Elämänmeno – Sivu 3 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Pääsin aamulla viimeisestä yövuorosta, joita tällä kertaa oli ”vain” kaksi. Ajoin kotiin sateessa nappikuulokket korvilla kuunnellen Elly Griffithsin ensimmäistä Ruth Galloway mysteeriä täynnä tyytyväistä odotusta.

Hani tekee töitä kehitysvammaisten parissa, joten heillä on tänä vuonna syyslomaviikolla maanantai ja tiistai vapaata. Yllättäen minullakin oli siinä yövuoron jälkeen vapaata, joten olimme varanneet pienen miniloman Kalajoelle ja Raaheen arkea piristämään. Kotiin yövuorosta ajellessa mietin siis, että nukun muutaman tunnin ja sitten lähtisimme ansaitulle lomalle.

Olimme suunnitelleet heittelevämme frisbeetä, 9 väyläisen Aronpuiston radan Kalajoella, heti lauantai-iltapäivänä. Suunnitelmiin tuli muutos, koska länsi-rannikolla satoi koko päivän ja tuuli niin että puut niiailivat nöyrinä. Frisbeegolf saisi siis odottaa ainakin tuulen laantumista.

Ajelimme kuitenkin ensin Kalajoelle päästyämme suoraa tarkistamaan missä Särkkäinportin frisbeegolf-rata sijaitsee. Se löytyi ja maasto näytti kivalta! Nyt pitää sitten vain odotella, että tuuli laantuisi huomiseksi!

Fribaradalta käänsin auton nokan kohti Hiekkasärkkien uutta ostoskeskusta Loistoa, koska ulkoilu tuossa koiranilmassa ei yövuorojen jälkeen innostanut. Ostari oli mielestäni aika tyhjä! Siellä oli vain muutama ”pakollinen” hampurilaisravintola ja vaatekauppa, joka myy mm meidän molempien suosikkivaatemerkkiä SuperDry:ta. Myyjä kertoi, että hänellä on tällä hetkellä paljon isoja tarjouksia. Mahtaako tarjouksiin olla syynä syksyn muuttuminen kylmemmäksi ja talven lähestyminen?

Mieheni on hoikistunut kesän aikana silminnähden ja hän löysikin yllättäen liikkeestä itselleen pari kivaa pitkähihaista yläosaa ja uudet collegehousut. Vaatteiden hinta ei päätä huimannut. Itsekin rikoin ostolakkoni tavanomaisista vaatekaupoista ja ostin itselleni SuperDryn hupparin puolella normaalihinnasta.

Shoppailun jälkeen alkoi ollakin jo nälkä. Ajoimme ensin Särkillä olevaan Sandy Keltiin. Siellä oli lauantai-iltapäivällä jo täysi meno päällä ja oluthanat suhisivat. Istuin ovensuupöydässä muutaman minuutin ja iski pakokauhu. Tänne en halua jäädä! Onneksi Hani oli samaa mieltä ja niin ajelimme Kalajoen keskustaan. Söimme sitten niin ikään täydessä Ravintola Mamma Leonessa. Minä söin kana-vuohenjuusto hampurilaisen ja Hani Quattro Stagioni pizzan. Kanahampurilainen oli oikein maukas! Sen välissä oli vuohenjuuston lisäksi pikkelöityä sipulia, rucolaa ja paholaisenhilloa, jossa maistuu kunnolla paholainen eli chili.

Siinäpä se eka minilomapäivä. Loppuilta menee rauhoittuessa ja levätessä: yövuorot vaativat veronsa. Ehkä vahdimme telkkaria, ehkä luemme. Mukavaa tämä tämmöinen elämä, kun ei ole PAKKO tehdä mitään!

Elämänrytmi, Muutos

Viidenkympinkriisi

15 lokakuun, 202115 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Voiko viidenkympin kriisi tulla 56-vuotiaana? Aivan sama! Mulla se on ihan selvästi menossa.

Huomaan kyseenalaistavani kaiken jo oppimani ja miettiväni tässäkö kaikki nyt sitten oli. Yritän muistella ovatko nämä ajatukset ja asenteet omiani vai onko joku sanonut tai opettanut ne minulle.

Elettyä elämää takana on reippaasti ja luoja tietää, että olen elänyt. Olen nähnyt maailmaa, ihastuttanut ja vihastuttanut valinnoillani. Olen tavannut paljon ihmisiä, joista suurin osa on mennyttä elämää. Harva on koskettanut niin paljon, että olen halunnut heidän jäävän pysyväksi osaksi elämääni. Pitkään tunsin syyllisyyttä siitä, etten osaa solmia pidempiaikaisia ihmissuhteita. Vasta oikeat ihmiset ympärille löydettyäni olen tajunnut, että olen introvertti, enkä viihdy sellaisten ihmisten seurassa, joihin en saa syvällistä kosketusta.

Vanheneminen alkaa näkyä, keho ei enää ”taivu” ihan samaan kuin ennen. On aika päästää irti vertailusta. Lehtien ja somen upea kroppaiset naiset ovat nuoria ja ah, niin kauniita! Mutta minä olen minä! Olen 56-vuotias keski-ikäinen nainen, jonka juuret ovat syvällä Suomen suossa. Hyvä niin!

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi lauloi. On aika hyväksyä faktat ja jatkaa niiden pohjalta eteenpäin. En ole julkkis, enkä kultalusikka suussa syntynyt naispuolinen Hannu Hanhi, mutta miksi minun tarvitsisikaan olla? Elämä on kaiken kaikkiaan kohdellut minua suhteellisen hyvin. Olen saanut oman osani tragediaa, komediaa ja draamaa. Olen elänyt päiviä, jotka haluaisin mieluiten unohtaa ja päiviä, joita en halua ikinä unohtaa!

Olen elämänvaiheessa, jossa tunnen tarvetta jättää repustani turhat taakat matkan varrelle. En halua esimerkiksi kantaa mukanani tätä syyllisyyttä omasta epätäydellisyydestäni. Maailmassa ei ole ainoatakaan täydellistä ihmistä, joten en minäkään sellainen voi olla. Täydellisyyteen pyrkiminen on vaikuttanut hyvin paljon elämääni ja valintoihin, joita olen tehnyt. Sanoisin jopa että liiankin paljon! Perfektionismi on usein syönyt ilon elämästäni.

Voisin ajatella, että keski-iässä suuri osa elämääni on ohi. Valitsen kuitenkin vaihtoehtoisen ajattelutavan. Keski-iässä voi jättää turhan taakseen ja jatkaa matkaa, jota vielä on reilusti edessä, keventyneenä.

Aktiivinen elämäntapa, Elämänrytmi

Bucket list

11 lokakuun, 202111 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin koko viime viikon kotona kipeän, ylirasittuneen polveni vuoksi. Vietin paljon aikaa yksin, enkä totaalilepoon määrättynä kyennyt liikkumaan kovin paljoa. Oli siis aikaa tehdä ajatustyötä.

Kuulun siihen ihmislajiin, jonka ajatukset laukkaavat normaalistikin äänennopeudella, mutta kun kroppa oli pakotettu lepoon, tuntui että ajatukset liikkuvat tahdilla äänenopeus potenssiin sata. Olen viime aikoina käsitellyt elettyä elämääni, ahdistunut ja murehtinut valintojani ja tekemisiäni sekä katunut tekemättä jättämiä juttuja. Tarpeeksi ahdistuttuani päätin kuitenkin keskittyä tulevaan. Mennyttä en voi muuttaa, mutta haluan muovata tulevasta mahdollisimman hyvän.

Jostain internetin ihmeellisestä maailmasta silmiini oli osunut ajatus ”bucket list”in tekemisestä. Luin ”ämpärilistasta” suurella mielenkiinnolla. Listan idea on kirjata ylös asioita, joita vielä haluaa tehdä ennen kuolemaa. Muistin joskus lukeneeni jostain naistenlehdestä Paola Suhosen ”bucket listista”. Hän oli kovin innoissaan listasta ja kertoi sen innostaneen häntä aktivoitumaan oman elämänsä laajentamisesta ja värittämisessä kokonaan uusilla väreillä.

Innostuin valtavasti ja kaivoin blingbling-vihkoni (kiiltäväpintainen tavallinen muistikirja) esiin ja kirjasin ensiksi 44 kohtaa, joihin ajattelin kirjoittaa asioita, joita elämässäni vielä haluan tehdä. Olin aivan touhuissani asian kanssa ja ajattelin sen avaavan minulle aivan uusia ovia.

Kolme päivää myöhemmin olen aivan turhautunut ja ahdistunut koko hiivatin ämpärilistasta! Olen saanut kirjattua siihen nyt valtavan ajatustyön tuloksena kuusi erillistä kohtaa. Kaikki ovat aivan älyttömiä, kuten: syön tyylikkäästi pieniä ruoka-annoksia!

Miksi mä aina haksahdan tällaisiin ”tee näin niin elämäsi paranee”-juttuihin? Kuinka vaikeaa voi olla antaa vain mennä ja kuunnella hetkessä omaa intuitiotaan? Kyllä saa ämpärilistat nyt mun puolesta olla!

Kirja arvio

KIRJA-ARVIO Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

5 lokakuun, 20215 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain juuri luettua Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuvan kirjasarjan ensimmäisen osan ”Valkoisen pilven maa”.

Olin katsellut kirjasarjaa jo jonkin aikaa BookBeatissa, mutta ennakkoluuloni saivat minut perääntymään useamman kerran kirjan kuuntelun aloittamisesta. Ajattelin romaanin olevan ”kevyttä naisten hömppää”, joka siten leimaisi minut tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi. Ihan kuin jonkin lukeminen voisi sellaisen leiman kenellekään antaa!

Kirja kertoo kahden hyvin erilaisen naisen tarinan. Naisia yhdistää se, että molemmat lähtivät omista syistään siirtolaisiksi Uuteen-Seelantiin 1800-luvun puolessa välissä. Helen on kirkkoherran tytär, joka on toiminut kotiopettajattarena varakkaassa perheessä. Gwyneira on aatelisten perheen tytär, joka naitetaan vaimoksi rikkaan lammasfarmarin pojalle. Naisten elämät risteytyvät heidän matkustaessaan uuteen kotimaahansa samalla laivalla.

Siinäpä kaikki mikä kirjassa on kevyttä, jos nyt naisen elämää pari sataa vuotta sitten voidaan millään tavalla kevyenä tai helppona pitää. Elämä uudessa maassa pari sataa vuotta sitten ei varmasti ollut helppoa naisille omassakaan maassa, saati sitten kokonaan vieraassa ympäristössä. Sen Sarah Lark on saanut kuvattua kirjassa mielestäni hienosti sortumatta kuitenkaan ylidramatisointiin tai liikaan romantisointiin.

Kirja yllätti minut monella tasolla. Saksalainen Sarah Lark on luonut mielenkiintoisen ja hyvin soljuvan historiallisen draaman, jolle minulle eksoottinen Uusi-Seelanti tuo jännittävän kulissin. Joissakin paikoin on vaikea uskoa, että kirjailija ei ole itse lähtöisin Uudesta-Seelannista. Larkin tietämys maasta, sen historiasta, maori kulttuurista ja luonnosta on ihailtavaa. Pidin kirjasta paljon. Se ei ollut ennalta-arvattava eikä kevytkään, kuten olin pelännyt, vaan siinä oli sopivasti syvyyttä lisäämään mielenkiintoa. Olen iloinen, että kirja-sarjaan on tällä hetkellä ainakin kaksi jatko-osaa!

Kirjaa oli miellyttävä kuunnella. Pidin sen tavasta kuljettaa tarinaa ja kuvailla tapahtumia. Koska luin kirjan omalla äidinkielelläni suomeksi, en puutu Larkin kieleen tai kielioppiin, mutta en kuullut suomennoksessa suurempia kielellisiä mokia.

Kuuntelin tämän BookBeatista äänikirjana. Valitsen mielelläni tällaisia historiallisia tarinoita kuunneltavaksi äänikirjoina, koska ne eivät yleensä kovin paljoa kärsi pienistä katkoista keskittymisessä. Jos kirja tarvitsee tarkempaa pitkäjännitteisyyttä, valitsen e-kirjan tai kaikkein mieluiten ”vanhanaikaisen oikean” kirjan.

Jos olet kiinnostunut Uudesta-Seelannista, sen historiasallisista perkekronikoista ja hyvästä tarinasta, voin suositella tätä Bazar Kustannuksen kustantamaa Sarah Larkin kirjaa ”Valkoisen Pilven Maa”.

Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Tavoitteeni syksylle 2021

4 lokakuun, 20214 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mulla on ollut tapana tehdä itselleni pieniä tavoitteita uudelle alkavalle vuodelle ja pienempiä, ikään kuin välitavoitteita syksyllä. Nämä eivät ole uuden vuoden lupauksia tai mitään kiveen kirjoitettuja tavoitteita, vaan ajatuksia siitä, mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa.

Tänä syksynä haluaisin tärkeimpänä tavoitteenani saada ruokavaliooni jonkinlaista ryhtiä. Mä syön oikeita ruokia ja määriä, mutta haluaisin oppia syömään säännöllisemmin. Usein syön kunnon aamupalan ja pihtaan minimi ruokamäärällä päivän, syöden sitten illalla täyteen koko päivän tavoitekalorimäärän. Äärettömän tyhmä tapa! Tavoitteenani onkin siis opetella syömään kunnon aamupalan, reilu lounas ja kevyt illallinen. Miten se kuulostaakin niin helpolta! Kun tähän yhtälöön lisätään kolmivuorotyö yövuoroineen, on edessä kuitenkin jo korkeampaa matematiikkaa.

Joka ainoassa vuosi-/kausitavoitelistassani olen maininnut liikunnan tavalla tai toisella. Tänä syksynä taidan jättää sen omaan arvoonsa. En tarkoita, ettenkö liikkuisi kuten ennenkin, mutta sen lisääminen tavoitteisiin on turhaa, liikun joka tapauksessa muutenkin. Liikunnasta on tullut tapa, jota ilman ei voi olla, kun olen löytänyt lajit, joita rakastan!

Tärkeäksi tavoitteeksi syksylle asetan syksyisin pimeän tullessa hiipivän alakulon torjunnan. Kärsin loppusyksyisin valon puutteesta ja se synkentää mielen. Silloin on helppo jäädä sisälle ja syödä kaksin käsin hiilihydraattihöttöä. Näin ei ole käynyt viimeisenä kahtena syksynä, kun olen pitänyt kiinni siitä, että ulkoinen useampana päivänä viikossa. Liikunnan tavoitteissani korvaakin tänä syksynä säännöllinen ulkoilu, joka torjuu kaamosmasennusta!

En halua viedä liikkumista överiksi, joten haluan tänä syksynä pitää yhden, tarvittaessa kaksikin, villasukkapäivää viikossa. Niinä viikkoina, kun liikunta on tavallista raskaampaa, haluaisin pitää parikin täydellistä lepopäivää. Normiviikoilla, kun ohjelmassa on tavallista kävelyä, riittää yksi ”en-tee-mitään”-päivä. Lepo on yhtä tärkeää kuin liikunta, joten riittävä lepo tavoitteena on mielestäni hyvä syyskauden tavoite

Olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja huomaan miten paljon olen kaivannut sitä! Elämä on ollut jonkin aikaa koronankin takia hyvin rajattua ja köyhää. Elämä sisällöttömyyden takia kirjoittaminen on ollut ”jäissä”, ja tuntuu, että ei ole oikein ollut keinoja tuulettaa ajatuksiani. Tämän takia haluan palauttaa Julia Cameronin ideoimat ”taiteilija-treffit” takaisin elämääni. ”Taiteilija-treffeillä” tarkoitetaan inspiraatiota tuovien tapahtumien lisääminen joka viikko elämään. Ne voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi kirpputorilla tai uudessa paikassa lenkillä käyminen tai isompia, kuten matka johonkin uuteen kohteeseen. Eli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa, joka inspiroi omaa luovuutta. Haluan siis tänä syksynä palata tekemään näitä innostavia ”treffejä” auttaakseni itseäni kirjoittamaan enemmän ja luovemmin.

Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä haluan lisätä syksyn tavoitteisiin mahdollisimman monen mukavan ja inspiroivan kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen. Lukemisen arvoisten kirjojen listani on jo varmasti kilometrien mittainen, joten haluan syksyn aikana lukea ja kuunnella mahdollisimman monta eri tyylistä kirjaa. Työkaverini Ulf sujauttelee minulle tämän tästä lappusia, joissa on hänen vasta näkemiensä katsomisen arvoisten elokuvien nimiä, joten elokuvalistakin on jo aika pitkä. Kirjat ja elokuvat toimivat myös ”taiteilija-treffeinä”, etenkin jos saisi vielä hilattua itsenä elokuvateatteriin! ”Oikeassa teatterissa” käynnit ovat myös joka ainoalla, niin tälläkin tavoitelistallani.

Odotan mielenkiintoista ja antoisaa syksyä!

Aktiivinen elämäntapa, Mielipide

Pakkoliikuntaa?

1 lokakuun, 20211 lokakuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

En ollut liikunnallinen lapsi. Olin lihava pieni pullero, joka inhosi liikuntaa.

Kasvoin aikuiseksi kaivoskylässä, jossa järjestettiin toisen kaivoskylän kanssa joka vuosi kilpailu siitä, kumman kylän asukkaat hiihtävät talvella enemmän. Joka syksy innostuin tuosta kaivosten välisestä kilpahiihdosta. Kävin yleensä hiihtämässä kerran tai kaksi alkutalvesta ja löin sitten hanskat tiskiin. Hiihto oli raskasta, eikä se ottanut sujuakseen. Aina suksi joko lipsui tai tarrasi kiinni lumeen ja minä hikoilin. Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla kilpailun etenemistä siinä missä muutkin.

Muistan kuitenkin muutaman onnistumisen liikuntatunneilta. Uimisessa olen aina ollut hyvä, johtunee varmaan hyljettä muistuttavasta ruumiinrakenteestani. Uinti oli siis niitä lajeja, jotka nostivat liikuntanumeroani. Pulleasta muodostani huolimatta olen aina ollut notkea, joten olen helposti taipunut esimerkiksi tanssiin ja muihin notkeutta vaativiin lajeihin. Notkeudestani sain aina kiitosta, vaikka se johtuukin yliliikkuvista nivelistäni, joka ei oikeastaan ole hyvä asia.

Kaiken kaikkiaan koulun liikuntatunnit olivat minulle kuitenkin kidutusta. Joka syksy ja kevät piti suorittaa Cooperin testi ja joka talvinen suksien kuljetus bussissa kylälle yläasteella ja lukiossa olivat tuskaa. Hyvin usein tunsin itseni nöyryytetyksi tai nolatuksi, kun en lihavuuteni takia kyennyt suoriutumaan kuten muut. Etenkin liikuntatuntien jälkeinen vaatteidenvaihto oli ylipainoiselle nuorelle musertava kokemus. Vertasi itseäni muihin, teen sitä valitettavasti edelleen, enkä koskaan yltänyt samaan ulkonäöksellisesti kuin muut.

Itsensä vertailu muihin ei ole hyvä tapa.

Olen usein miettinyt miksi koulun liikuntatunnit ovat täynnä pakkoja. Miksi joka lajissa pitää kilpailla? Onko peruskoulun tehtävä tasapäistää? Tässäpä teille uutisia: ihmiset ovat erilaisia ja tulevat aina olemaan. Jokaisen oppilaan erityisominaisuuksia voisi vahvistaa muuttamalla peruskoulun liikuntatuntien toteuttamistapaa. Luulen, että moni peruskouluikäinen ilahtuisi vaikka edes pienestä valinnanvapaudesta. Olisikohan kouluissa mahdotonta toteuttaa esimerkiksi jonkilaista kyselyä siitä, mitä oppilaat liikuntatunneilla haluavat tehdä? Hyödyllisiä taitoja, kuten esimerkiksi suunnistus, voisi opettaa hauskalla tavalla, ikään kuin leikin varjolla. Itse opettelin suunnistusta aikoinaan aikuisten radalla, mikä sai minut inhoamaan lajia!

Liikkuminen on ihmiselle erittäin tärkeää, mutta kilpailla ei jokaisen tarvitse. Siksi en käsitä miksi koulussa tuetaan niin voimakkaasti kilpailua ja tulosten mittaamista liikuntatunneilla. Luulen, että juuri tämä kilpailu ja jatkuva mittaaminen ovat syitä siihen, miksi moni nuori pinnaa tunneilta. Toivon todella, että koululiikunta antaisi kasvaville nuorille vinkkejä ja tukea mukavaan liikuntaan ja terveellisempään elämään, eikä jäisi muistoihin mielikuvana pakkoliikunnasta!

Elämänrytmi

Kati ja Aila in memoriam

29 syyskuun, 202129 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulta on pienen ajan sisällä kuollut kaksi pitkäaikaista ystävää. Näillä molemmilla itseäni jonkin verran vanhemmalla upealla naisella on ollut suuri merkitys elämässäni.

Katin tapasin, kun asuin vielä Lumijoella. Hän oli ollut toisen ystäväni Kaisan työkaveri Limingan terveyskeskuksessa ja tutustuin häneen sitä kautta. Kati oli syntynyt vuonna 1935 erittäin suuren talon tyttäreksi. Hän oli tehnyt elämäntyönsä kätilönä ja terveydenhoitajana. Kun tapasimme, hän oli jo jäänyt eläkkeelle. Hän oli opiskellut aromatetapeutiksi ja se oli hänen suosikki ajanvietteensä eläkepäivinä.

Katilla oli tapana viettää talvisin 3 kuukautta Teneriffalla Puerto de la Cruzissa. Kun olimme tutustuneet kunnolla, hän kysyi haluaisinko tulla hänelle kylään, kun hän on siellä. Mietin asiaa jonkin aikaa, sillä myönnän, loma Espanjassa ei kamalasti kiinnostanut. Mulla oli mielikuva varastelevista ja kieroista espanjalaisista. Kyllä mä oonkin ollut joskus avarakatseinen! Hah! Päätin kuitenkin lähteä. Varasin matkan Puerto de la Cruziin helmikuulle. Rakastuin ensisilmäyksellä. Tuntui, kuin olisin tullut kotiin! Vietimme Katin kanssa mukavan viikon ja tutustuin sinä aikana Katin ystävään Ailaan, joka oli Kokkolasta.

Aila oli elämää suurempi nainen monessakin mielessä! Kokkolassa varmaan kaikki tunsivat hänet. Hän pukeutui aina näyttävästi: mustaan, punaiseen ja valkoiseen. Sininen luomiväri ja isot mustat aurinkolasit olivat hänen tavaramerkkejään. Hän oli ollut naimisissa egyptiläisen kanssa, joten hänen sukunimensä ei ollut suomalainen, vaikka hän olikin Karjalasta evakkona saapuneiden vanhempien tytär. Aila oli syntynyt vuonna 1946 Kokkolassa ja elämäntyönsä hän oli tehnyt Tukholman Huddingen sairaalassa sairaalavalokuvaajana.

Kati siis tutustutti minut Ailaan, jota ilman elämäni eron jälkeen Kokkolassa olisi ollut melko tyhjä ja yllätyksetön. Molemmat naiset tulivat elämääni minun heikolla hetkelläni antamaan mallia itsenäisestä ja vahvasta naisesta.Olen heille siitä ikuisesti kiitollinen!

Kati kuoli keväällä pitkään jatkuneen sairastelun päätteeksi. Näin hänet viimeisen kerran pari vuotta sitten, kun vein Ailan hänelle kylään mennessäni itse Kaisalle. Tiesin intuitiivisesti, että kohtaaminen olisi viimeinen ja murehdin Katin menetystä jo tuolloin. Ailan kuolema elokuun lopulla tuli täytenä yllätyksenä. Tiesin, että hän oli ollut sairaalassa saatuaan aivo- ja sydäninfarktit. Hän soitti minulle itse ja kertoi sairastumisestaan. Hänen syntymäpäivänään kesäkuun 26. päivä, soitin hänelle kesälomareissulta onnitellakseni häntä. Hän kertoi olevansa taas sairaalassa. Lupasin mennä katsomaan jossain vaiheessa, kun palaan lomalta. En kerennyt nähdä häntä! Elokuun loppupuolella olin lähdössä yövuoroon, kun mieheni luki Kokkola-lehdestä Ailan kuolinilmoituksen.

Kadun varmaan loppu elämäni, etten käynyt katsomassa ystävääni! Järki sanoo, että en voinut tietää hänen kuolevan. Mutta olin luvannut käydä! En voi käsittää, että eläväinen, ajassa kiinnioleva, suuriääninen ja rakas ystäväni on kuollut!

Vuosi on siis ollut jälleen henkisesti raskas. Ystävien kuolemat tuntuvat kuin olisi menettänyt palan itsestään. Olen kiitollinen sekä Katille ja Ailalle kaikesta mitä heiltä sain. Molemmat olivat suuri sydämisiä ja rakastavia ihmisiä, joiden ystävänä oli hyvä olla. Kiitos yhteisestä matkasta!

Arkipäivän realismia

Suolla kasvanut

28 syyskuun, 202128 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä oon syntynyt 60-luvun puolivälissä Kuopiossa. Äet on savolaene maalaisnaene ja isä täysverinen pohjoispohjalainen, maalla syntynyt ja kasvanut hänkin. Vaikka synnyin kaupungissa, olin vielä vauvaikäinen, kun vanhempani muuttivat työn perässä isä kotiseudulle Vihantiin. Vihannin Lampinsaaressa oli suuri sinkkikaivos, joka tarvitsi lisää työvoimaa.

Lampinsaari oli, ja lienee edelleen, hyvin erikoinen kylä. Kylä on rakennettu hyllyvälle suolle, malmiesiintymän takia. Kirkonkylälle Vihantiin Lampinsaaresta tulee matkaa 12km. Kun minä vielä olin lapsi, kyläyhteisö oli hyvin tiivis ja kilpailuhenkinen. Urheilukilpailuihin otettiinkin osaa innokkaasti. Hiihto ja jalkapallo olivat hyvin suosittuja. Lentopalloa ja keilausta harrastettiin innokkaasti puulaaki-kilpailuissa.

Äiti ja isä ovat opettaneet minut sienestämään

Jokavuotinen jännitysnäytelmä käytiin toisen kaivoksen kanssa hiihtokilometreistä. Kisaan osallistui jokainen kyläläinen hiihtämällä vapaa-ajallaan niin paljon kuin kynnelle kykeni. Kilometrit merkittiin hiihtoladun varrella olevan lootan vihkoon. Kylän keskustassa oli iso taulu, johon virallinen taho merkitsi tuloksia (= hiihdettyjä kilometrejä) säännöllisin väliajoin kyläläisten riemuksi. Jos oikein muistan Lampinsaari voitti lähes aina.

Urheilu, liikunta ja ulkoilu (marjastus ja sienestys) olivat ehkä ylivoimaisesti suosituimia harrastusmuotoja. Jälkeenpäin näen kyllä selvästi miksi! Joka paikkaan oli pitkä matka, kirkolle kun piti olla oikeaa asiaa, että sinne tuli lähdettyä. Lampinsaaressa oli vielä minun lapsuudessa kaksi kauppaa, pankki, kahvila ja elokuviakin näytettiin joka viikonloppu, joten kirkolle ei oikeastaan ollut asiaa. Luonto oli lähellä ja siinä oli mistä ammentaa.

Vaikka olen kasvanut maalla ja syrjäisessä pikkukylässä, ei meistä lampinsaarelaisista kukaan oikeastaan kokenut olevansa ”maalainen”. Kylä oli rakennettu kuin pieni kaupunki. Asemakaava oli selkeä ja ”kaupunkilaismainen”. Mutta tosiasia oli, että maalla oltiin, suon keskellä ja syrjässä.

Olen monesti irvaillut, että kasva siinä sitten aikuiseksi, kun oman huoneen toisesta ikkunasta näkyy roskapönttö ja toisesta vajan takaa suota reunustava metsä. Irvailua kyllä, mutta ihan totta. Tämä näkymä mulla oli lapsuudenkodin huoneen ikkunoista.

Suo oli hyviin määräävä tekijä arjessa, kun olin kasvuiässä. Se määritteli liikkumisen rajat. Se määritteli erityisen paljon kesän liikkumista, sillä missään muualla maailmassa en ole tavannut niin paljoa sääskiä, kuin suolle rakennetussa kotikylässäni. Lapsuudessani myös käärmeet olivat kylässä jatkuva riesa.

Päiväjärvi, nykyään minua lähinnä oleva suo

Kasvuiässä en välittänyt suosta, enkä kokenut olevani luontoihminen. Vanhemmat kyllä houkuttelivat, ja joskus pakottivatkin, mukaan marjaan ja sieneen. Mitä vanhemmaksi tulen sitä arvokkaammaksi voimavaraksi luontoyhteys muuttuu! Sieluni lepää luonnossa ja mieli selvittää kuin itsestään omat kotkotuksensa.

Kun aikaa kotikylästä pois muutosta alkaa olla reilu 35 vuotta, ovat suot yllättäen lempipaikkojani Suomen luonnossa. Mikä onkaan ihananampaa, kuin ylittää suo pitkospuita pitkin, sellainen kamera kourassa jossa on makrolinssi! Suon yllätyksellisyys on ihastuttavaa! Pikavilkaisulla näyttää, että suolla ei ole mitään, mutta tarkemmin katsoessa avautuukin silmien eteen varsinainen luonnonihmeiden aarreaitta.

Viimein, 56-vuoden kypsässä iässä, ymmärrän, miten paljon syrjäisessä kylässä luonnon lähellä kasvaminen on vaikuttanut minuun. Suo elää minussa, en saa, enkä haluakaan, sitä pois sielustani!

Avainsana: Elämänmeno

Miniloma Kalajoella