Elämänmuutos, Elämäntapamuutos, Ruoka

Lähtikö lapasesta

Uniongelmien myötä elämä tuntuu levinneen käsiin. Olen koko ajan väsynyt ja tunnistan kuinka sen esiintuoma ahdistus syötättää. Koko ajan tekee mieli ”herkkuhiilareita”. Mun hyväksi todettu ruokailurytmi on lentänyt taivaan tuuliin. Runsas liikunta, josta on tullut tapa, on onneksi pelastanut mut suuremmilta tuhoilta.

Tämän vuoden loppukesä ja syksy on otettava oppimisen paikkana, sen sijaan, että masentuisin ja hylkäisin koko elämänmuutosprosessini toimimattomana. Olen suurimman osan elämästäni syönyt väärin! Luulinko tosiaan, että oppisin uuden tavan toimia kertaheitolla? Mitään ei vielä ole menetetty. Minähän osasin tehdä oikeita valintoja ja voin jo todella loistavasti.

Mitä siis olen viime kuukausista oppinut? Tärkein asia on että olen tunnesyöjä. Olen aina kieltänyt tuon tosiasian, ehkä siksi etten ole ymmärtänyt mitä se oikeastaan on. Nyt näen selvästi kuinka jatkuva väsymys aiheuttaa minussa ahdistusta. Yritän lieventää ahdistusta syömällä jotain hyvää. Kun voin hyvin, mielitekoja ei ole, tai ainakin saan pidettyä ne kurissa.

Tehdessäni bucket list:ia muutama viikko sitten, sain kirjattua ylös tavoitteeksi syödä tyylikkäästi kauniita ruoka annoksia. Vaikka päätin unohtaa koko hemmetin listan tekemisen turhana, jäi tuo edellä mainittu lause elämään jonnekin aivoni sopukkaan. Oivalsin, että voisi olla viisautta opetella syömään säännöllisemmin ja hieman pienempiä annoksia. Tässä kaikessa auttaisi ruokailutilanteen rauhoittaminen. Minulla on tapana syödä lähes hotkimalla, aivan kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään. Voisin harjoitella haarukan tai lusikan laskemista kädestä välillä ja opetella pureskelemaan ruokani kunnolla. Tästä kaikesta olisi apua ruuansulatuksellekin.

Oletin ahdistuvani näistä huomioista, mutta yllättäen olenkin innostunut ja täynnä energiaa. Mä osaan syödä oikein, palaan siihen tapaan toimia millä voin hyvin. Kuten joku viisas on joskus todennut, elämä on muutosta! Edessä on siis muutosta ruokailutavoissani, olenhan jo huomannut liikunnan kohdalla, että asioita joista saa iloa, tekee mielellään. Onnekseni mä rakastan ruokaa ja ruuanlaittoa, joten siihen paneutuminen tulee varmasti tuomaan paljon iloa elämääni. Koska tein isoja muutoksia jo pari vuotta sitten, tapani tarvitsevat oikeastaan vain hienosäätöä.

Eilen olen siis palannut omaan ihanaan normiarkeeni. Merkitsen ruokapäiväkirjaan jokaisen syömäni ruuanpalan ja palasin pitämään kaksi paastopäivää viikossa, koska se pitää aineenvaihduntani vauhdissa. Tämä tuntuu nyt helpommalla, koska ei tarvitse miettiä liikuntaa, kun se on jo lähes automaattinen toiminta ja keho vaatii sitä. Sovimme muuten mieheni kanssa elämäni ensimmäisestä suklaattomasta joulusta. Kai se joulu tullenee ilman suklaarasiaakin!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Uniongelmat

Mä nukuin ennen tosi hyvin! Ehkä jopa liiankin hyvin. Nukkuminen oli helppoa. Sen kun vain heittäytyi selälleen ja uni tuli heti.

Mun uniongelmat alkoivat muutama vuosi sitten. Ensin tuli parikymmentä senttinen myooma, joka painoi virtsarakkoon ja piti hereillä. Se leikattiin pois, kuten koko kohtu. Jonkin aikaa meni hyvin ja unirytmi normalisoitui.

Vähän reilu vuosi sitten alkoi taas rakko kuljettaa vessassa turhan monta kertaa yössä. Valitin asiasta työterveyslääkärille, jonka ohje oli juoda vähemmän vettä illalla. Ei se auttanut! Varasin ajan naistentautienlääkärille terveyskeskukseen. Hän tutki kunnolla ja totesi, että minulla on gynekologinen laskeuma. Yölliset heräilyt ja vessareissun saivat selityksen.

Nyt odotan aikaa leikkaukseen. Lääkäri oli laittanut kiireellisyysluokitukseksi 1-3kk. Soitin asiasta Soiten hoidonvaraajalle ja hän kertoi jonon olevan 6 kuukautta koronan takia. Joudun siis elämään tämän asian kanssa vielä joulun yli. Pahinta on, että lääkäri sanoi, etten saisi pidättää, vaan vessassa pitää käydä, kun tuntuu siltä. Laskeuman takia rakkoon jää reilu 300ml residuaalivirtsaa, joten jatkuvien pissatulehduksien vaara on todellinen.

Uniongelmat ovat siis arkeani. On öitä jolloin nukun suhteellisen hyvin ja vessatarve herättää vain kolme kertaa yöllä. Sitten on niitä öitä, jolloin ylös on noustava 6-8 kertaa. Työterveyslääkäri kirjoitti nukahtamislääkettä. Kokeilin sitä kyllä, mutta eihän se varsinaiseen vaivaan mitään auta, joten lopetin sen. Miksi syödä jotain lääkettä, jolle ei ole tarvetta tai joka ei auta?

Uniongelmat ovat tuoneet mukanaan jatkuvan päänsäryn ja aivosumun. Käyn koko ajan ”hitaalla” ja rektiokyky on selvästi laskenut sekä kiihtyvyyteni nollasta sataan on sekunnin sadasosissa . Pienetkin elämän ylämäet ja pettymykset nostavat elämää suuremman ahdistuksen tai saavat minut raivon partaalle. Meni kauan ennen kuin tajusin huonojen unien ja oireiden korrelaation.

Ennen omia univaikeuksiani en ymmärtänyt miten suuri vaikutus unella on ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tosi sairaanhoitajana tiedän, että nukkuminen on tärkeää, mutta silti en ollut todella oivaltanut miten valtavasti ne vaikuttavat jokaiseen elämänalueeseen. Ilman kunnollista yöunta ihminen käyttäytyy kuin humalainen ja se voi olla vaarallista.

Tästä tuli nyt tavallista henkilökohtaisempi avautuminen arasta aiheesta. Asia on kuitenkin tärkeä ja ilmeisesti vaiva on aika tavallinen keski-ikäisillä naisilla, joten minusta tuntui tarpeelliseksi ottaa asia esille.

Ikävänkin vaivan kanssa voi elää, kun on armollinen eikä vaadi itseltään liikaa!

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Raahe, Matti Lapistön Taidepuisto ja Rengintupa

Minilomamme jatkuu. Jätimme aamulla Kalajoen taaksemme. Rantakalla oli meistä oikein hyvä paikka olla yötä. Pieni siisti huone, jossa oli erittäin hyvät sängyt ja maisemaa, joka ikkunasta avautui, ei kyllä voita mikään! Aamiainen Rantakallassa oli hotellien perussettiä pekoneineen sun muine lisäkkeineen. Ainoana miinuksena meistä oli aika kehnot huoneiden ovet, joiden sulkemisesta kuului melkoinen ääni. Se häiritsi hieman illalla, kun kaikki eivät osaa huomioida muita hotelleissa asuvia, vaan nyhtävät oviansa kiinni kuin Ladan ovia.

Aamupalaa syödessämme tsekkasimme ulkona olevan kelin. Ei tuullut ehkä ihan niin navakasti kuin eilen ja vesisadekin oli laantunut vaimeammaksi mutta jatkuvaksi ripotteluksi. Ei siis vieläkään tulisi frisbeegolf päivää. Meinasi ensin masennus iskeä: otettiinko frisbeet turhaan mukaan? Jostain sain kuitenkin kaivettua palasen positiivisuutta ja ehdotin Hanille, josko käytäisiin vanhemmillani kahvilla. Hänestä ajatus oli hyvä. Ensimmäinen ajatus johti seuraavaan älynväläykseen: päätimme varata Raahen majoituspaikkamme toiseksikin yöksi! Onneksi varaaminen onnistui, joten nyt yövymme Rengintuvassa kaksi yötä.

Äidillä olisi ollut lounasta tarjolla, mutta massumme olivat vielä niin täynnä Rantakallan aamiaispöytien jäljiltä, että tyydyimme kahviin. Veljeni käväisi myös tervehtimässä vanhempiemme ja häneltä saimme monta hyvää vinkkiä Raahen lomallemme, nyt kun frisbee ei sateessa innosta.

Sekä veljeni että isäni suosittelivat Mikonkaria ja Matti Lepistön Taidepuistoa Mansikkakarintien varressa. Hyvillä mielin ja uudelleen, sateesta ja kylmästä huolimatta, innostuneena lähdimme ajelemaan kohti Raahea. Koska minulla oli selvä kuva missä Mikonkari sijaitsee, päätin ajaa ensin sinne. Siellä on mm Pattijoen kalasatama ja Lohenpyrstön, näin kokemattoman leiriytyjän silmään aika upean näköinen, leirintäalue. Yritimme ulkoilla, mutta avomeren rannassa, kun vettä vihmoi ja tuuli reippaasti, tuntui meistä molemmista ilma niin kylmältä, ettei se oikein innostanut. Olimme varustautuneet vähän leudompaan keliin!

Mikonkarista ajelimme edesmenneen itetaiteilija Matti Lepistön Taidepuistoon Mansikkakarintielle. Minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä siitä mitä odottaa. Yllätyin positiivisesti! Mies on ollut lahjakas ja hänellä on ollut vilkas mielikuvitus. Kuulin, että puistoa olisi tarjottu Raahen kaupungin ylläpidettäväksi. En tiedä kuinka asia on edennyt, mutta toivon, että kaupunki haluaa ottaa suojelukseensa näin lahjakkaan taiteilijan perinnön! Vaikka ite-taide ei ole erityisen kovassa huudossa, ovat nämä varsinaista taidekoulutusta vaille jääneet taiteilijat usein äärettömän lahjakkaita ja intohimoisia taiteentekijöitä, joiden töitä ei kannattaisi väheksyä.

Taiteen jälkeen olikin nälkä. Kävimme syömässä hyvin pienessä, mutta äärettömän maukkaassa pienessä thai-buffetissa. Paikan nimi on Siang Khaen ja se sijaitsee Fellmanin Puistokadulla. Jos etsit joskus ruokapaikkaa Raahesta, saa tämä pieni kulmakuppila meiltä erittäin lämpimät suositukset. Edullista, tuoretta ja maukasta ruokaa!

Ruuan jälkeen oli aika lähteä etsimään majoituspaikkamme Rengintupaa. Etsimistä hidasti hieman se tosiasia, että Raahessa on paljon yksisuuntaisia katuja. Rengintupa löytyi kuitenkin sitten loppupeleissä vähän vahingossa. Halusin tarkistaa mitä sisäpihalla on, kun karttaohjelma neuvoi alueen mistä etsiä, ja ajoin autoni suoraa tuvan pihaan. Ulkoa rakennus näyttää vain vajalta, mutta sisältä se on ihana vanha romanttinen asumus moderneine kylpyhuoneineen.

Tässä on kiva viettää pari vuorokautta. Rakennuksen sijainti on loistava, tästä on helppo lähteä niin Raahen fribakentälle kuin kaupungille kävelylle..

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Matkakertomus

Miniloma Kalajoella

Pääsin aamulla viimeisestä yövuorosta, joita tällä kertaa oli ”vain” kaksi. Ajoin kotiin sateessa nappikuulokket korvilla kuunnellen Elly Griffithsin ensimmäistä Ruth Galloway mysteeriä täynnä tyytyväistä odotusta.

Hani tekee töitä kehitysvammaisten parissa, joten heillä on tänä vuonna syyslomaviikolla maanantai ja tiistai vapaata. Yllättäen minullakin oli siinä yövuoron jälkeen vapaata, joten olimme varanneet pienen miniloman Kalajoelle ja Raaheen arkea piristämään. Kotiin yövuorosta ajellessa mietin siis, että nukun muutaman tunnin ja sitten lähtisimme ansaitulle lomalle.

Olimme suunnitelleet heittelevämme frisbeetä, 9 väyläisen Aronpuiston radan Kalajoella, heti lauantai-iltapäivänä. Suunnitelmiin tuli muutos, koska länsi-rannikolla satoi koko päivän ja tuuli niin että puut niiailivat nöyrinä. Frisbeegolf saisi siis odottaa ainakin tuulen laantumista.

Ajelimme kuitenkin ensin Kalajoelle päästyämme suoraa tarkistamaan missä Särkkäinportin frisbeegolf-rata sijaitsee. Se löytyi ja maasto näytti kivalta! Nyt pitää sitten vain odotella, että tuuli laantuisi huomiseksi!

Fribaradalta käänsin auton nokan kohti Hiekkasärkkien uutta ostoskeskusta Loistoa, koska ulkoilu tuossa koiranilmassa ei yövuorojen jälkeen innostanut. Ostari oli mielestäni aika tyhjä! Siellä oli vain muutama ”pakollinen” hampurilaisravintola ja vaatekauppa, joka myy mm meidän molempien suosikkivaatemerkkiä SuperDry:ta. Myyjä kertoi, että hänellä on tällä hetkellä paljon isoja tarjouksia. Mahtaako tarjouksiin olla syynä syksyn muuttuminen kylmemmäksi ja talven lähestyminen?

Mieheni on hoikistunut kesän aikana silminnähden ja hän löysikin yllättäen liikkeestä itselleen pari kivaa pitkähihaista yläosaa ja uudet collegehousut. Vaatteiden hinta ei päätä huimannut. Itsekin rikoin ostolakkoni tavanomaisista vaatekaupoista ja ostin itselleni SuperDryn hupparin puolella normaalihinnasta.

Shoppailun jälkeen alkoi ollakin jo nälkä. Ajoimme ensin Särkillä olevaan Sandy Keltiin. Siellä oli lauantai-iltapäivällä jo täysi meno päällä ja oluthanat suhisivat. Istuin ovensuupöydässä muutaman minuutin ja iski pakokauhu. Tänne en halua jäädä! Onneksi Hani oli samaa mieltä ja niin ajelimme Kalajoen keskustaan. Söimme sitten niin ikään täydessä Ravintola Mamma Leonessa. Minä söin kana-vuohenjuusto hampurilaisen ja Hani Quattro Stagioni pizzan. Kanahampurilainen oli oikein maukas! Sen välissä oli vuohenjuuston lisäksi pikkelöityä sipulia, rucolaa ja paholaisenhilloa, jossa maistuu kunnolla paholainen eli chili.

Siinäpä se eka minilomapäivä. Loppuilta menee rauhoittuessa ja levätessä: yövuorot vaativat veronsa. Ehkä vahdimme telkkaria, ehkä luemme. Mukavaa tämä tämmöinen elämä, kun ei ole PAKKO tehdä mitään!

Elämänrytmi, Muutos

Viidenkympinkriisi

Voiko viidenkympin kriisi tulla 56-vuotiaana? Aivan sama! Mulla se on ihan selvästi menossa.

Huomaan kyseenalaistavani kaiken jo oppimani ja miettiväni tässäkö kaikki nyt sitten oli. Yritän muistella ovatko nämä ajatukset ja asenteet omiani vai onko joku sanonut tai opettanut ne minulle.

Elettyä elämää takana on reippaasti ja luoja tietää, että olen elänyt. Olen nähnyt maailmaa, ihastuttanut ja vihastuttanut valinnoillani. Olen tavannut paljon ihmisiä, joista suurin osa on mennyttä elämää. Harva on koskettanut niin paljon, että olen halunnut heidän jäävän pysyväksi osaksi elämääni. Pitkään tunsin syyllisyyttä siitä, etten osaa solmia pidempiaikaisia ihmissuhteita. Vasta oikeat ihmiset ympärille löydettyäni olen tajunnut, että olen introvertti, enkä viihdy sellaisten ihmisten seurassa, joihin en saa syvällistä kosketusta.

Vanheneminen alkaa näkyä, keho ei enää ”taivu” ihan samaan kuin ennen. On aika päästää irti vertailusta. Lehtien ja somen upea kroppaiset naiset ovat nuoria ja ah, niin kauniita! Mutta minä olen minä! Olen 56-vuotias keski-ikäinen nainen, jonka juuret ovat syvällä Suomen suossa. Hyvä niin!

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi lauloi. On aika hyväksyä faktat ja jatkaa niiden pohjalta eteenpäin. En ole julkkis, enkä kultalusikka suussa syntynyt naispuolinen Hannu Hanhi, mutta miksi minun tarvitsisikaan olla? Elämä on kaiken kaikkiaan kohdellut minua suhteellisen hyvin. Olen saanut oman osani tragediaa, komediaa ja draamaa. Olen elänyt päiviä, jotka haluaisin mieluiten unohtaa ja päiviä, joita en halua ikinä unohtaa!

Olen elämänvaiheessa, jossa tunnen tarvetta jättää repustani turhat taakat matkan varrelle. En halua esimerkiksi kantaa mukanani tätä syyllisyyttä omasta epätäydellisyydestäni. Maailmassa ei ole ainoatakaan täydellistä ihmistä, joten en minäkään sellainen voi olla. Täydellisyyteen pyrkiminen on vaikuttanut hyvin paljon elämääni ja valintoihin, joita olen tehnyt. Sanoisin jopa että liiankin paljon! Perfektionismi on usein syönyt ilon elämästäni.

Voisin ajatella, että keski-iässä suuri osa elämääni on ohi. Valitsen kuitenkin vaihtoehtoisen ajattelutavan. Keski-iässä voi jättää turhan taakseen ja jatkaa matkaa, jota vielä on reilusti edessä, keventyneenä.

Aktiivinen elämäntapa, Elämänrytmi

Bucket list

Olin koko viime viikon kotona kipeän, ylirasittuneen polveni vuoksi. Vietin paljon aikaa yksin, enkä totaalilepoon määrättynä kyennyt liikkumaan kovin paljoa. Oli siis aikaa tehdä ajatustyötä.

Kuulun siihen ihmislajiin, jonka ajatukset laukkaavat normaalistikin äänennopeudella, mutta kun kroppa oli pakotettu lepoon, tuntui että ajatukset liikkuvat tahdilla äänenopeus potenssiin sata. Olen viime aikoina käsitellyt elettyä elämääni, ahdistunut ja murehtinut valintojani ja tekemisiäni sekä katunut tekemättä jättämiä juttuja. Tarpeeksi ahdistuttuani päätin kuitenkin keskittyä tulevaan. Mennyttä en voi muuttaa, mutta haluan muovata tulevasta mahdollisimman hyvän.

Jostain internetin ihmeellisestä maailmasta silmiini oli osunut ajatus ”bucket list”in tekemisestä. Luin ”ämpärilistasta” suurella mielenkiinnolla. Listan idea on kirjata ylös asioita, joita vielä haluaa tehdä ennen kuolemaa. Muistin joskus lukeneeni jostain naistenlehdestä Paola Suhosen ”bucket listista”. Hän oli kovin innoissaan listasta ja kertoi sen innostaneen häntä aktivoitumaan oman elämänsä laajentamisesta ja värittämisessä kokonaan uusilla väreillä.

Innostuin valtavasti ja kaivoin blingbling-vihkoni (kiiltäväpintainen tavallinen muistikirja) esiin ja kirjasin ensiksi 44 kohtaa, joihin ajattelin kirjoittaa asioita, joita elämässäni vielä haluan tehdä. Olin aivan touhuissani asian kanssa ja ajattelin sen avaavan minulle aivan uusia ovia.

Kolme päivää myöhemmin olen aivan turhautunut ja ahdistunut koko hiivatin ämpärilistasta! Olen saanut kirjattua siihen nyt valtavan ajatustyön tuloksena kuusi erillistä kohtaa. Kaikki ovat aivan älyttömiä, kuten: syön tyylikkäästi pieniä ruoka-annoksia!

Miksi mä aina haksahdan tällaisiin ”tee näin niin elämäsi paranee”-juttuihin? Kuinka vaikeaa voi olla antaa vain mennä ja kuunnella hetkessä omaa intuitiotaan? Kyllä saa ämpärilistat nyt mun puolesta olla!

Aktiivinen elämäntapa

Urheiluvamma

Mä en vieläkään voi uskoa, että mulla on urheiluvamma! Miten voi olla mahdollista, että mulla, aina liikuntaa karsastaneella ihmisellä, on rasitusvamma polvessa?

Toissa viikolla heittelimme frisbeetä lähes joka päivä, parhaina päivinä 2-3 rataa. Se oli minusta hauskaa, enkä mieltänyt sitä rasittavaksi, vaikka väsynyt iltaisin olinkin. Polarin älykelloni ”huuti” punaisella lähes viikon, varoitellen ylirasituksesta ja suositteli taukoa. Koska frisbeegolf on niin älyttömän kivaa, en kiinnittänyt varoituksiin huomiota.

Vasta viikko sitten huomioin, etten kykene istumaan polvien päällä, eikä vasen polvi taivu kunnolla. Mieheni huomasi, että polvi on turvoksissa. Koska se ei vielä ollut kovin kipeä, ajattelin, että se paranee omia aikojaan. Loppu viikosta polvi alkoi olla iltaisin kipeä ja viikonloppuna kipua oli jo vähäisestä rasituksesta ja hiukankin väärässä asennossa.

Maanantaina soitin työterveyteen ja sain yllättäen reilun tunnin päähän peruutusajan omalle lääkärilleni. Hän näki jo huoneeseen nilkuttaessani, että en kävele oikein. Hän katsoi polveni ja sanoi siinä olevan nestettä, minkä jo tiesinkin, kun se oli niin turvoksissa eikä taipunut kunnolla. Sain ohjeeksi muutaman päivän totaalilepoa ja Burana-kuurin. Jos polvi ei olisi parempi viikon loppuun mennessä, hän käski palata, että hän voi punkteerata nesteen polvesta.

Lääkäri sanoi, että olen rasittanut polveani liikaa. Neste polvessa tekee jalasta huteran, joten sen kanssa pitää kuulemma olla varovainen. Frisbeegolfin hän sanoi olevan erittäin hyvää liikuntaa, koska siinä tulee samalla myös kehon kiertoliike ja hän kehoitti jatkamaan sitä lepotauon jälkeen.

Kolme päivää olen nyt vetelehtinyt kotona. Olen jo järjestellyt kaikki pyykit, lukenut kaikki lukemattomat lehdet etsien niistä mielenkiintoiset reseptit ja kuunnellut äänikirjaa. Liikunnanhimo alkaa pikkuhiljaa poltella! Polvi oli kuitenkin niin ikävän tuntuinen, että lepo tuli tarpeeseen.

Ikävät asiat tulevat opettamaan uutta. Enää en laiminlyö lepoa! Liikunta on kyllä tärkeää, mutta lepo on ihan yhtä tärkeää.

Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Tavoitteeni syksylle 2021

Mulla on ollut tapana tehdä itselleni pieniä tavoitteita uudelle alkavalle vuodelle ja pienempiä, ikään kuin välitavoitteita syksyllä. Nämä eivät ole uuden vuoden lupauksia tai mitään kiveen kirjoitettuja tavoitteita, vaan ajatuksia siitä, mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa.

Tänä syksynä haluaisin tärkeimpänä tavoitteenani saada ruokavaliooni jonkinlaista ryhtiä. Mä syön oikeita ruokia ja määriä, mutta haluaisin oppia syömään säännöllisemmin. Usein syön kunnon aamupalan ja pihtaan minimi ruokamäärällä päivän, syöden sitten illalla täyteen koko päivän tavoitekalorimäärän. Äärettömän tyhmä tapa! Tavoitteenani onkin siis opetella syömään kunnon aamupalan, reilu lounas ja kevyt illallinen. Miten se kuulostaakin niin helpolta! Kun tähän yhtälöön lisätään kolmivuorotyö yövuoroineen, on edessä kuitenkin jo korkeampaa matematiikkaa.

Joka ainoassa vuosi-/kausitavoitelistassani olen maininnut liikunnan tavalla tai toisella. Tänä syksynä taidan jättää sen omaan arvoonsa. En tarkoita, ettenkö liikkuisi kuten ennenkin, mutta sen lisääminen tavoitteisiin on turhaa, liikun joka tapauksessa muutenkin. Liikunnasta on tullut tapa, jota ilman ei voi olla, kun olen löytänyt lajit, joita rakastan!

Tärkeäksi tavoitteeksi syksylle asetan syksyisin pimeän tullessa hiipivän alakulon torjunnan. Kärsin loppusyksyisin valon puutteesta ja se synkentää mielen. Silloin on helppo jäädä sisälle ja syödä kaksin käsin hiilihydraattihöttöä. Näin ei ole käynyt viimeisenä kahtena syksynä, kun olen pitänyt kiinni siitä, että ulkoinen useampana päivänä viikossa. Liikunnan tavoitteissani korvaakin tänä syksynä säännöllinen ulkoilu, joka torjuu kaamosmasennusta!

En halua viedä liikkumista överiksi, joten haluan tänä syksynä pitää yhden, tarvittaessa kaksikin, villasukkapäivää viikossa. Niinä viikkoina, kun liikunta on tavallista raskaampaa, haluaisin pitää parikin täydellistä lepopäivää. Normiviikoilla, kun ohjelmassa on tavallista kävelyä, riittää yksi ”en-tee-mitään”-päivä. Lepo on yhtä tärkeää kuin liikunta, joten riittävä lepo tavoitteena on mielestäni hyvä syyskauden tavoite

Olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja huomaan miten paljon olen kaivannut sitä! Elämä on ollut jonkin aikaa koronankin takia hyvin rajattua ja köyhää. Elämä sisällöttömyyden takia kirjoittaminen on ollut ”jäissä”, ja tuntuu, että ei ole oikein ollut keinoja tuulettaa ajatuksiani. Tämän takia haluan palauttaa Julia Cameronin ideoimat ”taiteilija-treffit” takaisin elämääni. ”Taiteilija-treffeillä” tarkoitetaan inspiraatiota tuovien tapahtumien lisääminen joka viikko elämään. Ne voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi kirpputorilla tai uudessa paikassa lenkillä käyminen tai isompia, kuten matka johonkin uuteen kohteeseen. Eli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa, joka inspiroi omaa luovuutta. Haluan siis tänä syksynä palata tekemään näitä innostavia ”treffejä” auttaakseni itseäni kirjoittamaan enemmän ja luovemmin.

Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä haluan lisätä syksyn tavoitteisiin mahdollisimman monen mukavan ja inspiroivan kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen. Lukemisen arvoisten kirjojen listani on jo varmasti kilometrien mittainen, joten haluan syksyn aikana lukea ja kuunnella mahdollisimman monta eri tyylistä kirjaa. Työkaverini Ulf sujauttelee minulle tämän tästä lappusia, joissa on hänen vasta näkemiensä katsomisen arvoisten elokuvien nimiä, joten elokuvalistakin on jo aika pitkä. Kirjat ja elokuvat toimivat myös ”taiteilija-treffeinä”, etenkin jos saisi vielä hilattua itsenä elokuvateatteriin! ”Oikeassa teatterissa” käynnit ovat myös joka ainoalla, niin tälläkin tavoitelistallani.

Odotan mielenkiintoista ja antoisaa syksyä!

Elämänrytmi

Kati ja Aila in memoriam

Minulta on pienen ajan sisällä kuollut kaksi pitkäaikaista ystävää. Näillä molemmilla itseäni jonkin verran vanhemmalla upealla naisella on ollut suuri merkitys elämässäni.

Katin tapasin, kun asuin vielä Lumijoella. Hän oli ollut toisen ystäväni Kaisan työkaveri Limingan terveyskeskuksessa ja tutustuin häneen sitä kautta. Kati oli syntynyt vuonna 1935 erittäin suuren talon tyttäreksi. Hän oli tehnyt elämäntyönsä kätilönä ja terveydenhoitajana. Kun tapasimme, hän oli jo jäänyt eläkkeelle. Hän oli opiskellut aromatetapeutiksi ja se oli hänen suosikki ajanvietteensä eläkepäivinä.

Katilla oli tapana viettää talvisin 3 kuukautta Teneriffalla Puerto de la Cruzissa. Kun olimme tutustuneet kunnolla, hän kysyi haluaisinko tulla hänelle kylään, kun hän on siellä. Mietin asiaa jonkin aikaa, sillä myönnän, loma Espanjassa ei kamalasti kiinnostanut. Mulla oli mielikuva varastelevista ja kieroista espanjalaisista. Kyllä mä oonkin ollut joskus avarakatseinen! Hah! Päätin kuitenkin lähteä. Varasin matkan Puerto de la Cruziin helmikuulle. Rakastuin ensisilmäyksellä. Tuntui, kuin olisin tullut kotiin! Vietimme Katin kanssa mukavan viikon ja tutustuin sinä aikana Katin ystävään Ailaan, joka oli Kokkolasta.

Aila oli elämää suurempi nainen monessakin mielessä! Kokkolassa varmaan kaikki tunsivat hänet. Hän pukeutui aina näyttävästi: mustaan, punaiseen ja valkoiseen. Sininen luomiväri ja isot mustat aurinkolasit olivat hänen tavaramerkkejään. Hän oli ollut naimisissa egyptiläisen kanssa, joten hänen sukunimensä ei ollut suomalainen, vaikka hän olikin Karjalasta evakkona saapuneiden vanhempien tytär. Aila oli syntynyt vuonna 1946 Kokkolassa ja elämäntyönsä hän oli tehnyt Tukholman Huddingen sairaalassa sairaalavalokuvaajana.

Kati siis tutustutti minut Ailaan, jota ilman elämäni eron jälkeen Kokkolassa olisi ollut melko tyhjä ja yllätyksetön. Molemmat naiset tulivat elämääni minun heikolla hetkelläni antamaan mallia itsenäisestä ja vahvasta naisesta.Olen heille siitä ikuisesti kiitollinen!

Kati kuoli keväällä pitkään jatkuneen sairastelun päätteeksi. Näin hänet viimeisen kerran pari vuotta sitten, kun vein Ailan hänelle kylään mennessäni itse Kaisalle. Tiesin intuitiivisesti, että kohtaaminen olisi viimeinen ja murehdin Katin menetystä jo tuolloin. Ailan kuolema elokuun lopulla tuli täytenä yllätyksenä. Tiesin, että hän oli ollut sairaalassa saatuaan aivo- ja sydäninfarktit. Hän soitti minulle itse ja kertoi sairastumisestaan. Hänen syntymäpäivänään kesäkuun 26. päivä, soitin hänelle kesälomareissulta onnitellakseni häntä. Hän kertoi olevansa taas sairaalassa. Lupasin mennä katsomaan jossain vaiheessa, kun palaan lomalta. En kerennyt nähdä häntä! Elokuun loppupuolella olin lähdössä yövuoroon, kun mieheni luki Kokkola-lehdestä Ailan kuolinilmoituksen.

Kadun varmaan loppu elämäni, etten käynyt katsomassa ystävääni! Järki sanoo, että en voinut tietää hänen kuolevan. Mutta olin luvannut käydä! En voi käsittää, että eläväinen, ajassa kiinnioleva, suuriääninen ja rakas ystäväni on kuollut!

Vuosi on siis ollut jälleen henkisesti raskas. Ystävien kuolemat tuntuvat kuin olisi menettänyt palan itsestään. Olen kiitollinen sekä Katille ja Ailalle kaikesta mitä heiltä sain. Molemmat olivat suuri sydämisiä ja rakastavia ihmisiä, joiden ystävänä oli hyvä olla. Kiitos yhteisestä matkasta!

Arkipäivän realismia

Suolla kasvanut

Mä oon syntynyt 60-luvun puolivälissä Kuopiossa. Äet on savolaene maalaisnaene ja isä täysverinen pohjoispohjalainen, maalla syntynyt ja kasvanut hänkin. Vaikka synnyin kaupungissa, olin vielä vauvaikäinen, kun vanhempani muuttivat työn perässä isä kotiseudulle Vihantiin. Vihannin Lampinsaaressa oli suuri sinkkikaivos, joka tarvitsi lisää työvoimaa.

Lampinsaari oli, ja lienee edelleen, hyvin erikoinen kylä. Kylä on rakennettu hyllyvälle suolle, malmiesiintymän takia. Kirkonkylälle Vihantiin Lampinsaaresta tulee matkaa 12km. Kun minä vielä olin lapsi, kyläyhteisö oli hyvin tiivis ja kilpailuhenkinen. Urheilukilpailuihin otettiinkin osaa innokkaasti. Hiihto ja jalkapallo olivat hyvin suosittuja. Lentopalloa ja keilausta harrastettiin innokkaasti puulaaki-kilpailuissa.

Jokavuotinen jännitysnäytelmä käytiin toisen kaivoksen kanssa hiihtokilometreistä. Kisaan osallistui jokainen kyläläinen hiihtämällä vapaa-ajallaan niin paljon kuin kynnelle kykeni. Kilometrit merkittiin hiihtoladun varrella olevan lootan vihkoon. Kylän keskustassa oli iso taulu, johon virallinen taho merkitsi tuloksia (= hiihdettyjä kilometrejä) säännöllisin väliajoin kyläläisten riemuksi. Jos oikein muistan Lampinsaari voitti lähes aina.

Urheilu, liikunta ja ulkoilu (marjastus ja sienestys) olivat ehkä ylivoimaisesti suosituimia harrastusmuotoja. Jälkeenpäin näen kyllä selvästi miksi! Joka paikkaan oli pitkä matka, kirkolle kun piti olla oikeaa asiaa, että sinne tuli lähdettyä. Lampinsaaressa oli vielä minun lapsuudessa kaksi kauppaa, pankki, kahvila ja elokuviakin näytettiin joka viikonloppu, joten kirkolle ei oikeastaan ollut asiaa. Luonto oli lähellä ja siinä oli mistä ammentaa.

Vaikka olen kasvanut maalla ja syrjäisessä pikkukylässä, ei meistä lampinsaarelaisista kukaan oikeastaan kokenut olevansa ”maalainen”. Kylä oli rakennettu kuin pieni kaupunki. Asemakaava oli selkeä ja ”kaupunkilaismainen”. Mutta tosiasia oli, että maalla oltiin, suon keskellä ja syrjässä.

Olen monesti irvaillut, että kasva siinä sitten aikuiseksi, kun oman huoneen toisesta ikkunasta näkyy roskapönttö ja toisesta vajan takaa suota reunustava metsä. Irvailua kyllä, mutta ihan totta. Tämä näkymä mulla oli lapsuudenkodin huoneen ikkunoista.

Suo oli hyviin määräävä tekijä arjessa, kun olin kasvuiässä. Se määritteli liikkumisen rajat. Se määritteli erityisen paljon kesän liikkumista, sillä missään muualla maailmassa en ole tavannut niin paljoa sääskiä, kuin suolle rakennetussa kotikylässäni. Lapsuudessani myös käärmeet olivat kylässä jatkuva riesa.

Kasvuiässä en välittänyt suosta, enkä kokenut olevani luontoihminen. Vanhemmat kyllä houkuttelivat, ja joskus pakottivatkin, mukaan marjaan ja sieneen. Mitä vanhemmaksi tulen sitä arvokkaammaksi voimavaraksi luontoyhteys muuttuu! Sieluni lepää luonnossa ja mieli selvittää kuin itsestään omat kotkotuksensa.

Kun aikaa kotikylästä pois muutosta alkaa olla reilu 35 vuotta, ovat suot yllättäen lempipaikkojani Suomen luonnossa. Mikä onkaan ihananampaa, kuin ylittää suo pitkospuita pitkin, sellainen kamera kourassa jossa on makrolinssi! Suon yllätyksellisyys on ihastuttavaa! Pikavilkaisulla näyttää, että suolla ei ole mitään, mutta tarkemmin katsoessa avautuukin silmien eteen varsinainen luonnonihmeiden aarreaitta.

Viimein, 56-vuoden kypsässä iässä, ymmärrän, miten paljon syrjäisessä kylässä luonnon lähellä kasvaminen on vaikuttanut minuun. Suo elää minussa, en saa, enkä haluakaan, sitä pois sielustani!