Elämäntilanne – Sivu 5 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Olen ollut hyvin levoton lapsi, nuori ja aikuinen. Isäni sanoi kerran, että mun elämässä mikään ei ole niin varmaa kuin muutos. Jos pidän jostain tänään, voi olla varma, että vuoden kuluttua tilanne on ihan muuta. On mulla kuitenkin koko elämäni mukana kulkenut itselleni neljä K:ta: kirjat, kirjoittaminen, kuvaaminen ja käsityöt. Nämä kaikki ovat olleet, ja ovat edelleen, mulle todella tärkeitä harrastuksia. Ne rentouttavat ja tuovat arkeen kaivattua kauneutta.

Arjen kauneutta kuvattuna omalla takapihalla

Ystäväni kysyi minulta tovi sitten miksi lomailen aina samoissa paikoissa? Mietin asiaa metsälenkillä. Olin ollut lihava lapsi, josta kasvoi lihava nuori ja aikuinen. Koko elämäni olen koettanut sopeutua joukkoon. Olen yrittänyt miellyttää muita, että minusta pidettäisiin. Toisten miellyttäminen merkitsee usein itsensä unohtamista. Kun seura muuttui, myös käytökseni muuttui. Olin oikea kameleontti, liputin milloin kenenkin värejä. Lapsuuteni oli sosiaalista kaaosta.

Sosiaalinen kameleontti kasvoi aikuiseksi. 21-50-vuotiaana muutin aivan liian monta kertaa. Missään ei ollut hyvä, aina oli joku pielessä. Myös työpaikkoja tuli ja meni. Asuin kaksi vuotta nuoruudessa ulkomailla. Vuoden Sveitsissä ja vuoden Englannin etelärannikolla. Kuljimme paljon ulkomailla ensimmäisen mieheni kanssa. Hänellä oli tovin lähin esimies Lontoossa. Lentokentät tulivat tutuiksi, samoin suuri osa Euroopan pääkaupungeista. Ensimmäinen avioliittoni päättyi osittain oman rauhattomuuteni ja tyytymättömyyden takia. Mikään ei tuntunut enää riittävän, vaikka kaikkea oli ja mahdollisuudet olivat lähes rajattomat.

Elämäni on rauhoittunut vasta viimeisen 6 vuoden aikana. Olen oppinut pakon edessä hyväksymään oman vajavaisuuteni. Perfektionismi olisi ollut tie liian aikaiseen tuhoon. Olen toistanut itselleni: ”keskinkertainen on riittävä. Minä riitän!” Minun ei ole tarvetta enää jatkuvasti tuoda itseäni esille, eikä yrittää olla parempi kuin muut. Olen hyväksynyt että olen ”riittävä” ja ”keskinkertainen” jopa ”huono”, jos jokin kaikesta huolimatta on hauskaa.

Tätä kaikkea pelasin ystäväni kysymykseen, miksi lomailen aina samassa paikassa. Mä on kulkenut paljon, nähnyt paljon ja kokenut liian paljon, että nykyään huomattavasti vähempikin riittää. Mulla ei ole tarvetta, eikä kauheasti enää haluakaan matkustella joka lomalla ulkomaille. En koe, että saan sieltä yhtään sen enempää kuin Suomen Lapista. Kyllä mä todennäköisesti vielä ulkomaanreissuja teen, kun tästä koronasta selvitään. Ihan yhtä mielelläni matkustan silti vaikka viikonloppulomalle Vaasaan. Vähempi ja pienempi riittää! Keskinkertainen on hyvä!

Arkipäivän realismia

Liikuntahaaste

31 heinäkuun, 20217 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Elämäntaparemontiin kuuluu yleensä liikunnan lisääminen. Ihmiselle, joka vihaa liikuntaa se voi olla hyvinkin haasteellista. Olin ensimmäiset noin 50 vuotta yrittänyt vältellä kaikenlaista ylimääräistä aktiivisuutta. En ymmärtänyt miksi ihmiset viitsivät sitä harrastaa.

Aloitin muutokseni vain ruokavalion avulla. Kyllähän niitä tuloksia tuli. Pikkuhiljaa aloin miettiä saisiko nopeammin tuloksia, jos harrastaisin jotain liikuntamuotoa. ”Calories in, calories out”! Sairaanhoitajana tiedän, että päivittäinen aktiivisuus lisää kalorien kulutusta ja voi syödä enemmän. Tiesin myös, että sen lisäksi että lihas painaa enemmän kuin läski, se myös kuluttaa enemmän kaloreita.

Olin työssäni nähnyt monta potilasta, joka ei edes sängystä ylös päässyt heikkojen lihasten takia. Liian moni kieltäytyi fysioterapiasta, vaikka seisominen teki tiukkaa. Nämä havainnot saivat minut mietteliääksi. Kauan asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että vaikka en pidäkään salilla käymisestä, vielä vähemmän pidän ajatuksesta olla vanhus, joka ei omatoimisesti pääse liikkeelle. Totesin, että minusta ei täysin autettava vanhusta tule, jos itse asiaan jotenkin pystyn vaikuttamaan.

Kaikkien näiden mietintöjä jälkeen päätin siis ruokailutapojen muutoksen lisäksi nostaa päivittäisen aktiivisuuden määrää aloittamalla liikunnan harrastamisen. Aloitin helpoimmasta päästä, eli päätin alkaa kävelemään enemmän. Olin jo kerran aiemminkin laihduttanut runsaasti, ja silloin aloitin kävelemisen kävelemällä 15 minuuttia päivässä. Pikku hiljaa aika ja matka pitenivät. Samaa hyväksi havaittua taktiikkaa päätin kokeilla tälläkin kerralla.

Tiesin, että pelkkä kävely ei riittäisi, joten aloin psyykata itseäni kuntosalille, että saisin lihaskuntotreeniä. Lähin kuntosali on parin sadan metrin päässä ja varasin sinne tutustumiskäynnin. Ennen pitkää olinkin salin vakiosiakas. En voi sanoa vieläkään nauttivani, tai edes pitäväni, voimaharjoittelusta. Muistikuva eräästä nuorehkosta fyysisesti huonokuntoisesta ja laiskasta potilaasta auttaa kuitenki jatkamaan käyntejä kuntosalilla

Kävely ja kuntosali olivat tärkeimmät liikuntamuodot ensimmäisenä elämäntaparemonttivuotenani. Ostin kyllä sukset, mutta lunta ei sinä ensimmäisenä talvena ollut juuri lainkaan, joten itse hiihtäminen jäi muutamaan kokeilukertaan.

Joku fiksu on sanonut, että jo yhdellä kahdella lajilla, jotka tuntuvat hyviltä ja joita voi jatkaa lopun elämäni, pääsee pitkälle. Olen samaa mieltä!

Kävely on minusta aliarvostettu liikuntamuoto

Arkipäivän realismia

Elämäntapamuutokseni alkumetrit

25 heinäkuun, 20217 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minun elämäntapojen muutos lähti turhautumisesta jatkuvaan huonoon oloon, väsymykseen ja sairasteluun.

Tiesin, että ruokailutottumukseni olivat täysin pielessä, joten ajattelin, että niistä voisin aloittaa. ”Pitkäkin matka alkaa yhdestä askeleesta!”. Tätä lausetta olin toitottanut asiakkailleni aikoinaan päihdetyötä tehdessäni. Ei muuta kuin maistamaan omaa lääkettä siis ja perusasioiden äärelle.

Ruokavalioni oli periaatteessa ihan hyvä. Söin aiemminkin mm kasviksia ja hedelmiä. Kokonaisuutena dieettini oli monipuolinen, mutta annoskoko oli pielessä. Pielessä oli myös tapani syödä. Olin ns ”märehtijä”, joka söi koko ajan jotain pientä, kuten esim muutaman kinkkupalan tai juustosiivun jääkaapista vesilasillista hakiessa. Kahvia en voinut juoda ilman pullaa, sillä silloin kahvi ei maistunut hyvälle. Suurin syntini oli kuitenki jäätelö, jota kykenin syömään litran kerrallaan. Kykenetkö sinä samaan?

Olin laskeskellut, että väärin syöminen olisi syy pahoinvointiini, joten sen olisi muututtava. Miettiessäni keinoja ruokailutapojeni muuttamiseksi, jouduin pohtimaan syitä syömiseeni ja keinoja kuinka korjaisin tilanteen. Omien heikkouksien tunnistaminen ei ole helppoa eikä miellyttävää, mutta se on tehtävä, jos haluaa pysyvän muutoksen.

Jotkut väittävät, että kalorien laskenta olisi vanhanaikaista ja vain ”ketoilu” olisi tie onneen. Ketoilu ei sopinut minulle. Olen kokeillut sitä ja voin sen aikana äärimmäisen huonosti. Mä uskon väittämään ”calories in, calories out”. Eli syö hieman vähemmän kuin kulutat. Kaloreita olisi siis laskettava, jos halusin pudottaa painoa. Löysin puhelimeeni hyvän appsin, jonka avulla aloin pitää ruokaiväkirjaa. Aika ripeästi havaitsin, että syön liikaa leipää ja että maksamakkarassa on julmasti kaloreita! Maksamakkaravoileipien syömisellä en siis saavuttaisi tavoitettani kovin helposti.

Mä päädyin valitsemaan paaston toiseksi keinoksi vähentää syömiäni kaloreita. Paasto sopii minulle todella hyvin. Otin tavaksi paastota maanantait ja torstait. Paastoan yleensä siten, että syön päivän 500kcal iltapäivällä. Näin saan mahdollisimman pitkän paastojakson, joka rauhoittaa mun elimistöä ja samalla saan sen verran ravintoa iltapäivällä, ettei ole nälkä nukkumaan mennessä. Paastosta tulee hyvä, kevyt olo.

Siinä tärkeimmät keinot mun painon pudotuksessa: kalorien laskenta ja paasto. Toki lisäsin liikuntaa kun, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina!

Arkipäivän realismia

Elämänmuutokseni alku

22 heinäkuun, 20217 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Keväällä 2019 olin kyllästynyt elämääni. Olin jatkuvasti sairas, astma oli pahana ja tulehdusarvoni on oli joka mittauksessa välillä 20-40. Normaali CRP on alle 10. Vihasin liikuntaa, joka toi aina mieleeni syvästi inhoamani koulun liikuntatunnit ja niiden aiheuttaman häpeän tunteen. Olin ollut lihava lapsi, jolle liikuntatunnit olivat olleet jatkuva nöyryytyksen lähde. Ainoat liikuntamuodot jotka saivat minulta hyväksynnän olivat kävely, tanssi ja uiminen.

Olin väsynyt ja turhautunut. Tiesin, että noin 119kg elopainoni oli suurin syy surkeaan tilaani. Olin laihduttanut melko paljon muutama vuosi sitten. Se oli ollut varsinainen kidutuskuuri! Ensimmäiset 10 kiloa pudotin niin sanotulla ”pussiruokadieetillä”. Minun tapauksessani se oli virhe, vaikka lääkäri sitä olikin eräällä tapaamisella ehdottanut. Äärimmäisen tiukan dieetin seurauksena hormoonitasapainoni sai siipeensä ja minulle kehittyi kilpirauhasenvajaatoiminta.

Laihdutin ripeällä tahdilla 35kg, jotka tulivat sitten lähes yhtä ripeästi takaisin. Kyttäsin jokaista syömääni suupala ja pysyttelin noin 1200kcal/päivä. Olin palkannut itselleni personal trainerin. Treenasin paljon. Kävin kuntokeskuksessa parhaimmillaan 6x viikossa. Kysyin itseltäni haluanko syödä näin rajoitetusti ja asua kuntokeskuksessa? Vastaus molempiin kysymyksiin oli ”en halua’, ja niin palasin vanhoihin elämäntapoihin.

Jälkiviisaus on paras viisaus! Söin liian vähän ja olin liian tiukka dieettini suhteen. Rapakuntoisena yritin myös treenata liikaa. Vertailin tuloksiani 30-vuotta nuorempien tuloksiin ja tunsin huonommuutta. Olisi ollut järkevää hellittää hieman, eikä vaan iskeä kokonaan hanskoja tiskiin niinkuin tein.

Lihoin takaisin kaikki pudottamaani kilot, plus muutaman ekstra kilon. Kilpirauhasenvajaatoiminta säikäytti. En halunnut laihduttaa itselleni enempää terveysongelmia. Vannoin etten enää ikinä alkaisi laihdutuskuurille. Tämä olikin vaikea yhtälö, sillä jokaisen lisääntyvän kilon myötä vointini laski laskemistaan.

Keväällä 2019 olin ahdistunut ja huonovointinen. Tuli tunne, että mun on pakko tehdä jonkinlainen korjausliike elämässäni. Tiesin, että ellen keksi keinoja muuttaa elämäntapojani, elämäni jää lyhyeksi. Minun olisi pakko keksiä itselleni sopiva keino pudottaa painoa ja löytää ainakin yksi sellainen liikuntamuoto, jota voisin jatkaa lopun elämääni.

Tässäpä lähtötilanne mun elämänmuutokseen. Olin selkä seinää vasten. Piti valita haluanko elää vai valitsenko nopean tien pois. Mä valitsin elämän!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, kirjoittaminen, Oivallus

Paluu juurille

6 helmikuun, 20186 helmikuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tammikuun aikana olen lukenut paksuja tiiliskiviromaaneita, ja niiden avulla irroittanut itseni todellisuudesta. Aloitin Mika Waltarin Mikael Hakimilla, jonka kuuntelin äänikirjana. Dostojevskin Karamazovin veljekset aloitin heti vuodenvaihteen jälkeen ja nyt olen kolmannessa eli viimeisessä osassa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa. Painavat ja suurikokoiset kirjat ovat rasittaneet käsiäni ja nyt muutaman päivän on ranteitani pakottanut. Eilen ja tänään on ollut aikaa ajatustyölle, koska olen päättänyt hieman lepuuttaa siroja käsiäni.

mde — Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogia

Tilan antaminen omalle ajatuksen flow:lle on nostanut pintaan tuskallisen kysymyksen. Teenkö elämässäni oikeita asioita? Eli annanko aikaa oikeille jutuille. Vastauksen tiedän. Elämäni tärkeimmät asiat ovat jääneet. Ne kolme kovaa K:ta, joista olen ennenkin kirjoittanut, ovat saaneet väistyä hetkeksi syrjään: kirjoittaminen, kuvaaminen ja kutominen. Osittain kolme K:ta on jäänyt sairastamisen takia. Kysymys tänään kuuluikin: sairastanko siksi, että olen viskannut syrjään elämäni tärkeimmät asiat? Voiko ihminen yleensäkin sairastua, jos ei tee itselleen tärkeitä asioita. Eräs maahanmuuttajana maahan tullut opiskelijani sanoi kerran: ” You caucasians are so weak, that even small things make you take sickleave!”

1-DSC_0043

Olen kaivannut valokuvaamista. Kaivannut oikeaa valokuvaamista, oikealla kameralla, omalla Nikonillani. Kaipaan sitä miltä Nikon tuntuu käsissäni, kaipaan sen painoa. Toki olen kuvannut, ottanut tuhansia kännykkäräpsyjä ajattelematta mitä ja milloin kuvia otan. Nikonin kanssa asiaa pitää ajatella, paneutua kuvaamiseen ja antaa aikaa kameralle, mielelle ja sydämelle tehdä yhteistyötä. Sitä olen kaivannut. Olen kaivannut myös kirjoittamista. Sitä kuinka flow vie, kun aloitan naputella tietokoneen näppäimistöä.

1-DSC_0070

En tiedä voiko ihminen sairastua, kun hän toimii omaa sisintään vastaan, tekemällä asioita, jotka sotivat omaa sielunsuunnitelmaa vastaan. Mutta sen tiedän, että aion lepytellä sydäntäni, tehdä itseni tyytyväiseksi ja palata omille juurilleni, tekemään asioita, joista juuri minä nautin. Työ haittaa harrastuksia, mutta silti minulla on halutessani runsaasti aikaa toteuttaa itseäni. Voin valokuvata sekä kirjoittaa tuntojani ja kokemuksiani sekä niistä nousevia tarinoita ja haluan jakaa ne muiden ihmisten kanssa.

Avainsana: Elämäntilanne

Levoton sielu on rauhoittunut

Liikuntahaaste

Elämäntapamuutokseni alkumetrit

Elämänmuutokseni alku

Paluu juurille