Vuosi 2025 on alkanut perä edellä. Ensin sairastin tammikuun alussa kuumetaudin ja olin viikon kotona sohvalla. Tammikuun puolessa välissä palasin töihin ja heti toisena työpäivänä loukkasin käteni asukastyötä tehdessäni: venäytin oikean ranteeni
Rannetuki on ollut viime viikkoina tarpeen.
Olen siitä lähtien ollut sairauslomalla. Kävin töissä yhden päivän välissä kokeilemassa kestääkö käsi. Ei kestänyt! Viime viikolla lääkärissä käydessä sain selityksen, miksi ranteeni on kipeä ja paranee niin hitaasti. Minulla on yliliikkuvat nivelet. Venähdyksessä kudokset venyvät yli ja yliliikkuvalla yli sen mikä on normaali yli. Eikö ollutkin hienosti selitetty? Yliliikkuvuus hidastaa myös paranemista. Oikeaa kättä on oikeakätisen hyvin vaikeaa pitää täydellisessä levossa niinkuin lääkäri käski.
Äänikirjoja on kiva kuunnella kotitöitä tehdessä.
Viimeiset kaksi viikkoa olen siis lähinnä koonnut palapelejä ja kuunnellut äänikirjoja. Ihan hauskaahan se on, en minä siihen muuten aikaani kuluttaisi, mutta kyllä se näin pidemmän päälle käy aika yksitoikkoiseksi. Mä olen itse asiassa sitä mieltä, että ihmiselle on hyväksi jos on välillä tylsää. Luovuus tarvitsee tyhjää tilaa virratakseen! Itselläni ainakin on tämän sairausloman aikana herännyt monta monituista realistisesti mahdollista toteutettavaa ideaa.
Vielä 20 vuotta sitten tein paljon lasitöitä. Rakastin värilaseja ja niistä erilaisten töiden suunnittelua. Lasitöiden tekeminen on taitoa vaativaa ja hidasta, mutta minä olin siinä hyvä. Se on yksi niistä ainoista asioista, joissa voin hyvillä mielin sanoa olleeni hyvä!
Palapelin kokoaminen on rentouttavaa.
Lasityöt jäivät kun erosin lasteni isästä. Minulla oli ollut kotimme yhteyteen rakennettu työtila missä kykenin paneutumaan harrastukseni rauhassa. Eron jälkeen lasit muuttivat mukanani, enkä sen jälkeen koskenutkaan niihin. Koneet ja lasiveitsi minulla on edelleen tallella, mutta lasit lahjoitin kaverille, jolla oli enemmän motivaatiota tehdä niillä jotain.
Nyt palapelejä kootessa olen ajatellut lasitöiden tekemistä. Sitä tunnetta, kun saa leikattua lasista haastavan muotoisen palan tai kun näkee tehdyn työn valmiina. Minulle on tullut valtava halu aloittaa lasitöiden tekeminen uudelleen, kun käsi on parantunut! Juttelin asiasta Hanin kanssa ja hän huomautti, että meillä olisi kellarissa tilakin siihen valmiiksi. Meillä on kellarissa saunan vieressä varastotila, joka on täytetty turhilla tavaroilla. Tilassa on valmiina pöytäkin. Siitä tulisi täydellinen lasityötila, eivätkä lasinsirutkaan leviäisi asuintiloihin.
Näen taas valoa tunnelin päässä.
Myös Turun Taideakatemiassa opiskeleva tyttäreni otti ajatukseni alkaa taas tehdä lasitöitä ilolla vastaan. Hän kertoi jo pyörittelevänsä päässään ajatusta yhteisnäyttelystä. Näyttely voi vielä olla pitkässä kuusessa, mahtaneeko edes koskaan toteutua, mutta se että minä palaan lasia leikkaamaan on aika varmaa!
Tehdään heti aluksi selväksi, etten koskaan ole ollut kova pyöräilijä. Olen itse asiassa pyöräillyt todella vähän! Kun tutustuin Haniin, alkoi pikku hiljaa viritä kiinnostus lajiin. Hani on pyöräillyt koko elämänsä kesät talvet eikä hänellä ole ajokorttia. Asumme pikkukaupungissa, jossa pyöräily on helppoa ja jopa fikua, kun pyörällä pääsee pyöräteitä paikasta A paikkaan B lähes yhtä nopeasti kuin autolla.
Tavatessamme minulla oli perinteinen 5-vaihteinen naisten pyörä. Hani testasi pyörän ja tuumasi, että jopa on raskas pyörä polkea! Ei siis ihme että, pyöräily ei huonokuntoista keski-ikäistä ämmää innostanut, kun kulkuvälinekin oli surkea!
Muutaman vuoden Hanin pyöräilyä seurattuani, päätin investoida omaan uuteen pyörään. Toiveena oli että parempi pyörä innostaisi liikkumaan enemmän. Päädyin ostamaan Trekin perusvarusteisen maastopyörän. Tavallisen pyörän jälkeen uusi maastopyörä tuntui luxukselta ja pyöräileminen helpottui huomattavasti.
Ensimmäisellä yhteisellä pyöräretkellä päädyimme ajelemaan metsäpolkuja. Se reissu herätti minussa kipinän! Miten ihanaa onkaan ajella pieniä polkuja, ylitellä juurakkoja ja väistellä kiviä! Asfaltilla pyöräileminen on minusta tylsää. Metsässä pyöräilyssä on pakko keskittyä seuraamaan maastoa koko ajan ja se rentouttaa minun mieleni täysin.
Viime vuonna työpaikkani tarjosi mahdollisuutta työsuhdepyörän hankintaan. Tovin mietittyämme päätimme tarttua tilaisuuteen. Hani oli jo pitkään haaveillut läskipyörästä, jolla voisi kulkea talvella töissä. Lähdimme pyöräliikkeeseen tutustumaan tarjontaan. Oma ajatukseni oli, että hankkisimme tavalliset läskipyörät ja ne ne me testiajoimme ensin. Myyjäneiti suositteli testaamaan myös sähköläskipyörän sanoen: ”miettkää sitten haluatteko pihistää vai panostaa”. Hyppäsimme Rock Machinien selkään ja paluumatkalla kauppaan, kummankin naama loisti kuin Naantalin aurinko. Päätimme panostaa pyörimme! Varsinkin ylämäkeä noustessa sähköavusteisuus tuo pyöräilyyn valtavasti iloa! Sähköläskpyörän hankintapäätös oli tehty.
Kuljin talven uudella pyörälläni töissä. Ainoat poikkeukset olivat kovilla pakkasilla, kun pyörä olisi pitänyt saada töissä lämpimään työajaksi, ettei se olisi jäätynyt ja olisi toiminut kotimatkalla, eikä sitä mahdollisuutta oikein ole. Yli -20C pakkasella pyöräily ei muutenkaan oikein houkuttele!
Minulla, ihmisellä joka ei aiemmin juuri ole pyöräillyt, on nyt siis kaksi pyörää: perinteinen maastopyörä ja sähköläskipyörä. Sähkärillä ajaminen on hauskanpitoa! Se mahdollistaa pitkät pyörälenkit. Hani sanoo, että mun kasvot loistavat, kun ajan Rock Machinella. Voin sanoa, että se on mun elämäni parhaita ostoksia! Mutta kun on pidempään pyöräillyt sähköllä, maastopyörällä ajaminen tuntuu todella raskaalta.
Viime viikkoina olen miettinyt pyöräilyä paljon. Polvet eivät enää kestä kävelyä, kuten ennen, niin parhaaksi keinoiksi pulssin nostamiseen reippaasti pari kertaa viikossa ja kunnon kohottamiseen jää uinti ja pyöräily. Enemmän pitää siis ajaa maastopyörällä, että saan kuntoni nousemaan. Haluan pysyä hyvässä kunnossa eikä siihen ole oikotietä, on nähtävä vaivaa. Valitsen omaksi ”vaivakseni” pyöräilyn.
Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.
Kokkola, Harrbåda huhtikuu 2022
Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.
Kokkola, Laajalahti. Huhtikuu 2022
Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.
Kokkola, huhtikuu 2022
Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.
Kokkola, Öja. Huhtikuu 2022
Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.
Kokkola, huhtikuu 2022
Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!
Varoitan jo etukäteen! Tulossa on käytännöllisesti katsoen luettelo muutamasta hyvästä kirjasta, joita hyvinkin mielelläni suosittelen luettavaksi hämyisinä talvihetkinä kupponen teetä kourassa.
Ensimmäisen suosittelemani kirjan luin itse joskus viime syksynä. Kyseessä on Kristin Hannahin kirja ”Satakieli”. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan ja se kertoo kahden hyvin erilaisen sisaruksen tarinan. Kirja oli todella miellyttävä lukea ja tarina imaisi otteeseen. Minua kiinnostaa kovasti historia. Kun se kerrotaan näin: sotkemalla hyvään tarinaan siteeksi historiallista faktaa, on kirja minun asteikollani varma hitti!
Pierre Lemaitren kirja ”Näkemiin taivaissa” sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen miehen tarinan. Miesten elämät nivoutuvat yhteen ensimmäisen maailmansodan viimeisinä taistelutunteina ihmeellisen sattumukset kautta. Tämä oli itselleni ensimmäinen eräänlainen ”sotaromaani”, jonka olen lukenut. Se keikkui pitkään omalla kirjalistallani ykkösenä ja on edelleen parhaiden lukemieni kirjojen joukossa.
Kotimaista ”sotaromaanien aatelia” minulle edusti Anneli Kannon teos ”Lahtarit”. Jokaiselle, vähänkin historiantunneilla korviaan aukipitäneelle, lienee selvillä mitä Suomessa tapahtui 1917. Anneli Kanto on kirjoittanut tapahtumista romaanin, jossa hän antaa äänen punaisille, valkoisille, lääkintähenkilöstölle ja jopa taisteluun osallistuneelle suomenhevoselle. Osa tarinasta on kirjoitettu leveällä ”eteläpohojalaas-murteella”, joten lukeminen eteni aluksi hitaasti. Raskashan se viime vuosisadan alun sota oli, joten paikka paikoin olisi tehnyt mieli lukea vain joka toinen rivi. Kirja kertoo kuitenkin rakkaan Suomen historiasta ja tapahtuneita tosiasioita ei voi kiistää. Hienosti kirjoitettu kirja, joka tulee ansaitusti mainita tällä suosituslistalla.
Ulla-Lena Lundbergin kirja ”Jää” kertoo nuoren saaristolaispapin tarinan. Teoksen tapahtumat sijoittuvat Suomeen sotien jälkeiseen aikaan. Karusta ja välillä raa’astaki elämästä saaristossa kerrotaan uskottavasti ja koruttomasti. Olen kirjoittanut kirjasta Goodreadsiin seuraavasti: ”Suuria tunteita nostattava vähäeleinen kirja. Pitkästä aikaa kirja, joka kolahti kovaa!” Jälkeenpäin olen harmitellut vain sitä, etten uskaltanut lukea kirjaa alkuperäiskielellä. Ruotsi on ollut työkieleni jo useamman vuoden ajan.
”Ru” oli minulle hyvin silmiä avaava kirja! Kim Thuy on Vietnamista venepakolaisena maailmalle lähtenyt kirjailija, joka tässä teoksessa kertoo miltä tuntuu olla pakolainen. Kirja on kauniisti kirjoitettu; suomennettu kieli siis, sillä en voi sanoa mitään alkuperäiskielestä. Me yritämme niin auttaa toisia, mutta muistammeko kysyä millaista apua he haluavat/tarvitsevat. Tämä kysymys jäi pyörimään muutamaksi päiväksi takaraivoon, luettuani tämän kirjan
Asko Sahlberg on kirjailijana yksi suurimpia suosikkejani. Hän kirjoittaa erittäin kaunista kieltä. Olisin aivan hyvin voinut valita listalle hänen kirjoistaan myös joko ”Irinan kuolemat” tai ”Pilatuksen”, joista molemmista nautin suunnattomasti. Valitsin kuitenkin ”Amandan maailmat”, sillä siinä jatkuu edellisen suosituksen pakolaisteema, hieman toisesta kuvakulmasta tosin. Amanda, reilu 80-vuotias nainen, kohtaa pakolaispojan ja mitä sitten tapahtuu. Kirjassa oli pohdiskeleva jopa filosofinen sävy joka viehätti minua.
Maylis de Kerangalin kirjassa ”Haudataan kuolleet, paikka ollaan elävät” mennäänkin sitten aivan erilaiseen maailmaan. Kirjan tapahtumat sattuvat Ranskassa yhden vuorokauden aikana. Tarina kertoo sydämestä, eli siitä miten sydämensiirto voi käytännössä mennä. Sairaanhoitajalle tämä oli todella mielenkiintoinen kirja lukea, vaikken sydämensiirtojen kanssa tai edes leikkaussalissa työskentelekään. De Kerangal kertoo kirjassa hienosti kuinka sydämensiirtoon osallistuvat henkilöt joutuvat ottamaan huomioon hyvin monta seikkaa ja toimimaan äärimmäisen hienovaraisesti. Hieno kirja arasta aiheesta!
”Värityskirja” oli ihana omaelämäkerrallinen herkän nuoren miehen (voisiko sanoa) kasvutarina. Marko Annala on suomalainen muusikko ja kirjailija. Hän on Mokoma-yhtyeen perustaja, laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Mokoma ei ole koskaan kuulun suosikkeihini. En ole ”örinämusiikin” ystävä, mutta Annala on loistava kirjoittaja. Pidin myös Annalan romaanista ”Paasto” ja häneltä näyttää 2020 ilmestyneen myös ”Kuutio”, joka minulla on vielä lukematta.
Pajtim Statovcin kaksi ensimmäistä kirjaa tämä ”Kissani Jugoslavia” ja ”Tiranan sydän” olivat mielestäni molemmat uskomattoman upeita teoksia. Pidin etenkin niistä kohdista, joissa tarinat sijoittuivat Kosovon alueelle. Statovcilla on tarinan iskentä hallinnassa! Hän on Finlandiansa ansainnut, vaikka minun mielestäni ”Bolla” ei yltänyt kahden ensimmäisen kirjan tasolle. Vai eikö tarinan karuus vain uponnut täti-ihmiselle?
Viimeisenä suosituksena ei ole vain yksi kirja, vaan kokonainen sarja. Jos pidät saagoista ja satumaisista kertomuksista, suosittelen lämpimästi ”Game of Thrones” eli ”Valtaistuinpeli” sarjaa! Itse kuuntelin sen äänikirjana BookBeatista. Koukuttava sarja! Mä nautin tarinasta ja sen poukkoilevasta juonikulusta. Tän tyyppisiä kirjoja lukiessa ei voi kuin ihailla ihmisten luovuutta ja taitoa kertoa tarinaa niin, että se pitää lukijan tiukassa otteessa.
Ihminen elää vain yhden elämän, mutta lukutaitoinen voi elää useamman! Näin on joku viisas joskus sanonut. Lukeminen rikastuttaa kyllä huomattavasti ainakin omaa elämääni.
Kirjoitinkin jo millaisista dekkareista mä tykkään, ja nyt on klassikoiden vuoro.
Dekkareista kertoessa kerroin, että luen niitä lähinnä välipaloina. Äänikirjoina kuuntelen dekkareiden lisäksi kevyempiä kirjoja, jotka eivät mietitytä sen enempää jälkikäteen. Kevyemmällä kirjallisuuden on elämässäni oma paikkansa, joskus sitä vain haluaa iskeä aivot narikkaan ja tulla viihdytetyksi hauskalla tarinalla. Tällaisesta äärettömän viihdyttävästi kirjasta voisi olla esimerkkinä Tarquin Hallin ”Vish Puri”-sarja. Paljon kohellusta, sattumuksia ja hyvää mieltä Intiassa englantilaisen kertomana.
Mä tykkään lukea ”elämää suurempia” tarinoita. Ja niitä luenkin sitten mieluiten ihan oikeina ”vanhanaikaisina” kirjoina. Viime aikoina tosin olen oppinut käyttämään sujuvasti lukulaitetta. Se on niin kätevä! Se on pienikokoinen, ja siihen mahtuu satoja kirjoja, joten se on helppo napata mukaan esimerkiksi matkoille.
Klassikot ovat klassikoita syystä. Niissä on tarina, joka on koskettanut suurempaa lukijakuntaa, ne ovat myyneet paljon ja kestäneet aikaa. Ensimmäiset klassikoksi luettavat kirjat luin yläasteella. Charlotte Bronten ”Kotiopettajattaren romaania” pidin teininä äärettömän romanttisena tarinana. Pari vuotta sitten luin Emily Bronten ”Humiseva harjun” ja yllätyin miten rujo tarina oli! Toinen nuoruuteni suosikki klassikko oli Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen”. Se iski minuun kuin metrinen halko. Äärettömän hyvä tarina, joka kuljetti mukanaan ensimmäiseltä sivulta viimeiseen sanaan asti. Pidin kirjasta yläasteella esitelmänkin.
Venäläisiä klassikoita on kehuttu valtavasti. Niistä on tehty monenlaisia teatteri- ja elokuvasovituksia ja moni on inspiroitunut niistä tekemään ihan omanlaisensa tarinan tai jonkin muun taideteoksen. Pitkään kartoin noita arvostettuja klassikoita. Ajattelin niiden olevan liian vaikeita tai raskaita. Muutama vuosi sitten löysin Dostojevskin ”Karamazovin veljekset” eurolla kirpputorilta ja päätin, että luen teoksen. Aloitin ”Helmet 2020”-haasteen lukemalla sen. Vaikutuin! Kirja oli hauska! Se oli täynnä veijarimaista huumoria ja henkilöhahmojen keljuilua toisilleen. Ja, joo! Olihan se paikka paikoin raskastakin luettavaa, sillä dialogit olivat kilometrien mittaista kaunosieluista pikkuasioiden selittelyä ja sanojen vääntelyä. Kun ne jaksoi, niin kaiken kaikkiaan kirja oli lukemisen arvoinen. Enää en pelkää tarttua ”pelottaviin” venäläisiin klassikoihin.
Amerikkalainen kulttuuri ei ole oikein minun makuuni. Tykkään lukea Euroopan historiasta ja kulttuureista kertovia kirjoja, joten luen amerikkalaiskirjailijoiden kirjoja aika vähän. Tartuin kuitenkin tovi sitten John Steinbeckin teokseen ”Vihan hedelmät”. Tästä kirjasta Steinbeck on saanut Pulizer-palkinnon ja se on ollut syynä hänen 1962 saamaansa Nobelin palkintoon.
”Vihan hedelmien” tarina sijoittuu Amerikan lama-vuosiin 1930-luvulle ja kertoo köyhän Joadin vuokraviljelijä perheen tarinan. Tarina alkaa, kun Tom Joad pääsee vankilasta ja huomaa, että perhe on pakkaamassa tavaroitaan kuorma-autoon. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet maatilan jota tomumyrsky on turmellut. Perhe lähtee etsimään onneaan Kaliforniasta. Perille päästyään työt ovat kuitenkin kiven alla laman aiheuttaman joukkomuuton takia. ”Vihan hedelmät” oli ravisuttava lukukokemus. Se on raaka mutta uskottava kuvaus äärimmäisestä köyhyydestä ja siitä, mitä kärsimys saattaa ihmiselle aiheuttaa. Tämän kirjan lisäksi olen lukenut John Steinbeckin kirjoittamat kirjat ”Helmi” ja ”Hiiriä ja ihmisiä”. Ihailen Steinbeckin realismia ja oivaltavaa ihmisluonteiden kuvausta.
Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”-sarjan luin ”Helmet 2000”-haasteeseen. Haasteessa oli kohta ”Läheisen suosittelema kirja” ja Hani suositteli sarjaa minulle. Myönnän, että en varmaan olisi koskaan muuten tätä teosta lukenut. Tämän sarjan kanssa kävi vähän niinkuin ”Vihan hedelmien” kanssa. Aloitin sen hieman vastahankaan, mutta positiivinen yllätys oli valtava. ”Täällä Pohjantähden alla” kuulunee suuriin suomalaisiin ikoneihin, josta on tehty lukuisia teatteriesityksiä sekä elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjat sijoittuvat pieneen hämäläiseen Pentinkulman kylään ja kertovat Koskelan perheen tarinan 1880-luvulta 1950-luvulle asti
”Täällä Pohjantähden alla” nosti minulle usein tunteet pintaan. Minulla ovat nuo tunteet olleet aina olleet herkässä, joten kyynelehdin tätäkin lukiessani useampaan kertaan. (Voin kuvitella olevani välillä hassu näky sohvalla kirja kädessä maatessani, kyynelehtien valtoimenaan!) Linna oli hieno kirjoittaja, joka kykeni kertomaan tapahtumia ja ilmaisemaan tunteita upeasti kirjoittamillaan sanoilla.
Lopuksi vielä mainitsen kirjan, joka on saanut ”juonipohjan” eräästä hyvin tunnetusta klassikosta. Edward StAubynin ”Medimoguli” on kuin Shakespearen nykypäivään tuotu versio Kuningas Learista. Tämä on kirja, jota aloittaessa ajatukseni kulkivat jotakuinkin näin: ” njääh, luetaanpa nyt sitten tääkin. Mitähän mahtanee olla…” No, olihan muuten upea kirja! Kirja kertoi vallan sokaisemasta mediamogulista, jonka lähipiiri oli pettänyt ja sulkenut ukon mielisairaalaan. ”Mediamoguli” oli loistava lukukokemus. Luin kirjan suorastaan ahmimalla.
Älä pelkää tarttua klassikoihin. Kuten alussa sanoin: niitä ei syyttä sanota klassikoiksi. Voit yllättyä iloisesti!
En ollut liikunnallinen lapsi. Olin lihava pieni pullero, joka inhosi liikuntaa.
Kasvoin aikuiseksi kaivoskylässä, jossa järjestettiin toisen kaivoskylän kanssa joka vuosi kilpailu siitä, kumman kylän asukkaat hiihtävät talvella enemmän. Joka syksy innostuin tuosta kaivosten välisestä kilpahiihdosta. Kävin yleensä hiihtämässä kerran tai kaksi alkutalvesta ja löin sitten hanskat tiskiin. Hiihto oli raskasta, eikä se ottanut sujuakseen. Aina suksi joko lipsui tai tarrasi kiinni lumeen ja minä hikoilin. Seurasin kuitenkin mielenkiinnolla kilpailun etenemistä siinä missä muutkin.
Hiihtämässä talvella 2021
Muistan kuitenkin muutaman onnistumisen liikuntatunneilta. Uimisessa olen aina ollut hyvä, johtunee varmaan hyljettä muistuttavasta ruumiinrakenteestani. Uinti oli siis niitä lajeja, jotka nostivat liikuntanumeroani. Pulleasta muodostani huolimatta olen aina ollut notkea, joten olen helposti taipunut esimerkiksi tanssiin ja muihin notkeutta vaativiin lajeihin. Notkeudestani sain aina kiitosta, vaikka se johtuukin yliliikkuvista nivelistäni, joka ei oikeastaan ole hyvä asia.
Kaiken kaikkiaan koulun liikuntatunnit olivat minulle kuitenkin kidutusta. Joka syksy ja kevät piti suorittaa Cooperin testi ja joka talvinen suksien kuljetus bussissa kylälle yläasteella ja lukiossa olivat tuskaa. Hyvin usein tunsin itseni nöyryytetyksi tai nolatuksi, kun en lihavuuteni takia kyennyt suoriutumaan kuten muut. Etenkin liikuntatuntien jälkeinen vaatteidenvaihto oli ylipainoiselle nuorelle musertava kokemus. Vertasi itseäni muihin, teen sitä valitettavasti edelleen, enkä koskaan yltänyt samaan ulkonäöksellisesti kuin muut.
Itsensä vertailu muihin ei ole hyvä tapa.
Olen usein miettinyt miksi koulun liikuntatunnit ovat täynnä pakkoja. Miksi joka lajissa pitää kilpailla? Onko peruskoulun tehtävä tasapäistää? Tässäpä teille uutisia: ihmiset ovat erilaisia ja tulevat aina olemaan. Jokaisen oppilaan erityisominaisuuksia voisi vahvistaa muuttamalla peruskoulun liikuntatuntien toteuttamistapaa. Luulen, että moni peruskouluikäinen ilahtuisi vaikka edes pienestä valinnanvapaudesta. Olisikohan kouluissa mahdotonta toteuttaa esimerkiksi jonkilaista kyselyä siitä, mitä oppilaat liikuntatunneilla haluavat tehdä? Hyödyllisiä taitoja, kuten esimerkiksi suunnistus, voisi opettaa hauskalla tavalla, ikään kuin leikin varjolla. Itse opettelin suunnistusta aikoinaan aikuisten radalla, mikä sai minut inhoamaan lajia!
Liikkuminen on ihmiselle erittäin tärkeää, mutta kilpailla ei jokaisen tarvitse. Siksi en käsitä miksi koulussa tuetaan niin voimakkaasti kilpailua ja tulosten mittaamista liikuntatunneilla. Luulen, että juuri tämä kilpailu ja jatkuva mittaaminen ovat syitä siihen, miksi moni nuori pinnaa tunneilta. Toivon todella, että koululiikunta antaisi kasvaville nuorille vinkkejä ja tukea mukavaan liikuntaan ja terveellisempään elämään, eikä jäisi muistoihin mielikuvana pakkoliikunnasta!
Olimme reissussa. Olimme varanneet matkan jo jokin aikaa sitten, sillä halusimme käydä Pyhä-Häkin Kansallispuistossa. Kotoa lähtiessämme otimme mukaan frisbee-laukut, kun ajattelimme, että voisimme samalla vapaahetkinä pelata muutaman väylän. Emme aavistaneetkaan, miten frisbee-painotteinen lomastamme tulisi.
Suolahden 44200 radan kartta
Ensimmäinen vieras rata, johon tutustuimme, oli Suolahden 44200-rata. Radalla on 18 väylää ja sen lähtöpaikka on Suolahden koulun takana. Se on rakennettu kivikkoiseen vesitornin mäkeen ja sitä ylläpidetään vapaaehtoisvoimin. Me (mieheni ja minä) pidimme radasta todella paljon! Lyhyehköjä väyliä, joissa kuitenkin riitti meille haastetta. Rata oli siisti, roskat oltiin joko viety mukana tai vapaaehtoiset ovat olleet todella ahkeria!
Tilannekuva pelistä Suolahden radalta
Palasimme rauhallisesti kyliä kierrellen Suolahdessa ja tuntui että voisimme vielä heitellä vähän kiekkoa. Päätimme ajaa Äänekosken Liikuntapuiston frisbeegolfradalle.
Äänekosken Liikuntapuistossa on 18 väylää, joista ensimmäinen on koko radan pisin, ja se meinasi tehdä minusta selvää. Kaaduin ja lensin selälleni. En kuitenkaan luovuttanut, vaan pelasin koko radan läpi. Muistoissamme rata oli kivikkoinen ja siinä oli jonkin verran korkeuseroja. Kiekon hukkaamisvaara oli siis todellinen. Me lopetimme radan kaikki kiekot tallella. Erikoisuutena tästä radasta mainittakoon, että ensimmäisillä heittopaikoilla oli istumapaikkoja, joissa voi huilata jos siltä tuntuu. Hyvä metsärata ja myöskin siisti!
Äänekoski oli ensimmäinen paikka jossa näimme suojattuja puunrunkoja.
Näiden kahden reissussa pelatun radan jälkeen pidimme frisbeegolfauksessa yhden päivän taukoa. Kun lähdimme ajelemaan kotiinpäin, päätimme kotimatkalla testata muutaman uuden radan. Ensimmäiseksi valikoitui Kiuruveden Kuorevirran frisbeegolfrata.
Kiuruveden Kuorevirran frisbeegolfradan kartta.
Kuorevirran radalla on 12 väylää, joista ensimmäiset ovat päiväkodin pihalla. Olimme onneksi paikalla aikaisin aamusta, joten saimme pelata rauhassa. Lähtiessämme, olivat lapset pihalla leikkimässä, joten kahden ensimmäisen väylän pelaaminen olisi ollut mahdotonta. Kuorevirran radan väylät risteilevät eri hoitolaitosten (ainakin vanhainkoti ja päiväkoti) ja urheilukentän rajaamassa maastossa. Tästä kentästä pidimme erityisesti! Joka väylän alussa oli väyläkartta kiinnitetty roskikseen, joka meistä oli loistava idea. Tämä on oikea hyvän mielen rata: lyhyitä väyliä puistomaisessa maisemassa, eikä paljoa korkeuseroja. Hyvä rata aloittelijalle!
Kiuruveden Kuorevirran frisbeegolfradalla aikaisin aamulla oli vielä sumuista
Kiuruvedeltä ajelimme pullakahvien jälkeen Pyhäsalmeen, jossa on hyvä 9 väyläinen kenttä Pyhäjärven rannassa. Lyhyt rata sopi meille tähän saumaan hyvin, sillä ajattelimme mennä sen jälkeen lounaalle.
Pyhäjärven Disgolfparkin kartta
Tämä Pyhäsalmen (Pyhäjärven) rata oli aivan erityisen kauniilla paikalla! Ainoa ongelma meillä oli toisen väylän jälkeen, kun emme saaneet näköhavaintoa seuraavasta väylästä. Kaivoin kartan puhelimesta ja oivalsin, että meidän pitäisi kävellä tien ja rautatien alitse menevää alikulkukäytävää toiselle puolelle. Pyhäsalmen rata on puistorata ja pienuudestaan huolimatta hyvässä kunnossa.
Pyhäjärvi Discgol-park on puistorata
Lounaan jälkeen ajelimme Reisjärvelle, jossa on Petäjämäen Liikuntakeskuksessa ihana 18 väyläinen frisbeegolf-rata.
Petäjämäen rata on metsärata ja sen varrella on runsaasti kivikkoa ja korkeuseroja. Kuten Äänekosken ratakin, tämä Petäjämäen rata kulkee lenkkeilysmaastossa, joten ennen heittoa kannattaa tarkistaa onko heittoreitillä liikennettä. Itselleni tämä Reisjärven rata oli tähän mennessä suosikkini! Radat ovat lyhyehköjä, joka sopii minulle, kun en saa kiekkoa vielä lentämään kovin pitkälle.
Olimme välillä yhden yön kotona, ja tuli äitiä ja isää ikävä, joten halusin käydä tervehtimässä heitä. Otimme jälleen kiekot mukaan. Ensimmäinen ”frisbee-pysäkki” oli Kalajoella.
Kalajoen Aronpuiston frisbeegolf-radan kartta.
Aronpuiston rata on puistorata, joka sijaitsee Kalajoen varrella. Siisti pieni rata, josta saisi upean, kun paikkaan saataisiin jonkinlaiset opasteet. Onneksi oli jälleen puhelin, johon olin ladannut yllä olevan kartan Frisbeegolf Suomi appsista. Pelaamista eilen häiritsi aika tavalla kova tuuli, joka kuljetti kiekkoa kuin höyhentä.
Kalajoen Aronpuiston frisbeegolf-radalta oli upeat näkymät Kalajoen vanhaan pappilaan.
Pelattuamme radan ajelimme vanhemmilleni, jossa kyselimme tiesivätkö he mitään Vihannin parin aktiivisen nuoren naisen ja 4H-yhdistyksen kylään rakentamasta 9 väyläisestä frisbeegolfradasta. Suureksi yllätyksekseni vanhempani tiesivät tarkalleen missä rata on.
Vihannin frisbeegolf-radan kartta
Vihannin frisbeegolf-rata on rakennettu vanhaan puskittuneeseen kiekkakuoppaan. Sen erikoisuus on kaksi eri heittopaikkaa, toinen aloittelijoille ja toinen enemmän harrastaneille. Pelasimme vaikeamman radan ja voin sanoa että rata oli vaativa! Tässä radassa riittää haastetta. Valitettavasti se oli aika huonosti merkitty ja koreissa olevia merkkinuolia oli irronnut (revitty?). Rata on selvästi ollut ilkivallan kohteena, mikä on valitettavaa.
Näkymä Vihannin frisbeegolf-radan väylältä 1.
Ajelimme tänään kotiin Vihannista ja halusimme kotimatkalla käydä testaamassa Oulaisten Discgolf-Parkin radan, joka sijaitsee Honkamajalla, noin 10 km Oulaisista
.
Oulaisten Discgolf-Parkin radan kartta.
Ensimmäinen väylä oli 183m pitkä ja par vain 3. Minulla meinas mennä pupu pöksyyn. Selvitin radan kuitenkin ihan tyydyttävästi. Koko rata oli loistavasti suunniteltu. Melkein jokaiselta korilta näkyi seuraava heittopaikka ja korkeissa olevat nuolet olivat tallella. Rata on aika kaukana kaupungista, joten sinne pitää kylältä lähteä, mikä suojelee sitä ilkivallalta. Tämä rata on metsärata ja siinä on sen verran kivikkoa ja juurakoita, että hukkasin sinne yhden driverini.
Metsäradoilla sattuu ja tapahtuu.
Omat suosikkini tähän asti pelatuista radoista ovat Reisjärven Petäjämäen ja Oulaisten Discgolf-Parkin radat. Mieheni suosikit ovat Suolahden 44200 ja Oulaisten Discgolf-Parkin radat. Huomenna emme tee yhtään mitään, vaan sulattelemme viikolla koettua. Sunnuntaiksi suunnittelemme frisbeegolf reissua Halsualle ja Kaustiselle.
Hieno viikko frisbeegolfia siis takana. Heittelimme hurjasti kiekkoa, ehkä siksi että, mun pää ei ole oikein kestänyt ihmisiä tällä(kään) viikolla ja metsässä on paras olla. Jospa ensi viikko olisi jaksamisen kannalta jo parempi!
Aamu Äänekoskella valkeni harmaana, mikä ei tietenkään meitä haitannut. Eipähän tulisi frisbeegolf-radalla kuuma. Tyrkkäsin huonosti toimivaan navigaattoriin Suolahden 18 väyläisen frisbeegolf-radan osoitteen ja niin lähdettiin matkaan. Navigaattori osasi hienosti ilman ongelmia Suolahteen.
Kirkon kohdalla painoin jarrua ja ohjasin auton u-käännökseen kirkon pihalle. Mikä upea funkkis-kirkko! Kiersimme kirkon ja otimme kuvia. Kirkko oli meistä aika pieni, tosin eihän pienessä kylässä kovin isoa kirkkoa kai tarvitakaan.
Suolahden upea funkkistyylinen kirkko.
Jatkoimme matkaa navigaattorin kanssa ja eiköhän se pentele ohjannut meidät tielle, jossa oli umpikujan merkki. Umpikujaa tosin ei ollut, vaan tien päässä oli koulu. Minä sujuttelin menemään eteenpäin kiertäen esteenä olevat tolpat tielle koulun taakse. Frisbeegolf-rata näytti olevan siinä koulun takana vesitornin mäellä. Ajoin auton parkkiin koulun pihalle ja frisbeegolfin peluu sai alkaa.
Suolahden frisbeegolf-rata oli todella hyvin merkitty
Kentällä oli samaan aikaan jossain vaiheessa muutama koululainen liikuntatunneilla, mutta aivan rauhassa sai kiekkoa heitellä. Rata on upea! Paljon kivikkoa ja lyhyitä väyliä, noin 60-130metriä, jotka olivat lähinnä par 3:n ratoja. Yksi rata oli pidempi ja sen par on 4. Kentän merkinnät olivat erinomaiset ja siisteys oli silmiin pistävää. Väylien varressa ei ollut roskan roskaa! Vaihdoimme muutaman sanan oppilaitaan paimentavan opettajan kanssa. Hän kertoi, että rataa pidetään kunnossa talkoovoimin!
Kun olimme pelanneet Suolahden radan, päätimme lähteä katsomaan miltä Sumiaisten kirkko näyttää. Olimme nähneet siitä kuvia ja kuvissa se näytti hienolta. Ja taas sain vängätä vastaan navigaattorille! Se olisi taas ohjannut mut aivan väärään suuntaan. Luulenpa, että suunnistus on mulle luontainen laji! Sumiaisten kuitenkin päästiin ja kirkkokkn bongattiin. Bongasimme myös Konginkankaan kirkonkin, kun vauhtiin pääsimme.
Sumiaisten kirkko
Konginkankaan kirkko
Konginkankaalla alkoi tuntua, että voisi vielä heitellä Äänekosken liikuntapuiston 18 väyläisen frisbeegolf-radan. Ei muuta kuin osoite navigaattoriin ja menoksi. Sanomattakin lienee jo selvää, että se olisi ohjannut mut jälkeen mihin sattuu, joten ajelin omia polkujani antaen navigaattorin ”ukon” ehdotella u-käännöksiään. Pääsimme Äänekosken liikuntapuiston ja löysimme korit. Ensimmäinen heittopaikka oli helppo löytää. Ensimmäisellä väylällä toisen heiton jälkeen kompastuin ja yhtäkkiä huomasin makaavani selällään ruohikossa. Jotenkin kuvaavaa! Viimeiset viikot on tuntunut kuin makaisin kylmässä ruohikossa kykenemättä ottamaan askeltakaan eteenpäin. No, mutta. Ei muuta kuin ylös siitä, kaksi nuorta miestä odotteli omaa heittovuoroaan.
Minä ruohikossa
Äänekosken ratakin on hyvin merkitty. Kokkolan ratoihin verrattuna tämänkin kentän radat olivat lyhyehköjä ja väylillä oli paljon kiviä ja puita. Korkeuseroja oli jonkin verran, kuten Suolahden radallakin. Oikein mukava rata heitellä kiekkoa tämä Äänekosken liikuntapuiston ratakin!
Pelattiin 36 väylää frisbeegolfia yhden päivän aikana! Se on paljon. Eihän sitä jaksaisi, jos ei se olisi niin mukavaa. Frisbeegolf on tuonut paljon iloa mun ja mieheni elämään. Ja ennen kaikkea siinä tulee harrastettua liikuntaa hauskalla tavalla!
Minulle on käymässä kuten ihmisille Veikko Huovisen kirjassa ”Hamsterit”! Olen ihan ilmiselvästi alkanut (yli)varustautua pitkää talvea varten.
Varustautuminen alkoi tänä vuonna puolukkaretkestä. Mustikoita en poiminut tänä(kään) vuonna. Ensiksikin mustikka-aikaan metsässä olisi ollut aivan liian kuuma tepastella itikoitten syöttinä. Toiseksi: pakasteesta otetut mustikat ovat pelkkää vetistä mössöä, vaikka terveellisiä ovatkin. Olemme mieheni kanssa suunnistaneet koko kesän (paitsi niinä viikkoina kun hellerajat ylittyivät), joten on ollut tilaisuus tsekata mistä kotikaupungin metsistä syysherkkuja kannattaa lähteä etsimään.
Puolukkamätäs
Päätimme hakea puolukat Hepo-Ventusnevalta, joka nimestään huolimatta on aika kuivaa ja kallioista. Matkalla parhaille puolukkapaikoille, bongasin matkalta runsaasti pieniä voitatteja. Tuli omat lapset mieleen! Heidän herkkuaan oli ”tattileivät”, eli leipä jonka päällä oli voissa paistettuja voitatteja. Tuntui, että oli pakko poimia tatit mukaan. Onneksi olin ottanut mukaan muovipussin, koska toiveissa oli kerätä myös jonkin verran pihlajanmarjoja.
Menossa puolukkaan Hepo-Ventusnevalle
Jotenkin innostuin sienien katselusta niin, että poukkoilin pitkin mäntymetsikköä etsien niitä. Löysin muutaman kangastatin, kangashaperon ja runsaasti kehnäsieniä. Muovipussi oli nopeasti puolillaan sieniä. Rakas aviomieheni hoiti puolukanpoiminnan urhoollisesti! Autolle saapuessamme meillä oli molemmat sangot täynnä puolukoita ja reilu puoli muovipussillista metsäsieniä. Hyvä päivä metsässä, siis!
Kyllä minä niitä puolukoitakin poimin
Autolla tuumin, että haluaisin vielä niitä pihlajanmarjojakin. Eräs vanha rouva oli kertonut minulle, kuinka ennen tehtiin ”köyhän miehen lakkahilloa” pihlajanmarjoista ja porkkanoista. Haluisin kovasti kokeilla miltä se maistuu. Ajatukseni oli tehdä vain hyvin pieni kokeiluerä, että saisi maistaa tuota pula-ajan herkkua. Mieheni käski suunnata kohti merenrantaa, siellä on paljon pihlajia. Olihan niitä, mutta aika paljon olivat linnut marjoista jo kalunneet. Saimme kuitenkin sen verran, että pääsisin kokeilemaan vinkattua reseptiä. Koska muovipussi oli tullut käytettyä sienien keruuseen, poimittiin pihlajanmarjat mun pipoon.
Pihlajanmarjoja pipossa
Ilta ja seuraava päivä menikin sieniä ja puolukoita perkatessa. Osasta sienistä tein piirakkaa iltapalaksi ja osasta jauhelihan sekaan laitettuna pihvejä syötäväksi myöhemmin. Piirakan pohjaan laitoin vehnäjauhoja, perunamuussijauhetta, voita, leivinjauhetta, vettä ja suolaa. Sienien joukkoon paistoin hieman pekonia ja piirakan päälle muna-ruokakerma sekoitusta sekä juustoraastetta. Sienet maustoin ”Scandinavian Forest” mausteseoksella sekä suolalla ja mustapippurilla.
Pihlajanmarjojen jalostaminen syötäväksi jännitti mukavasti. Perkasin marjat kattilaan ja pilkoin joukkoon vähän enemmän porkkanoita kuin marjoja, sekä laitoin pohjalle jonkin verran vettä. Mitat meni summamutero-mitalla, niinkuin lähes kaikki mun ruuanlaitossa. Kun porkkanat olivat pehmeähköjä, surautin kaiken soseeksi. Keitin seoksen hilloksi hillosokerilla. Pienestä pihlajanmarja-määrästä keitin hyytelöä. Hyytelön siivilöin marjojen pehmennyttyä sileäksi ja kokkareettomaksi ja lisäsin hillosokerin. ”Köyhän miehen lakkahillo” on yllättävän hyvää! Siinä maistuu pihlajanmarja, mutta miedosti. Varmasti saan hillon käytettyä johonkin talven aikana. Pihlajanmarjahyytelöstä tuli niin hyvää, että on ihan pakko hakea lisää marjoja, jotta saa keitettyä sitä vähän lisää!
Jatkojalostetut pihlajanmarjat
Eilen kävin kävelemässä metsässä ja otin varuiksi mukaan pienen ämpärin. Löysin runsaasti kehnäsieniä ja muutaman pienen kangasrouskun. Olin edellispäivänä muistanut lukeneeni jostain marinoiduista sienistä. Niitä halusin kokeilla. Tulin kotiin ämpäri täynnä ja putsasin metsässä esiputsaamani sienet loppuun. Suurimman osan laitoin pannun kautta pakkaseen pienissä pusseissa. Kangasrouskut ja kourallinen kehnäsieniä päätyivät pikkelöintikokeeseeni. Tein ihan perus 1-2-3 pikkelöitiliemen, jonka maustoin, timjamilla, suolalla, katajanmarjoilla ja valkosipulilla. Liemen kaadoin purkissa olevien sienten päälle. Ihan sivuhuomiona vaan, että ryöppäsin kangasrouskut ennen pikkelöintiä.
Kehnäsieniä ämpärissä
Niitä pihjajanmarjoja hyytelöön ja kangasrouskuja haluaisin myös hakea lisää. Haluaisin kokeilla rouskujen pikkelöintiä eri mausteilla. Minusta on tainnut tulla hamsteri!
Saunan lauteilla istuessa mieheni kertoi tavanneensa lähikaupassa vanhan kaverinsa. He olivat ostosten lomassa vaihtaneet viimeiset kuulumisensa. Mieheni sanoi maininneensa kaverilleen, että liikkuu nykyisin paljon. Hän kertoi minulle tapaamansa kaverin olevan häntä vuoden nuorempi, mutta että tällä on monenlaisia terveysongelmia. Se sai minut siinä syntymäasussa saunan orrella istuessani miettimään omaa terveyttäni.
Ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun itse voin jatkuvasti huonosti. Olin koko ajan väsynyt. Tulehdusarvo ei terveyskeskuksen ja työterveyden kirjoissa ollut koko niillä kirjoillaolo-aikana ollut normaali alle 10, vaan seilannut väliä 20-50. Kropassani muhi matala-asteinen tulehdus. Astma oli pahana, poskiontelot olivat toistuvasti turvoksissa ja hellinä. Parhaana, vai pitäisikö sanoa pahimpana, keväänä sain viisi antibioottikuuria peräjälkeen.
”Pohja se on miunkii säkissäin!” Muutoksen tarve iski voimakkaampana, kuin tarve pysyä turvallisesti tutussa. Voisiko elää toisin? Aloin miettiä voisinko muuttaa jotain , voidakseni paremmin, koska mitään varsinaista fyysistä syytä pahoinvointiini ei löytynyt.
Syksyllä 2018 olin koko ajan sairaana
Elämän muutoksestani on nyt reilu kaksi vuotta. Siinä lauteilla istuessani oivalsin, miten yksinkertaista kaikki loppujen lopuksi onkaan! Miksi näin yksinkertaisesta asiasta yritetään tehdä niin vaikeaa. Ei hyvään, terveyttä edistävään elämään tarvita muuta kuin terveellistä hyvää ruokaa (kaikki todennäköisesti tietävät mitä sillä tarkoitetaan), hyvät yöunet ja hieman liikuntaa. Resepti on siis hyvin helppo! Sydän on kehon tärkein lihas ja sen hyvinvoinnista kannattaa pitää huolta!
Media koettaa tuputtaa meille jos jonkinlaista dieettiä ja mutkikasta liikuntaohjelmaa. Kuntosalit kilpailevat asiakkaista mainostaen erilaisia ohjelmiaan ja erilaisia ruokavalioita tuntuu olevan yhtä useita kuin suosittelijoita. Ruokavalioita eniten seuraajia lienee saanut gluteeniton dieetti tai keto-dieetti. Mene ja tiedä! Tässä informaatiotulvan maailmassa ihminen menee ihan pökerryksiin ja päivänselvyydetkin hukkuvat liiallisen tiedon hyökyaallon alle.
Hedelmät ja etenkin (kotimaiset) marjat ovat terveellisiä ja erittäin hyvän makuisia
Siinä saunan lauteilla oivalsin äkkiä, että mähän voin tällä hetkellä todella hyvin! Astma on hallinnassa, tulehdusarvo vihdoinkin normaali, poskiontelot eivät vaivanneet koko viime talvena ja olen pystynyt taas jälleen välillä käyttämään rakastamiani hajuvesiäkin!
Hyvinvoinnin reseptiikka on periaatteessa äärimmäisen yksinkertainen: syö lautasmallin mukaisesti (1/2 lautasesta kasviksia ja vihanneksia, 1/4 proteiinia ja 1/4 hiilihydraattia), nuku noin 7-9 tuntia yössä ja liiku noin 150 minuuttia viikossa. Ei mitään kommervenkkejä vaan ihan perusjuttuja. Näihin pystyy jokainen, jos ihan todella haluaa.
Savukalaa vihanneksilla
Tiedän, että mä söin väärin. Olen hyvin kaikkiruokainen. Mulle kelpasi makea ja suolainen. Rakastin (ja rakastan edelleen) jäätelöä ja lakritsia. Kahvin kanssa on lähes pakko olla jotain ”kastettavaa”. Toisaalta himoitsin (ja himoitsen edelleen) makkaraa, pizzaa ja sipsejä (jotka tosin saavat verenpaineeni kohoamaan huippuun ja aiheuttavat mulle sitten päänsäryn). Nukuin 10-12 tuntia vuorokaudessa ja olin koko ajan silti väsynyt. Unohtamatta sitä tosiseikka, että mielestäni ”hieno nainen ei hölkkää eikä hikoile”!
Pahoinvointi oli hyvä kimmoke muutokselle. En halunnut vain laihtua, vaan toteuttaa kunnollisen elämäntapamuutoksen. Halusin sellaisen muutoksen, jota voisin jatkaa lopun elämäni. Mun onnekseni rakastan kasviksia ja ruuanlaittoa, joten ruokavalioon tarttuminen oli helppoa! Liikunta ja nukkuminen ovat olleet vaikeimmat ja näistä kahdesta lepo vaikein, sillä löysin niin mukavia liikuntalajeja, että aktiivisuudesta tuli suuri ilo!
Olin nukkunut paljon, keskimäärin 11 tuntia yössä. Pienet nokkaunet auttoivat minua selviämään lähes kaikista ongelmista. Enhän minä sitä tuolloin käsittänyt, mutta jälkeenpäin näen asian todellisen laidan. Nukkuminen oli minulle usein pakoa raskaaksi kokemastani todellisuudesta. Olin varmasti välillä myös väsynyt, sen myönnän. Lihavana eläminen ei ole helppoa! Viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että minulle riittää oivallisesti kahdeksan tunnin unet, kunhan muistan etten syö raskasta ateriaa tai harrasta liikuntaa 2-3 tuntia ennen nukkumaan menoa, sillä nuo molemmat heikentävät unen laatua yllättävän paljon.
Minä päätin laiskana toteuttaa helpointa mahdollista keinoa. Syön hyvin ja harrastan liikuntalajeja, jotka tuovat minulle runsaasti iloa! Lisäämällä aktiivisuutta päivään voin syödä enemmän. Voit tehdä elämästäsi vaikeaa kokeilemalla vaikka kaikkia uusia trendikkäitä dieettejä tai liikuntaohjelmaa tai palata suosituksiin ja olla itsellesi armollinen. Valinta on sinun!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 