Elämä osaa totisesti yllättää! Juuri kun ajattelet, että nyt hallitset tän jutun, tulee mutkasta jokin yllätyskäänne ja laittaa kaiken opitun uusiksi. ”Lassi ja Leevi”-sarjakuvan Lassin sanoja mukaellen: ”kuinka vanha sitä pitääkään olla, että hiffaa mitä ympärillä on menossa”.
Ymmärrän kyllä, että pitäisi niin sanotusti pysyä tietoisena niin ympäröivän maailman menosta, kuin siitä mitä omassa sisäisessä maailmassa tapahtuu. Elämä kuitenkin viuhuu kiihtyvällä vauhdilla ohi ja minä hitaana yritän pysyä perässä yrittäen kasata itseäni ja elämääni niin, ettei kaikki noin vain leviä käsiin.
Välillä tuntuu, että elämä on joten kuten hallinnassa. Mutta jos joskus tuo himoittu hallinnan tunne sattuu olemaan päällimmäisenä, voi se hyvinkin olla silmänlumetta. Hallinnan-tunne on ihanan inhottava tunne, vain pieni hairahdus tavassa ajatella, niin alat itse epäillä itseäsi ja samalla voitikin heittää hyvästit autuaalle tasapainolle.
Kuinka helppoa onkaan ajatella itsensä ja elämänsä valinnat suohon! Olet voinut olla hyvinkin tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, kun joku heittää kyseenalaistavani kommentin tai ikävän kysymyksen niin ankara ajatusrumba päässäsi lähtee käyntiin kuin automaattisesti.
Tunnustan olevani ihminen joka hyvinkin helposti elää päässään. Asiat eivät koskaan ole niin huonosti, ettei niitä saisi kahta suurempaan solmuun yli analysoimalla niitä päässään. Olen varmasti satoja yrittänyt opetella pois yliajattelusta, mutten vielä ole oppinut. Koetan muistuttaa itseäni, että suurinta osaa niistä katastrofeista, joita päässäni olen kehitellyt, ei koskaan ole tapahtunut. Yritän myös tsempata itseäni siihen, että vaikka olen manipuloinut itseni uskomaan siihen, etten oikeastaan osaa yhtään mitään, olen silti selvinnyt hienosti kaikesta tähän asti, ja kykenen varmasti paljonkin enempään halutessani.
Olen tullut siihen tulokseen kaikessa valtavassa ajatustyössäni, että ajattelen liikaa! Ajattelulle on kyllä elämässä oma paikkansa, mutta pitäisi myös osata ottaa rennosti ja luottaa vaan siihen kuuluisaan intuitioon.
Muutama Instagram-kaveri on jakanut tarinoissaan listoja, joissa he kertovat vähemmän tunnettuja faktoja itsestään. Se tuntui aika hauskalta, joten päätin kokeilla mitä mä aiheesta saisin aikaiseksi.
Aloitan helpolla ja tuskattomalla sekä äärettömän tarpeettomalla tiedolla itsestäni. Olen syntynyt helmikuun 7. päivä, joten olen horoskooppimerkiltäni vesimies. En usko horoskooppeihin mutta yleiskuvaus vesimiehestä yksinäisenä sutena sopii minuun todella hyvin. Mä viihdyn vesimiehen tapaan erinomaisen hyvin omissa oloissani, enkä tahdo jaksaa kuunnella turhanpäiväistä löpinää ja sutkauttelua. Olen siis introvertti, tässäpä toinen helposti kerrottava fakta itsestäni. En ole arka, ajoittain olen jopa puhelias, mutta viihdy parhaiten pienessä piirissä ja runsaat ihmiskontaktit ovat minulle väsyttäviä ja tarvitsen niiden jälkeen yksinäisyyttä, mieluiten metsässä.
Metsä rauhoittaa ja lataa mun akut
Sitten ikävämpi tosiasia minusta. Olin koko peruskouluajan koulukiusattu. Minuun ei kajottu fyysisesti, eli en saanut selkääni tai laukkuni ei viety. Kiusaamiseni oli henkistä. Minua haukuttiin läskiksi ja ihramahaksi koko ala-asteen ajan, koska olin pullea lapsi. Ylä-asteella kiusaaminen oli hienovaraisempaa, voisiko sanoa ”sivistyneempää”. Se oli porukoista ulos jättämistä, sipinää ja supinaa sekä paljonpuhuvia katseita. Koko peruskouluajan sain tuntea olevani ”ei-toivottu” ja se jätti omat jälkensä elämääni.
Kiusaaminen jätti minuun elinikäisen tunteen siitä, että olen ulkopuolinen, joka on neljäs fakta minusta. Ulkopuolisuudentunne ei oikeastaan näy muuten kuin siinä, että minä en oikein sopeudu ryhmiin. En ota osaa esimerkiksi työpaikan yhteisiin juttuihin, koska tunne siitä, etten kuulu porukkaan on niin voimakas.
Viides ei niin yleisesti tiedossa oleva asia minusta on se, että olen asunut kaksi vuotta elämästäni ulkomailla. Lukion ja muutaman välivuoden jälkeen lähdin au-pairiksi Sveitsiin saksankieliselle alueelle saadakseni aikaa miettiä mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Sain paikan Zürichin läheltä pienestä kylästä nimeltään Horgen, joka oli Zürich-järven rannalla. Toisen vuoden ulkomailla vietin kesken sairaanhoitajaopintoja. Lasteni isä valmistui Teknisestä Korkeakoulusta ja sai ensimmäisen työpaikkansa omalta alaltaan Etelä-Englannista Paigntonin kylästä. Lähdin mukaan, kun olin raskaana ja koulu jäi puoli vuotta kesken. Mahtavia kokemuksia molemmat vuodet!
Mun suhteeni alkoholiin on aina ollut kulmikas. Äitini puolen suvussa on aina ollut paljon alkoholismia, joten vannoin nuorena, että oma alkoholinkäyttö saa jäädä vähemmälle. Toki olen viinaa ja viinejä juonut, ja omat törppöilyni sen seurauksena tehnyt. Ystävissäni ja lähipiirissä on ollut paljon alkoholia runsaasti käyttäviä ihmisiä. Olen ollut hyvinkin pitkiä aikoja ilman alkoholia ja sairaanhoitajana tehnyt päihdetyötäkin viisi vuotta. Nyt alku syksystä päätin, että mä en tuohon aineeseen enää koske. En tarvitse sitä mihinkään ja se maistuukin niin pahalle. Fakta numero kuusi kuuluukin siis: olen absolutisti.
Seitsemäntenä, vähemmän tiedettynä tosi asiana itsestäni, mainitsen kiinnostukseni kirkkoihin (ja uskontoihin). Kirkoissa on jotain minua rauhoittavaa! Tuntui kuin kaikkien niissä rukoilleiden ihmisten henki leijailisi edelleen niiden ympärillä. Kirkoissa on kastettu, vihitty ja hautaansiunattu ihmisiä, joten niiden sisällä on käsitelty koko inhimillinen elämä. Se vetää minua puoleensa.
Suolahden upea funkkistyylinen kirkko
Kahdeksas ehkä yllättävänkin fakta minusta on se että en ole ”huusholli-ihminen”. Tykkään kyllä laittaa ruokaa ja vietän paljon aikaa sen parissa keittiössä, mutta sisustamisen ja kodinhoidon voisin huoletta jättää muille. Mulle riittää, että kotona on suht siistiä ja puhdasta. Koti on koti, eikä näyttelyesine.
Yhdeksäs asia, jota harvat minusta tietävät, on lähes täydellinen kyvyttömyys kilpailuun. Kilpailuviettiä mulla jonkin verran on, mutta se suuntautuu lähinnä siihen, kykenenkö ylittämään itseni. Aloitin golfin pelaamisen keväällä. Kentällä ahdistun heti, kun näen perässä pelaavien tulevan lähemmäs ja omista lyönneistä tulee sitten sutta ja sekundaa. Kaikki kilpaileminen nostaa stressitasonin sfääreihin.
Minä kilpailen vain itseäni vastaan
Kymmenes ja viimeinen vähemmän tunnettu asia minusta on se, että minä en seuraa uutisia aktiivisesti. Ennen katsoin säännöllisesti uutiset, mutta nykyisin seuraan vain satunnaisesti Aamu-tv:n uutiskatsausta, pysyäkseni jotenkuten kärryillä maailman menosta. Lopetin uutisten ja sanomalehtien lukemisen, kun niissä on vain huonoja uutisia ja herkkänä ihmisenä se ahdisti minua liikaa.
Siinäpä ne: 10 vähemmän tunnettua faktaa minusta. Varmaan löytyisi paljonkin kaikkea mikä ei ole yleisesti tiedossa, mutta päädyin näihin, koska ne tulivat ensimmäisinä mieleen.
Ihminen on kuin sipuli, siitä kuoriutuu monta erilaista kerrosta. Nämä kuoriutuvat tällä kertaa.
Olin koko viime viikon kotona kipeän, ylirasittuneen polveni vuoksi. Vietin paljon aikaa yksin, enkä totaalilepoon määrättynä kyennyt liikkumaan kovin paljoa. Oli siis aikaa tehdä ajatustyötä.
Kuulun siihen ihmislajiin, jonka ajatukset laukkaavat normaalistikin äänennopeudella, mutta kun kroppa oli pakotettu lepoon, tuntui että ajatukset liikkuvat tahdilla äänenopeus potenssiin sata. Olen viime aikoina käsitellyt elettyä elämääni, ahdistunut ja murehtinut valintojani ja tekemisiäni sekä katunut tekemättä jättämiä juttuja. Tarpeeksi ahdistuttuani päätin kuitenkin keskittyä tulevaan. Mennyttä en voi muuttaa, mutta haluan muovata tulevasta mahdollisimman hyvän.
Jostain internetin ihmeellisestä maailmasta silmiini oli osunut ajatus ”bucket list”in tekemisestä. Luin ”ämpärilistasta” suurella mielenkiinnolla. Listan idea on kirjata ylös asioita, joita vielä haluaa tehdä ennen kuolemaa. Muistin joskus lukeneeni jostain naistenlehdestä Paola Suhosen ”bucket listista”. Hän oli kovin innoissaan listasta ja kertoi sen innostaneen häntä aktivoitumaan oman elämänsä laajentamisesta ja värittämisessä kokonaan uusilla väreillä.
Innostuin valtavasti ja kaivoin blingbling-vihkoni (kiiltäväpintainen tavallinen muistikirja) esiin ja kirjasin ensiksi 44 kohtaa, joihin ajattelin kirjoittaa asioita, joita elämässäni vielä haluan tehdä. Olin aivan touhuissani asian kanssa ja ajattelin sen avaavan minulle aivan uusia ovia.
Kolme päivää myöhemmin olen aivan turhautunut ja ahdistunut koko hiivatin ämpärilistasta! Olen saanut kirjattua siihen nyt valtavan ajatustyön tuloksena kuusi erillistä kohtaa. Kaikki ovat aivan älyttömiä, kuten: syön tyylikkäästi pieniä ruoka-annoksia!
Miksi mä aina haksahdan tällaisiin ”tee näin niin elämäsi paranee”-juttuihin? Kuinka vaikeaa voi olla antaa vain mennä ja kuunnella hetkessä omaa intuitiotaan? Kyllä saa ämpärilistat nyt mun puolesta olla!
Mä oon syntynyt 60-luvun puolivälissä Kuopiossa. Äet on savolaene maalaisnaene ja isä täysverinen pohjoispohjalainen, maalla syntynyt ja kasvanut hänkin. Vaikka synnyin kaupungissa, olin vielä vauvaikäinen, kun vanhempani muuttivat työn perässä isä kotiseudulle Vihantiin. Vihannin Lampinsaaressa oli suuri sinkkikaivos, joka tarvitsi lisää työvoimaa.
Lampinsaari oli, ja lienee edelleen, hyvin erikoinen kylä. Kylä on rakennettu hyllyvälle suolle, malmiesiintymän takia. Kirkonkylälle Vihantiin Lampinsaaresta tulee matkaa 12km. Kun minä vielä olin lapsi, kyläyhteisö oli hyvin tiivis ja kilpailuhenkinen. Urheilukilpailuihin otettiinkin osaa innokkaasti. Hiihto ja jalkapallo olivat hyvin suosittuja. Lentopalloa ja keilausta harrastettiin innokkaasti puulaaki-kilpailuissa.
Äiti ja isä ovat opettaneet minut sienestämään
Jokavuotinen jännitysnäytelmä käytiin toisen kaivoksen kanssa hiihtokilometreistä. Kisaan osallistui jokainen kyläläinen hiihtämällä vapaa-ajallaan niin paljon kuin kynnelle kykeni. Kilometrit merkittiin hiihtoladun varrella olevan lootan vihkoon. Kylän keskustassa oli iso taulu, johon virallinen taho merkitsi tuloksia (= hiihdettyjä kilometrejä) säännöllisin väliajoin kyläläisten riemuksi. Jos oikein muistan Lampinsaari voitti lähes aina.
Urheilu, liikunta ja ulkoilu (marjastus ja sienestys) olivat ehkä ylivoimaisesti suosituimia harrastusmuotoja. Jälkeenpäin näen kyllä selvästi miksi! Joka paikkaan oli pitkä matka, kirkolle kun piti olla oikeaa asiaa, että sinne tuli lähdettyä. Lampinsaaressa oli vielä minun lapsuudessa kaksi kauppaa, pankki, kahvila ja elokuviakin näytettiin joka viikonloppu, joten kirkolle ei oikeastaan ollut asiaa. Luonto oli lähellä ja siinä oli mistä ammentaa.
Soistuvaa metsikköä
Vaikka olen kasvanut maalla ja syrjäisessä pikkukylässä, ei meistä lampinsaarelaisista kukaan oikeastaan kokenut olevansa ”maalainen”. Kylä oli rakennettu kuin pieni kaupunki. Asemakaava oli selkeä ja ”kaupunkilaismainen”. Mutta tosiasia oli, että maalla oltiin, suon keskellä ja syrjässä.
Olen monesti irvaillut, että kasva siinä sitten aikuiseksi, kun oman huoneen toisesta ikkunasta näkyy roskapönttö ja toisesta vajan takaa suota reunustava metsä. Irvailua kyllä, mutta ihan totta. Tämä näkymä mulla oli lapsuudenkodin huoneen ikkunoista.
Suo oli hyviin määräävä tekijä arjessa, kun olin kasvuiässä. Se määritteli liikkumisen rajat. Se määritteli erityisen paljon kesän liikkumista, sillä missään muualla maailmassa en ole tavannut niin paljoa sääskiä, kuin suolle rakennetussa kotikylässäni. Lapsuudessani myös käärmeet olivat kylässä jatkuva riesa.
Päiväjärvi, nykyään minua lähinnä oleva suo
Kasvuiässä en välittänyt suosta, enkä kokenut olevani luontoihminen. Vanhemmat kyllä houkuttelivat, ja joskus pakottivatkin, mukaan marjaan ja sieneen. Mitä vanhemmaksi tulen sitä arvokkaammaksi voimavaraksi luontoyhteys muuttuu! Sieluni lepää luonnossa ja mieli selvittää kuin itsestään omat kotkotuksensa.
Kun aikaa kotikylästä pois muutosta alkaa olla reilu 35 vuotta, ovat suot yllättäen lempipaikkojani Suomen luonnossa. Mikä onkaan ihananampaa, kuin ylittää suo pitkospuita pitkin, sellainen kamera kourassa jossa on makrolinssi! Suon yllätyksellisyys on ihastuttavaa! Pikavilkaisulla näyttää, että suolla ei ole mitään, mutta tarkemmin katsoessa avautuukin silmien eteen varsinainen luonnonihmeiden aarreaitta.
Minä suolla
Viimein, 56-vuoden kypsässä iässä, ymmärrän, miten paljon syrjäisessä kylässä luonnon lähellä kasvaminen on vaikuttanut minuun. Suo elää minussa, en saa, enkä haluakaan, sitä pois sielustani!
Olen aina tuntenut itseni eräänlaiseksi taistelevaksi taivaanrannanmaalariksi. Koko elämäni olen ollut eräänlainen ympärilläni olevien tapahtumien sivustaseuraaja. Olisin ehkä välillä halunnut enemmän huomiota osakseni, mutten kuitenkaan sitten sitä saadessani osannutkaan ottaa sitä vastaan luonnollisesti.
Olin lihava lapsi, joka joutui seuraamaan toisten lasten leikkejä sivusta, aivan kuin rampa Uuno Kailaan runossa:
Näin: pallokentän laitaan eräs rampa poikanen oli seisahtunut alle sen suuren lehmuksen.
Hän seisoi nurmikolla, nojas kainalosauvoihin; pelin tiimellystä katsoi hän silmin kuumeisin.
Yli aurinkoisen hiekan, johon lehmus varjon loi, moni riemukas huuto kiiri, moni kirkas nauru soi.
Pojat juoksivat notkein säärin yli pallokentän sen. Eräs seisoi hievahtamatta, eräs raajarikkoinen.
Vaan hänkään totisesti ei muistanut sauvojaan. Oli haltioitunut hehku hänen kalpeilla kasvoillaan. (Katkelma: Uuno Kailaan runosta:Pallokentällä)
Elämä on polku.
Lihavuus rajoitti elämääni. Minua ei lapsena huolittu leikkeihin mukaan ja tiesin, että minusta puhuttiin pahaa selkäni takana. Mitään mitä tein tai sanoin ei auttanut asiaa, sain katsella muiden touhuja sivusta. Jos sattui, että pääsin mukaan, onnistuin itse hätäisyydellä tai hermostuneisuudella pilaamaan asiat.
Minut sivuutettiin usein kuin vanha lapanen, joten sain seurata maailmaa ja sen menoa sivustakatselijana. Opin näkemään ihmisten toiminnan motiivit ja keinot saavuttaa tavoitteensa. Minusta tuli kuin huomaamatta mestari tulkitsemaan ihmisten käyttäytymistä. Näen ihmisten läpi, tiedän mikä heidät saa innostumaan ja mitkä ovat heidän heikkoutensa. Olen vihon viimeinen vihollinen, sillä osaan halutessani iskeä toisen heikompaan kohtaan.
Valitsin ammatikseni terveydenhuollon ja valmistuin psykiatriseksi sairaanhoitajaksi iloisella 90-luvulla. Ajattelin tuolloin, että tarkkailijan asemastani olisi hyötyä ammatissani. Voin jälkiviisaana kertoa, ettei ollut! Persoonani ei ole sopinut ammattiini lainkaan. Olen liian herkkä, haavoittuva ja kiltti. Minusta ei löydy ammatin vaatimaa jämäkkyyttä ja pitkäjännitteisyyttä. Uutta ammattia en kuitenkaan alkanut opiskelemaan, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta päädyin vanhuspuolelle. Tänne sovin melko hyvin. Mikä onkaan hauskempaa ja antoisampaa kuin kuunnella vanhempien ihmisten tarinoita menneestä! Heidän auttamisensa ei vaadi kovin paljon ja on oikeastaan ilo.
Vaikka ehkä sovin rauhalliselle terveyskeskuksen pitkäaikais-osastolle hoitamaan vanhuksia, ei se silti tarkoita sitä, että olisin unelma-ammatissani. En vaan uskaltanut nuorena tarpeeksi. ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä”, kysyi jo edesmennyt runoilija Tommy Tabermann. Sitä jokaisen kohdallaan kannattaakin miettiä. Omalta osaltani voin sanoa, että aivan liian suuri määrä uskallusta on jäänyt käyttämättä. En viitsi kiusata itseäni miettimällä missä olisin, jos olisin ollut rohkeampi. Se ei auta, eilistä en voi muuttaa. Parempi on keskittyä tekemään tästä päivästä mahdollisimman hyvä.
Sinänsä ironista on, että ystäväni on aina pitänyt minua rohkeana. Olen uskaltanut ottaa lopputilin huonosta työpaikasta ja muuttaa paikkakunnalta toiselle. Olen kysynyt itseltäni onko kaikki tämä ollut rohkeutta, vai sittenkin pakoa ikävistä tilanteista. Rohkeutta on kuitenkin myöntää itselleen, että on todennäköisesti ollut pelkuri ja liian herkkä toisten riepoteltavaksi.
Nämä ovat syitä miksi tunnen olevani taisteleva taivaanrannanmaalari. Olen joutunut vertauskuvallisesti taistelemaan tieni siihen missä nyt olen. Olen rakentanut ympärilleni omannäköisen tilan, jossa minulla on hyvä olla ja elää pää pilvissä jatkuvasti suunnitellen jotain uutta tai erilaista.
Elämä on kuin suunnistusta, jotkut rastit löytyvät helposti ja joitain joutuu etsimään kauan.
Minua kiinnostaa peruskysymys: Mitä on taide? Voiko, sitä mikä on taidetta, kukaan määritellä ja kuinka se määritellään? Tästä on kirjoitettu varmaan kymmeniä, ellei satoja, määritelmiä, jokaisella on siitä oma näkemyksensä. Onko niin, että mitä tärkeämmäksi asian kokee, sitä suurempi on tarve luokitella, kategorioida ja arvostella se jotenkin, antaa jokin kaiken kattava määritelmä? Miksi pitää pystyä kertomaan mikä on ”oikeaa” taidetta ja mikä ei? Olisiko helpompaa vain nauttia tarjolla olevista teoksista ja valita niistä ne, jotka kokee ilahduttaviksi tai antavat itselle jotain? Pitkään vallalla olleet hyväksytyt määritelmät siitä mikä on taidetta, ovat olleet eurooppalaisten (länsimaisten) laatimia ja näin sulkeneet pois suuren osan maailman taiteesta.
Voiko luonto olla taidetta?
Kaikkien näiden kriittisten kysymysten jälkeen, on minun kuitenkin sanottava, että ymmärrän teorian tehtävänä olevan raamien antamisen ja yhtenäisen termistön luominen keskustelulle ja siksi erilaiset määritelmät taiteestakin ovat tervetulleita keskusteluun.
Paljon käsitöitä tekevänä en pitäisi käsitöitä taiteena. Ne ovat käsityöläisen tuotoksia. Mutta jotkut ovat niin lahjakkaita, että keksivät kokonaan uusia ja vaativia malleja ja tämä on mielestäni jonkinlaista taidetta. Näiden valmiiden mallien kopioiminen ei sitten enää ole taidetta, vaikka sekin usein vaatii melkoista erityisosaamista.
Musiikissa, kuvataiteissa ja kirjallisuudessa sen erottaminen mikä on taidetta, onkin jo vaikeampaa. Onko esimerkiksi iskelmä, tai monen naisen rakastama chick-lit taidetta? Itse koen taiteeksi sen, mitä joutuu hieman ensin pohtimaan ja se avautuu vasta sitten kaikessa laajuudessaan. Musiikkia kuuntelen vähemmän, mutta rakastan kirjallisuutta. Luen todella paljon. Kirjat, joissa on kevyt ja ennalta arvattava juoni sekä yksinkertainen kieli, eivät mielestäni ole taidetta. Siksi en laske ”kioskikirjallisuutta”, chick-litiä enkä myöskään esim. Kalle Päätalon teoksia tai dekkareita taiteeksi, vaikka ne ihan hyviä lukuromaaneja ovatkin. Klassikot ovat klassikkoja syystä. Ne ovat kestäneet aikaa ja niiden kieli on runsasta ja monivivahteista. Klassikot palkitsevat lukijansa. Tämä ei tarkoita sitä, että vain klassikot olisivat hyviä, vaan hyvää kirjallisuutta kirjoitetaan jatkuvasti ja se täyttä nuo aiemmat mainitsemani kriteerit kielellisestä estetiikasta ja antoisuudesta.
Kuvataiteen puolella monet eivät pidä modernia taidetta taiteena, väittäen itse kykenevänsä tuottamaan saman. ”Taide kulttuurisena ilmiönä”-luennolla mainittiin Marcia Muelder Eaton, joka oli painottanut sitä kuinka taide tulee ymmärtää historiallisesti ja kontekstuaalisesti. Tämä väite pitää mielestäni paikkaansa. Moni, hyvinkin erikoinen taideteos on avautunut minulle, kun olen kuullut taiteilijan tarinan teoksen taustalla tai lukenut teoksen taustalla olleesta historiasta. Esimerkkinä mainitsen Ars17 näyttelyssä olleet Anna Uddenbergin puolialastomat naisfiguurit matkalaukkujen ja baaritiskin päällä. Vasta kun luin, että hän halusi teoksillaan ottaa kantaa naisten esineellistämistä ja seksillä mainostamista vastaan, avautui teosten ironinenkin huumori.
Taide on mielenkiintoinen ilmiö! Se on alati muuttuvaa ja kulttuurisidonnaista!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 