tulisteluun, jos sinulla sattuu makkarat mukaan.
Toki kävimme tänä sunnuntaina muuallakin, mutta tämä Hatlamminsuon arvokas luontokohde oli itselleni koko tämän Riihimäen reissun ehdoton vetonaula, jota suosittelen kaikille lämpimästi!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 