Pääsin aamulla viimeisestä yövuorosta, joita tällä kertaa oli ”vain” kaksi. Ajoin kotiin sateessa nappikuulokket korvilla kuunnellen Elly Griffithsin ensimmäistä Ruth Galloway mysteeriä täynnä tyytyväistä odotusta.
Hissiselfie matkalla eilen yövuoroon
Hani tekee töitä kehitysvammaisten parissa, joten heillä on tänä vuonna syyslomaviikolla maanantai ja tiistai vapaata. Yllättäen minullakin oli siinä yövuoron jälkeen vapaata, joten olimme varanneet pienen miniloman Kalajoelle ja Raaheen arkea piristämään. Kotiin yövuorosta ajellessa mietin siis, että nukun muutaman tunnin ja sitten lähtisimme ansaitulle lomalle.
Olimme suunnitelleet heittelevämme frisbeetä, 9 väyläisen Aronpuiston radan Kalajoella, heti lauantai-iltapäivänä. Suunnitelmiin tuli muutos, koska länsi-rannikolla satoi koko päivän ja tuuli niin että puut niiailivat nöyrinä. Frisbeegolf saisi siis odottaa ainakin tuulen laantumista.
Keski-ikäinen rinsessa fribaa
Ajelimme kuitenkin ensin Kalajoelle päästyämme suoraa tarkistamaan missä Särkkäinportin frisbeegolf-rata sijaitsee. Se löytyi ja maasto näytti kivalta! Nyt pitää sitten vain odotella, että tuuli laantuisi huomiseksi!
Fribaradalta käänsin auton nokan kohti Hiekkasärkkien uutta ostoskeskusta Loistoa, koska ulkoilu tuossa koiranilmassa ei yövuorojen jälkeen innostanut. Ostari oli mielestäni aika tyhjä! Siellä oli vain muutama ”pakollinen” hampurilaisravintola ja vaatekauppa, joka myy mm meidän molempien suosikkivaatemerkkiä SuperDry:ta. Myyjä kertoi, että hänellä on tällä hetkellä paljon isoja tarjouksia. Mahtaako tarjouksiin olla syynä syksyn muuttuminen kylmemmäksi ja talven lähestyminen?
Syksy on muuttumassa talveksi
Mieheni on hoikistunut kesän aikana silminnähden ja hän löysikin yllättäen liikkeestä itselleen pari kivaa pitkähihaista yläosaa ja uudet collegehousut. Vaatteiden hinta ei päätä huimannut. Itsekin rikoin ostolakkoni tavanomaisista vaatekaupoista ja ostin itselleni SuperDryn hupparin puolella normaalihinnasta.
Shoppailun jälkeen alkoi ollakin jo nälkä. Ajoimme ensin Särkillä olevaan Sandy Keltiin. Siellä oli lauantai-iltapäivällä jo täysi meno päällä ja oluthanat suhisivat. Istuin ovensuupöydässä muutaman minuutin ja iski pakokauhu. Tänne en halua jäädä! Onneksi Hani oli samaa mieltä ja niin ajelimme Kalajoen keskustaan. Söimme sitten niin ikään täydessä Ravintola Mamma Leonessa. Minä söin kana-vuohenjuusto hampurilaisen ja Hani Quattro Stagioni pizzan. Kanahampurilainen oli oikein maukas! Sen välissä oli vuohenjuuston lisäksi pikkelöityä sipulia, rucolaa ja paholaisenhilloa, jossa maistuu kunnolla paholainen eli chili.
Jälkkäriksi lakritsajätskiä
Siinäpä se eka minilomapäivä. Loppuilta menee rauhoittuessa ja levätessä: yövuorot vaativat veronsa. Ehkä vahdimme telkkaria, ehkä luemme. Mukavaa tämä tämmöinen elämä, kun ei ole PAKKO tehdä mitään!
Olin koko viime viikon kotona kipeän, ylirasittuneen polveni vuoksi. Vietin paljon aikaa yksin, enkä totaalilepoon määrättynä kyennyt liikkumaan kovin paljoa. Oli siis aikaa tehdä ajatustyötä.
Kuulun siihen ihmislajiin, jonka ajatukset laukkaavat normaalistikin äänennopeudella, mutta kun kroppa oli pakotettu lepoon, tuntui että ajatukset liikkuvat tahdilla äänenopeus potenssiin sata. Olen viime aikoina käsitellyt elettyä elämääni, ahdistunut ja murehtinut valintojani ja tekemisiäni sekä katunut tekemättä jättämiä juttuja. Tarpeeksi ahdistuttuani päätin kuitenkin keskittyä tulevaan. Mennyttä en voi muuttaa, mutta haluan muovata tulevasta mahdollisimman hyvän.
Jostain internetin ihmeellisestä maailmasta silmiini oli osunut ajatus ”bucket list”in tekemisestä. Luin ”ämpärilistasta” suurella mielenkiinnolla. Listan idea on kirjata ylös asioita, joita vielä haluaa tehdä ennen kuolemaa. Muistin joskus lukeneeni jostain naistenlehdestä Paola Suhosen ”bucket listista”. Hän oli kovin innoissaan listasta ja kertoi sen innostaneen häntä aktivoitumaan oman elämänsä laajentamisesta ja värittämisessä kokonaan uusilla väreillä.
Innostuin valtavasti ja kaivoin blingbling-vihkoni (kiiltäväpintainen tavallinen muistikirja) esiin ja kirjasin ensiksi 44 kohtaa, joihin ajattelin kirjoittaa asioita, joita elämässäni vielä haluan tehdä. Olin aivan touhuissani asian kanssa ja ajattelin sen avaavan minulle aivan uusia ovia.
Kolme päivää myöhemmin olen aivan turhautunut ja ahdistunut koko hiivatin ämpärilistasta! Olen saanut kirjattua siihen nyt valtavan ajatustyön tuloksena kuusi erillistä kohtaa. Kaikki ovat aivan älyttömiä, kuten: syön tyylikkäästi pieniä ruoka-annoksia!
Miksi mä aina haksahdan tällaisiin ”tee näin niin elämäsi paranee”-juttuihin? Kuinka vaikeaa voi olla antaa vain mennä ja kuunnella hetkessä omaa intuitiotaan? Kyllä saa ämpärilistat nyt mun puolesta olla!
Mä en vieläkään voi uskoa, että mulla on urheiluvamma! Miten voi olla mahdollista, että mulla, aina liikuntaa karsastaneella ihmisellä, on rasitusvamma polvessa?
Toissa viikolla heittelimme frisbeetä lähes joka päivä, parhaina päivinä 2-3 rataa. Se oli minusta hauskaa, enkä mieltänyt sitä rasittavaksi, vaikka väsynyt iltaisin olinkin. Polarin älykelloni ”huuti” punaisella lähes viikon, varoitellen ylirasituksesta ja suositteli taukoa. Koska frisbeegolf on niin älyttömän kivaa, en kiinnittänyt varoituksiin huomiota.
Frisbeegolfaamassa
Vasta viikko sitten huomioin, etten kykene istumaan polvien päällä, eikä vasen polvi taivu kunnolla. Mieheni huomasi, että polvi on turvoksissa. Koska se ei vielä ollut kovin kipeä, ajattelin, että se paranee omia aikojaan. Loppu viikosta polvi alkoi olla iltaisin kipeä ja viikonloppuna kipua oli jo vähäisestä rasituksesta ja hiukankin väärässä asennossa.
Maanantaina soitin työterveyteen ja sain yllättäen reilun tunnin päähän peruutusajan omalle lääkärilleni. Hän näki jo huoneeseen nilkuttaessani, että en kävele oikein. Hän katsoi polveni ja sanoi siinä olevan nestettä, minkä jo tiesinkin, kun se oli niin turvoksissa eikä taipunut kunnolla. Sain ohjeeksi muutaman päivän totaalilepoa ja Burana-kuurin. Jos polvi ei olisi parempi viikon loppuun mennessä, hän käski palata, että hän voi punkteerata nesteen polvesta.
Ei se aina mee niinkö Strömsössä
Lääkäri sanoi, että olen rasittanut polveani liikaa. Neste polvessa tekee jalasta huteran, joten sen kanssa pitää kuulemma olla varovainen. Frisbeegolfin hän sanoi olevan erittäin hyvää liikuntaa, koska siinä tulee samalla myös kehon kiertoliike ja hän kehoitti jatkamaan sitä lepotauon jälkeen.
Kolme päivää olen nyt vetelehtinyt kotona. Olen jo järjestellyt kaikki pyykit, lukenut kaikki lukemattomat lehdet etsien niistä mielenkiintoiset reseptit ja kuunnellut äänikirjaa. Liikunnanhimo alkaa pikkuhiljaa poltella! Polvi oli kuitenkin niin ikävän tuntuinen, että lepo tuli tarpeeseen.
Ikävät asiat tulevat opettamaan uutta. Enää en laiminlyö lepoa! Liikunta on kyllä tärkeää, mutta lepo on ihan yhtä tärkeää.
Sain juuri luettua Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuvan kirjasarjan ensimmäisen osan ”Valkoisen pilven maa”.
Olin katsellut kirjasarjaa jo jonkin aikaa BookBeatissa, mutta ennakkoluuloni saivat minut perääntymään useamman kerran kirjan kuuntelun aloittamisesta. Ajattelin romaanin olevan ”kevyttä naisten hömppää”, joka siten leimaisi minut tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi. Ihan kuin jonkin lukeminen voisi sellaisen leiman kenellekään antaa!
Kirja kertoo kahden hyvin erilaisen naisen tarinan. Naisia yhdistää se, että molemmat lähtivät omista syistään siirtolaisiksi Uuteen-Seelantiin 1800-luvun puolessa välissä. Helen on kirkkoherran tytär, joka on toiminut kotiopettajattarena varakkaassa perheessä. Gwyneira on aatelisten perheen tytär, joka naitetaan vaimoksi rikkaan lammasfarmarin pojalle. Naisten elämät risteytyvät heidän matkustaessaan uuteen kotimaahansa samalla laivalla.
Siinäpä kaikki mikä kirjassa on kevyttä, jos nyt naisen elämää pari sataa vuotta sitten voidaan millään tavalla kevyenä tai helppona pitää. Elämä uudessa maassa pari sataa vuotta sitten ei varmasti ollut helppoa naisille omassakaan maassa, saati sitten kokonaan vieraassa ympäristössä. Sen Sarah Lark on saanut kuvattua kirjassa mielestäni hienosti sortumatta kuitenkaan ylidramatisointiin tai liikaan romantisointiin.
Kirja yllätti minut monella tasolla. Saksalainen Sarah Lark on luonut mielenkiintoisen ja hyvin soljuvan historiallisen draaman, jolle minulle eksoottinen Uusi-Seelanti tuo jännittävän kulissin. Joissakin paikoin on vaikea uskoa, että kirjailija ei ole itse lähtöisin Uudesta-Seelannista. Larkin tietämys maasta, sen historiasta, maori kulttuurista ja luonnosta on ihailtavaa. Pidin kirjasta paljon. Se ei ollut ennalta-arvattava eikä kevytkään, kuten olin pelännyt, vaan siinä oli sopivasti syvyyttä lisäämään mielenkiintoa. Olen iloinen, että kirja-sarjaan on tällä hetkellä ainakin kaksi jatko-osaa!
Kirjaa oli miellyttävä kuunnella. Pidin sen tavasta kuljettaa tarinaa ja kuvailla tapahtumia. Koska luin kirjan omalla äidinkielelläni suomeksi, en puutu Larkin kieleen tai kielioppiin, mutta en kuullut suomennoksessa suurempia kielellisiä mokia.
Kuuntelin tämän BookBeatista äänikirjana. Valitsen mielelläni tällaisia historiallisia tarinoita kuunneltavaksi äänikirjoina, koska ne eivät yleensä kovin paljoa kärsi pienistä katkoista keskittymisessä. Jos kirja tarvitsee tarkempaa pitkäjännitteisyyttä, valitsen e-kirjan tai kaikkein mieluiten ”vanhanaikaisen oikean” kirjan.
Jos olet kiinnostunut Uudesta-Seelannista, sen historiasallisista perkekronikoista ja hyvästä tarinasta, voin suositella tätä Bazar Kustannuksen kustantamaa Sarah Larkin kirjaa ”Valkoisen Pilven Maa”.
Mulla on ollut tapana tehdä itselleni pieniä tavoitteita uudelle alkavalle vuodelle ja pienempiä, ikään kuin välitavoitteita syksyllä. Nämä eivät ole uuden vuoden lupauksia tai mitään kiveen kirjoitettuja tavoitteita, vaan ajatuksia siitä, mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa.
Tänä syksynä haluaisin tärkeimpänä tavoitteenani saada ruokavaliooni jonkinlaista ryhtiä. Mä syön oikeita ruokia ja määriä, mutta haluaisin oppia syömään säännöllisemmin. Usein syön kunnon aamupalan ja pihtaan minimi ruokamäärällä päivän, syöden sitten illalla täyteen koko päivän tavoitekalorimäärän. Äärettömän tyhmä tapa! Tavoitteenani onkin siis opetella syömään kunnon aamupalan, reilu lounas ja kevyt illallinen. Miten se kuulostaakin niin helpolta! Kun tähän yhtälöön lisätään kolmivuorotyö yövuoroineen, on edessä kuitenkin jo korkeampaa matematiikkaa.
Joka ainoassa vuosi-/kausitavoitelistassani olen maininnut liikunnan tavalla tai toisella. Tänä syksynä taidan jättää sen omaan arvoonsa. En tarkoita, ettenkö liikkuisi kuten ennenkin, mutta sen lisääminen tavoitteisiin on turhaa, liikun joka tapauksessa muutenkin. Liikunnasta on tullut tapa, jota ilman ei voi olla, kun olen löytänyt lajit, joita rakastan!
Ulkoillla voi vuoden ympäri
Tärkeäksi tavoitteeksi syksylle asetan syksyisin pimeän tullessa hiipivän alakulon torjunnan. Kärsin loppusyksyisin valon puutteesta ja se synkentää mielen. Silloin on helppo jäädä sisälle ja syödä kaksin käsin hiilihydraattihöttöä. Näin ei ole käynyt viimeisenä kahtena syksynä, kun olen pitänyt kiinni siitä, että ulkoinen useampana päivänä viikossa. Liikunnan tavoitteissani korvaakin tänä syksynä säännöllinen ulkoilu, joka torjuu kaamosmasennusta!
En halua viedä liikkumista överiksi, joten haluan tänä syksynä pitää yhden, tarvittaessa kaksikin, villasukkapäivää viikossa. Niinä viikkoina, kun liikunta on tavallista raskaampaa, haluaisin pitää parikin täydellistä lepopäivää. Normiviikoilla, kun ohjelmassa on tavallista kävelyä, riittää yksi ”en-tee-mitään”-päivä. Lepo on yhtä tärkeää kuin liikunta, joten riittävä lepo tavoitteena on mielestäni hyvä syyskauden tavoite
Villasukkapäivinä ladataan akkuja.
Olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja huomaan miten paljon olen kaivannut sitä! Elämä on ollut jonkin aikaa koronankin takia hyvin rajattua ja köyhää. Elämä sisällöttömyyden takia kirjoittaminen on ollut ”jäissä”, ja tuntuu, että ei ole oikein ollut keinoja tuulettaa ajatuksiani. Tämän takia haluan palauttaa Julia Cameronin ideoimat ”taiteilija-treffit” takaisin elämääni. ”Taiteilija-treffeillä” tarkoitetaan inspiraatiota tuovien tapahtumien lisääminen joka viikko elämään. Ne voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi kirpputorilla tai uudessa paikassa lenkillä käyminen tai isompia, kuten matka johonkin uuteen kohteeseen. Eli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa, joka inspiroi omaa luovuutta. Haluan siis tänä syksynä palata tekemään näitä innostavia ”treffejä” auttaakseni itseäni kirjoittamaan enemmän ja luovemmin.
Blogi ideoita miettimässä
Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä haluan lisätä syksyn tavoitteisiin mahdollisimman monen mukavan ja inspiroivan kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen. Lukemisen arvoisten kirjojen listani on jo varmasti kilometrien mittainen, joten haluan syksyn aikana lukea ja kuunnella mahdollisimman monta eri tyylistä kirjaa. Työkaverini Ulf sujauttelee minulle tämän tästä lappusia, joissa on hänen vasta näkemiensä katsomisen arvoisten elokuvien nimiä, joten elokuvalistakin on jo aika pitkä. Kirjat ja elokuvat toimivat myös ”taiteilija-treffeinä”, etenkin jos saisi vielä hilattua itsenä elokuvateatteriin! ”Oikeassa teatterissa” käynnit ovat myös joka ainoalla, niin tälläkin tavoitelistallani.
En ollut liikunnallinen lapsi. Olin lihava pieni pullero, joka inhosi liikuntaa.
Kasvoin aikuiseksi kaivoskylässä, jossa järjestettiin toisen kaivoskylän kanssa joka vuosi kilpailu siitä, kumman kylän asukkaat hiihtävät talvella enemmän. Joka syksy innostuin tuosta kaivosten välisestä kilpahiihdosta. Kävin yleensä hiihtämässä kerran tai kaksi alkutalvesta ja löin sitten hanskat tiskiin. Hiihto oli raskasta, eikä se ottanut sujuakseen. Aina suksi joko lipsui tai tarrasi kiinni lumeen ja minä hikoilin. Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla kilpailun etenemistä siinä missä muutkin.
Hiihtämässä talvella 2021
Muistan kuitenkin muutaman onnistumisen liikuntatunneilta. Uimisessa olen aina ollut hyvä, johtunee varmaan hyljettä muistuttavasta ruumiinrakenteestani. Uinti oli siis niitä lajeja, jotka nostivat liikuntanumeroani. Pulleasta muodostani huolimatta olen aina ollut notkea, joten olen helposti taipunut esimerkiksi tanssiin ja muihin notkeutta vaativiin lajeihin. Notkeudestani sain aina kiitosta, vaikka se johtuukin yliliikkuvista nivelistäni, joka ei oikeastaan ole hyvä asia.
Kaiken kaikkiaan koulun liikuntatunnit olivat minulle kuitenkin kidutusta. Joka syksy ja kevät piti suorittaa Cooperin testi ja joka talvinen suksien kuljetus bussissa kylälle yläasteella ja lukiossa olivat tuskaa. Hyvin usein tunsin itseni nöyryytetyksi tai nolatuksi, kun en lihavuuteni takia kyennyt suoriutumaan kuten muut. Etenkin liikuntatuntien jälkeinen vaatteidenvaihto oli ylipainoiselle nuorelle musertava kokemus. Vertasi itseäni muihin, teen sitä valitettavasti edelleen, enkä koskaan yltänyt samaan ulkonäöksellisesti kuin muut.
Itsensä vertailu muihin ei ole hyvä tapa.
Olen usein miettinyt miksi koulun liikuntatunnit ovat täynnä pakkoja. Miksi joka lajissa pitää kilpailla? Onko peruskoulun tehtävä tasapäistää? Tässäpä teille uutisia: ihmiset ovat erilaisia ja tulevat aina olemaan. Jokaisen oppilaan erityisominaisuuksia voisi vahvistaa muuttamalla peruskoulun liikuntatuntien toteuttamistapaa. Luulen, että moni peruskouluikäinen ilahtuisi vaikka edes pienestä valinnanvapaudesta. Olisikohan kouluissa mahdotonta toteuttaa esimerkiksi jonkilaista kyselyä siitä, mitä oppilaat liikuntatunneilla haluavat tehdä? Hyödyllisiä taitoja, kuten esimerkiksi suunnistus, voisi opettaa hauskalla tavalla, ikään kuin leikin varjolla. Itse opettelin suunnistusta aikoinaan aikuisten radalla, mikä sai minut inhoamaan lajia!
Liikkuminen on ihmiselle erittäin tärkeää, mutta kilpailla ei jokaisen tarvitse. Siksi en käsitä miksi koulussa tuetaan niin voimakkaasti kilpailua ja tulosten mittaamista liikuntatunneilla. Luulen, että juuri tämä kilpailu ja jatkuva mittaaminen ovat syitä siihen, miksi moni nuori pinnaa tunneilta. Toivon todella, että koululiikunta antaisi kasvaville nuorille vinkkejä ja tukea mukavaan liikuntaan ja terveellisempään elämään, eikä jäisi muistoihin mielikuvana pakkoliikunnasta!
Olimme reissussa. Olimme varanneet matkan jo jokin aikaa sitten, sillä halusimme käydä Pyhä-Häkin Kansallispuistossa. Kotoa lähtiessämme otimme mukaan frisbee-laukut, kun ajattelimme, että voisimme samalla vapaahetkinä pelata muutaman väylän. Emme aavistaneetkaan, miten frisbee-painotteinen lomastamme tulisi.
Suolahden 44200 radan kartta
Ensimmäinen vieras rata, johon tutustuimme, oli Suolahden 44200-rata. Radalla on 18 väylää ja sen lähtöpaikka on Suolahden koulun takana. Se on rakennettu kivikkoiseen vesitornin mäkeen ja sitä ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Me (mieheni ja minä) pidimme radasta todella paljon! Lyhyehköjä väyliä, joissa kuitenkin riitti meille haastetta. Rata oli siisti, roskat oltiin joko viety mukana tai vapaaehtoiset ovat olleet todella ahkeria!
Tilannekuva pelistä Suolahden radalta
Palasimme rauhallisesti kyliä kierrellen Suolahdessa ja tuntui että voisimme vielä heitellä vähän kiekkoa. Päätimme ajaa Äänekosken Liikuntapuiston frisbeegolfradalle.
Äänekosken Liikuntapuistossa on 18 väylää, joista ensimmäinen on koko radan pisin, ja se meinasi tehdä minusta selvää. Kaaduin ja lensin selälleni. En kuitenkaan luovuttanut, vaan pelasin koko radan läpi. Muistoissamme rata oli kivikkoinen ja siinä oli jonkin verran korkeuseroja. Kiekon hukkaamisvaara oli siis todellinen. Me lopetimme radan kaikki kiekot tallella. Erikoisuutena tästä radasta mainittakoon, että ensimmäisillä heittopaikoilla oli istumapaikkoja, joissa voi huilata jos siltä tuntuu. Hyvä metsärata ja myöskin siisti!
Äänekoski oli ensimmäinen paikka jossa näimme suojattuja puunrunkoja.
Näiden kahden reissussa pelatun radan jälkeen pidimme frisbeegolfauksessa yhden päivän taukoa. Kun lähdimme ajelemaan kotiinpäin, päätimme kotimatkalla testata muutaman uuden radan. Ensimmäiseksi valikoitui Kiuruveden Kuorevirran frisbeegolfrata.
Kiuruveden Kuorevirran frisbeegolfradan kartta.
Kuorevirran radalla on 12 väylää, joista ensimmäiset ovat päiväkodin pihalla. Olimme onneksi paikalla aikaisin aamusta, joten saimme pelata rauhassa. Lähtiessämme, olivat lapset pihalla leikkimässä, joten kahden ensimmäisen väylän pelaaminen olisi ollut mahdotonta. Kuorevirran radan väylät risteilevät eri hoitolaitosten (ainakin vanhainkoti ja päiväkoti) ja urheilukentän rajaamassa maastossa. Tästä kentästä pidimme erityisesti! Joka väylän alussa oli väyläkartta kiinnitetty roskikseen, joka meistä oli loistava idea. Tämä on oikea hyvän mielen rata: lyhyitä väyliä puistomaisessa maisemassa, eikä paljoa korkeuseroja. Hyvä rata aloittelijalle!
Kiuruveden Kuorevirran frisbeegolfradalla aikaisin aamulla oli vielä sumuista
Kiuruvedeltä ajelimme pullakahvien jälkeen Pyhäsalmeen, jossa on hyvä 9 väyläinen kenttä Pyhäjärven rannassa. Lyhyt rata sopi meille tähän saumaan hyvin, sillä ajattelimme mennä sen jälkeen lounaalle.
Pyhäjärven Disgolfparkin kartta
Tämä Pyhäsalmen (Pyhäjärven) rata oli aivan erityisen kauniilla paikalla! Ainoa ongelma meillä oli toisen väylän jälkeen, kun emme saaneet näköhavaintoa seuraavasta väylästä. Kaivoin kartan puhelimesta ja oivalsin, että meidän pitäisi kävellä tien ja rautatien alitse menevää alikulkukäytävää toiselle puolelle. Pyhäsalmen rata on puistorata ja pienuudestaan huolimatta hyvässä kunnossa.
Pyhäjärvi Discgol-park on puistorata
Lounaan jälkeen ajelimme Reisjärvelle, jossa on Petäjämäen Liikuntakeskuksessa ihana 18 väyläinen frisbeegolf-rata.
Petäjämäen rata on metsärata ja sen varrella on runsaasti kivikkoa ja korkeuseroja. Kuten Äänekosken ratakin, tämä Petäjämäen rata kulkee lenkkeilysmaastossa, joten ennen heittoa kannattaa tarkistaa onko heittoreitillä liikennettä. Itselleni tämä Reisjärven rata oli tähän mennessä suosikkini! Radat ovat lyhyehköjä, joka sopii minulle, kun en saa kiekkoa vielä lentämään kovin pitkälle.
Olimme välillä yhden yön kotona, ja tuli äitiä ja isää ikävä, joten halusin käydä tervehtimässä heitä. Otimme jälleen kiekot mukaan. Ensimmäinen ”frisbee-pysäkki” oli Kalajoella.
Kalajoen Aronpuiston frisbeegolf-radan kartta.
Aronpuiston rata on puistorata, joka sijaitsee Kalajoen varrella. Siisti pieni rata, josta saisi upean, kun paikkaan saataisiin jonkinlaiset opasteet. Onneksi oli jälleen puhelin, johon olin ladannut yllä olevan kartan Frisbeegolf Suomi appsista. Pelaamista eilen häiritsi aika tavalla kova tuuli, joka kuljetti kiekkoa kuin höyhentä.
Kalajoen Aronpuiston frisbeegolf-radalta oli upeat näkymät Kalajoen vanhaan pappilaan.
Pelattuamme radan ajelimme vanhemmilleni, jossa kyselimme tiesivätkö he mitään Vihannin parin aktiivisen nuoren naisen ja 4H-yhdistyksen kylään rakentamasta 9 väyläisestä frisbeegolfradasta. Suureksi yllätyksekseni vanhempani tiesivät tarkalleen missä rata on.
Vihannin frisbeegolf-radan kartta
Vihannin frisbeegolf-rata on rakennettu vanhaan puskittuneeseen kiekkakuoppaan. Sen erikoisuus on kaksi eri heittopaikkaa, toinen aloittelijoille ja toinen enemmän harrastaneille. Pelasimme vaikeamman radan ja voin sanoa että rata oli vaativa! Tässä radassa riittää haastetta. Valitettavasti se oli aika huonosti merkitty ja koreissa olevia merkkinuolia oli irronnut (revitty?). Rata on selvästi ollut ilkivallan kohteena, mikä on valitettavaa.
Näkymä Vihannin frisbeegolf-radan väylältä 1.
Ajelimme tänään kotiin Vihannista ja halusimme kotimatkalla käydä testaamassa Oulaisten Discgolf-Parkin radan, joka sijaitsee Honkamajalla, noin 10 km Oulaisista
.
Oulaisten Discgolf-Parkin radan kartta.
Ensimmäinen väylä oli 183m pitkä ja par vain 3. Minulla meinas mennä pupu pöksyyn. Selvitin radan kuitenkin ihan tyydyttävästi. Koko rata oli loistavasti suunniteltu. Melkein jokaiselta korilta näkyi seuraava heittopaikka ja korkeissa olevat nuolet olivat tallella. Rata on aika kaukana kaupungista, joten sinne pitää kylältä lähteä, mikä suojelee sitä ilkivallalta. Tämä rata on metsärata ja siinä on sen verran kivikkoa ja juurakoita, että hukkasin sinne yhden driverini.
Metsäradoilla sattuu ja tapahtuu.
Omat suosikkini tähän asti pelatuista radoista ovat Reisjärven Petäjämäen ja Oulaisten Discgolf-Parkin radat. Mieheni suosikit ovat Suolahden 44200 ja Oulaisten Discgolf-Parkin radat. Huomenna emme tee yhtään mitään, vaan sulattelemme viikolla koettua. Sunnuntaiksi suunnittelemme frisbeegolf reissua Halsualle ja Kaustiselle.
Hieno viikko frisbeegolfia siis takana. Heittelimme hurjasti kiekkoa, ehkä siksi että, mun pää ei ole oikein kestänyt ihmisiä tällä(kään) viikolla ja metsässä on paras olla. Jospa ensi viikko olisi jaksamisen kannalta jo parempi!
Aamu Äänekoskella valkeni harmaana, mikä ei tietenkään meitä haitannut. Eipähän tulisi frisbeegolf-radalla kuuma. Tyrkkäsin huonosti toimivaan navigaattoriin Suolahden 18 väyläisen frisbeegolf-radan osoitteen ja niin lähdettiin matkaan. Navigaattori osasi hienosti ilman ongelmia Suolahteen.
Kirkon kohdalla painoin jarrua ja ohjasin auton u-käännökseen kirkon pihalle. Mikä upea funkkis-kirkko! Kiersimme kirkon ja otimme kuvia. Kirkko oli meistä aika pieni, tosin eihän pienessä kylässä kovin isoa kirkkoa kai tarvitakaan.
Suolahden upea funkkistyylinen kirkko.
Jatkoimme matkaa navigaattorin kanssa ja eiköhän se pentele ohjannut meidät tielle, jossa oli umpikujan merkki. Umpikujaa tosin ei ollut, vaan tien päässä oli koulu. Minä sujuttelin menemään eteenpäin kiertäen esteenä olevat tolpat tielle koulun taakse. Frisbeegolf-rata näytti olevan siinä koulun takana vesitornin mäellä. Ajoin auton parkkiin koulun pihalle ja frisbeegolfin peluu sai alkaa.
Suolahden frisbeegolf-rata oli todella hyvin merkitty
Kentällä oli samaan aikaan jossain vaiheessa muutama koululainen liikuntatunneilla, mutta aivan rauhassa sai kiekkoa heitellä. Rata on upea! Paljon kivikkoa ja lyhyitä väyliä, noin 60-130metriä, jotka olivat lähinnä par 3:n ratoja. Yksi rata oli pidempi ja sen par on 4. Kentän merkinnät olivat erinomaiset ja siisteys oli silmiin pistävää. Väylien varressa ei ollut roskan roskaa! Vaihdoimme muutaman sanan oppilaitaan paimentavan opettajan kanssa. Hän kertoi, että rataa pidetään kunnossa talkoovoimin!
Kun olimme pelanneet Suolahden radan, päätimme lähteä katsomaan miltä Sumiaisten kirkko näyttää. Olimme nähneet siitä kuvia ja kuvissa se näytti hienolta. Ja taas sain vängätä vastaan navigaattorille! Se olisi taas ohjannut mut aivan väärään suuntaan. Luulenpa, että suunnistus on mulle luontainen laji! Sumiaisten kuitenkin päästiin ja kirkkokkn bongattiin. Bongasimme myös Konginkankaan kirkonkin, kun vauhtiin pääsimme.
Sumiaisten kirkko
Konginkankaan kirkko
Konginkankaalla alkoi tuntua, että voisi vielä heitellä Äänekosken liikuntapuiston 18 väyläisen frisbeegolf-radan. Ei muuta kuin osoite navigaattoriin ja menoksi. Sanomattakin lienee jo selvää, että se olisi ohjannut mut jälkeen mihin sattuu, joten ajelin omia polkujani antaen navigaattorin ”ukon” ehdotella u-käännöksiään. Pääsimme Äänekosken liikuntapuiston ja löysimme korit. Ensimmäinen heittopaikka oli helppo löytää. Ensimmäisellä väylällä toisen heiton jälkeen kompastuin ja yhtäkkiä huomasin makaavani selällään ruohikossa. Jotenkin kuvaavaa! Viimeiset viikot on tuntunut kuin makaisin kylmässä ruohikossa kykenemättä ottamaan askeltakaan eteenpäin. No, mutta. Ei muuta kuin ylös siitä, kaksi nuorta miestä odotteli omaa heittovuoroaan.
Minä ruohikossa
Äänekosken ratakin on hyvin merkitty. Kokkolan ratoihin verrattuna tämänkin kentän radat olivat lyhyehköjä ja väylillä oli paljon kiviä ja puita. Korkeuseroja oli jonkin verran, kuten Suolahden radallakin. Oikein mukava rata heitellä kiekkoa tämä Äänekosken liikuntapuiston ratakin!
Pelattiin 36 väylää frisbeegolfia yhden päivän aikana! Se on paljon. Eihän sitä jaksaisi, jos ei se olisi niin mukavaa. Frisbeegolf on tuonut paljon iloa mun ja mieheni elämään. Ja ennen kaikkea siinä tulee harrastettua liikuntaa hauskalla tavalla!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 