Vuosi 2025 on alkanut perä edellä. Ensin sairastin tammikuun alussa kuumetaudin ja olin viikon kotona sohvalla. Tammikuun puolessa välissä palasin töihin ja heti toisena työpäivänä loukkasin käteni asukastyötä tehdessäni: venäytin oikean ranteeni
Rannetuki on ollut viime viikkoina tarpeen.
Olen siitä lähtien ollut sairauslomalla. Kävin töissä yhden päivän välissä kokeilemassa kestääkö käsi. Ei kestänyt! Viime viikolla lääkärissä käydessä sain selityksen, miksi ranteeni on kipeä ja paranee niin hitaasti. Minulla on yliliikkuvat nivelet. Venähdyksessä kudokset venyvät yli ja yliliikkuvalla yli sen mikä on normaali yli. Eikö ollutkin hienosti selitetty? Yliliikkuvuus hidastaa myös paranemista. Oikeaa kättä on oikeakätisen hyvin vaikeaa pitää täydellisessä levossa niinkuin lääkäri käski.
Äänikirjoja on kiva kuunnella kotitöitä tehdessä.
Viimeiset kaksi viikkoa olen siis lähinnä koonnut palapelejä ja kuunnellut äänikirjoja. Ihan hauskaahan se on, en minä siihen muuten aikaani kuluttaisi, mutta kyllä se näin pidemmän päälle käy aika yksitoikkoiseksi. Mä olen itse asiassa sitä mieltä, että ihmiselle on hyväksi jos on välillä tylsää. Luovuus tarvitsee tyhjää tilaa virratakseen! Itselläni ainakin on tämän sairausloman aikana herännyt monta monituista realistisesti mahdollista toteutettavaa ideaa.
Vielä 20 vuotta sitten tein paljon lasitöitä. Rakastin värilaseja ja niistä erilaisten töiden suunnittelua. Lasitöiden tekeminen on taitoa vaativaa ja hidasta, mutta minä olin siinä hyvä. Se on yksi niistä ainoista asioista, joissa voin hyvillä mielin sanoa olleeni hyvä!
Palapelin kokoaminen on rentouttavaa.
Lasityöt jäivät kun erosin lasteni isästä. Minulla oli ollut kotimme yhteyteen rakennettu työtila missä kykenin paneutumaan harrastukseni rauhassa. Eron jälkeen lasit muuttivat mukanani, enkä sen jälkeen koskenutkaan niihin. Koneet ja lasiveitsi minulla on edelleen tallella, mutta lasit lahjoitin kaverille, jolla oli enemmän motivaatiota tehdä niillä jotain.
Nyt palapelejä kootessa olen ajatellut lasitöiden tekemistä. Sitä tunnetta, kun saa leikattua lasista haastavan muotoisen palan tai kun näkee tehdyn työn valmiina. Minulle on tullut valtava halu aloittaa lasitöiden tekeminen uudelleen, kun käsi on parantunut! Juttelin asiasta Hanin kanssa ja hän huomautti, että meillä olisi kellarissa tilakin siihen valmiiksi. Meillä on kellarissa saunan vieressä varastotila, joka on täytetty turhilla tavaroilla. Tilassa on valmiina pöytäkin. Siitä tulisi täydellinen lasityötila, eivätkä lasinsirutkaan leviäisi asuintiloihin.
Näen taas valoa tunnelin päässä.
Myös Turun Taideakatemiassa opiskeleva tyttäreni otti ajatukseni alkaa taas tehdä lasitöitä ilolla vastaan. Hän kertoi jo pyörittelevänsä päässään ajatusta yhteisnäyttelystä. Näyttely voi vielä olla pitkässä kuusessa, mahtaneeko edes koskaan toteutua, mutta se että minä palaan lasia leikkaamaan on aika varmaa!
Olen aiemminkin kirjoittanut tavastani kirjottaa itselleni tavoitteita uudelle vuodelle. Eräänä iltana, kun olin erityisen väsynyt, havahduin siihen tosi asiaan, että pyörittelen päästäni paperille taas samoja tavoitteita, joita olen kirjoittanut ylös jo ainakin seitsämän vuotta.
Eihän siinä mitään, valideja tavoitteitahan ne ovat. Haluan pysyä aktiivisena ja liikkua iloa tuovalla tavalla ja toivoisin, että hoikistuisin muutaman kilon. Edelleen tahdon osallistua ”viiden vaatteen vuosi”-haasteeseen ja pukeutua kauniisti kestävän kulutuksen hengessä osallistuen samalla ”korjaa12”-haasteeseen.
Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa viime viikolla ja keskustelimme siitä miten vaikeaa on hypätä pois omalta mukavuusalueelta. Hän oli havahtunut siihen, kuinka hän pörrää koko ajan omalla mukavuusalueellaan ja kokee polkevansa paikallaan. Tämän mä nyt havaitsen itsessäni, kun tarkastelen noita joka vuotisia tavoitteitani: tavoitteeni ovat lähes muuttumattomat.
Mun vuoden 2025 tavoitteet ovat ehkä jotakuinkin samat kuin vuoden 2020 ja se on ihan ok. Voisinko kuitenkin ajatella muuttavani elämästäni jotain tai aloittavani jotain uutta? Eikös sitä sanota, että ”vierivä kivi ei sammaloidu”. Jos tekee kaiken aina kuten ennenki, ei elämään tule mitään uutta.
Metsäenkkeilynkin toivon jatkuvan vuonna 2025.
Tunnistan itsessäni tarpeen jollekin muutokselle. Mulle mukavuusalueella oleminen on sitä, etten toteuta kykyjäni ja taitojani optimaalisella tavalla. Etenkin töissä olen tällä hetkellä alisuoriutuja. Nykyinen työni ei tarjoa minulle lainkaan haastetta ja menen kaikessa siitä missä aita on matalin koska olen tylsistynyt.
Olisiko tässä se tavoite vuodelle 2025? Nykyaikana uskotaan ihmisen itseohjautuvuuteen, kävimme aiheesta pitkähkön kurssinkin taannoin. Oisiko minulla mahdollisuus jotenkin itse vaikuttaa työhöni niin, että saisin siitä enemmän irti ja tekemäni työ toisi minulle enemmän onnistumisen tunteita.
Siinäpä epämukavuusalueelle hyppäämistä kerrakseen ja realistinen tavoite vuodelle 2025
Viime aikojen runsas pyöräileminen on saanut aikaan sen että olen alkanut miettimään asianmukaisten pyöräilyvaatteiden ostoa. Mulla kyllä on oikeinkin hyviä ulkoiluvaatteita, mutta olisi kiva siivittää hyötyliikuntaa ja hauskaa harrastusta lajiin sopivilla varusteilla.
Tähän asti olen pyöräillyt leggingseillä ja milloin milläkin t-paidalla. Näiden päälle olen nykäissyt säästä riippuen collegepuseron tai ulkoilutakin (softcell). Kyllähän ne ihan hyvät vaatteet on tällaiselle rapakuntoiselle täti-ihmiselle, mutta etenkin pyöräilyhousuista olisi kovasti iloa! Ahterini on sen verran iso ja painoakin reippaasti, joten takalisto on kovasti koetuksella etenkin pitkiä matkoja pyöräillessä. Istuva, kaulaa suojaava pitkähihainen yläosakin olisi hyvä.
Viime viikolla eräänä luppohetkenä aloitin googlaamaan plus-kokoisia pyöräilyvaatteita, sillä mä olen tällä hetkellä kokoa 48-50. Samaa googlausta olen jatkanut koko alkuviikon. Tuloksena on, että urheilukaupat eivät myy vaatteita ylipainoisille, varsinkaan naisille. Jotain löysin kyllä ”isojen tyttöjen”-kaupasta, mutta päätin odottaa ensi kevääseen vaatteiden kanssa. Pyöräilyni ei viime kädessä kumminkaan ole vaatteista kiinni.
”Ootpa sä lihava! Voisit kyllä liikkua enemmän!” Tuo on aika tavallinen kommentti minkä ylipainoinen ihminen elämänsä aikana kuulee. Voin pitkällä kokemuksella kertoa, että ainakaan vaateteollisuus ei tue lihavan ihmisen liikkumista. Liikuntaan on todella haasteellista löytää istuvia vaatteita! Jos haluaa sopivuuden lisäksi vielä eettisyyttä, ovat mahdollisuudet mikroskooppiset.
Mä päätin pyöräilyvaatteideni kanssa odottaa ensi kevääseen, sillä vakaa aikomukseni on jatkaa liikuntaharrastuksiani ja minulle sopivaa ruokavaliota ja näiden avulla pudottaa painoa sen verran, että halutessani voin valita millaiset vaatteet haluan. Tosin, voi hyvinkin olla mahdollista, että minulle ensi keväänäkin kelpaavat ne vaatteet jotka jo omistan.
Instagramia eräänä iltana hieman tylsistyneenä selatessani, silmäni osuivat ”wear your values challengeen”. En yleensä innostu pukeutumishaasteista, mutta se tosi asia, että tässä haasteesta pääosassa olisivat kierrätetty, korjatut, tuunatut ja jostain saadut vaatteet vaikutti minusta erityisen hauskalta. Muodin ja pukeutumisen ekologisuus ja vastuullisuus ovat tulleet minulle ikää myöten hyvin tärkeiksi asioiksi. Päätin siis osallistua haasteeseen.
Keskiviikko iltana kaivelin haasteen esiin ja mietin jo vähän valmiiksi mitä seuraavana päivänä laittaisin päälleni. Torstai aamu valkeni harmaana mutta lämpimänä. Teki hirveästi mieli lähteä kirpparikierrokselle naapurikaupunkiin Pietarsaareen. Torstain asuksi valitsin muutama vuosi sitten kuolleen setäni vanhoista farkuista katkaistut ja kavennetut (silti edelleen liian isot!) sortsit, raita t-paidan ja neuletakin, molemmat kirppislöytöjä viime vuodelta. Jalkoihin vetäistin siniset, nyt 9 kesää mukanani kulkeneet Converset ja kännykän ja pankkikortin sujautin 6 vuotta sitten Helsingin reissulta ostamaani kotimaiseen Lumi-merkkiseen pikku reppuun. Näin mä tykkään pukeutua: helppoa, käytännöllistä ja mukavaa!
Torstai iltana mietin kuumeisesti mitä pukisin päälleni perjantaina, kun haasteessa ohjeena oli: perintökalleus vaihdettu tai saatu vaate. Mulla on monta vaatetta, jotka ovat viime syksynä kuolleen äitini vanhoja. Vaihtelimme paljon vaatteita keskenämme. Minä kävin äidin vaatekaapilla vanhemmilla käydessäni ja äiti minun kaapilla, kun vieraili kotonani. Ongelmana on se, että tällä hetkellä elopainoni estää minua käyttämästä kaikkia äidiltä jääneitä vaatekappaleita.
Valitsin perjantain asuksi samat sortsit kuin torstaina, hihattomaan sinisen topin ja varmasti ainakin 30 vuotta vanhan Pierre Cavallon puuvillaisen neuletakin. Takin kiinnitin Birgittalaissoljella, joka oli äitini. Jalkoihin samat Converset ja selkään Lumi reppu kuten torstaina. Näissä vetimissä kiersin ensin oman kotikaupunkini kirppareita ja niiden jälkeen kävimme vielä Kokkolan Taidemuseossa katsomassa uusimman näyttelyn.
Tähän tökkäsi mun haaste hetkeksi. Mulla on paljon vaatteita, kuten naisilla usein tuppaa olemaan. Alkoi harmittaa, että jo kahden päivän jälkeen mä toistan itseäni ja sen lisäksi pukeudun äärettömän tylsästi! Lauantaina ja tänään sunnuntaina olen pukeudutunut virttyneeseen ja rasvatahraiseen (ei lähde pois pesussa!) t-paitaan ja leggingseihin. Niissä vetimissä olen ollut kotona ja käynyt pyöräilemässä vetäen vai päälle työmaalta työvaatteeksi saadun college-takin.
Kirjoittaessani tätä huomaan, että olen tekstin alussa maininnut tykkääväni pukeutua helposti, käytännöllisesti ja mukavasti. Seuraava argumenttini pukeutuisestsi oli, että pukeudun tylsästi. Voisiko nämä lauseet jotenkin saada yhdistettyä niin, että ne tukisivat toisiaan eli voisiko mukava, käytännöllinen ja helppo olla hauskaa ja mielenkiintoista. Miten se onnistuisi?
Kesä 2023 ja Nanson pellavamekko
Haluaisin että asuvalintani olisivat hieman kiinnostavampia ja hauskoja. Tummansininen ei ole maailman mielenkiintoisin värivalinta. Voisiko ratkaisu olla niin yksinkertainen, että kokeilen uusia värejä? Voisin myös hieman seurata aikaani ja tsekkailla muodin virtauksia lehdistä ja netistä, etten näyttäisi paikalleen jymähtäneeltä vanhalta eukolta. Kun on oman juttunsa löytänyt, muotia ei tarvitse orjallisesti seurata, mutta ideoita siitä voi kyllä lainailla.
Heinäkuu 2024
Stressiä en meinaa pukeutumisestani ottaa, mutta joitain muutoksia meinaan siihen tehdä. Haluan olla tyytyväinen vaatteisiin ja asuvalintoihini.
Aion myös jatkossa ottaa osaa näihin pukeutumishaasteisiin, sillä ne auttavat pohtimaan omia vaatevalintoja ja miettimään omaa vaateiden ostoa tarkemmin.
Olimme luvanneet käyttämättä jääneen ”mummopyörän” tyttärelleni, joka opiskelee Turussa. Huollatimme pyörän ja olimme päättäneet toimittaa sen tyttärelleni mun viimeisellä lomaviikolla. Yritin ottaa selvää eri mahdollisuuksista miten pyörän voi Kokkolasta Turkuun saada. Helpointa tuntui olevan, että lähdemme itse käymään siellä ja viemme pyörän matkatavarana.
Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että stressasin pyöränkuljetusta aivan älyttömästi ennen matkan alkua. Päässäni pyöri päiväkausia kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Ajattelin, etten saa pyörää junaan, joku puhkoo siitä renkaat tai pöllii koko rakkineen. Mitään epämiellyttävää ei sattunut. Päinvastoin! Pyörän kuljetus junalla paikasta A paikkaan B oli äärettömän simppeliä ja edullista (vain 7€!).
Lähdimme matkaan keskiviikkona. Jo Kokkolassa stressi helpotti, kun sain pyörän niin näpsäkästi junaan. Joku perässäni tuleva nainen auttoi minua hieman, kun pyörää piti hivenen nostaa, että sen sai helpommin junaan. Olin hyvin kiitollinen tuosta pienestä avusta! Junassa olikin hyvä matkatavaravaunu, jossa oli tilat useamman pyörän kuljettamiseen pyörätelineineen. Pistin pyörän lukkoon sen omalla lukolla ja sitaisin sen vielä vaijerilukolla kiinni junan rakenteissa kiinni olevaan pyörtelineeseen. Ja sitten vain omalle paikalle istumaan ja nauttimaan matkan teosta.
Tampereella meillä oli reilu tunti aikaa vaihtaa junaa. Hani jäi matkatavaroiden (ja sen pyörän) kanssa odottelemaan laiturille, kun minä lähdin hakemaan lounasta asemarakennuksesta. Löysin sapuskaa ja aika menikin ripeästi asemalaiturilla lounastaessa.
Turun junaan nousi Tampereelta toinenkin pyörää kuljettava ihminen. Siinä vierekkäin ihmettelimme ihme häkkyröitä, joiden avulla pyörä olisi pitänyt nostaa eturattaasta pystyasentoon ja tukea takarattaasta kiinni junan takaseinään. Härvelin toiminta olisi pitänyt taata 50snt kolikolla. Kolikko löytyi ja me rivakat naiset nostimme pyörän pystyyn ja saimme jopa sen tuettua takapyörästä seinään. Emme kuitenkaan saaneet tuettua pyörää liikkumattomaksi. Päätin huutaa konduktöörin apuun. Hän sanoi, ettei kyseistä telinettä kannata käyttää. Ne eivät kuulemma toimi. Koska olimme molemmat matkalla junan pääteasemalle Turkuun, päätimme sitoa pyörämme yhteen mun vaijerilukolla, sillä niitä ei silloin noin vain kukaan vie, kun ovat niin leveät yhdessä, etteivät sovi ovesta ulos.
Turkuun kuljettamamme pyörä on musta mummomallinen Crescent. Siinä on kuitenkin 7 vaihdetta, joten ihan karvalakkimallin pyörä se ei ole. Huollossa siihen vaihdettiin jarrupalat, uudet kettingit ja hammasratas. Se on hyvässä kunnossa , vain kettinginsuojus on hivenen ruosteen raiskaama.
Pyörän kuljetus innosti itseänikin tekemään omalla pyörällä retken jonnekin päin Suomea. Koska pyörän kuljetus junassa on noin vaivatonta ja edullista voisi ensi kesälle hyvinkin suunnitella jonkinlaista pyöräretkeä.
Aamu valkeni aurinkoisena. Tulisi hyvä päivä pienelle vaellukselle meille molemmille aivan uudessa maastossa. Olimme viime vuonna sadepäivinä maastoa kartoittaessamme bonganneet Lapinlahden ja Rautavaaran rajalla kulkevan Huuhkajankierroksen. Tuon reitin halusimme kiertää.
Lähdimme matkaan yhdeksän jälkeen. Tahkolta matkaa reitin alkupäähän on noin 50km. Tullessamme Huuhkajankierroksen lähtöpaikalle oi parkissa vain yksi auto. Se sopi meille hyvin. Introverttinä en tykkää, että vieraat ihmiset ”häiritsevät” luontokokemustani.
Olimme lukeneet Huuhkajankierroksesta muutaman reitti kuvauksen, joten molemmilla oli jo tiedossa millaista maastoa odottaa. Kuvaukset kertoivat suhteellisen helppokulkuisesta reitistä, missä olisi sen verran nousuja ja laskuja että hengästyäkin saattaa.
Oikeassa olivat nuo kirjoitukset. Reitti oli helppokulkuinen myös noin kuuskymppiselle ylipainoiselle pariskunnalle, jolla kummallakin on ongelmia polvinivelen kanssa. Nousuja oli, kuten niitä kiviä ja juurakoita kuten aina metsässä.
Matka ei tapa, vaan vauhti! Tallustelimme verkkaisesti maisemia ihaillen. Polku kulki aluksi mäntymetsikössä ja laskeutui kohti Pieni-Valkeisen rantaa ja kiersi sitten järven ympäri. Järven toiselta puolelta eteen avautui upea harjumaisema, jonka molemmilla puolilla oli järvi, mainittu Pieni-Valkeinen harjun tällä puolella ja toisella Iso-Valkeinen.
Aurinko paistoi, oli lämmin eikä yhtään verta imevää hyönteistä! Mikä siinä oli kulkiessa! Maata asutettettaessa ihmiset kulkivat peurojen lailla harjuja pitkin, koska niillä oli hyvä maapohja kävelyyn. Tuli aika nostalginen olo harjulla kävellessä, kun mietin että täällä esi-isämme ja -äitimmekin ovat saattaneet kulkea.
Harjulta tultiin mäntymetsään. Metsikkö oli aika korkealla ja tovin kuluttua sieltä avautui upeat näkymät suppiin, joita oli molemmin puolin polkua.
Noin puolessa välissä reittiä oli Huuhkajanniemen taukopaikka jossa oli WC, laavu ja tulentekopaikka. Pidimme siinä pienen tauon ja söimme eväänä olleet voileivät. Taukopaikalla oli myös muutama ihminen koirineen joiden kanssa vaihdoimme syödessä muutaman sanan. Saatiin muutama hyvä reittivinkki ensi vuoden kesälomaa silmällä pitäen!
Taukopaikalta lähdettäessä maisema olikin sitten hyvin erilaista. Edelleen mäntymetsää, mutta jonkin verran ryteikköisempää ja mäntyjen seassa kasvoi koivuja. Jossain olisi ollut Tiilikkajokikin, jonka vartta reitti loppumatkasta kulki, mutta minä en joesta näköhavaintoa saanut. Muutaman paarman kyllä kohtasin, joten kai se joki lähellä oli.
Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan noin 6,4km (Polarini mukaan). Reittiohjeen mukaan matka on 6km, mutta minähän kiersinkin katselemassa kaikki matkalla olleet järven poukamat ja suolammet.
Oikein hyvä vierailukohde, joka sopii vanhemmille ja niille nuoremmillekin ulkoilijalle. Ei vaadi mitään erikoisia varusteita, mutta itse suosittelen tukevia varrellisia kenkiä, kuten aina maastoon kävelemään lähdettäessä.
Bongattiin viime vuoden kesälomareissulla mielenkiintoisen kuuloinen paikka tienviitasta matkalla Nurmeksesta Rautavaaralle: Pumpulikirkko. Nimikin kuulostaa jo niin pehmoiselta ja lohdulliselta. Viime kesän lomaviikolla satoi lähes tauotta koko viikon, joten vierailu tuossa ihanalta kuulostavassa kohteessa jäi!
Saimme vuokralle saman paritalon puolikkaan Tahkon vanhan golfkentän vierestä, joten oli oivallinen mahdollisuus käydä Pumpulikirkossa.
Lähtöpaikalla oli tällaista tietoa.
Lähdimme matkaan eväiden kanssa, vaikka itse reitti Konttimäen parkkipaikalta Pumpulikirkolle on vain 1.3 km. Matka Tahkolta Konttimäelle on yhteen suuntaan noin 85 km ja osa tiestä on hyvin kapeaa metsätietä, niin aikaa kuluisi reissuun kuitenkin useampi tunti. Viime vuonna seutuun tutustuessa huomasimme, että ruokapaikkoja tuolla välillä ei juuri ole, joten eväät on hyvä olla, ettei rouvalle iske nälkäkiukku paluumatkalla.
Pumpulikirkolle menevän polun alkupää
Polku lähti laskeutumaan jo parkkipaikalta aika reippaasti. Koko ajan odotin koska ”verta imevät ilmavoimat” iskevät. Ötököitä reitillä oli, sekä sääskiä että mäkäräisiä, mutta yllättävän vähän. Selvisimme ilman Offia. Luulen että tuulinen päivä oli meidän onnemme, sillä suurin osa reitistä oli melkoisessa vehreässä ja kosteassa ”rotkossa”, joka on oikea ötököiden paratiisi.
Polku itsessään oli ihan perus metsämaastoa: paljon kiviä ja juuria. Odotin, että se olisi ollut vaikeampikulkuista, kuin mitä se oli.
Itse Pumpulikirkko on geologinen muodostelma, joka on haljennut hiidenkirnu. Muodostelma muistuttaa kirkkosalia saarnastuoleineen. Oletan, että Pumpulikirkko nimi on tullut kiveä peittävästä sammaleesta.
Hani Pumpulikirkolla
Näkymä oli uskomaton! Ympärillä kohoavien seinämien juurella tunsimme itsemme todella pieniksi. Seinämissä oli isoja lohkeamia ja alueen pohja oli soista maastoa joten alueen läpi kulkikin pitkospuut. Pumpulikirkon ”lattia” olikin hyvin vehreä.
Pumpulikirkko on oiva luontokohde! Reitti on hyvin merkitty ja polku suhteellisen helppo/keskivaativa kulkea. Pumpulikirkolla voi mielestäni käydä vaikka lasten kanssa eväsretkellä. Vahva suositus tälle kohteelle.
Elämä on vienyt! On tapahtunut kaikenlaista ja on myös todella sattunut. Kirjoittaminen on ollut toisarvoinen asia. Aivan toisenlaiset jutut ovat kiilanneet tärkeysjärjestyksen keulille. Jaksaminenkin on ollut tiukilla.
Elämä on kuitenkin jatkunut ja siipeni ovat satunnaisesta räpiköinnistä huolimatta kantaneet.
Viime kesänä olimme ensimmäistä kertaa kesälomareissulla Savossa. Meillähän on ollut tapana suunnata auton keula kohti Kittilää, mutta kummastakin tuntu, että on muutoksen aika. Hani vuokrasi meille liittonsa kautta ”mökin” (10 henkilöä majoittavan paritalon puolikkaan) Tahkolta.
Kuvan otti Hani (@timokj)
Kesän 2023 loma Tahkolla oli onnistunut, vaikka koko viikon satoikin vettä kuin aisaa. Ainoastaan viikon viimeisenä lomapäivänä oli poutainen päivä ja kuljimme järjestelmäkamerat kourassa ympäri Tahkon maisemia, että saisimme edes jotain todistusaineistoa itsellemme, että me todellakin olimme olleet siellä!
Koska viime kesänä Tahkon lomaviikolla satoi lähes koko viikon, keskitimme energiat ympäristöön tutustumalla. Se oli oikeastaan aika mielekästä ja helppoa. Äitini oli kotoisin Kaavilta, johon Nilsiästä (Tahkolta) on noin 40km. Itse vietin Kaavin mummolassa monta kesää lapsena. Minulla on siellä vieläkin sukulaisia, joilla mielelläni vierailen seudulla käydessäni. Yhden päivän vietimme siis Kaavilla sukuloiden. Matkalla sinne tsekkasimme Juankosken torilla Juicen patsaan.
Täältä Sääskinemen päästä lähtee vene Aholansaareen.
Yhtenä päivänä ajoimme Nurmekseen. Hani ei koskaan ollut käynyt Bomba-talolla ja omasta Bomballa vierailustakin oli kulunut jo lähemmäs 45 vuotta. (Kuulostaapa kamalalta! Olenko mä vanha? Fyysisesti ehkä. Psyykkisesti en!) päivä oli harmaa ja omiin silmiini koko paikka näytti kuluneelta ja vanhalta. Nälkä olisi jo ollut, mutta Bomban lounas ei houkutellut. Silti Bomba-talon alueessa on edelleen oma hohtonsa.
Nurmeksesta ajelimme kiertotietä Rautavaaran ja Varpaisjärven kautta takaisin Tahkolle. Rautavaara on kylä minun makuuni! Pieni reilun 1500 asukkaan kunta, jonka kirkonkylä on melko korkean vaaran päällä. Etenkin Nurmeksesta päin tullessa on aivan päivän selvää, että kylä on pystytetty vaaran laelle. Jos joskus satut poikkeamaan Rautavaaralla, vieraile myös Rautavaaran Leipomossa, joka on noin 700m Kuopioon päin kirkon kohdalta oikealla puolella tietä. Sieltä saa älyttömän hyviä ”sisään leivottuja karjalanpiirakoita” (oikeaa nimeä ko tuotteelle en tiedä).
Nurmeksesta Rautavaaralla ajaessa pisti silmään tiekyltti, jossa luki Pumpulikirkko. Nimi kuulosti korvaani niin viehättävältä, että käskin Hania kirjoittamaan sen ylös. Siinä samalla päätimme, että tänne tulemme ensi kesänä uudelleen ja vierailemme varmasti Pumpulikirkossa.
Mulla on takana suurten muutosten vuosi. Vaihdoin työpaikkaa. Samalla vaihtui myös hoitoalan osaamisalue vanhustyöstä kehitysvammatyöhön. Muutos oli suuri! En selvinnyt siitä ilman harmaita hiuksia, muutamaa itkupotku-raivaria ja tuskastumista sekä riittämättömyyden tunnetta. Tunsin itseni aloittelijaksi. Se tosiasia ettei uudella työmaalla oikein ollut ketään kuka olisi voinut perehdyttää minua omiin töihini, koska siellä ei ole muita sairaanhoitajia, tuntui välillä jatkuvana paineena rintalastassa.
Kesäkuun alussa aloin olla räjähdysherkkä ja tiuskin pikkuasioistakin. Koin, että olen loman tarpeessa. Koska vaihdoin työpaikkaa joulukuun puolessa välissä, kertyi minulle lomaa vain 7vrk. Onneksi uusi esihenkilöni oli huolehtinut, että palkanlisäni menevät työaikapankkiin ja voin siten ottaa sieltä tarvittaessa ylimääräisiä vapaita. Tämän lomani mitaksi sain siis kerrytettyä 13 vrk. Se tuntuu talven vääntämisen jälkeen oikein luxukselta!
Tänä talvena on saanut taipua moneksi. Olen mm pelannut asukkaiden kanssa Kimbleä.
Olimme varanneet tavanomaisen loma-asuntomme miehen ammattiliiton kautta Leviltä. Kittilästä on vuosien saatossa tullut mun lomakohde suosikki no 1! Leviltä on helppo kierrellä katsomassa ympäri tunturi-Lappia erilaisia mielenkiintoisia luontokohteita. Lähdimme matkaan torstaina. Ensimmäinen etappi oli pysähtyä vanhemmillani Pohjois-Pohjanmaalla. Halusin tänä vuonna jakaa etenkin menomatkan muutamaan erään. Olen aika väsynyt ja tunnistan kuinka keskittymiskyky tahtoo välillä herpaantua.
Vanhempieni luona äitini oli kehitellyt perinteistä juhannusjuustoa (punaista heraa), jota sitten onnellisina lusikoimmekin suuhumme. Valitettavasti mun elimistö ei pidä maidosta ja seuraavana yönä nukuin kun siten harvinaisen huonosti. Perjantai aamuna lähdimme vanhemmiltani jo kahdeksan maissa ajelemaan kohti Rovaniemeä.
Juhannusjuustoa eli punaista heraa
Ja koska minä olen minä, en aja suoraa paikasta A paikkan B. Ajoimme ensin Pudasjärvelle. Saimme huomata, että siellä oli purettu vanha ABC:n asema ja rakennettu uusi entistä ehompi puurakenteinen toiselle puolelle tietä. Oikein sovelista ja komeaa puurakentamisen alalla suunnannäyttäjänä profiloituneelta kunnalta! Ajoimme Jyrkkäkoskelle missä oli UDiscin mukaan uusi, upea frisbeegolf-rata. Rata löytyi, mutta jo kättelyssä meinas mammalta palaa päreet! Meidän lisäksi kenttää ympäri pörräsi ainakin miljoona sääskeä, mäkäräistä ja paarmaa. Vähän meille uusi kenttä meinas tehdä tepposia ja heitettiin väylällä 5 ensin väärään koriin. Korjattiin erhe ja heiteltiin 9 väylää, joka yksissä tuumin todettiin riittäväksi. Rata on hyvä ja halutaan palata sinne joskus. Jo pelaat frisbeegolfia, voimme suositella rataa. Se kulkee hiekkakuopilla ja mäntymetsikössä. Sen varrella on helppoja väyliä ja väyliä myös vaativampaan heittelyyn.
Pudasjärven Jyrkkäkoskelta matka jatkui Ranualle, missä kävimme eläinpuiston ravintolassa lounaalla. Söimme ihan mukiinmenevän buffet-lounaan, puolityhjässä ruokalassa. Ruokailun jälkeen matka jatkui Rovaniemelle. Olin varannut meille yöpymisen Lapin Urheiluopiston Santa Sport hotelliin. Olimme iloisesti yllättyneitä sijainnista, huoneiden siisteydestä, sänkyjen mukavuudesta sekä aamupalasta. Kaiken kaikkiaan nappivalinta, yöpymispaikaksi, eikä hintaan ollut kuin vajaa 80€.
Rovaniemellä Hani halusi käydä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Norvajärvellä, koska häntä kiinnostaa Suomen historia. Ajelin siis sinne, kun olimme tsekanneet huoneen Santa Sportissa. Parkkipaikalta oli hautausmaalle 0.5km kävely kauniissa sekametsässä. Sama polku vei myös uimarannalle, joten se oli helppokulkuinen ja leveä. Yllätyin kun pääsimme perille! En tiennyt mitä odottaa, mutta hauta olikin jyhkeä graniitista rakennettu iso mausoleum. Varsinainen yllätys oli sisällä.
Mausoleumi tuloaulassa oli muistomerkki.
Tuloaulassa oli taidetta ja iso kirja johon oli kirjoitettu kaikkien kyseiselle hautausmaalle haudattujen sotilaiden nimet. Kaatuneita oli vajaa 2500 ja lisäsi hautaan on siunattu lepoon myös vajaa 700 tunnistamatonta vainajaa. Tämä tieto kosketti! Valtava määrä aivan liian aikaisin täältä lähteneitä nuorukaisia! Vertailun vuoksi: Ukrainan sodassa on jo nyt kuollut yli 30000 venäläisjoukkojen sotilasta (plus luonnollisesti myös ne tuhannet ja tuhannet ukrainalaiset).
Muistomerkki saksalaisten Norvajärvelle haudattujen sotilaiden mausoleumissa.
Jokaisen hautapaaden alle haudatun sotilaan nimi lukee paadessa. Joissain kohti oli läheisten tuomia tervehdyksiä. Norvajärven rantaan oli laitettu risti. Sen alla oli teksti saksaksi. Tekstissä muistettiin niitä rakkaita, jotka eivät palanneet sotareissulta eikä heidän ruumiitaan ole koskaan löydetty. Tuolla nousivat tunteet pintaan. Äitinä toivon, ettei oman poikani tarvitse koskaan tuollaiselle reissulle lähteä!
Rovaniemeltä matka jatkui Juhannusaamuna kohti Sodankylää. Tankattuamme auton napapiirin Shellillä ajelin hiljakseen maisemista nauttien. Liikennettä oli vähä, poroja muutama. Askassa poikkesimme Porttikoskelle. Kumpikaan ei ollut siellä ennen käynyt, joten hyvähän sekin oli käydä katsomassa, kiirettä kun ei ollut. Kummallakaan ei siis ollut käsitystä siitä mitä tuleman piti. Ja jälkeen päin on hyvä sanoa, että onneksi poikettiin! Maisema muistutti kovin Kiutaköngästä, tosin itse koski oli aika vaatimaton. Joki kulki kallionseinämien välistä ja kallion laella oli vanha tanssilava. Lava oli niin hyvässä kunnossa, että mahtaa vielä olla käytössä
Porttikoski Kuva: Timo JokiPorttikosken lava. Kuva: Timo Joki
Porttikoskelta ajoin Sodankylään syömään. Juhannuspäivän lounaaksi me söimme pizzat. Kierrettiin sitten jälkeenpäin vähän kylää. Olisimme halunneet käydä kuvaamassa Kittilän vanhaa kirkkoa, mutta siellä oli häät, niin emme halunneet häiritä. Olemme joskus kuvanneet sen sisältä ja ulkoa, joten emme olleet pettyneitä.
Saavuimme Kittilään kolmen jälkeen. Ennen lomakodin avainten hakua, poikkesimme vielä Levin golfkentällä varaamassa ensimmäisen tiiajan maanantaille. Loma on alkanut!
Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.
Kokkola, Harrbåda huhtikuu 2022
Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.
Kokkola, Laajalahti. Huhtikuu 2022
Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.
Kokkola, huhtikuu 2022
Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.
Kokkola, Öja. Huhtikuu 2022
Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.
Kokkola, huhtikuu 2022
Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 