Avainsana: Elämänmuutos

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos, Elämänrytmi, Elämäntapamuutos, Lihavuus, Liikunta, Pukeutuminen, Pyöräily

Pyöräilyvaatteet

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viime aikojen runsas pyöräileminen on saanut aikaan sen että olen alkanut miettimään asianmukaisten pyöräilyvaatteiden ostoa. Mulla kyllä on oikeinkin hyviä ulkoiluvaatteita, mutta olisi kiva siivittää hyötyliikuntaa ja hauskaa harrastusta lajiin sopivilla varusteilla.

Tähän asti olen pyöräillyt leggingseillä ja milloin milläkin t-paidalla. Näiden päälle olen nykäissyt säästä riippuen collegepuseron tai ulkoilutakin (softcell). Kyllähän ne ihan hyvät vaatteet on tällaiselle rapakuntoiselle täti-ihmiselle, mutta etenkin pyöräilyhousuista olisi kovasti iloa! Ahterini on sen verran iso ja painoakin reippaasti, joten takalisto on kovasti koetuksella etenkin pitkiä matkoja pyöräillessä. Istuva, kaulaa suojaava pitkähihainen yläosakin olisi hyvä.

Viime viikolla eräänä luppohetkenä aloitin googlaamaan  plus-kokoisia pyöräilyvaatteita, sillä mä olen tällä hetkellä kokoa 48-50. Samaa googlausta olen jatkanut koko alkuviikon. Tuloksena on, että urheilukaupat eivät myy vaatteita ylipainoisille, varsinkaan naisille. Jotain löysin kyllä ”isojen tyttöjen”-kaupasta,  mutta päätin odottaa ensi kevääseen vaatteiden kanssa. Pyöräilyni ei viime kädessä kumminkaan ole vaatteista kiinni.

”Ootpa sä lihava! Voisit kyllä liikkua enemmän!” Tuo on aika tavallinen kommentti minkä ylipainoinen ihminen elämänsä aikana kuulee. Voin pitkällä kokemuksella kertoa, että ainakaan vaateteollisuus ei tue lihavan ihmisen liikkumista. Liikuntaan on todella haasteellista löytää istuvia vaatteita! Jos haluaa sopivuuden lisäksi  vielä eettisyyttä, ovat mahdollisuudet mikroskooppiset.

Mä päätin pyöräilyvaatteideni kanssa odottaa ensi kevääseen, sillä vakaa aikomukseni on jatkaa liikuntaharrastuksiani ja minulle sopivaa ruokavaliota ja näiden avulla pudottaa painoa sen verran, että halutessani voin valita millaiset vaatteet haluan. Tosin, voi hyvinkin olla mahdollista, että minulle ensi keväänäkin kelpaavat ne vaatteet jotka jo omistan.

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos, Elämäntapamuutos, Harrastukset, Hyvä arki, Hyvä elämä, Liikunta, Maastopyöräily, Pyöräily, Terveys, Ulkoilu

Pyöräily

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tehdään heti aluksi selväksi, etten koskaan ole ollut kova pyöräilijä. Olen itse asiassa pyöräillyt todella vähän! Kun tutustuin Haniin, alkoi pikku hiljaa viritä kiinnostus lajiin. Hani on pyöräillyt koko elämänsä kesät talvet eikä hänellä ole ajokorttia. Asumme pikkukaupungissa, jossa pyöräily on helppoa ja jopa fikua, kun pyörällä pääsee pyöräteitä paikasta A paikkaan B lähes yhtä nopeasti kuin autolla.

Tavatessamme minulla oli perinteinen 5-vaihteinen naisten pyörä. Hani testasi pyörän ja tuumasi, että jopa on raskas pyörä polkea! Ei siis ihme että, pyöräily ei huonokuntoista keski-ikäistä ämmää innostanut, kun kulkuvälinekin oli surkea!

Muutaman vuoden Hanin pyöräilyä seurattuani, päätin investoida omaan uuteen pyörään. Toiveena oli että parempi pyörä  innostaisi liikkumaan enemmän. Päädyin ostamaan Trekin perusvarusteisen maastopyörän. Tavallisen pyörän jälkeen uusi maastopyörä tuntui luxukselta ja pyöräileminen helpottui huomattavasti.

Ensimmäisellä yhteisellä  pyöräretkellä päädyimme ajelemaan metsäpolkuja. Se reissu herätti minussa kipinän! Miten ihanaa onkaan ajella pieniä polkuja, ylitellä juurakkoja ja väistellä kiviä! Asfaltilla pyöräileminen on minusta tylsää. Metsässä pyöräilyssä on pakko keskittyä seuraamaan maastoa koko ajan ja se rentouttaa minun mieleni täysin.

Viime vuonna työpaikkani tarjosi mahdollisuutta työsuhdepyörän hankintaan. Tovin mietittyämme päätimme tarttua tilaisuuteen. Hani oli jo pitkään haaveillut läskipyörästä, jolla voisi kulkea talvella töissä. Lähdimme pyöräliikkeeseen tutustumaan tarjontaan. Oma ajatukseni oli, että hankkisimme tavalliset läskipyörät ja ne ne me testiajoimme ensin. Myyjäneiti suositteli testaamaan myös sähköläskipyörän sanoen: ”miettkää sitten haluatteko pihistää vai panostaa”. Hyppäsimme Rock Machinien selkään ja paluumatkalla kauppaan, kummankin naama loisti kuin Naantalin aurinko. Päätimme panostaa pyörimme! Varsinkin ylämäkeä noustessa sähköavusteisuus tuo pyöräilyyn valtavasti iloa! Sähköläskpyörän hankintapäätös oli tehty.

Kuljin talven uudella pyörälläni töissä. Ainoat poikkeukset olivat kovilla pakkasilla, kun pyörä olisi pitänyt saada töissä lämpimään työajaksi, ettei se olisi jäätynyt ja olisi toiminut kotimatkalla, eikä sitä mahdollisuutta oikein ole.  Yli -20C pakkasella pyöräily ei muutenkaan oikein houkuttele!

Minulla, ihmisellä joka ei aiemmin juuri ole pyöräillyt, on nyt siis kaksi pyörää: perinteinen maastopyörä ja sähköläskipyörä. Sähkärillä ajaminen on hauskanpitoa! Se mahdollistaa pitkät pyörälenkit. Hani sanoo, että mun kasvot loistavat, kun ajan Rock Machinella. Voin sanoa, että se on mun elämäni parhaita ostoksia! Mutta kun on pidempään pyöräillyt sähköllä, maastopyörällä ajaminen tuntuu todella raskaalta.

Viime viikkoina olen miettinyt pyöräilyä paljon. Polvet eivät enää kestä kävelyä, kuten ennen, niin parhaaksi keinoiksi pulssin nostamiseen reippaasti pari kertaa viikossa ja kunnon kohottamiseen jää uinti ja pyöräily. Enemmän pitää siis ajaa maastopyörällä, että saan kuntoni nousemaan. Haluan pysyä hyvässä kunnossa eikä siihen ole oikotietä, on nähtävä vaivaa. Valitsen omaksi ”vaivakseni” pyöräilyn.

Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Valokuvausta keväällä 2022

Ikinuoren naisen pienet ilot

Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.

Kokkola, Harrbåda huhtikuu 2022

Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.

Kokkola, Laajalahti. Huhtikuu 2022

Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.

Kokkola, huhtikuu 2022

Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.

Kokkola, Öja. Huhtikuu 2022

Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.

Kokkola, huhtikuu 2022

Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!

Elämäntapamuutos, Hyvä arki, Terveys

Missä mennään elämäntapamuutoksessa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Yhtään ei huvita kirjoittaa tätä! Ei ole kiva myöntää, etten osaakaan vielä niin kamalan hyvin. Mutta pakko se on myöntää: vaatteet kiristää. Jos en tee asialle jotain nyt, joudun kohta hommaamaan isompia vaatteita.

Joka ainoa joulu vannon itselleni, että nyt otan iisisti. Tänä vuonna tehtiin päätös, ettei osteta ainoatakaan suklaarasiaa kotiin. Ja siltikin meni ihan persielleen! Oon syönyt niinkuin ruoka loppuisi maailmasta ihan just. Liikkunut olen, mutta eihän se liikunta auta jos ruokavalio on poskellaan. Olen syönyt suolaista ja makeaa, ja sitten vähän suolaista päälle. Sanalla sanoen kaikkea. Ja paljon!

Talvella ei pääse edes onkimaan frisbeetä ojasta.

Oltiin viime viikonloppuna reissussa Tampereella, eikä kyllä yhtään huvittanut kierrellä alennusmyyntejä. Viime vuonna nautin alennusmyynneistä vielä hurjasti, kun mulle löytyi runsaasti kokoja. En mä tänä(kään) vuonna mitään uutta olisi tarvinnut, mutta jokainen naisihminen tietää alennusmyynneistä etsimisen ja kivojen vaatteiden kokeilemisen ilon. Aivan sama löytääkö mitään vai ei, se juttu on siinä etsimisessä. Ei huvittanut edes etsiä, ku elopaino on päässyt kohoamaan niin, että polvia särki jo muutaman kilometrin kävelystä. Tiesin, että paino on noussut sen verran, että kokoa 46 pienempiä vetimiä on turha katsella. Ilo alennusmyynneistä oli siis kadoksissa!

Alennusmyyntifiilikset

Kyllähän mä tiesin, että oon lipsunut, mutten ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Kieltäminen on mun egoni yleisin huijausmenetelmä. Työstin asiaa lauantain ja sunnuntain. Ei auta muuta kuin palata takaisin (hyvin) opittuun systeemiin: maanantaina ja torstaina paastoan ja muina päivinä kirjaan kaiken syömäni ylös ruokapäiväkirjaan. Ei se ole vaikeaa, kun tiedän jo vanhasta, että voin aina paremmin, kun kiinnitän enemmän huomiota ruokavaliooni. Sitä paitsi se ruoka mitä syön ns ”dieetillä”, on minusta älyttömän hyvänmakuista!

Olen siis palannut takaisin omaan normaaliin. Talvi on parhaimmillaan. On kunnolla lunta, että voi käydä hiihtämässä ja lumikenkäilemässä. Jotain hyvää pysyvääkin on muutoksen mukana siis tullut. Olen keksinyt monta hyvää keinoa olla aktiivinen. Vaikka ruokavalio on ehkä repsahtanut, aktiivisuus on säilynyt. En siis ruoski itseäni, enkä sirottele tuhkaa pääni päälle, vaan olen iloinen tapahtuneesta minulle isosta muutoksesta liikuntatottumuksissa. Entisestä sohvaperunasta on tullut aktiiviliikkuja. Enköhän mä siis aikaa myöten tän syömisenkin selätä!

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos, Työ

Ensimmäiset viikot uudessa työssä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kolme viikkoa olen ollut sellaisessa pyörityksessä, että tällainen keski-ikäinen täti-ihminen on niin sanotusti ”nähnyt sata ikkunaa kerralla”.

Aloitin uudessa työssäni kehitysvammaisten palvelutalon sairaanhoitajana 13. joulukuuta. Työn alkuun on mahtunut joka ainoa tunne ihmisen tunnekirjosta: suurenmoisesta onnistumisesta, syvimpään ketutukseen.

Ensimmäinen viikko meni melkoisessa myötätuulessa. Uudet työkaverit ottivat minut erittäin hyvin vastaan ja talon asukkaat olivat uteliaita ja innokkaita tutustumaan uuteen hoitajaan. Olin aivan varma, että tulisin viihtymään!

Ensimmäisen työviikon päätteeksi sain pistää asukkaiden kolmansia korona-rokotteesta.

Toisella viikolla kiiltävään esirippuun alkoi muodostua rynkkyjä. Oivalsin miten vähän tiedänkään, olen aivan uusilla vesillä. Pahinta oli ettei talossa ole muita sairaanhoitajia, jotka voisivat perehdyttää minua omiin tehtäviini. Ainakin kaksi kertaa olen jo ollut pistämässä pillejä pussiin ja palaamassa takaisin entiseen

Suurin ongelma on ollut oma pää. Mitään erityistä töissä ole tapahtunut, mutta oma mielikuvitukseni tekee pienestäkin takaiskusta ylitsepääsemättömän vuoren, jonka yli en millään viitsisi/jaksaisi hoiperrella. Stressin ja epätietoisuuden sietokynnykseni on olematon. Mun on ollut todella hankalaa elää sen faktan kanssa, että minä(kään) en ole täydellinen.

Monipuoliseen työnkuvan kuuluu mm pelipaitojen lyhentämistä.

Kehitysvammaisten ryhmäkodilla työskenteleminen poikkeaa hurjasti sairaalassa työskentelystä. Laitos on laitos, mutta ihmisen kodilla ja sairaalalla on vissi ero. Tulehdusarvojen kohotessa toimitaan kuten kotona: soitetaan lääkärille. Tulehdusarvojen mittaamiseen työpaikalla on onneksi uusinta uutta oleva laite, joka toimii kuin unelma, silloin kun niin haluaa (välillä se huutaa sitten erroria ja virhekoodia). Laboratoriokokeita ei varailla itse, vaan lääkäri tekee lähetteen ja aika tilataan netistä ihan niinkuin kuka tahansa muukin tilaa itselleen labra-ajan. Labraan mennään fyysisesti ihan itse, eikä labranhoitaja tule niitä ottamaan. En ole enää yleislääketieteen osastolla vaan sosiaalipuolella vammaispalvelujen alla olevassa ryhmäkodissa.

Mun suosikki vuoro tähän mennessä on ollut iltavuoro, johon kuuluu keittiövuoro.

Kolmessa viikossa olen taas huomannut, että ihmisiä arvotetaan (valitettavasti myös hoitotyötätekevät) tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Alimmaisessa kastissa ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja kehitysvammaiset. Ihmisen sivistyksen mitta luetaan mielestäni siitä, kuinka hyvin hän kohtelee yhteiskunnan heikoimpia yksilöitä. Kauhean hyvää arvosanaa en noin yleensä yhteiskuntamme päättäjille antaisi!

Elämänmuutos, Työ

Uusi työ toi vaateongelman

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viime vuodet töissä olen saanut pukeutua työpaikkani tarjoamiin suojavaatteisiin. Ne ovat olleet hengittämättömiä, kierrätysmuovista valmistettuja univormuja, jotka eivät istu kenellekään. Sairaalan työvaatteet ovat kesällä kuumia ja talvella kylmiä, mutta hoitavat hommansa.

Viime viikolla kävin tutustumassa uuteen työpaikkaani kehitysvammaisten palvelukotiin. Olen siis menossa töihin (tällä hetkellä) 14 vekkulin tyypin kotiin. Sanomattakin lienee selvää, että siellä ei univormua ole, vaan henkilökunta työskentelee omissa vaatteissa. Koska olen sen jälkeen, kun viimeksi olen voinut työskennellä omissa vaatteissani, laihtunut lähemmäs 40 kiloa, ei minulla oikein ollut kaapissa työmaalle sopivia vaatteita.

Olen muodostanut nykyisen vaatekaappini etsimällä vaatteita ulkoiluun/liikuntaan, kotoiluun sekä kaupungilla, teatterissa ja näyttelyissä käyntiä varten. Työvaatteille ei ole ollut tarvetta, joten niitä ei ole. Kun olin harjoittelemassa muutaman päivän uudella työmaalla havaitsin, että kotoiluvaatteista esim hupparit eivät tule toimimaan. Huonona päivänä voi joku asukkaista olla hupussa tai hupun narussa hyvinkin tiukasti kiinni. Suurin osa mun college-yläosista oli huppareita, joten ne sai sulkea kättelyssä pois.

Nämä leggingsit ohuen neuleen kanssa voisivat toimia työvaatteina ilman huivia.

Työmaa tarjoaa peffan peittävän työliivin, jossa on taskuja avaimelle ja työpaikan puhelimelle. Sen alle voi pukea joustofarkut tai leggingsit ja joko lyhyt- tai pitkähihaisen puseron. T-paitoja mulla on lukuisia, sekä lyhyt- että pitkähihaisia. Mulla on myös muutamat stretch-farkut. Tavoistani poiketen hankin parit paksumpaa kangasta olevat siistit ”leggingsit” ihan uutta työtäni ajatellen. Viime vuoden syyskuussa päätin, että jatkossa ostan suurimman osan vaatteitani kirpputoreilta ja olen pysynyt päätöksessäni muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta. Enköhän mä noilla t-paidoilla ja joustopöksyillä ainakin aluksi pärjää!

Yllättävän hankalaa on yhtäkkiä miettiä millaiset vaatteet sopisivat hoitotyön palvelukodissa, kun asialle ei aiemmin ole tarvinnut uhrata ainoatakaan ajatusta. On ollut helppoa pukea päälle se mitä on annettu.

Mulla on menossa vaatekaapin totaalisiivous. Tarkoitus on tehdä itselleni yhdestä ylimääräisestä makuuhuoneesta pukeutumishuone. Siinä samalla pitänee käydä jokainen vaatekappale läpi ja jaotella ne uudelleen. Kategoriat: kotoilu, ulkoilu/liikunta ja siistit kaupunkivaatteet eivät enää riitä. Uuden työn myötä todellakin jatkossa tarvitsen niitä työvaatteita.

Näissä vaatteissakin vois töitä tehdä toimistopäivinä, kengät tosin vois lisätä.
Elämänmuutos, Työ

Uusi työ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain uuden työpaikan. Aloitan joulukuun puolessa välissä sairaanhoitajana kehitysvammaisten palvelukodissa. Tässä kodissa tulen olemaan ainoa sairaanhoitaja, joten palvelukodin sairaanhoito tulee olemaan minun vastuullani.

Minulla on tämä viikko lomaa edellisestä työpaikastani, joten olen käynyt kokeilemassa miltä uusi työpaikka tuntuu. Uudet työkaverit ottivat minut avosylin vastaan! Kaikki tuntuivat tietävän, että minut on valittu avoinna olleeseen toimeen. Asiaa auttoi varmaan se, että mieheni työskentelee myös kehitysvammaisten kanssa ja on välillä käynyt tekemässä töitä kyseisessä palvelukodissa, joten suurin osa tuntee hänet.

Tiistai uudella työmaalla meni nopeasti. Tutustuin työtiloihin ja vuorossa olleisiin työkavereihin. Ensimmäisenä päivänä vuorossa ei ollut ketään, joka olisi voinut antaa tarkempaa kuvaa omasta työnkuvastani, mutta ei se oikeastaan haitannut. Uutta oli muutenkin niin paljon.

Käytin aikaa kodin asukkaisiin tutustumalla. Jänniä yllätyksiä koin! Huomasin miten täysin orientoitunut olen vanhustyöhön. Palvelukodin asukkaat ovat suhteellisen nuoria. Tosi asia, että naispuoleisilla asiakkailla on normaali kuukautiskierto, tuli silti minulle kuin puun takaa! Työskentely dementikkojen kanssa on monesti aika psyykkisesti rasittavaa vuodeosastolla. Usein potilailla voi olla huutotaipumusta ja muistihäiriöisen karkaamista hidastava dementiaranneke piippailee tuon tuostakin, kun potilas yrittää ulos osaston pääovesta. Meteli saattaa pahimmillaan olla korvia huumaava. Palvelutalossa taas on yllättäen hyvinkin hiljaista. Pientä huikkailua ja möläyttelyä silloin tällöin sekä apuvälineiden piippauksia.

Näkymä matkalta uuteen työpaikkaan

Tänään keskiviikkona toisen yksikön sairaanhoitaja tuli perehdyttäminen minua omiin tehtäviini. Hän neuvoi minua myös sairaanhoitopiirin intranetin käytössä. Varasimme minulle jo koulutukset (kirjallinen tentti ja näyttökoe) rokotusten antoa varten. Kävimme myös tutustumassa niihin asukkaisiin, jotka olivat eilen jääneet tapaamatta.

Kun kuulin, että minut on valittu palvelukodin sairaanhoitajaksi, olisin halunnut ottaa edellisestä työstäni virkavapaata. Valitettavasti se ei ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Myönnän, muutos hirvitti. Ei hirvitä enää! Kahden tutustumuspäivän jälkeen, olen aika varma, että tulen viihtymään! Työkaverit ovat rentoja ja ystävällisiä samoin uusi esimieheni. On ihanaa käydä kävellen töissä.

Vaihdoin työpaikkaa. Nyt tiedän, että huonompaan en vaihtanut!

Elämänmuutos, Työ

Uusi työ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hain uutta työpaikkaa ja – yllätys, yllätys – sain sen!

Kävin keskiviikkons iltapäivällä haastattelussa ja esimies sanoi, että soittaa minulle piakkoin, joka tapauksessa, sain paikan tai en. Kävin torstai aamuna salilla ja sen jälkeen keskityin kokoamaan ”ikuisuus-projekti” palapeliä. Olin päättänyt pitää puhelimessa äänet päällä koko torstain ja perjantain, koska mulla oli ”etiäinen”, että paikka olisi minun.

Palapeliä kootessa on minulle iski pienimuotoinen jänistys. Haluanko sittenkään lähteä työpaikasta, jossa minulla on maailman parhaat työkaverit? Muistelin kaikkia mukavia hetkiä, joita nykyisessä työssäni oli ollut ja kaikkia niitä mukavia ihmisiä joiden kanssa olin tehnyt töitä. Jo asiaa ajatellessa meinasivat silmäni kostua.

Ja yhtäkkiä puhelin soi. Vilkaisin soittajaa – minut edellisenä päivänä haastatellut esimies! Hän tarjosi minulle hakemaani työpaikkaa, jonka suureksi yllätyksekseni kuulin muitta mutkitta ottavani vastaan. Hän kysyi kuinka nopealla aikataululla pääsen tulemaan. Lupasin tarkistaa asian nykyiseltä esimieheltäni ja palaavani asiaan. Soitin esimiehelleni, ja kun sitten laitoin luurin kiinni, tulivat kyyneleet!

Olenko tekemässä virheen? Luopumassa työpaikasta, josta olen pitänyt? Näitä kysymyksiä olen pohtinut tänään. Kaikesta huolimatta olen sanonut itseni irti edellisestä työstä ja ottanut vastaan uuden. Eikö ole tavallista, että uuden edessä vähän hirvittää? Tässä uudessa työssä on sellaisia etuja, että vanha ei niihin kykene vastaamaan.

Olisin halunnut ottaa koeajan vuoksi aluksi virkavapaata nykyisestä työstäni, mutta se ei valitettavasti ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Sanoin siis itseni irti, koska jo pitemmän aikaa olen halunnut tehdä logistisista syistä töitä omassa kotikaupungissa. Työmatka lyhenee noin 33km suuntaansa (66km/pv), joten aamuvuorojen tekeminen tulee helpommaksi, kun ei työmatkan vuoksi tarvitse herätä viiden jälkeen. Tuleva työmatkani on niin lyhyt, että voin käydä töissä kävellen tai pyörällä. Iltaisin ei siis jatkossa enää erikseen ole pakko lähteä lenkille.

Myönnän, että myös kielipolitiikka on toiveeni takana. Pietarsaari on enemmän ruotsinkielinen kunta ja siellä on vaikea tulla toimeen ilman sujuvaa ruotsinkielentaitoa. Alussa kielenoppiminen oli minulle suurin työmotivaattori. Rantaruotsi oli minulle ihan outoa. Nyt kun sitä viisi vuotta harjoiteltuani joten kuten osaan, on työstä kadonnut motivaatio. Odotan, että pääsen taas tekemään töitä omalla äidinkielelläni niin, ettei minun tarvitse arvuutella tuliko viestini ymmärretyksi.

Uudesta ei voi olla ihan varma. Aina voi tulla yllätyksiä. Olen sanonut itseni irti vanhasta, mutta luulen, että jos uusi ei tunnu omalta, kotikaupungissani löytyy muuta työtä kokeneelle sairaanhoitajalle.

Hirvittää, jännittää ja pelottaa! Mutta jos ei uskalla, jää pyörimään kierteeseen jossa tyytymättömyys ja katkeruus vain kasvavat. Uutta päin, sanoo tämäkin mummo lumessa!

Elämänmuutos, Elämäntapamuutos, Ruoka

Lähtikö lapasesta

Ikinuoren naisen pienet ilot

Uniongelmien myötä elämä tuntuu levinneen käsiin. Olen koko ajan väsynyt ja tunnistan kuinka sen esiintuoma ahdistus syötättää. Koko ajan tekee mieli ”herkkuhiilareita”. Mun hyväksi todettu ruokailurytmi on lentänyt taivaan tuuliin. Runsas liikunta, josta on tullut tapa, on onneksi pelastanut mut suuremmilta tuhoilta.

Reilu jäätelöannos kruunaamaan hampurilaisaterian

Tämän vuoden loppukesä ja syksy on otettava oppimisen paikkana, sen sijaan, että masentuisin ja hylkäisin koko elämänmuutosprosessini toimimattomana. Olen suurimman osan elämästäni syönyt väärin! Luulinko tosiaan, että oppisin uuden tavan toimia kertaheitolla? Mitään ei vielä ole menetetty. Minähän osasin tehdä oikeita valintoja ja voin jo todella loistavasti.

Mitä siis olen viime kuukausista oppinut? Tärkein asia on että olen tunnesyöjä. Olen aina kieltänyt tuon tosiasian, ehkä siksi etten ole ymmärtänyt mitä se oikeastaan on. Nyt näen selvästi kuinka jatkuva väsymys aiheuttaa minussa ahdistusta. Yritän lieventää ahdistusta syömällä jotain hyvää. Kun voin hyvin, mielitekoja ei ole, tai ainakin saan pidettyä ne kurissa.

Viinerikahvit reissussa

Tehdessäni bucket list:ia muutama viikko sitten, sain kirjattua ylös tavoitteeksi syödä tyylikkäästi kauniita ruoka annoksia. Vaikka päätin unohtaa koko hemmetin listan tekemisen turhana, jäi tuo edellä mainittu lause elämään jonnekin aivoni sopukkaan. Oivalsin, että voisi olla viisautta opetella syömään säännöllisemmin ja hieman pienempiä annoksia. Tässä kaikessa auttaisi ruokailutilanteen rauhoittaminen. Minulla on tapana syödä lähes hotkimalla, aivan kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään. Voisin harjoitella haarukan tai lusikan laskemista kädestä välillä ja opetella pureskelemaan ruokani kunnolla. Tästä kaikesta olisi apua ruuansulatuksellekin.

Kahvin juominen ilman pullaa – uhka vai mahdollisuus?

Oletin ahdistuvani näistä huomioista, mutta yllättäen olenkin innostunut ja täynnä energiaa. Mä osaan syödä oikein, palaan siihen tapaan toimia millä voin hyvin. Kuten joku viisas on joskus todennut, elämä on muutosta! Edessä on siis muutosta ruokailutavoissani, olenhan jo huomannut liikunnan kohdalla, että asioita joista saa iloa, tekee mielellään. Onnekseni mä rakastan ruokaa ja ruuanlaittoa, joten siihen paneutuminen tulee varmasti tuomaan paljon iloa elämääni. Koska tein isoja muutoksia jo pari vuotta sitten, tapani tarvitsevat oikeastaan vain hienosäätöä.

Itseleivotun hapanjuurileivän syöminen on pakko lopettaa. En kykene hillitsemään itseäni sen kanssa.

Eilen olen siis palannut omaan ihanaan normiarkeeni. Merkitsen ruokapäiväkirjaan jokaisen syömäni ruuanpalan ja palasin pitämään kaksi paastopäivää viikossa, koska se pitää aineenvaihduntani vauhdissa. Tämä tuntuu nyt helpommalla, koska ei tarvitse miettiä liikuntaa, kun se on jo lähes automaattinen toiminta ja keho vaatii sitä. Sovimme muuten mieheni kanssa elämäni ensimmäisestä suklaattomasta joulusta. Kai se joulu tullenee ilman suklaarasiaakin!

Aktiivinen elämäntapa, Elämänrytmi

Bucket list

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin koko viime viikon kotona kipeän, ylirasittuneen polveni vuoksi. Vietin paljon aikaa yksin, enkä totaalilepoon määrättynä kyennyt liikkumaan kovin paljoa. Oli siis aikaa tehdä ajatustyötä.

Kuulun siihen ihmislajiin, jonka ajatukset laukkaavat normaalistikin äänennopeudella, mutta kun kroppa oli pakotettu lepoon, tuntui että ajatukset liikkuvat tahdilla äänenopeus potenssiin sata. Olen viime aikoina käsitellyt elettyä elämääni, ahdistunut ja murehtinut valintojani ja tekemisiäni sekä katunut tekemättä jättämiä juttuja. Tarpeeksi ahdistuttuani päätin kuitenkin keskittyä tulevaan. Mennyttä en voi muuttaa, mutta haluan muovata tulevasta mahdollisimman hyvän.

Jostain internetin ihmeellisestä maailmasta silmiini oli osunut ajatus ”bucket list”in tekemisestä. Luin ”ämpärilistasta” suurella mielenkiinnolla. Listan idea on kirjata ylös asioita, joita vielä haluaa tehdä ennen kuolemaa. Muistin joskus lukeneeni jostain naistenlehdestä Paola Suhosen ”bucket listista”. Hän oli kovin innoissaan listasta ja kertoi sen innostaneen häntä aktivoitumaan oman elämänsä laajentamisesta ja värittämisessä kokonaan uusilla väreillä.

Innostuin valtavasti ja kaivoin blingbling-vihkoni (kiiltäväpintainen tavallinen muistikirja) esiin ja kirjasin ensiksi 44 kohtaa, joihin ajattelin kirjoittaa asioita, joita elämässäni vielä haluan tehdä. Olin aivan touhuissani asian kanssa ja ajattelin sen avaavan minulle aivan uusia ovia.

Kolme päivää myöhemmin olen aivan turhautunut ja ahdistunut koko hiivatin ämpärilistasta! Olen saanut kirjattua siihen nyt valtavan ajatustyön tuloksena kuusi erillistä kohtaa. Kaikki ovat aivan älyttömiä, kuten: syön tyylikkäästi pieniä ruoka-annoksia!

Miksi mä aina haksahdan tällaisiin ”tee näin niin elämäsi paranee”-juttuihin? Kuinka vaikeaa voi olla antaa vain mennä ja kuunnella hetkessä omaa intuitiotaan? Kyllä saa ämpärilistat nyt mun puolesta olla!