Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Kesäloma 2022. Matka Leville

Mulla on takana suurten muutosten vuosi. Vaihdoin työpaikkaa. Samalla vaihtui myös hoitoalan osaamisalue vanhustyöstä kehitysvammatyöhön. Muutos oli suuri! En selvinnyt siitä ilman harmaita hiuksia, muutamaa itkupotku-raivaria ja tuskastumista sekä riittämättömyyden tunnetta. Tunsin itseni aloittelijaksi. Se tosiasia ettei uudella työmaalla oikein ollut ketään kuka olisi voinut perehdyttää minua omiin töihini, koska siellä ei ole muita sairaanhoitajia, tuntui välillä jatkuvana paineena rintalastassa.

Kesäkuun alussa aloin olla räjähdysherkkä ja tiuskin pikkuasioistakin. Koin, että olen loman tarpeessa. Koska vaihdoin työpaikkaa joulukuun puolessa välissä, kertyi minulle lomaa vain 7vrk. Onneksi uusi esihenkilöni oli huolehtinut, että palkanlisäni menevät työaikapankkiin ja voin siten ottaa sieltä tarvittaessa ylimääräisiä vapaita. Tämän lomani mitaksi sain siis kerrytettyä 13 vrk. Se tuntuu talven vääntämisen jälkeen oikein luxukselta!

Olimme varanneet tavanomaisen loma-asuntomme miehen ammattiliiton kautta Leviltä. Kittilästä on vuosien saatossa tullut mun lomakohde suosikki no 1! Leviltä on helppo kierrellä katsomassa ympäri tunturi-Lappia erilaisia mielenkiintoisia luontokohteita. Lähdimme matkaan torstaina. Ensimmäinen etappi oli pysähtyä vanhemmillani Pohjois-Pohjanmaalla. Halusin tänä vuonna jakaa etenkin menomatkan muutamaan erään. Olen aika väsynyt ja tunnistan kuinka keskittymiskyky tahtoo välillä herpaantua.

Vanhempieni luona äitini oli kehitellyt perinteistä juhannusjuustoa (punaista heraa), jota sitten onnellisina lusikoimmekin suuhumme. Valitettavasti mun elimistö ei pidä maidosta ja seuraavana yönä nukuin kun siten harvinaisen huonosti. Perjantai aamuna lähdimme vanhemmiltani jo kahdeksan maissa ajelemaan kohti Rovaniemeä.

Ja koska minä olen minä, en aja suoraa paikasta A paikkan B. Ajoimme ensin Pudasjärvelle. Saimme huomata, että siellä oli purettu vanha ABC:n asema ja rakennettu uusi entistä ehompi puurakenteinen toiselle puolelle tietä. Oikein sovelista ja komeaa puurakentamisen alalla suunnannäyttäjänä profiloituneelta kunnalta! Ajoimme Jyrkkäkoskelle missä oli UDiscin mukaan uusi, upea frisbeegolf-rata. Rata löytyi, mutta jo kättelyssä meinas mammalta palaa päreet! Meidän lisäksi kenttää ympäri pörräsi ainakin miljoona sääskeä, mäkäräistä ja paarmaa. Vähän meille uusi kenttä meinas tehdä tepposia ja heitettiin väylällä 5 ensin väärään koriin. Korjattiin erhe ja heiteltiin 9 väylää, joka yksissä tuumin todettiin riittäväksi. Rata on hyvä ja halutaan palata sinne joskus. Jo pelaat frisbeegolfia, voimme suositella rataa. Se kulkee hiekkakuopilla ja mäntymetsikössä. Sen varrella on helppoja väyliä ja väyliä myös vaativampaan heittelyyn.

Pudasjärven Jyrkkäkoskelta matka jatkui Ranualle, missä kävimme eläinpuiston ravintolassa lounaalla. Söimme ihan mukiinmenevän buffet-lounaan, puolityhjässä ruokalassa. Ruokailun jälkeen matka jatkui Rovaniemelle. Olin varannut meille yöpymisen Lapin Urheiluopiston Santa Sport hotelliin. Olimme iloisesti yllättyneitä sijainnista, huoneiden siisteydestä, sänkyjen mukavuudesta sekä aamupalasta. Kaiken kaikkiaan nappivalinta, yöpymispaikaksi, eikä hintaan ollut kuin vajaa 80€.

Rovaniemellä Hani halusi käydä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Norvajärvellä, koska häntä kiinnostaa Suomen historia. Ajelin siis sinne, kun olimme tsekanneet huoneen Santa Sportissa. Parkkipaikalta oli hautausmaalle 0.5km kävely kauniissa sekametsässä. Sama polku vei myös uimarannalle, joten se oli helppokulkuinen ja leveä. Yllätyin kun pääsimme perille! En tiennyt mitä odottaa, mutta hauta olikin jyhkeä graniitista rakennettu iso mausoleum. Varsinainen yllätys oli sisällä.

Tuloaulassa oli taidetta ja iso kirja johon oli kirjoitettu kaikkien kyseiselle hautausmaalle haudattujen sotilaiden nimet. Kaatuneita oli vajaa 2500 ja lisäsi hautaan on siunattu lepoon myös vajaa 700 tunnistamatonta vainajaa. Tämä tieto kosketti! Valtava määrä aivan liian aikaisin täältä lähteneitä nuorukaisia! Vertailun vuoksi: Ukrainan sodassa on jo nyt kuollut yli 30000 venäläisjoukkojen sotilasta (plus luonnollisesti myös ne tuhannet ja tuhannet ukrainalaiset).

Jokaisen hautapaaden alle haudatun sotilaan nimi lukee paadessa. Joissain kohti oli läheisten tuomia tervehdyksiä. Norvajärven rantaan oli laitettu risti. Sen alla oli teksti saksaksi. Tekstissä muistettiin niitä rakkaita, jotka eivät palanneet sotareissulta eikä heidän ruumiitaan ole koskaan löydetty. Tuolla nousivat tunteet pintaan. Äitinä toivon, ettei oman poikani tarvitse koskaan tuollaiselle reissulle lähteä!

Rovaniemeltä matka jatkui Juhannusaamuna kohti Sodankylää. Tankattuamme auton napapiirin Shellillä ajelin hiljakseen maisemista nauttien. Liikennettä oli vähä, poroja muutama. Askassa poikkesimme Porttikoskelle. Kumpikaan ei ollut siellä ennen käynyt, joten hyvähän sekin oli käydä katsomassa, kiirettä kun ei ollut. Kummallakaan ei siis ollut käsitystä siitä mitä tuleman piti. Ja jälkeen päin on hyvä sanoa, että onneksi poikettiin! Maisema muistutti kovin Kiutaköngästä, tosin itse koski oli aika vaatimaton. Joki kulki kallionseinämien välistä ja kallion laella oli vanha tanssilava. Lava oli niin hyvässä kunnossa, että mahtaa vielä olla käytössä

Porttikoskelta ajoin Sodankylään syömään. Juhannuspäivän lounaaksi me söimme pizzat. Kierrettiin sitten jälkeenpäin vähän kylää. Olisimme halunneet käydä kuvaamassa Kittilän vanhaa kirkkoa, mutta siellä oli häät, niin emme halunneet häiritä. Olemme joskus kuvanneet sen sisältä ja ulkoa, joten emme olleet pettyneitä.

Saavuimme Kittilään kolmen jälkeen. Ennen lomakodin avainten hakua, poikkesimme vielä Levin golfkentällä varaamassa ensimmäisen tiiajan maanantaille. Loma on alkanut!

Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Valokuvausta keväällä 2022

Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.

Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.

Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.

Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.

Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.

Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Viikonloppu Tampereella Hotelli Tornissa

Meillä on hääpäivä tammikuun 16. Tuumimme aikoinaan Hanin kanssa, että on kiva saada jotain kivaa kaamoksen keskelle. Kerrankin oltiin ajateltu fiksusti! On kiva, kun pimeän tammikuun katkaisee ihan itse suunniteltu ylimääräinen syy juhlaan

Korona estää edelleen pidemmän reissaamisen, mutta ei se mitään haittaa, meille riittää kotimaassa vielä hyvinkin paljon ihmeteltävää. Tänä vuonna valitsimme viikonlopun rentoutumiskohteeksemme Tampereen. Varatessani huonetta oli usea hotelli jo täynnä, joten valitsin yöpymispaikaksemme Sokos Hotelli Tornin. Siellä emme ole aikaisemmin yöpyneet. Tampere on suosikkikaupunkini, heti Kokkolan jälkeen! Olen asunut siellä monta vuotta. Opiskelin siellä sairaanhoitajaksi ja tyttärenikin syntyi Tampereella asuessani.

Saavuimme Tampereelle kuuden maissa illalla. Kävely rautatieasemalta hotellille vei noin viisi minuuttia. Hotellin vastaanoton palvelu oli tehokasta ja ystävällistä. Saimme huoneemme ja huitaisimme nopealla hissillä 12. kerrokseen. Huone oli iloinen yllätys! Ei tekopirteää tai -taiteellista hapatusta, vaan reilu vähän ”tehdasmaiseen” tyyliin somistettu huone. Huoneen ilme sopii mielestäni loistavasti vanhan tehdaskaupungin luonteeseen! Miksi unohtaa historia, kun siitä voi näin upeasti ammentaa vielä tänäänkin.

Torni Hotelli Tampereella on vielä aika uusi, joten hotellihuoneen sängyt ovat ensiluokkaiset. Jopa minä, joka yleensä nukun hotelleissa huonosti, nukuin yllättävän hyvin. Tosin mulla oli välillä kuuma (viihdevuodet!). Tänään löysin huoneen seinästä lämpötilan säätimen, sellaisen modernin hipaisunäppäimellisen, ja laskin huoneen lämpötilaa huomattavasti. Ilmeisesti onnistuin hipelöimään säädintä oikein, koska vartti hipelöinnin jälkeen huone tuntui selvästi viileämmältä. Odotan siis nukkuvani ensi yönä kuin onnellinen vaaleanpunainen porsas!

Tunnustan : hotellien huippukohta itselleni, ja Hanille myös, on hotelliaamiainen. Paras aamiainen tähän mennessä on ollut Helsingin Hotelli Tornissa. Nyt on Helsingin Torni kohdannut voittajansa, Tampereen Hotelli Torni meni rinnan mitalla ohi. Voiton varmisti aivan tolkuttoman maukas passion-tuorepuuro ja laaja hedelmävalikoima. Aamiaisella oli perus pekonien, leipien ja leikkeleiden lisäksi myös maukas juustovalikoima viikunahilloineen.

Hotellin Grill-It ravintolan maukas ruoka oli vielä ylimääräinen bonus. Testasimme ravintolan lauantaina iltapäivällä, kun olimme useamman tunnin kierrelleet kaupungilla tsekkaamassa alennusmyynit. Söimme molemmat maa-artisokkakeittoa, kanaa tabboulehilla ja minttujugurttikastikeella sekä vanilja creme brulét. Tätä ravintolaa suosittelen ilolla!

Hotelli Torni Tampereella on ylittänyt omat odotukseni. Viihtyisä yleisilme, siistit huoneet ja ystävällinen henkilökunta; itse en oikeastaan muuta hotelleilta odotakaan. Ihan kuriositeettina vielä: tuntui hyvältä, kun erikseen kysyttiin haluammeko siivouksen lauantaina (olemme hotellissa kaksi yötä). Muualla sitä ei koskaan ole kysytty, siivousta ei vaan ole tullut. Kun liikut Tampereella, käypäs testaamassa kaupungin silhuettia muuttanut Hotelli Torni!

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos

Kiitollisuus

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon kaikesta ikävästä, asioista joita kadun tai mikä on pielessä, että on aika kirjoittaa niistä jutuista, jotka on todella hyvin. On aika ottaa esiin asioita, joista olen hyvin kiitollinen!

Päivittäinen ilon aiheeni on oma aviomieheni. Olen kiitollinen, että olen saanut loppuelämän kumppanikseen miehen, joka jaksaa taivaltaa rinnallani, vaikka olen tällainen tuuliviiri ja taivaanrannanmaalari. Hän kannustaa minua eteenpäin ja jokainen päivä hänen kanssaan on vakavien asioiden lomassa täynnä turhan naurantaa ja höpöhöpöä. Parempaa puolisoa en olisi voinut löytää!

Sen lisäksi, että olen kiitollinen löytämästäni elämänkumppanista, minulle on sattunut parhaat mahdolliset vanhemmat ja maailman ihanimmat lapset. Vanhempani ovat kasvattaneet minusta sen mitä tänään olen. Minulle annettiin mahdollisuus valita oma tieni. Siitä olen hyvin kiitollinen. En ole itse ollut palkintojen arvoinen äiti, mutta lapsiani en vaihtaisi ja heidän puolestaan juoksisin vaikka tuleen. Elämäni kaksi parhainta hetkeä olivat lapsieni syntymät. Molemmista kasvoi aikuinen, josta on helppoa olla ylpeä ja kiitollinen äiti.

Hyvin kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt ympärilleni oikeat ihmiset. Läheisteni lisäksi minua on siunattu muutamalla todella hyvällä ystävällä. Ketään heistä en näe päivittäin, enkä aina viikoittainkaan, mutta he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja iloitsevat aina nähdessään minut ja nämä tunteet ovat molemminpuoleisia. Kaikki ystäväni ovat vahvoja naisia, jotka elävät oman näköistään elämää ja sanovat mielipiteensä suoraa turhia kiertelemättä. He ovat kaikki upeita naisia, joiden seurassa voin rentoutua ja olla juuri sellainen kuin olen. Kiitos teille Kaisa, Kaija ja Minna siitä, että olette osa elämääni.

En ehkä joka päivä ole iloinen ammatinvalinnastani, saatan jopa eräinä päivinä olla jättämässä työtäni. Silti olen kiitollinen ammatinvalinnastani. Voi olla, etten aikanaan kuunnellut sydäntäni vaan järkeä, valitessani hoitoalan. Tiesin, että sairaanhoitajalle riittää aina töitä. Vaikka ala on raskas ja monesti mietin alan vaihtoa, riittää tässä työssä haastetta ja se on hyvin palkitsevaa. Sairaanhoitajan koulutuksella pystyy tekemään hyvin monenlaisia töitä, joten valinnanvaraa riittää.

Olen elämäni aikana muuttanut aivan liian monta kertaa. Levoton mieleni ei ole kyennyt rauhoittumaan, joten olen äärettömän kiitollinen kodista, jossa nyt asun. Se on ensimmäinen asunto jonka tunnen kodiksi, muutettuani pois lasteni isän kanssa yhdessä rakentamastamme kodista, jonka itse rakensimme toiveittemme mukaan. Nykyinen kotini oli perikunnan, josta toinen puoli kuului miehelleni ja toinen hänen veljelleen. Ostin mieheni veljen osuuden asunnosta vajaa kaksi vuotta sitten. Rakastan olla kotona! Olen sanonut, että tästä kodista en lähde, kuin jalat edellä!

Kaksi vuotta sitten aloitin elämänmuutoksen. Päätin, että se olisi viimeinen kerta yrittää laihduttaa, pysyä tavoitepainossa ja tulla mahdollisimman terveeksi. Halusin tehdä kaikkeni onnistuakseni. Olen ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että onnistuin. Olen kyennyt oppimaan uusia elämäntapoja, joilla saan pidettyä painon hallinnassa ja tekemään elämästäni aktiivista ja itselleni mielekästä. Myönnän toki, että hienosäätöä tarvitaan, mutta kaiken kaikkiaan elämäntavan muutokseni on silti ollut menestyksekäs

Erityisen suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että kesällä 2021 olen löytänyt kaksi ihanaa liikuntalajia, joiden parissa saan lisättyä päivittäistä aktiivisuutta ja samalla voin nauttia kauniista Suomen luonnosta. Nämä kaksi lajia ovat tavallinen golf ja frisbeegolf. Molemmat vaativat vielä paljon harjoittelua, eikä kummassakaan mestariksi tulla hetkessä. Haasteellisuus tekee molemmasta golfin muodoista itselleni äärimmäisen nautinnollisia. Ei ole upeampaa tunnetta kuin kaunis ilma, kädessä joko golfmaila tai frisbee ja edessä hieno rata pelata. Siitä tulee nöyrä ja kiitollinen mieli!

Olen aina rakastanut kirjoja, hyviä tarinoita ja kirjoittamista. Minusta tuli kirjaston vakioasiakas heti, kun opin lukemaan. En tiedä kuinka olisin selvinnyt välillä hankalaa lapsuusaikaa ilman Enid Blytonin kirjoja. Niihin oli hyvä uppoutua ja unohtaa hetkeksi todellisuus. Kirjat ovat aina olleet lohduttamassa ja tuomassa iloa elämään. Tosin elämäni vaikeimpana aikana en kyennyt lukemaan lainkaan. Kului lähes kymmenen vuotta ilman, että kykenin keskittymään kirjoihin lainkaan. Tuona aikana kirjoitin aivan valtavasti. Se oli keino jäsentää levällään olevaa elämääni. Samalla yritin lukea useaa hyväksi mainittua teosta ilman, että pääni käsitti ainoatakaan kokonaista lausetta. Nyt kykenen jälleen lukemaan ja siitä olen tänään iloinen ja kiitollinen.

Kirjojen lisäksi kaikenlaiset käsityöt ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudestani lähtien. Erityisesti olen aina nauttinut kutomisesta. Olen virkannut, nyplännyt, ommellut ja tehnyt koruja. Kaikki käsityöt ovat minusta hauskaa ja hyödyllistä ajanvietettä. Niiden parissa aika kuluu nopeasti ja television katsomisestakin tulee ”luvallisempaa” sukankudin käsissä. Minusta on ihanaa opetella uusia käsityötaitoja. Jo käsitöiden ajatteleminen täyttää mieleni lämpimillä ajatuksilla.

Lopetan tämän vuodatukseni omista kiitollisuuden aiheistani mainitsemalla joka viikkoisen harmaan arkeni valopilkun ja yhden suurimmasta yksittäisestä voimaannuttavasta asiasta elämässäni. Mikään ei vedä vertoja luonnon ”hiljaisuudelle” ja kävelylle raikkaassa ilmassa metsässä. Rakastan hiljaisia, yksinäisiä kävelyretkiä metsässä ja meren läheisyydessä.

Vaikka kirjoitukseni välillä ovat negatiivissävytteisiä ja niistä tihkuu ahdistusta, koen kaiken kaikkiaan olevani onnekas. Minulla on hyvin paljon asioita joista olen äärettömän kiitollinen!

.

Aktiivinen elämäntapa, Mielipide

Pakkoliikuntaa?

En ollut liikunnallinen lapsi. Olin lihava pieni pullero, joka inhosi liikuntaa.

Kasvoin aikuiseksi kaivoskylässä, jossa järjestettiin toisen kaivoskylän kanssa joka vuosi kilpailu siitä, kumman kylän asukkaat hiihtävät talvella enemmän. Joka syksy innostuin tuosta kaivosten välisestä kilpahiihdosta. Kävin yleensä hiihtämässä kerran tai kaksi alkutalvesta ja löin sitten hanskat tiskiin. Hiihto oli raskasta, eikä se ottanut sujuakseen. Aina suksi joko lipsui tai tarrasi kiinni lumeen ja minä hikoilin. Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla kilpailun etenemistä siinä missä muutkin.

Muistan kuitenkin muutaman onnistumisen liikuntatunneilta. Uimisessa olen aina ollut hyvä, johtunee varmaan hyljettä muistuttavasta ruumiinrakenteestani. Uinti oli siis niitä lajeja, jotka nostivat liikuntanumeroani. Pulleasta muodostani huolimatta olen aina ollut notkea, joten olen helposti taipunut esimerkiksi tanssiin ja muihin notkeutta vaativiin lajeihin. Notkeudestani sain aina kiitosta, vaikka se johtuukin yliliikkuvista nivelistäni, joka ei oikeastaan ole hyvä asia.

Kaiken kaikkiaan koulun liikuntatunnit olivat minulle kuitenkin kidutusta. Joka syksy ja kevät piti suorittaa Cooperin testi ja joka talvinen suksien kuljetus bussissa kylälle yläasteella ja lukiossa olivat tuskaa. Hyvin usein tunsin itseni nöyryytetyksi tai nolatuksi, kun en lihavuuteni takia kyennyt suoriutumaan kuten muut. Etenkin liikuntatuntien jälkeinen vaatteidenvaihto oli ylipainoiselle nuorelle musertava kokemus. Vertasi itseäni muihin, teen sitä valitettavasti edelleen, enkä koskaan yltänyt samaan ulkonäöksellisesti kuin muut.

Olen usein miettinyt miksi koulun liikuntatunnit ovat täynnä pakkoja. Miksi joka lajissa pitää kilpailla? Onko peruskoulun tehtävä tasapäistää? Tässäpä teille uutisia: ihmiset ovat erilaisia ja tulevat aina olemaan. Jokaisen oppilaan erityisominaisuuksia voisi vahvistaa muuttamalla peruskoulun liikuntatuntien toteuttamistapaa. Luulen, että moni peruskouluikäinen ilahtuisi vaikka edes pienestä valinnanvapaudesta. Olisikohan kouluissa mahdotonta toteuttaa esimerkiksi jonkilaista kyselyä siitä, mitä oppilaat liikuntatunneilla haluavat tehdä? Hyödyllisiä taitoja, kuten esimerkiksi suunnistus, voisi opettaa hauskalla tavalla, ikään kuin leikin varjolla. Itse opettelin suunnistusta aikoinaan aikuisten radalla, mikä sai minut inhoamaan lajia!

Liikkuminen on ihmiselle erittäin tärkeää, mutta kilpailla ei jokaisen tarvitse. Siksi en käsitä miksi koulussa tuetaan niin voimakkaasti kilpailua ja tulosten mittaamista liikuntatunneilla. Luulen, että juuri tämä kilpailu ja jatkuva mittaaminen ovat syitä siihen, miksi moni nuori pinnaa tunneilta. Toivon todella, että koululiikunta antaisi kasvaville nuorille vinkkejä ja tukea mukavaan liikuntaan ja terveellisempään elämään, eikä jäisi muistoihin mielikuvana pakkoliikunnasta!

Elämänrytmi

Kati ja Aila in memoriam

Minulta on pienen ajan sisällä kuollut kaksi pitkäaikaista ystävää. Näillä molemmilla itseäni jonkin verran vanhemmalla upealla naisella on ollut suuri merkitys elämässäni.

Katin tapasin, kun asuin vielä Lumijoella. Hän oli ollut toisen ystäväni Kaisan työkaveri Limingan terveyskeskuksessa ja tutustuin häneen sitä kautta. Kati oli syntynyt vuonna 1935 erittäin suuren talon tyttäreksi. Hän oli tehnyt elämäntyönsä kätilönä ja terveydenhoitajana. Kun tapasimme, hän oli jo jäänyt eläkkeelle. Hän oli opiskellut aromatetapeutiksi ja se oli hänen suosikki ajanvietteensä eläkepäivinä.

Katilla oli tapana viettää talvisin 3 kuukautta Teneriffalla Puerto de la Cruzissa. Kun olimme tutustuneet kunnolla, hän kysyi haluaisinko tulla hänelle kylään, kun hän on siellä. Mietin asiaa jonkin aikaa, sillä myönnän, loma Espanjassa ei kamalasti kiinnostanut. Mulla oli mielikuva varastelevista ja kieroista espanjalaisista. Kyllä mä oonkin ollut joskus avarakatseinen! Hah! Päätin kuitenkin lähteä. Varasin matkan Puerto de la Cruziin helmikuulle. Rakastuin ensisilmäyksellä. Tuntui, kuin olisin tullut kotiin! Vietimme Katin kanssa mukavan viikon ja tutustuin sinä aikana Katin ystävään Ailaan, joka oli Kokkolasta.

Aila oli elämää suurempi nainen monessakin mielessä! Kokkolassa varmaan kaikki tunsivat hänet. Hän pukeutui aina näyttävästi: mustaan, punaiseen ja valkoiseen. Sininen luomiväri ja isot mustat aurinkolasit olivat hänen tavaramerkkejään. Hän oli ollut naimisissa egyptiläisen kanssa, joten hänen sukunimensä ei ollut suomalainen, vaikka hän olikin Karjalasta evakkona saapuneiden vanhempien tytär. Aila oli syntynyt vuonna 1946 Kokkolassa ja elämäntyönsä hän oli tehnyt Tukholman Huddingen sairaalassa sairaalavalokuvaajana.

Kati siis tutustutti minut Ailaan, jota ilman elämäni eron jälkeen Kokkolassa olisi ollut melko tyhjä ja yllätyksetön. Molemmat naiset tulivat elämääni minun heikolla hetkelläni antamaan mallia itsenäisestä ja vahvasta naisesta.Olen heille siitä ikuisesti kiitollinen!

Kati kuoli keväällä pitkään jatkuneen sairastelun päätteeksi. Näin hänet viimeisen kerran pari vuotta sitten, kun vein Ailan hänelle kylään mennessäni itse Kaisalle. Tiesin intuitiivisesti, että kohtaaminen olisi viimeinen ja murehdin Katin menetystä jo tuolloin. Ailan kuolema elokuun lopulla tuli täytenä yllätyksenä. Tiesin, että hän oli ollut sairaalassa saatuaan aivo- ja sydäninfarktit. Hän soitti minulle itse ja kertoi sairastumisestaan. Hänen syntymäpäivänään kesäkuun 26. päivä, soitin hänelle kesälomareissulta onnitellakseni häntä. Hän kertoi olevansa taas sairaalassa. Lupasin mennä katsomaan jossain vaiheessa, kun palaan lomalta. En kerennyt nähdä häntä! Elokuun loppupuolella olin lähdössä yövuoroon, kun mieheni luki Kokkola-lehdestä Ailan kuolinilmoituksen.

Kadun varmaan loppu elämäni, etten käynyt katsomassa ystävääni! Järki sanoo, että en voinut tietää hänen kuolevan. Mutta olin luvannut käydä! En voi käsittää, että eläväinen, ajassa kiinnioleva, suuriääninen ja rakas ystäväni on kuollut!

Vuosi on siis ollut jälleen henkisesti raskas. Ystävien kuolemat tuntuvat kuin olisi menettänyt palan itsestään. Olen kiitollinen sekä Katille ja Ailalle kaikesta mitä heiltä sain. Molemmat olivat suuri sydämisiä ja rakastavia ihmisiä, joiden ystävänä oli hyvä olla. Kiitos yhteisestä matkasta!

Arkipäivän realismia

Suolla kasvanut

Mä oon syntynyt 60-luvun puolivälissä Kuopiossa. Äet on savolaene maalaisnaene ja isä täysverinen pohjoispohjalainen, maalla syntynyt ja kasvanut hänkin. Vaikka synnyin kaupungissa, olin vielä vauvaikäinen, kun vanhempani muuttivat työn perässä isä kotiseudulle Vihantiin. Vihannin Lampinsaaressa oli suuri sinkkikaivos, joka tarvitsi lisää työvoimaa.

Lampinsaari oli, ja lienee edelleen, hyvin erikoinen kylä. Kylä on rakennettu hyllyvälle suolle, malmiesiintymän takia. Kirkonkylälle Vihantiin Lampinsaaresta tulee matkaa 12km. Kun minä vielä olin lapsi, kyläyhteisö oli hyvin tiivis ja kilpailuhenkinen. Urheilukilpailuihin otettiinkin osaa innokkaasti. Hiihto ja jalkapallo olivat hyvin suosittuja. Lentopalloa ja keilausta harrastettiin innokkaasti puulaaki-kilpailuissa.

Jokavuotinen jännitysnäytelmä käytiin toisen kaivoksen kanssa hiihtokilometreistä. Kisaan osallistui jokainen kyläläinen hiihtämällä vapaa-ajallaan niin paljon kuin kynnelle kykeni. Kilometrit merkittiin hiihtoladun varrella olevan lootan vihkoon. Kylän keskustassa oli iso taulu, johon virallinen taho merkitsi tuloksia (= hiihdettyjä kilometrejä) säännöllisin väliajoin kyläläisten riemuksi. Jos oikein muistan Lampinsaari voitti lähes aina.

Urheilu, liikunta ja ulkoilu (marjastus ja sienestys) olivat ehkä ylivoimaisesti suosituimia harrastusmuotoja. Jälkeenpäin näen kyllä selvästi miksi! Joka paikkaan oli pitkä matka, kirkolle kun piti olla oikeaa asiaa, että sinne tuli lähdettyä. Lampinsaaressa oli vielä minun lapsuudessa kaksi kauppaa, pankki, kahvila ja elokuviakin näytettiin joka viikonloppu, joten kirkolle ei oikeastaan ollut asiaa. Luonto oli lähellä ja siinä oli mistä ammentaa.

Vaikka olen kasvanut maalla ja syrjäisessä pikkukylässä, ei meistä lampinsaarelaisista kukaan oikeastaan kokenut olevansa ”maalainen”. Kylä oli rakennettu kuin pieni kaupunki. Asemakaava oli selkeä ja ”kaupunkilaismainen”. Mutta tosiasia oli, että maalla oltiin, suon keskellä ja syrjässä.

Olen monesti irvaillut, että kasva siinä sitten aikuiseksi, kun oman huoneen toisesta ikkunasta näkyy roskapönttö ja toisesta vajan takaa suota reunustava metsä. Irvailua kyllä, mutta ihan totta. Tämä näkymä mulla oli lapsuudenkodin huoneen ikkunoista.

Suo oli hyviin määräävä tekijä arjessa, kun olin kasvuiässä. Se määritteli liikkumisen rajat. Se määritteli erityisen paljon kesän liikkumista, sillä missään muualla maailmassa en ole tavannut niin paljoa sääskiä, kuin suolle rakennetussa kotikylässäni. Lapsuudessani myös käärmeet olivat kylässä jatkuva riesa.

Kasvuiässä en välittänyt suosta, enkä kokenut olevani luontoihminen. Vanhemmat kyllä houkuttelivat, ja joskus pakottivatkin, mukaan marjaan ja sieneen. Mitä vanhemmaksi tulen sitä arvokkaammaksi voimavaraksi luontoyhteys muuttuu! Sieluni lepää luonnossa ja mieli selvittää kuin itsestään omat kotkotuksensa.

Kun aikaa kotikylästä pois muutosta alkaa olla reilu 35 vuotta, ovat suot yllättäen lempipaikkojani Suomen luonnossa. Mikä onkaan ihananampaa, kuin ylittää suo pitkospuita pitkin, sellainen kamera kourassa jossa on makrolinssi! Suon yllätyksellisyys on ihastuttavaa! Pikavilkaisulla näyttää, että suolla ei ole mitään, mutta tarkemmin katsoessa avautuukin silmien eteen varsinainen luonnonihmeiden aarreaitta.

Viimein, 56-vuoden kypsässä iässä, ymmärrän, miten paljon syrjäisessä kylässä luonnon lähellä kasvaminen on vaikuttanut minuun. Suo elää minussa, en saa, enkä haluakaan, sitä pois sielustani!

Arkipäivän realismia

Ammatinvalintaa

Mä en edelleenkään ymmärrä mikä mielenhäiriö mulle tuli, kun päädyin hakemaan sairaanhoitajakouluun!

Muistan hyvin, kun pohdin ammatinvalintaa kirkasotsaisena nuorena, ja tulin siihen tulokseen, että hoitoalalta löytyy mulle passeli työ! Olin aivan vakuuttunut, että psykiatria olisi mulle nappivalinta. Järkeilin vielä, että jos en pääse ensimmäisellä yrittämällä sairaanhoitajalinjalle, haen seuraavana keväänä lähihoitaja-puolelle. Tadaa! Pääsin ensimmäisellä yrittämällä Tampereen Terveydenhuolto-oppilaitokseen psykiatrisen erikoissairaanhoitajan koulutukseen.

Aloitin koulun innokkaasti. Menestys oli kohtalainen. Etenkin harjoittelujaksoilta sain hyvää palautetta. Tuolloin tuntui, että olin valinnut oikean alan. Valitettavasti kuitenkin kävi niin, että psykiatrista sairaalaverkostoa ja laitospaikkoja alettiin ajaa alas juuri ennen kuin minun vuosikurssini valmistui. Hienot teoriat ja hoitoideat jäivät siis vain haaveiksi omalla kohdallani. Jälkeenpäin eräällä koulutusmatkalla Helsingissä ollessani eräs hoitaja kertoi potilaiden sanoneen hoidosta kysyttäessä, että ”nykyisin on enemmän avoa”! Hoitoon ei enää päässyt vaikka tarve laitoshoidolle olisi ollut monesti huutava!

Tulin raskaaksi viimeisen opiskeluvuoteni aikana ja jouduin tauottamaan opiskeluni vuodeksi, kun puoli vuotta opiskelua oli kesken. Palasin takaisin ja valmistuin joulukuussa 1995. Jälkeenpäin olen usein pohtinut, että olisiko pitänyt vaihtaa alaa, kun olin vielä nuori!

”Työn raskaan raataja”

Sairaanhoito ei ole sellaista, kun sen odotin olevan. Nykypäivänä resurssit ovat vedetty minimiin. Hoitajamitoitus on minimaalinen ja hoitolaitosten budjetti surkea. Joissain surullisimmissa tapauksissa on hoitopaikoissa potilasta kohden vain 1 leikkele ja 1 juustosiivu/päivä. Jos haluat päälliset leivällesi aamulla, voi illalla leivälle laittaakin sitten pelkän ylähuulen.

Kunnallisella puolella resurssipula näkyy sijaisten puuttumisena. Jos joku on sairas, ei ulkoisia sijaisia enää ole, vaan vakinainen henkilöstö venyy. Käytännössä tämä sitten näkyy hoitajien väsymisenä (ja kyynistymisenä) sekä sairaspoissaolojen lisääntymisenä.

Kukka kaikille hoitoalalla työskenteleville.
Olette sankareita!

Hoitajien palkkaus on niin kehno, että kaikki kynnelle kykenevät hakeutuvat muualle töihin. En ymmärrä mistä sairaanhoitajien lakon aikaan lehtien löytämä yli 3000€/kk oleva palkka oli löydetty. Oma ”uransa-huipulla-olevan-sairaanhoitajan” palkkani on noin 2500€/kk + vuorotyölisät. Lähtisitkö itse tällä palkalla ottamaan vastuuta muiden ihmisten hengestä?

Korona oli viimeinen isku hoitoalalle. Hoitajat tekevät työtä oman terveytensä ja läheistensä terveyden puolesta peläten. Työt lisääntyivät ja kiitosta venymisestä sekä hyvin tehdystä työstä sateli, mutta konkreettista korvausta hoitajien tileille ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Kissa kiitoksella elää! Kiitoksilla ei osteta ruokaa eikä makseta lainoja. Nuoret hoitajat säikähtävät työtaakkaa ja vastuuta ja pakenevat, kun vielä voivat.

Huono palkka ja työn aliarvostus olivat minulla tiedossa jo opiskeluaikana. Yövuorossa, kun dementikot huutavat kuorossa, enkä voi asialle mitään, kun kokeillut unilääke, kädestä pitäminen tai keskustelu eivät auta, mietin ahdistuneena kenen puoleen kääntyisin, kun tuntuu, että yhteiskunta ei kuuntele hoitajia, vaikka asioista kuinka monta kertaa mainittaisiin. Filippiineiltä hoitajien lennättäminen apuun ei ole mielestäni kestävä ratkaisu! Enemmän apua olisi palkkojen nostamisesta työn vaativuutta vastaavalle tasolle. Ja ei, en halua kuulla lässytystä kutsumusammatista!

Jos haluat vastuullisen työpaikan ja paljon töitä, suosittelen hoitoalaa! Mutta varaudu jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja ahdistukseen siitä, että et voi tehdä työtäsi niin hyvin kuin mahdollisesti olit kuvitellut. Hoitoalalla jaksavat työskennellä loppuunpalamatta valitettavasti vain ne, jotka osaavat lukea laatusuosituksia rivien välistä.