Ja heti aluksi: MINÄ EN OSAA PIIRTÄÄ. Piste.
Tämä on ollut yksi elämäni ikävistä totuuksista viimeiset 53 vuotta. Olen uskonut sen aivan kiveen kirjoitetuksi totuudeksi, josta ei kannata edes keskustella. Olenko edes yrittänyt? En ole, koska se on turhaa. Minä en osaa piirtää. Piirränkö? En piirrä, koska en osaa. Loogista!?
Taidekasvatuksen kurssilla lauantaina iltapäivällä, kun olin jo niin väsynyt, etten juuri jaksanut enää keskittyä (asiaa oli tullut kamalasti) ja oli nälkäkin, luennoitsija esitteli yllättäen hyvin kapinallisia ajatuksia. Ensin hän kertoi henkilöstä nimeltä Keri Smith, jolla oli ollut kouluvaikeuksia. Keri oli ollut levoton ja pinnannut koulusta niin paljon, että vain hänen syöpäsairas luokkakaverinsa oli enemmän poissa koulusta kuin hän. Tunsin hengenheimolaisuutta tuota nuorta naista kohtaan.
Olin mennyt kouluun iloisella 70-luvulla vuonna 1972 ja ensimmäiset kouluvuodet olivat yhtä tuskaa. Älkää toki käsittäkö väärin, halusin mennä kouluun. Halusin tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Halusin uusia kavereita ja kuulua joukkoon. Olin koulussa varmasti oikea opettajan riivinrauta: vilkas, äänekäs ja hajamielinen. Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimillakin kouluun mennessä, joten pitkästyin alta aikayksikön. Tuolloin ei vielä ollut modernia pedagogiikkaa, jossa oppilaat otetaan huomioon yksilöinä omien erilaisuuksineen, vaan kaikki oppilaat pungettiin samaan uutteen ihanaan tasapäiseen (ja tasapäistävään) peruskoulun-muottiin. En koskaan oppinut tavaamaan hyvin ja häpesin koko ala-asteen ajan ensimmäistä todistustani, jossa ymmärrettävästikin luki ”hieman hätäinen tavaaja”.
Joskus ensimmäisinä kouluvuosina meille opetettiin kuinka piirretään ihminen, siis se perinteinen ”pää on yksi seitsemäsosa ihmisestä”-juttu. Minä piirsin mustalaismiehen ja olin hyvin ylpeä työstäni. Se onnistui mielestäni tosi hienosti. Opettaja ei kehunut! Se laitettiin seinälle kaikista ylimmäs, ettei kukaan näkisi sitä. Kun opiskelimme perspektiivin piirtämistä, luokkamme opettajana oli lestadiolaismies, joka meinasi saada hepulin, kun tämä suuriääninen ja esiintymishaluinen tytsy piirsi omaan perspektiivipiirustukseen tanssisalin mustavalkoruudullisine lattioineen.
Keri Smith oli minua viisaampi! Hän alkoi jo murrosiässä miettiä mikä meni pieleen ja oikoa käsityksiään itsestään. Minä nielin kaiken kokemani totuutena ja sujuttelin itseni keski-ikäiseksi ämmäksi, luullen ettei minussa ole luovuutta, eikä taitoja ilmaista itseäni muuten kuin kirjoittamalla, sillä siitä taidosta sain kehuja jo koulussa. Minun on aina ollut helpointa ilmaista itseni kirjallisesti. Puhuessa sanat aina sakkaavat, koska en osaa puhua niin nopeasti kuin ajatukseni liikkuvat päässäni.
Toinen persoona, jonka taidekasvatuksen luennoitsija lauantaina meille esitteli, on Danny Gregory. Hän on monilahjakas ihminen, joka on lanseerannut maailmalle konseptinsa ”everyday matters”. Danny piirteli paljon lapsena, mutta innostui piirtämisestä uudelleen, kun hänen vaimonsa loukkaantui pahasti. Pysyäkseen elämänsyrjässä kiinni hän piirteli päivittäin jokapäiväisiä näkymiään, usein aamiaisensa. Tästä tavasta tuli hänen mottonsa ”everyday matters”. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun piirrettävä löytyy nokan alta? Hän on sitä mieltä, että piirtäminen rauhoittaa ja avaa luovuutta. Ja mikä olisi parempi tapa oppia piirtämistä, kuin piirtää hitaasti arkipäiväisiä asioita päivittäin 10–15 minuuttia?
Kokemukseni kouluajoilta on siis, etten osaa piirtää. Mitä sitten? Opettelinko ja harjoittelinko? EN!
Päätin siis aloittaa yhden keski-ikäisen naisen ihmiskokeen. Kipaisin tänään kaupungille tekemäni yhdistetyn valokuvaus- ja kävelyreissun päätteeksi kirjakauppaan ja ostin luonnoslehtiön sekä paketillisen taiteilijan lyijykyniä. Jos piirrän joka päivä kymmenen minuuttia, kuinka kauan menee, että voin vaihtaa tiukan sanontani seuraavanlaiseksi: ”kyllä mä vähän osaan piirtää!”
Koe voi alkaa!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 