Vuosi 2025 on alkanut perä edellä. Ensin sairastin tammikuun alussa kuumetaudin ja olin viikon kotona sohvalla. Tammikuun puolessa välissä palasin töihin ja heti toisena työpäivänä loukkasin käteni asukastyötä tehdessäni: venäytin oikean ranteeni
Rannetuki on ollut viime viikkoina tarpeen.
Olen siitä lähtien ollut sairauslomalla. Kävin töissä yhden päivän välissä kokeilemassa kestääkö käsi. Ei kestänyt! Viime viikolla lääkärissä käydessä sain selityksen, miksi ranteeni on kipeä ja paranee niin hitaasti. Minulla on yliliikkuvat nivelet. Venähdyksessä kudokset venyvät yli ja yliliikkuvalla yli sen mikä on normaali yli. Eikö ollutkin hienosti selitetty? Yliliikkuvuus hidastaa myös paranemista. Oikeaa kättä on oikeakätisen hyvin vaikeaa pitää täydellisessä levossa niinkuin lääkäri käski.
Äänikirjoja on kiva kuunnella kotitöitä tehdessä.
Viimeiset kaksi viikkoa olen siis lähinnä koonnut palapelejä ja kuunnellut äänikirjoja. Ihan hauskaahan se on, en minä siihen muuten aikaani kuluttaisi, mutta kyllä se näin pidemmän päälle käy aika yksitoikkoiseksi. Mä olen itse asiassa sitä mieltä, että ihmiselle on hyväksi jos on välillä tylsää. Luovuus tarvitsee tyhjää tilaa virratakseen! Itselläni ainakin on tämän sairausloman aikana herännyt monta monituista realistisesti mahdollista toteutettavaa ideaa.
Vielä 20 vuotta sitten tein paljon lasitöitä. Rakastin värilaseja ja niistä erilaisten töiden suunnittelua. Lasitöiden tekeminen on taitoa vaativaa ja hidasta, mutta minä olin siinä hyvä. Se on yksi niistä ainoista asioista, joissa voin hyvillä mielin sanoa olleeni hyvä!
Palapelin kokoaminen on rentouttavaa.
Lasityöt jäivät kun erosin lasteni isästä. Minulla oli ollut kotimme yhteyteen rakennettu työtila missä kykenin paneutumaan harrastukseni rauhassa. Eron jälkeen lasit muuttivat mukanani, enkä sen jälkeen koskenutkaan niihin. Koneet ja lasiveitsi minulla on edelleen tallella, mutta lasit lahjoitin kaverille, jolla oli enemmän motivaatiota tehdä niillä jotain.
Nyt palapelejä kootessa olen ajatellut lasitöiden tekemistä. Sitä tunnetta, kun saa leikattua lasista haastavan muotoisen palan tai kun näkee tehdyn työn valmiina. Minulle on tullut valtava halu aloittaa lasitöiden tekeminen uudelleen, kun käsi on parantunut! Juttelin asiasta Hanin kanssa ja hän huomautti, että meillä olisi kellarissa tilakin siihen valmiiksi. Meillä on kellarissa saunan vieressä varastotila, joka on täytetty turhilla tavaroilla. Tilassa on valmiina pöytäkin. Siitä tulisi täydellinen lasityötila, eivätkä lasinsirutkaan leviäisi asuintiloihin.
Näen taas valoa tunnelin päässä.
Myös Turun Taideakatemiassa opiskeleva tyttäreni otti ajatukseni alkaa taas tehdä lasitöitä ilolla vastaan. Hän kertoi jo pyörittelevänsä päässään ajatusta yhteisnäyttelystä. Näyttely voi vielä olla pitkässä kuusessa, mahtaneeko edes koskaan toteutua, mutta se että minä palaan lasia leikkaamaan on aika varmaa!
Olen aiemminkin kirjoittanut tavastani kirjottaa itselleni tavoitteita uudelle vuodelle. Eräänä iltana, kun olin erityisen väsynyt, havahduin siihen tosi asiaan, että pyörittelen päästäni paperille taas samoja tavoitteita, joita olen kirjoittanut ylös jo ainakin seitsämän vuotta.
Eihän siinä mitään, valideja tavoitteitahan ne ovat. Haluan pysyä aktiivisena ja liikkua iloa tuovalla tavalla ja toivoisin, että hoikistuisin muutaman kilon. Edelleen tahdon osallistua ”viiden vaatteen vuosi”-haasteeseen ja pukeutua kauniisti kestävän kulutuksen hengessä osallistuen samalla ”korjaa12”-haasteeseen.
Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa viime viikolla ja keskustelimme siitä miten vaikeaa on hypätä pois omalta mukavuusalueelta. Hän oli havahtunut siihen, kuinka hän pörrää koko ajan omalla mukavuusalueellaan ja kokee polkevansa paikallaan. Tämän mä nyt havaitsen itsessäni, kun tarkastelen noita joka vuotisia tavoitteitani: tavoitteeni ovat lähes muuttumattomat.
Mun vuoden 2025 tavoitteet ovat ehkä jotakuinkin samat kuin vuoden 2020 ja se on ihan ok. Voisinko kuitenkin ajatella muuttavani elämästäni jotain tai aloittavani jotain uutta? Eikös sitä sanota, että ”vierivä kivi ei sammaloidu”. Jos tekee kaiken aina kuten ennenki, ei elämään tule mitään uutta.
Metsäenkkeilynkin toivon jatkuvan vuonna 2025.
Tunnistan itsessäni tarpeen jollekin muutokselle. Mulle mukavuusalueella oleminen on sitä, etten toteuta kykyjäni ja taitojani optimaalisella tavalla. Etenkin töissä olen tällä hetkellä alisuoriutuja. Nykyinen työni ei tarjoa minulle lainkaan haastetta ja menen kaikessa siitä missä aita on matalin koska olen tylsistynyt.
Olisiko tässä se tavoite vuodelle 2025? Nykyaikana uskotaan ihmisen itseohjautuvuuteen, kävimme aiheesta pitkähkön kurssinkin taannoin. Oisiko minulla mahdollisuus jotenkin itse vaikuttaa työhöni niin, että saisin siitä enemmän irti ja tekemäni työ toisi minulle enemmän onnistumisen tunteita.
Siinäpä epämukavuusalueelle hyppäämistä kerrakseen ja realistinen tavoite vuodelle 2025
Instagramia eräänä iltana hieman tylsistyneenä selatessani, silmäni osuivat ”wear your values challengeen”. En yleensä innostu pukeutumishaasteista, mutta se tosi asia, että tässä haasteesta pääosassa olisivat kierrätetty, korjatut, tuunatut ja jostain saadut vaatteet vaikutti minusta erityisen hauskalta. Muodin ja pukeutumisen ekologisuus ja vastuullisuus ovat tulleet minulle ikää myöten hyvin tärkeiksi asioiksi. Päätin siis osallistua haasteeseen.
Keskiviikko iltana kaivelin haasteen esiin ja mietin jo vähän valmiiksi mitä seuraavana päivänä laittaisin päälleni. Torstai aamu valkeni harmaana mutta lämpimänä. Teki hirveästi mieli lähteä kirpparikierrokselle naapurikaupunkiin Pietarsaareen. Torstain asuksi valitsin muutama vuosi sitten kuolleen setäni vanhoista farkuista katkaistut ja kavennetut (silti edelleen liian isot!) sortsit, raita t-paidan ja neuletakin, molemmat kirppislöytöjä viime vuodelta. Jalkoihin vetäistin siniset, nyt 9 kesää mukanani kulkeneet Converset ja kännykän ja pankkikortin sujautin 6 vuotta sitten Helsingin reissulta ostamaani kotimaiseen Lumi-merkkiseen pikku reppuun. Näin mä tykkään pukeutua: helppoa, käytännöllistä ja mukavaa!
Torstai iltana mietin kuumeisesti mitä pukisin päälleni perjantaina, kun haasteessa ohjeena oli: perintökalleus vaihdettu tai saatu vaate. Mulla on monta vaatetta, jotka ovat viime syksynä kuolleen äitini vanhoja. Vaihtelimme paljon vaatteita keskenämme. Minä kävin äidin vaatekaapilla vanhemmilla käydessäni ja äiti minun kaapilla, kun vieraili kotonani. Ongelmana on se, että tällä hetkellä elopainoni estää minua käyttämästä kaikkia äidiltä jääneitä vaatekappaleita.
Valitsin perjantain asuksi samat sortsit kuin torstaina, hihattomaan sinisen topin ja varmasti ainakin 30 vuotta vanhan Pierre Cavallon puuvillaisen neuletakin. Takin kiinnitin Birgittalaissoljella, joka oli äitini. Jalkoihin samat Converset ja selkään Lumi reppu kuten torstaina. Näissä vetimissä kiersin ensin oman kotikaupunkini kirppareita ja niiden jälkeen kävimme vielä Kokkolan Taidemuseossa katsomassa uusimman näyttelyn.
Tähän tökkäsi mun haaste hetkeksi. Mulla on paljon vaatteita, kuten naisilla usein tuppaa olemaan. Alkoi harmittaa, että jo kahden päivän jälkeen mä toistan itseäni ja sen lisäksi pukeudun äärettömän tylsästi! Lauantaina ja tänään sunnuntaina olen pukeudutunut virttyneeseen ja rasvatahraiseen (ei lähde pois pesussa!) t-paitaan ja leggingseihin. Niissä vetimissä olen ollut kotona ja käynyt pyöräilemässä vetäen vai päälle työmaalta työvaatteeksi saadun college-takin.
Kirjoittaessani tätä huomaan, että olen tekstin alussa maininnut tykkääväni pukeutua helposti, käytännöllisesti ja mukavasti. Seuraava argumenttini pukeutuisestsi oli, että pukeudun tylsästi. Voisiko nämä lauseet jotenkin saada yhdistettyä niin, että ne tukisivat toisiaan eli voisiko mukava, käytännöllinen ja helppo olla hauskaa ja mielenkiintoista. Miten se onnistuisi?
Kesä 2023 ja Nanson pellavamekko
Haluaisin että asuvalintani olisivat hieman kiinnostavampia ja hauskoja. Tummansininen ei ole maailman mielenkiintoisin värivalinta. Voisiko ratkaisu olla niin yksinkertainen, että kokeilen uusia värejä? Voisin myös hieman seurata aikaani ja tsekkailla muodin virtauksia lehdistä ja netistä, etten näyttäisi paikalleen jymähtäneeltä vanhalta eukolta. Kun on oman juttunsa löytänyt, muotia ei tarvitse orjallisesti seurata, mutta ideoita siitä voi kyllä lainailla.
Heinäkuu 2024
Stressiä en meinaa pukeutumisestani ottaa, mutta joitain muutoksia meinaan siihen tehdä. Haluan olla tyytyväinen vaatteisiin ja asuvalintoihini.
Aion myös jatkossa ottaa osaa näihin pukeutumishaasteisiin, sillä ne auttavat pohtimaan omia vaatevalintoja ja miettimään omaa vaateiden ostoa tarkemmin.
Mulla on takana suurten muutosten vuosi. Vaihdoin työpaikkaa. Samalla vaihtui myös hoitoalan osaamisalue vanhustyöstä kehitysvammatyöhön. Muutos oli suuri! En selvinnyt siitä ilman harmaita hiuksia, muutamaa itkupotku-raivaria ja tuskastumista sekä riittämättömyyden tunnetta. Tunsin itseni aloittelijaksi. Se tosiasia ettei uudella työmaalla oikein ollut ketään kuka olisi voinut perehdyttää minua omiin töihini, koska siellä ei ole muita sairaanhoitajia, tuntui välillä jatkuvana paineena rintalastassa.
Kesäkuun alussa aloin olla räjähdysherkkä ja tiuskin pikkuasioistakin. Koin, että olen loman tarpeessa. Koska vaihdoin työpaikkaa joulukuun puolessa välissä, kertyi minulle lomaa vain 7vrk. Onneksi uusi esihenkilöni oli huolehtinut, että palkanlisäni menevät työaikapankkiin ja voin siten ottaa sieltä tarvittaessa ylimääräisiä vapaita. Tämän lomani mitaksi sain siis kerrytettyä 13 vrk. Se tuntuu talven vääntämisen jälkeen oikein luxukselta!
Tänä talvena on saanut taipua moneksi. Olen mm pelannut asukkaiden kanssa Kimbleä.
Olimme varanneet tavanomaisen loma-asuntomme miehen ammattiliiton kautta Leviltä. Kittilästä on vuosien saatossa tullut mun lomakohde suosikki no 1! Leviltä on helppo kierrellä katsomassa ympäri tunturi-Lappia erilaisia mielenkiintoisia luontokohteita. Lähdimme matkaan torstaina. Ensimmäinen etappi oli pysähtyä vanhemmillani Pohjois-Pohjanmaalla. Halusin tänä vuonna jakaa etenkin menomatkan muutamaan erään. Olen aika väsynyt ja tunnistan kuinka keskittymiskyky tahtoo välillä herpaantua.
Vanhempieni luona äitini oli kehitellyt perinteistä juhannusjuustoa (punaista heraa), jota sitten onnellisina lusikoimmekin suuhumme. Valitettavasti mun elimistö ei pidä maidosta ja seuraavana yönä nukuin kun siten harvinaisen huonosti. Perjantai aamuna lähdimme vanhemmiltani jo kahdeksan maissa ajelemaan kohti Rovaniemeä.
Juhannusjuustoa eli punaista heraa
Ja koska minä olen minä, en aja suoraa paikasta A paikkan B. Ajoimme ensin Pudasjärvelle. Saimme huomata, että siellä oli purettu vanha ABC:n asema ja rakennettu uusi entistä ehompi puurakenteinen toiselle puolelle tietä. Oikein sovelista ja komeaa puurakentamisen alalla suunnannäyttäjänä profiloituneelta kunnalta! Ajoimme Jyrkkäkoskelle missä oli UDiscin mukaan uusi, upea frisbeegolf-rata. Rata löytyi, mutta jo kättelyssä meinas mammalta palaa päreet! Meidän lisäksi kenttää ympäri pörräsi ainakin miljoona sääskeä, mäkäräistä ja paarmaa. Vähän meille uusi kenttä meinas tehdä tepposia ja heitettiin väylällä 5 ensin väärään koriin. Korjattiin erhe ja heiteltiin 9 väylää, joka yksissä tuumin todettiin riittäväksi. Rata on hyvä ja halutaan palata sinne joskus. Jo pelaat frisbeegolfia, voimme suositella rataa. Se kulkee hiekkakuopilla ja mäntymetsikössä. Sen varrella on helppoja väyliä ja väyliä myös vaativampaan heittelyyn.
Pudasjärven Jyrkkäkoskelta matka jatkui Ranualle, missä kävimme eläinpuiston ravintolassa lounaalla. Söimme ihan mukiinmenevän buffet-lounaan, puolityhjässä ruokalassa. Ruokailun jälkeen matka jatkui Rovaniemelle. Olin varannut meille yöpymisen Lapin Urheiluopiston Santa Sport hotelliin. Olimme iloisesti yllättyneitä sijainnista, huoneiden siisteydestä, sänkyjen mukavuudesta sekä aamupalasta. Kaiken kaikkiaan nappivalinta, yöpymispaikaksi, eikä hintaan ollut kuin vajaa 80€.
Rovaniemellä Hani halusi käydä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Norvajärvellä, koska häntä kiinnostaa Suomen historia. Ajelin siis sinne, kun olimme tsekanneet huoneen Santa Sportissa. Parkkipaikalta oli hautausmaalle 0.5km kävely kauniissa sekametsässä. Sama polku vei myös uimarannalle, joten se oli helppokulkuinen ja leveä. Yllätyin kun pääsimme perille! En tiennyt mitä odottaa, mutta hauta olikin jyhkeä graniitista rakennettu iso mausoleum. Varsinainen yllätys oli sisällä.
Mausoleumi tuloaulassa oli muistomerkki.
Tuloaulassa oli taidetta ja iso kirja johon oli kirjoitettu kaikkien kyseiselle hautausmaalle haudattujen sotilaiden nimet. Kaatuneita oli vajaa 2500 ja lisäsi hautaan on siunattu lepoon myös vajaa 700 tunnistamatonta vainajaa. Tämä tieto kosketti! Valtava määrä aivan liian aikaisin täältä lähteneitä nuorukaisia! Vertailun vuoksi: Ukrainan sodassa on jo nyt kuollut yli 30000 venäläisjoukkojen sotilasta (plus luonnollisesti myös ne tuhannet ja tuhannet ukrainalaiset).
Muistomerkki saksalaisten Norvajärvelle haudattujen sotilaiden mausoleumissa.
Jokaisen hautapaaden alle haudatun sotilaan nimi lukee paadessa. Joissain kohti oli läheisten tuomia tervehdyksiä. Norvajärven rantaan oli laitettu risti. Sen alla oli teksti saksaksi. Tekstissä muistettiin niitä rakkaita, jotka eivät palanneet sotareissulta eikä heidän ruumiitaan ole koskaan löydetty. Tuolla nousivat tunteet pintaan. Äitinä toivon, ettei oman poikani tarvitse koskaan tuollaiselle reissulle lähteä!
Rovaniemeltä matka jatkui Juhannusaamuna kohti Sodankylää. Tankattuamme auton napapiirin Shellillä ajelin hiljakseen maisemista nauttien. Liikennettä oli vähä, poroja muutama. Askassa poikkesimme Porttikoskelle. Kumpikaan ei ollut siellä ennen käynyt, joten hyvähän sekin oli käydä katsomassa, kiirettä kun ei ollut. Kummallakaan ei siis ollut käsitystä siitä mitä tuleman piti. Ja jälkeen päin on hyvä sanoa, että onneksi poikettiin! Maisema muistutti kovin Kiutaköngästä, tosin itse koski oli aika vaatimaton. Joki kulki kallionseinämien välistä ja kallion laella oli vanha tanssilava. Lava oli niin hyvässä kunnossa, että mahtaa vielä olla käytössä
Porttikoski Kuva: Timo JokiPorttikosken lava. Kuva: Timo Joki
Porttikoskelta ajoin Sodankylään syömään. Juhannuspäivän lounaaksi me söimme pizzat. Kierrettiin sitten jälkeenpäin vähän kylää. Olisimme halunneet käydä kuvaamassa Kittilän vanhaa kirkkoa, mutta siellä oli häät, niin emme halunneet häiritä. Olemme joskus kuvanneet sen sisältä ja ulkoa, joten emme olleet pettyneitä.
Saavuimme Kittilään kolmen jälkeen. Ennen lomakodin avainten hakua, poikkesimme vielä Levin golfkentällä varaamassa ensimmäisen tiiajan maanantaille. Loma on alkanut!
Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.
Kokkola, Harrbåda huhtikuu 2022
Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.
Kokkola, Laajalahti. Huhtikuu 2022
Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.
Kokkola, huhtikuu 2022
Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.
Kokkola, Öja. Huhtikuu 2022
Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.
Kokkola, huhtikuu 2022
Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!
Leikkauksesta on nyt kulunut 6 vuorokautta. Aika on mennyt nopeasti ja parantuminen on edennyt hyvin.
Tiesin jo ennen leikkausta, että itse leikkaus ei olisi ongelma, vaan ongelmana tulisi olemaan se, kuinka pystyn olemaan ponnistelematta ja nostelematta kokonaisen kuukauden. Olin aivan oikeassa.
Leikkauksen jälkeinen viikonloppu meni vielä suhteellisen hyvin. Alamahalla olevat tikit ilmoittelivat välillä olemassaolostaan ja napsin satunnaiseen kipuun vuorotellen Panadol 1g tai Buranaa 600gr tabletteja. Ohjeena oli ottaa ne yhdessä 3x/vrk, mutta selvisin viikonlopun 3 kiputabletilla päivässä 6 sijaan. En näe tarpeelliseksi ottaa niitä enempää kuin mihin on tarvetta. Olen pyrkinyt selviämään niin pienellä lääkemäärällä kuin mitä se on mahdollista. En tiedä miksi, mutta näin vaan teen. Sairaanhoitajaksi olen aika lääkevastainen. Parhaiksi kokemani lääkkeet ovat ruoka, liikunta, lepo ja ulkoilma.
Viikonloppu meni siis lähinnä kutimen kanssa televisiota möllöttäessä. Yritimme jo viime vuonna suorittaa Helmet elokuvahaastetta ja vailinaiseksihan se jäi, kun kaikki aika meni ulkoillessa. Tänä viikonloppuna katsoimme 4 elokuvaa kahdessa päivässä. En ikinä ole katsonut noin montaa elokuvaa noin lyhyessä ajassa. Yllättävää oli myös se, että kaikki elokuvat joita katsoimme, olivat hyviä! En siis kerennyt turhautua tai pitkästä kovinkaan pahasti 3 ensimmäisen vuorokauden aikana.
Mm nämä kaksi hyvää elokuvaa katsoimme
Maanantaista alkaen jäinkin sitten päiviksi yksin kotiin, kun Hani palasi töihin. Tiesin, että tästä alkaisi sinnikkyyden testaus. Maanantai-aamupäivän istuin ja ihmettelin, kudoin ja kuuntelin äänikirjaa. Tiistaiaamuna mulla ei pinna enää venynyt. Suunnittelin päivälle ohjelmaa. Juttelin Pohjois-Pohjanmaalla asuvan ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, viestittelin toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siinä sivussa hoidin itselleni parturiajan iltapäivälle.
Halusin neljän sisällä vietetyn päivän jälkeen ulos. Mulla on lupa kävellä, kunhan en liioittele ja ala suorittamaan. Päätin lähteä parturiin kävellen, kun matkaakin on vain kilometri suuntaansa. Tuumin, että istunhan siellä Ellun tuolissa siinä välissä sitten kuitenkin lähes puoli tuntia, että saan leppuuttaa alamahaani. Voi sitä riemua kun pääsin ulos ja ulkona oli upea helmikuinen pakkaskeli!
Menossa parturiin
Eilen en vielä kerennyt pitkästyä ja kävelylenkin parturiinkin meni ihan hyvin. Paluumatkalla tunnistin tosin, että enempään en vielä kykene, joten tarvitsee ottaa rauhallisemmin taas yksi päivä.
Tänään keskiviikkona olenkin sitten pitkästynyt huolella! Olen touhunnut kotona kaikkea pientä, yrittänyt kutoa ja kuunnella äänikirjaa. Levottomuus meinaa iskeä. Sellainen sisäinen kutina, että pitäis tehdä jotain, ikää kuin olisi synti olla vain. Mistä mahtaa nousta tekemisen (suorittamisen) tarve? Yritän sanoa itselleni, että minun pitää olla paikoillani , vain siten saan itseni kuntoon leikkauksen jälkeen. Jokin ääni sisälläni yrittää kuitenkin vinkua, että kyllä sä voit jotain tehdä ja että ethän sä nyt laiska halua olla.
Tilasin itselleni puserolangat, etten kerkeäisi olla laiskana
Tällaista se on: toipilaana oleminen. Raivostuttavaa ja ihanaa. Onneksi osasin odottaa sitä, että kun keho ei kykene toimimaan, ja on liikaa aikaa miettiä alitajunta alkaa nostaa kaikkea kuonaa käsiteltäväksi. Annan itselleni ja keholleni aikaa. Hiljaa hyvä tulee!
Yhtään ei huvita kirjoittaa tätä! Ei ole kiva myöntää, etten osaakaan vielä niin kamalan hyvin. Mutta pakko se on myöntää: vaatteet kiristää. Jos en tee asialle jotain nyt, joudun kohta hommaamaan isompia vaatteita.
Joka ainoa joulu vannon itselleni, että nyt otan iisisti. Tänä vuonna tehtiin päätös, ettei osteta ainoatakaan suklaarasiaa kotiin. Ja siltikin meni ihan persielleen! Oon syönyt niinkuin ruoka loppuisi maailmasta ihan just. Liikkunut olen, mutta eihän se liikunta auta jos ruokavalio on poskellaan. Olen syönyt suolaista ja makeaa, ja sitten vähän suolaista päälle. Sanalla sanoen kaikkea. Ja paljon!
Talvella ei pääse edes onkimaan frisbeetä ojasta.
Oltiin viime viikonloppuna reissussa Tampereella, eikä kyllä yhtään huvittanut kierrellä alennusmyyntejä. Viime vuonna nautin alennusmyynneistä vielä hurjasti, kun mulle löytyi runsaasti kokoja. En mä tänä(kään) vuonna mitään uutta olisi tarvinnut, mutta jokainen naisihminen tietää alennusmyynneistä etsimisen ja kivojen vaatteiden kokeilemisen ilon. Aivan sama löytääkö mitään vai ei, se juttu on siinä etsimisessä. Ei huvittanut edes etsiä, ku elopaino on päässyt kohoamaan niin, että polvia särki jo muutaman kilometrin kävelystä. Tiesin, että paino on noussut sen verran, että kokoa 46 pienempiä vetimiä on turha katsella. Ilo alennusmyynneistä oli siis kadoksissa!
Alennusmyyntifiilikset
Kyllähän mä tiesin, että oon lipsunut, mutten ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Kieltäminen on mun egoni yleisin huijausmenetelmä. Työstin asiaa lauantain ja sunnuntain. Ei auta muuta kuin palata takaisin (hyvin) opittuun systeemiin: maanantaina ja torstaina paastoan ja muina päivinä kirjaan kaiken syömäni ylös ruokapäiväkirjaan. Ei se ole vaikeaa, kun tiedän jo vanhasta, että voin aina paremmin, kun kiinnitän enemmän huomiota ruokavaliooni. Sitä paitsi se ruoka mitä syön ns ”dieetillä”, on minusta älyttömän hyvänmakuista!
Olen siis palannut takaisin omaan normaaliin. Talvi on parhaimmillaan. On kunnolla lunta, että voi käydä hiihtämässä ja lumikenkäilemässä. Jotain hyvää pysyvääkin on muutoksen mukana siis tullut. Olen keksinyt monta hyvää keinoa olla aktiivinen. Vaikka ruokavalio on ehkä repsahtanut, aktiivisuus on säilynyt. En siis ruoski itseäni, enkä sirottele tuhkaa pääni päälle, vaan olen iloinen tapahtuneesta minulle isosta muutoksesta liikuntatottumuksissa. Entisestä sohvaperunasta on tullut aktiiviliikkuja. Enköhän mä siis aikaa myöten tän syömisenkin selätä!
Meillä on hääpäivä tammikuun 16. Tuumimme aikoinaan Hanin kanssa, että on kiva saada jotain kivaa kaamoksen keskelle. Kerrankin oltiin ajateltu fiksusti! On kiva, kun pimeän tammikuun katkaisee ihan itse suunniteltu ylimääräinen syy juhlaan
Korona estää edelleen pidemmän reissaamisen, mutta ei se mitään haittaa, meille riittää kotimaassa vielä hyvinkin paljon ihmeteltävää. Tänä vuonna valitsimme viikonlopun rentoutumiskohteeksemme Tampereen. Varatessani huonetta oli usea hotelli jo täynnä, joten valitsin yöpymispaikaksemme Sokos Hotelli Tornin. Siellä emme ole aikaisemmin yöpyneet. Tampere on suosikkikaupunkini, heti Kokkolan jälkeen! Olen asunut siellä monta vuotta. Opiskelin siellä sairaanhoitajaksi ja tyttärenikin syntyi Tampereella asuessani.
Saavuimme Tampereelle kuuden maissa illalla. Kävely rautatieasemalta hotellille vei noin viisi minuuttia. Hotellin vastaanoton palvelu oli tehokasta ja ystävällistä. Saimme huoneemme ja huitaisimme nopealla hissillä 12. kerrokseen. Huone oli iloinen yllätys! Ei tekopirteää tai -taiteellista hapatusta, vaan reilu vähän ”tehdasmaiseen” tyyliin somistettu huone. Huoneen ilme sopii mielestäni loistavasti vanhan tehdaskaupungin luonteeseen! Miksi unohtaa historia, kun siitä voi näin upeasti ammentaa vielä tänäänkin.
Torni Hotelli Tampereella on vielä aika uusi, joten hotellihuoneen sängyt ovat ensiluokkaiset. Jopa minä, joka yleensä nukun hotelleissa huonosti, nukuin yllättävän hyvin. Tosin mulla oli välillä kuuma (viihdevuodet!). Tänään löysin huoneen seinästä lämpötilan säätimen, sellaisen modernin hipaisunäppäimellisen, ja laskin huoneen lämpötilaa huomattavasti. Ilmeisesti onnistuin hipelöimään säädintä oikein, koska vartti hipelöinnin jälkeen huone tuntui selvästi viileämmältä. Odotan siis nukkuvani ensi yönä kuin onnellinen vaaleanpunainen porsas!
Tunnustan : hotellien huippukohta itselleni, ja Hanille myös, on hotelliaamiainen. Paras aamiainen tähän mennessä on ollut Helsingin Hotelli Tornissa. Nyt on Helsingin Torni kohdannut voittajansa, Tampereen Hotelli Torni meni rinnan mitalla ohi. Voiton varmisti aivan tolkuttoman maukas passion-tuorepuuro ja laaja hedelmävalikoima. Aamiaisella oli perus pekonien, leipien ja leikkeleiden lisäksi myös maukas juustovalikoima viikunahilloineen.
Hotellin Grill-It ravintolan maukas ruoka oli vielä ylimääräinen bonus. Testasimme ravintolan lauantaina iltapäivällä, kun olimme useamman tunnin kierrelleet kaupungilla tsekkaamassa alennusmyynit. Söimme molemmat maa-artisokkakeittoa, kanaa tabboulehilla ja minttujugurttikastikeella sekä vanilja creme brulét. Tätä ravintolaa suosittelen ilolla!
Hotelli Torni Tampereella on ylittänyt omat odotukseni. Viihtyisä yleisilme, siistit huoneet ja ystävällinen henkilökunta; itse en oikeastaan muuta hotelleilta odotakaan. Ihan kuriositeettina vielä: tuntui hyvältä, kun erikseen kysyttiin haluammeko siivouksen lauantaina (olemme hotellissa kaksi yötä). Muualla sitä ei koskaan ole kysytty, siivousta ei vaan ole tullut. Kun liikut Tampereella, käypäs testaamassa kaupungin silhuettia muuttanut Hotelli Torni!
Viimeiset kolme viikkoa olen ollut sellaisessa pyörityksessä, että tällainen keski-ikäinen täti-ihminen on niin sanotusti ”nähnyt sata ikkunaa kerralla”.
Aloitin uudessa työssäni kehitysvammaisten palvelutalon sairaanhoitajana 13. joulukuuta. Työn alkuun on mahtunut joka ainoa tunne ihmisen tunnekirjosta: suurenmoisesta onnistumisesta, syvimpään ketutukseen.
Ensimmäinen viikko meni melkoisessa myötätuulessa. Uudet työkaverit ottivat minut erittäin hyvin vastaan ja talon asukkaat olivat uteliaita ja innokkaita tutustumaan uuteen hoitajaan. Olin aivan varma, että tulisin viihtymään!
Ensimmäisen työviikon päätteeksi sain pistää asukkaiden kolmansia korona-rokotteesta.
Toisella viikolla kiiltävään esirippuun alkoi muodostua rynkkyjä. Oivalsin miten vähän tiedänkään, olen aivan uusilla vesillä. Pahinta oli ettei talossa ole muita sairaanhoitajia, jotka voisivat perehdyttää minua omiin tehtäviini. Ainakin kaksi kertaa olen jo ollut pistämässä pillejä pussiin ja palaamassa takaisin entiseen
Suurin ongelma on ollut oma pää. Mitään erityistä töissä ole tapahtunut, mutta oma mielikuvitukseni tekee pienestäkin takaiskusta ylitsepääsemättömän vuoren, jonka yli en millään viitsisi/jaksaisi hoiperrella. Stressin ja epätietoisuuden sietokynnykseni on olematon. Mun on ollut todella hankalaa elää sen faktan kanssa, että minä(kään) en ole täydellinen.
Monipuoliseen työnkuvan kuuluu mm pelipaitojen lyhentämistä.
Kehitysvammaisten ryhmäkodilla työskenteleminen poikkeaa hurjasti sairaalassa työskentelystä. Laitos on laitos, mutta ihmisen kodilla ja sairaalalla on vissi ero. Tulehdusarvojen kohotessa toimitaan kuten kotona: soitetaan lääkärille. Tulehdusarvojen mittaamiseen työpaikalla on onneksi uusinta uutta oleva laite, joka toimii kuin unelma, silloin kun niin haluaa (välillä se huutaa sitten erroria ja virhekoodia). Laboratoriokokeita ei varailla itse, vaan lääkäri tekee lähetteen ja aika tilataan netistä ihan niinkuin kuka tahansa muukin tilaa itselleen labra-ajan. Labraan mennään fyysisesti ihan itse, eikä labranhoitaja tule niitä ottamaan. En ole enää yleislääketieteen osastolla vaan sosiaalipuolella vammaispalvelujen alla olevassa ryhmäkodissa.
Mun suosikki vuoro tähän mennessä on ollut iltavuoro, johon kuuluu keittiövuoro.
Kolmessa viikossa olen taas huomannut, että ihmisiä arvotetaan (valitettavasti myös hoitotyötätekevät) tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Alimmaisessa kastissa ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja kehitysvammaiset. Ihmisen sivistyksen mitta luetaan mielestäni siitä, kuinka hyvin hän kohtelee yhteiskunnan heikoimpia yksilöitä. Kauhean hyvää arvosanaa en noin yleensä yhteiskuntamme päättäjille antaisi!
Hyvä arki koostuu itse asiassa hyvin pienistä asioista. Pohjimmiltaan se on se olo, minkä saa, kun liikkuu sopivasti, syö hyvää ja ravitsevaa ruokaa se nukkuu hyvin. Voisin siis oikeastaan lopettaa aiheesta kirjoittamisen tähän. Jokaisen ihmisen hyvä arki koostuu silti hieman erilaisista palikoista. Nuo edellä mainitut palaset ovat pohja, jolle omannäköistä mukavaa elämää on helppoa luoda.
Itselleni hyvän arjen ehdoton edellytys on kiireettömyys. En pysty käsittämään nykyajan ”kiire-kultturia”! Ikään kuin kiire tekisi ihmisestä tärkeämmän tai paremman. Kiire tekee ihmisestä vain kiireisen. Miten ihania ovatkaan ne aamut, kun ei ole hoppu minnekään. Saa heräillä rauhassa ja juoda kupposen kuumaa ilman, että aikataulu hiostaa niskaan. Tarvitsen ylimääräistä ”viljoilua” ja tuumailua omaan elämäni. Haluan itselleni aikaa työstää asioita ja suunnitella juttuja. Luovuus tarvitsee tilaa ja ehkä jopa pientä tylsistymistä. Tylsistymisen tunne on aliarvostettu. Pitkästymisestä on noussut monta oivaltavaa innovaatiota. Mun hyvässä arjessa on aikaa toimia ja tehdä, mutta pitää löytyä myös aikaa pelkkään olemiseen.
Koska rakastan kiireettömyyttä, ja introverttina rakastan hiljaisuutta, on metsässä kävely nostanut monta arkista päivääni keskinkertaisesta luksukseksi. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin yksin aamutuimaan metsässä omien ajatusten kanssa kävely. Toiseksi parasta metsälenkkeily on Hanin kanssa. Raittiissa ilmassa ajatuskin kulkee paremmin ja parhaat keskustelut on käyty pöheikössä pitkillä lenkeillä. Metsässä kävely rentouttaa minua kaikista parhaiten. Jos on ahdistanut ennen sitä, niin luonnosta palattua ei varmasti enää ahdista. Mainittakoon vielä että kun on tehnyt kunnon lenkin on aivan taivaallista kun sen jälkeen voi mennä saunaan ja lämmitellä vanhoja luita vielä lauteilla. Silkkaa riemua!
Mainitsin jo ihan alussa ruuan. Itselleni värikäs ravitseva ruoka on erittäin suuri ilon aihe. Se on niin suuri ilon aihe, että olen tilannut itselleni Englantilaisen Delicious-lehden, jota nyt brexitin jälkeen joudun joka kuukausi tullaamaan ja maksamaan siitä ylimääräisiä tullausmaksuja. Silti olen joka kerta yhtä iloinen, kun saan lehden käteeni! Mulle tulee myös kotimainen Maku-lehti, jonka tapaan lukea kannesta kanteen. Molemmat lehdet ovat tuottaneet minulle suunnattomasti iloa ja onnistumisen riemua. Ruoka on ihmisen perusnautintoja, jota ilman ei voi elää. Miksi tyytyä kelvolliseen ruuan suhteen, kun pienellä vaivalla voi tehdä arjesta juhlaa.
Mä en juo kahvia kovinkaan paljon. Töissä sitä menee tosin aika paljon, tavan vuoksi, mutta kotona keitämme kahvia vain 1-2 kertaa päivässä. Joskus menee päiviäkin, etten juo kahvia lainkaan. Kuitenkin iltapäivän kahvi, jonkin pienen baakkelssin kanssa, on suuri nautinto. Päivällisen jälkeen olen oppinut jotenkin odottamaan, että saan kupillisen kahvia ja jonkin pienen hyvän. En luopunut tästä pienestä paheesta edes elämäntapamuutokseni tiukimmassa dieetissä. Elämä ei saa olla niin ahdasta, että siitä riisutaan pois kaikki ilot. Hassua juttu! Itseasiassa kahvi ei maistu edes mitenkään älyttömän hyvältä suussani, silti se tuo paljon iloa elämääni.
Ihanin tapa päättää päivä on lukea muutama kappale hyvää kirjaa. Olen aina lukenut paljon, mutta Hani on opettanut minulle tavan lukea pätkä jotain ennen nukkumaan menoa. En oikeastaan ole varma onko se sittenkään se lukeminen mikä siitä niin mukavaa tekee, vaan se tosi asia, että luemme molemmat vierekkäin yhtä aikaa. Joka tapauksessa illalla lukeminen on minulle hyvä tapa rauhoittua yötä vasten ja sujahtaa hetkeksi ihan toiseen maailmaan.
Tässä muutama ihan pieni juttu, joista mun hyvä arki muodostuu. Listalle voisin lisätä harrastukseni, jotka kaikki tuovat minulle iloa, mutta halusin tässä kirjoituksessa mainita niitä arkisia asioita, joiden tärkeys muuten jää huomiotta.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 