Avainsana: Hoitaja

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi

Ajatuksia sairaslomalla

Ikinuoren naisen pienet ilot

Vuosi 2025 on alkanut perä edellä. Ensin sairastin tammikuun alussa kuumetaudin ja olin viikon kotona sohvalla. Tammikuun puolessa välissä palasin töihin ja heti toisena työpäivänä loukkasin käteni asukastyötä tehdessäni: venäytin oikean ranteeni

Rannetuki on ollut viime viikkoina tarpeen.

Olen siitä lähtien ollut sairauslomalla. Kävin töissä yhden päivän välissä kokeilemassa kestääkö käsi. Ei kestänyt! Viime viikolla lääkärissä käydessä sain selityksen, miksi ranteeni on kipeä ja paranee niin hitaasti. Minulla on yliliikkuvat nivelet. Venähdyksessä kudokset venyvät yli ja yliliikkuvalla yli sen mikä on normaali yli. Eikö ollutkin hienosti selitetty? Yliliikkuvuus hidastaa myös paranemista. Oikeaa kättä on oikeakätisen hyvin vaikeaa pitää täydellisessä levossa niinkuin lääkäri käski.

Äänikirjoja on kiva kuunnella kotitöitä tehdessä.

Viimeiset kaksi viikkoa olen siis lähinnä koonnut palapelejä ja kuunnellut äänikirjoja. Ihan hauskaahan se on, en minä siihen muuten aikaani kuluttaisi, mutta kyllä se näin pidemmän päälle käy aika yksitoikkoiseksi. Mä olen itse asiassa sitä mieltä, että ihmiselle on hyväksi jos on välillä tylsää. Luovuus tarvitsee tyhjää tilaa virratakseen! Itselläni ainakin on tämän sairausloman aikana herännyt monta monituista realistisesti mahdollista toteutettavaa ideaa.

Vielä 20 vuotta sitten tein paljon lasitöitä. Rakastin värilaseja ja niistä erilaisten töiden suunnittelua. Lasitöiden tekeminen on taitoa vaativaa ja hidasta, mutta minä olin siinä hyvä. Se on yksi niistä ainoista asioista, joissa voin hyvillä mielin sanoa olleeni hyvä!

Palapelin kokoaminen on rentouttavaa.

Lasityöt jäivät kun erosin lasteni isästä. Minulla oli ollut kotimme yhteyteen rakennettu työtila missä kykenin paneutumaan harrastukseni rauhassa. Eron jälkeen lasit muuttivat mukanani, enkä sen jälkeen koskenutkaan niihin. Koneet ja lasiveitsi minulla on edelleen tallella, mutta lasit lahjoitin kaverille,  jolla oli enemmän motivaatiota tehdä niillä jotain.

Nyt palapelejä kootessa olen ajatellut lasitöiden tekemistä. Sitä tunnetta, kun saa leikattua lasista haastavan muotoisen palan tai kun näkee tehdyn työn valmiina. Minulle on tullut valtava halu aloittaa lasitöiden tekeminen uudelleen, kun käsi on parantunut! Juttelin asiasta Hanin kanssa ja hän huomautti, että meillä olisi kellarissa tilakin siihen valmiiksi. Meillä on kellarissa saunan vieressä varastotila, joka on täytetty turhilla tavaroilla. Tilassa on valmiina pöytäkin. Siitä tulisi täydellinen lasityötila, eivätkä lasinsirutkaan  leviäisi asuintiloihin.

Näen taas valoa tunnelin päässä.

Myös Turun Taideakatemiassa opiskeleva tyttäreni otti  ajatukseni alkaa taas tehdä lasitöitä ilolla vastaan. Hän kertoi jo pyörittelevänsä päässään ajatusta yhteisnäyttelystä. Näyttely voi vielä olla pitkässä kuusessa, mahtaneeko edes koskaan toteutua, mutta se että minä palaan lasia leikkaamaan on aika varmaa!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Toipilaana

Ikinuoren naisen pienet ilot

Leikkauksesta on nyt kulunut 6 vuorokautta. Aika on mennyt nopeasti ja parantuminen on edennyt hyvin.

Tiesin jo ennen leikkausta, että itse leikkaus ei olisi ongelma, vaan ongelmana tulisi olemaan se, kuinka pystyn olemaan ponnistelematta ja nostelematta kokonaisen kuukauden. Olin aivan oikeassa.

Leikkauksen jälkeinen viikonloppu meni vielä suhteellisen hyvin. Alamahalla olevat tikit ilmoittelivat välillä olemassaolostaan ja napsin satunnaiseen kipuun vuorotellen Panadol 1g tai Buranaa 600gr tabletteja. Ohjeena oli ottaa ne yhdessä 3x/vrk, mutta selvisin viikonlopun 3 kiputabletilla päivässä 6 sijaan. En näe tarpeelliseksi ottaa niitä enempää kuin mihin on tarvetta. Olen pyrkinyt selviämään niin pienellä lääkemäärällä kuin mitä se on mahdollista. En tiedä miksi, mutta näin vaan teen. Sairaanhoitajaksi olen aika lääkevastainen. Parhaiksi kokemani lääkkeet ovat ruoka, liikunta, lepo ja ulkoilma.

Viikonloppu meni siis lähinnä kutimen kanssa televisiota möllöttäessä. Yritimme jo viime vuonna suorittaa Helmet elokuvahaastetta ja vailinaiseksihan se jäi, kun kaikki aika meni ulkoillessa. Tänä viikonloppuna katsoimme 4 elokuvaa kahdessa päivässä. En ikinä ole katsonut noin montaa elokuvaa noin lyhyessä ajassa. Yllättävää oli myös se, että kaikki elokuvat joita katsoimme, olivat hyviä! En siis kerennyt turhautua tai pitkästä kovinkaan pahasti 3 ensimmäisen vuorokauden aikana.

Mm nämä kaksi hyvää elokuvaa katsoimme

Maanantaista alkaen jäinkin sitten päiviksi yksin kotiin, kun Hani palasi töihin. Tiesin, että tästä alkaisi sinnikkyyden testaus. Maanantai-aamupäivän istuin ja ihmettelin, kudoin ja kuuntelin äänikirjaa. Tiistaiaamuna mulla ei pinna enää venynyt. Suunnittelin päivälle ohjelmaa. Juttelin Pohjois-Pohjanmaalla asuvan ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, viestittelin toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siinä sivussa hoidin itselleni parturiajan iltapäivälle.

Halusin neljän sisällä vietetyn päivän jälkeen ulos. Mulla on lupa kävellä, kunhan en liioittele ja ala suorittamaan. Päätin lähteä parturiin kävellen, kun matkaakin on vain kilometri suuntaansa. Tuumin, että istunhan siellä Ellun tuolissa siinä välissä sitten kuitenkin lähes puoli tuntia, että saan leppuuttaa alamahaani. Voi sitä riemua kun pääsin ulos ja ulkona oli upea helmikuinen pakkaskeli!

Menossa parturiin

Eilen en vielä kerennyt pitkästyä ja kävelylenkin parturiinkin meni ihan hyvin. Paluumatkalla tunnistin tosin, että enempään en vielä kykene, joten tarvitsee ottaa rauhallisemmin taas yksi päivä.

Tänään keskiviikkona olenkin sitten pitkästynyt huolella! Olen touhunnut kotona kaikkea pientä, yrittänyt kutoa ja kuunnella äänikirjaa. Levottomuus meinaa iskeä. Sellainen sisäinen kutina, että pitäis tehdä jotain, ikää kuin olisi synti olla vain. Mistä mahtaa nousta tekemisen (suorittamisen) tarve? Yritän sanoa itselleni, että minun pitää olla paikoillani , vain siten saan itseni kuntoon leikkauksen jälkeen. Jokin ääni sisälläni yrittää kuitenkin vinkua, että kyllä sä voit jotain tehdä ja että ethän sä nyt laiska halua olla.

Tilasin itselleni puserolangat, etten kerkeäisi olla laiskana

Tällaista se on: toipilaana oleminen. Raivostuttavaa ja ihanaa. Onneksi osasin odottaa sitä, että kun keho ei kykene toimimaan, ja on liikaa aikaa miettiä alitajunta alkaa nostaa kaikkea kuonaa käsiteltäväksi. Annan itselleni ja keholleni aikaa. Hiljaa hyvä tulee!

Arkipäivän realismia, Terveys

Leikkauskokemukseni

Ikinuoren naisen pienet ilot

Keskiviikkona puoli kaksi puhelimeni soi, kun olin töissä asukasasioita käsittelevässä kokouksessa. Soiten leikkausosaston sihteeri soitti kysyäkseen sopisiko minulle ilmoittautuminen leikkaukseen torstaina 17.2.2022 jo klo 9.00. Kyllä, kiitos, sopii! Niin äkkiä leikkaus pois alta kuin mahdollista!

Olin hoitanut kaikki leikkauksen esivalmistelut kuten oli neuvottu: käynyt labrassa X2, tyhjentänyt suolen (kammottava kokemus!!!) ja käynyt edellisenä iltana saunassa. Lääkkeet sain aamulla ottaa pienen vesitilkan kanssa ja peseydyin vielä ennen taksin tilaamista. Olisin halunnut mennä omalla autolla, mutta ajattelin, että on kaikkien kannalta turvallisempaa mennä taksilla.

Hätäinen kun olen, olin sairaalalla ilmoittautumassa jo ennen puolta yhdeksää. Hyvä niin, sillä heti kun olin saanut sairaalan vaatteet päälleni, huuteli hoitaja nimeäni. Ensimmäinen hoitaja kyseli nimeni, mihin leikkaukseen olen tullut ja tarkisti lääkityksen. Hän kertoi, että mun gynekologisen laskeuman korjaus on suunniteltu tehtäväksi spinaalipuudutuksessa (selkärankapuudutus): mitä mieltä olisin asiasta. Kyllä! Minulla oli mielipide. Vaikka tiesin, että toimenpide on pieni ja rutiinia kirurgille, mä haluan tajun kankaalle! Sairaanhoitajana en pysyisi aloillani puudutuksessa, vaan seuraisin mittareita ja laitteita stressaten koko ajan leikkauksen etenemistä. Hoitaja sanoi hymyillen kirjoittavansa leikkauspapereihin, että potilas haluaa tajun kankaalle.

Leikkausosastoeleganssia

Tovin sain istua aulassa muutaman pyjama-asuisen miehen kanssa, kun seuraava hoitaja tuli papereiden kanssa hakemaan minua leikkaussaliin. Tämäkin hoitaja kysyi nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Leikkaussalissa minua odotti muutama hoitaja ja pian tuli leikkaavat lääkärit. Kyllä kaksi kappaletta lääkäreitä samassa leikkauksessa: erikoislääkäri ja erikoistuva lääkäri. Mukavia nuoria (vai olenko mä vain vanha?) ihmisiä molemmat. Hekin kysyivät nimeäni ja sitä mihin leikkaukseen olen tullut. Aloin jo kyllästyä puheenaiheeseen. Kun leikkaavat lääkärit lähtivät, saapui anestesialääkäri. Hän luki leikkauspaperit eikä alkanut vänkäämään asiasta kanssani, vaan ruiskutti unilääkkeet suoneen, heti kun oli saanut kanyylin suoneen.

Seuraava muistikuva minulla onkin sitten heräämöstä. Leikkaus oli ohi ja mennyt hyvin. Mulla oli seurantalaitteina verenpaine- ja saturaatiomittarit ja happimaski kasvoilla. Saturaatio oli 100% ja verenpaineeni olivat laskeneet leikkaussalissa näkemistäni 205/107stä 130/85. Mä en tunnista jännitystä, mutta kroppa tunnistaa!

Ihana nuori poninhäntäpäinen hoitaja tuli kysymään haluaisinko vähän vettä juotavaksi ja vaihtoi happimaskin aluksi viiksiin. Mä olen tottunut juomaan vettä 3-5dl laseista, joten noin 1dl vesilasillinen tuntui säälittävät määrältä.

Saturaatiomittarit ja kanyyli

Siinä mä sitten tolokkuunnuin heräämössä. Lääkärit toivat sairaslomalapun ja kertoivat pikaisesti leikkauksesta. Kukaan ei kuitenkaan oikein ollut kiinnostunut mun voinnista. Kun pääsin eroon seurantalaitteista ja happiviiksistä käveleskelin ympäriinsä itsekseni. Minulle oltiin tehty selväksi, että pääsisin kotiin, kun pissaaminen onnistuisi. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut vaikka heti valehdella hoitajille, että nyt sain liristettyä pissat, mutten kuitenkaan tehnyt sitä. Kuljin edestakaisin keittiölle ja hain milloin vissyä, milloin vettä tyhjään vissypulloon.

Iski myös nälkä ja otin voileipää.

Ensimmäistä onnistunutta vessareissua jouduin kuitenkin odottamaan lähes ilta seitsemään asti. Ja vessasta suoraa tiskille tiedottamaan: ” nyt toimii, mä lähden kotiin!” Tällä ilmoituksella sain luvan lähteä kotiin. Siinä hoitajat olivat kuitenkin tarkkoja, että ilman saattaja en kotiin saanut lähteä. Hani tulikin sitten hakemaan minut leikkausosaston ovelta.

Oli ihana tulla kotiin, vaikka varsinainen stressi alkoikin kotiutumisesta. Osaatko olla niin liikkumatta ja rauhassa, etten mitätöi leikkauksen tuloksia ponnistamalla niin, että tikit repeytyy?

Elämäntapamuutos, Hyvä arki, Terveys

Missä mennään elämäntapamuutoksessa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Yhtään ei huvita kirjoittaa tätä! Ei ole kiva myöntää, etten osaakaan vielä niin kamalan hyvin. Mutta pakko se on myöntää: vaatteet kiristää. Jos en tee asialle jotain nyt, joudun kohta hommaamaan isompia vaatteita.

Joka ainoa joulu vannon itselleni, että nyt otan iisisti. Tänä vuonna tehtiin päätös, ettei osteta ainoatakaan suklaarasiaa kotiin. Ja siltikin meni ihan persielleen! Oon syönyt niinkuin ruoka loppuisi maailmasta ihan just. Liikkunut olen, mutta eihän se liikunta auta jos ruokavalio on poskellaan. Olen syönyt suolaista ja makeaa, ja sitten vähän suolaista päälle. Sanalla sanoen kaikkea. Ja paljon!

Talvella ei pääse edes onkimaan frisbeetä ojasta.

Oltiin viime viikonloppuna reissussa Tampereella, eikä kyllä yhtään huvittanut kierrellä alennusmyyntejä. Viime vuonna nautin alennusmyynneistä vielä hurjasti, kun mulle löytyi runsaasti kokoja. En mä tänä(kään) vuonna mitään uutta olisi tarvinnut, mutta jokainen naisihminen tietää alennusmyynneistä etsimisen ja kivojen vaatteiden kokeilemisen ilon. Aivan sama löytääkö mitään vai ei, se juttu on siinä etsimisessä. Ei huvittanut edes etsiä, ku elopaino on päässyt kohoamaan niin, että polvia särki jo muutaman kilometrin kävelystä. Tiesin, että paino on noussut sen verran, että kokoa 46 pienempiä vetimiä on turha katsella. Ilo alennusmyynneistä oli siis kadoksissa!

Alennusmyyntifiilikset

Kyllähän mä tiesin, että oon lipsunut, mutten ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Kieltäminen on mun egoni yleisin huijausmenetelmä. Työstin asiaa lauantain ja sunnuntain. Ei auta muuta kuin palata takaisin (hyvin) opittuun systeemiin: maanantaina ja torstaina paastoan ja muina päivinä kirjaan kaiken syömäni ylös ruokapäiväkirjaan. Ei se ole vaikeaa, kun tiedän jo vanhasta, että voin aina paremmin, kun kiinnitän enemmän huomiota ruokavaliooni. Sitä paitsi se ruoka mitä syön ns ”dieetillä”, on minusta älyttömän hyvänmakuista!

Olen siis palannut takaisin omaan normaaliin. Talvi on parhaimmillaan. On kunnolla lunta, että voi käydä hiihtämässä ja lumikenkäilemässä. Jotain hyvää pysyvääkin on muutoksen mukana siis tullut. Olen keksinyt monta hyvää keinoa olla aktiivinen. Vaikka ruokavalio on ehkä repsahtanut, aktiivisuus on säilynyt. En siis ruoski itseäni, enkä sirottele tuhkaa pääni päälle, vaan olen iloinen tapahtuneesta minulle isosta muutoksesta liikuntatottumuksissa. Entisestä sohvaperunasta on tullut aktiiviliikkuja. Enköhän mä siis aikaa myöten tän syömisenkin selätä!

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos, Työ

Ensimmäiset viikot uudessa työssä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viimeiset kolme viikkoa olen ollut sellaisessa pyörityksessä, että tällainen keski-ikäinen täti-ihminen on niin sanotusti ”nähnyt sata ikkunaa kerralla”.

Aloitin uudessa työssäni kehitysvammaisten palvelutalon sairaanhoitajana 13. joulukuuta. Työn alkuun on mahtunut joka ainoa tunne ihmisen tunnekirjosta: suurenmoisesta onnistumisesta, syvimpään ketutukseen.

Ensimmäinen viikko meni melkoisessa myötätuulessa. Uudet työkaverit ottivat minut erittäin hyvin vastaan ja talon asukkaat olivat uteliaita ja innokkaita tutustumaan uuteen hoitajaan. Olin aivan varma, että tulisin viihtymään!

Ensimmäisen työviikon päätteeksi sain pistää asukkaiden kolmansia korona-rokotteesta.

Toisella viikolla kiiltävään esirippuun alkoi muodostua rynkkyjä. Oivalsin miten vähän tiedänkään, olen aivan uusilla vesillä. Pahinta oli ettei talossa ole muita sairaanhoitajia, jotka voisivat perehdyttää minua omiin tehtäviini. Ainakin kaksi kertaa olen jo ollut pistämässä pillejä pussiin ja palaamassa takaisin entiseen

Suurin ongelma on ollut oma pää. Mitään erityistä töissä ole tapahtunut, mutta oma mielikuvitukseni tekee pienestäkin takaiskusta ylitsepääsemättömän vuoren, jonka yli en millään viitsisi/jaksaisi hoiperrella. Stressin ja epätietoisuuden sietokynnykseni on olematon. Mun on ollut todella hankalaa elää sen faktan kanssa, että minä(kään) en ole täydellinen.

Monipuoliseen työnkuvan kuuluu mm pelipaitojen lyhentämistä.

Kehitysvammaisten ryhmäkodilla työskenteleminen poikkeaa hurjasti sairaalassa työskentelystä. Laitos on laitos, mutta ihmisen kodilla ja sairaalalla on vissi ero. Tulehdusarvojen kohotessa toimitaan kuten kotona: soitetaan lääkärille. Tulehdusarvojen mittaamiseen työpaikalla on onneksi uusinta uutta oleva laite, joka toimii kuin unelma, silloin kun niin haluaa (välillä se huutaa sitten erroria ja virhekoodia). Laboratoriokokeita ei varailla itse, vaan lääkäri tekee lähetteen ja aika tilataan netistä ihan niinkuin kuka tahansa muukin tilaa itselleen labra-ajan. Labraan mennään fyysisesti ihan itse, eikä labranhoitaja tule niitä ottamaan. En ole enää yleislääketieteen osastolla vaan sosiaalipuolella vammaispalvelujen alla olevassa ryhmäkodissa.

Mun suosikki vuoro tähän mennessä on ollut iltavuoro, johon kuuluu keittiövuoro.

Kolmessa viikossa olen taas huomannut, että ihmisiä arvotetaan (valitettavasti myös hoitotyötätekevät) tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Alimmaisessa kastissa ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset ja kehitysvammaiset. Ihmisen sivistyksen mitta luetaan mielestäni siitä, kuinka hyvin hän kohtelee yhteiskunnan heikoimpia yksilöitä. Kauhean hyvää arvosanaa en noin yleensä yhteiskuntamme päättäjille antaisi!

Elämänrytmi, Hyvä arki, Hyvä elämä

Arjen pienet ilon aiheet

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hyvä arki koostuu itse asiassa hyvin pienistä asioista. Pohjimmiltaan se on se olo, minkä saa, kun liikkuu sopivasti, syö hyvää ja ravitsevaa ruokaa se nukkuu hyvin. Voisin siis oikeastaan lopettaa aiheesta kirjoittamisen tähän. Jokaisen ihmisen hyvä arki koostuu silti hieman erilaisista palikoista. Nuo edellä mainitut palaset ovat pohja, jolle omannäköistä mukavaa elämää on helppoa luoda.

Itselleni hyvän arjen ehdoton edellytys on kiireettömyys. En pysty käsittämään nykyajan ”kiire-kultturia”! Ikään kuin kiire tekisi ihmisestä tärkeämmän tai paremman. Kiire tekee ihmisestä vain kiireisen. Miten ihania ovatkaan ne aamut, kun ei ole hoppu minnekään. Saa heräillä rauhassa ja juoda kupposen kuumaa ilman, että aikataulu hiostaa niskaan. Tarvitsen ylimääräistä ”viljoilua” ja tuumailua omaan elämäni. Haluan itselleni aikaa työstää asioita ja suunnitella juttuja. Luovuus tarvitsee tilaa ja ehkä jopa pientä tylsistymistä. Tylsistymisen tunne on aliarvostettu. Pitkästymisestä on noussut monta oivaltavaa innovaatiota. Mun hyvässä arjessa on aikaa toimia ja tehdä, mutta pitää löytyä myös aikaa pelkkään olemiseen.

Koska rakastan kiireettömyyttä, ja introverttina rakastan hiljaisuutta, on metsässä kävely nostanut monta arkista päivääni keskinkertaisesta luksukseksi. Mikään ei ole niin ihanaa, kuin yksin aamutuimaan metsässä omien ajatusten kanssa kävely. Toiseksi parasta metsälenkkeily on Hanin kanssa. Raittiissa ilmassa ajatuskin kulkee paremmin ja parhaat keskustelut on käyty pöheikössä pitkillä lenkeillä. Metsässä kävely rentouttaa minua kaikista parhaiten. Jos on ahdistanut ennen sitä, niin luonnosta palattua ei varmasti enää ahdista. Mainittakoon vielä että kun on tehnyt kunnon lenkin on aivan taivaallista kun sen jälkeen voi mennä saunaan ja lämmitellä vanhoja luita vielä lauteilla. Silkkaa riemua!

Mainitsin jo ihan alussa ruuan. Itselleni värikäs ravitseva ruoka on erittäin suuri ilon aihe. Se on niin suuri ilon aihe, että olen tilannut itselleni Englantilaisen Delicious-lehden, jota nyt brexitin jälkeen joudun joka kuukausi tullaamaan ja maksamaan siitä ylimääräisiä tullausmaksuja. Silti olen joka kerta yhtä iloinen, kun saan lehden käteeni! Mulle tulee myös kotimainen Maku-lehti, jonka tapaan lukea kannesta kanteen. Molemmat lehdet ovat tuottaneet minulle suunnattomasti iloa ja onnistumisen riemua. Ruoka on ihmisen perusnautintoja, jota ilman ei voi elää. Miksi tyytyä kelvolliseen ruuan suhteen, kun pienellä vaivalla voi tehdä arjesta juhlaa.

Mä en juo kahvia kovinkaan paljon. Töissä sitä menee tosin aika paljon, tavan vuoksi, mutta kotona keitämme kahvia vain 1-2 kertaa päivässä. Joskus menee päiviäkin, etten juo kahvia lainkaan. Kuitenkin iltapäivän kahvi, jonkin pienen baakkelssin kanssa, on suuri nautinto. Päivällisen jälkeen olen oppinut jotenkin odottamaan, että saan kupillisen kahvia ja jonkin pienen hyvän. En luopunut tästä pienestä paheesta edes elämäntapamuutokseni tiukimmassa dieetissä. Elämä ei saa olla niin ahdasta, että siitä riisutaan pois kaikki ilot. Hassua juttu! Itseasiassa kahvi ei maistu edes mitenkään älyttömän hyvältä suussani, silti se tuo paljon iloa elämääni.

Ihanin tapa päättää päivä on lukea muutama kappale hyvää kirjaa. Olen aina lukenut paljon, mutta Hani on opettanut minulle tavan lukea pätkä jotain ennen nukkumaan menoa. En oikeastaan ole varma onko se sittenkään se lukeminen mikä siitä niin mukavaa tekee, vaan se tosi asia, että luemme molemmat vierekkäin yhtä aikaa. Joka tapauksessa illalla lukeminen on minulle hyvä tapa rauhoittua yötä vasten ja sujahtaa hetkeksi ihan toiseen maailmaan.

Tässä muutama ihan pieni juttu, joista mun hyvä arki muodostuu. Listalle voisin lisätä harrastukseni, jotka kaikki tuovat minulle iloa, mutta halusin tässä kirjoituksessa mainita niitä arkisia asioita, joiden tärkeys muuten jää huomiotta.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Arkea joulukuussa 2021

Ikinuoren naisen pienet ilot

Parin viime viikon arki on ollut erilaista. Tein pari yövuoroa, jotka oli aika rauhallisia, joten oli aikaa oikaista työmaan puusohvalle. Sohva on muotoiltu ja siinä on vaikea saada hyvää asentoa (mikä tietty yövuorossa on hyvä, sillä eihän me hoitajat siellä nukkumassa olla). Valittelin jo ensimmäisenä yönä työkaverilleni Ulrikalle, että sohvalla makaaminen ei tee selälle hyvää.

Yövuorojen jälkeen nukuin muutaman tunnin ja ajelimme sitten vierailulle mun vahmemmille Pohjois-pohjanmaalle. Isänpäivänä olin ollut Riihimäellä, joten halusin käydä tervehtimässä omaa rakasta isääni, kun siihen vihdoinkin tarjoutui tilaisuus. Kolmivuorotyötä tekevälle reissaaminen ei ole helppoa, kun yhteiset vapaapäivät puolison kanssa ovat harvassa. Lauantaipäivän oli oikein mukava. Vierailimme myös veljeni ja tämän kihlatun luona silittelemässä tiibetinspanieleita. Väsähdin aika aikaisin illalla, yövuorot ja sen jälkeen vain lyhyet tupluurit vaativat veronsa. Nukahdin lähes välittömästi.

Kahden puusohvalla vietetyn yön jälkeen vietin vanhemmillani yön ilmapatjalla. Kuten tarinassa sanotaan: siitähän se juttu sitten alkoi. Kotimatkalla alkoi alaselkä vaivata ja oikean puoleinen kankku juilia. Maanantaina kipu oli jo äärimmäinen. Sain ikäänkuin sähköiskuja jos liikuin vähänkään väärin. Istuminen sattui ja kovalla tuolilla ei voinut ajatellakaan istuvansa.

Kipeänä työterveydessä

Viime viikolla kävin hoitajalla, joka sanoi, kun astuin ovesta sisään, että ”sulla on selkä kipeänä”. Hänen mielestään seisoin vinossa. ”Reseptiksi” kipuun sain kokeilla varovaista hierontaa ja muutaman päivän tulehduskipulääke kuurin. Mieheni yrittikin hieroa minua, mutta lauantaina selvisi miksi hänen hierontansa ei auttanut. Hän oli hieronut väärältä puolelta! Lauantaina kävimme vierailulla ystävillä ja Olli otti ja hieroi selkäni kunnolla. Oikea pakara oli jumissa samoin selkälihakset vasemmalta puolelta. Kokonaisen vuorokauden olin lähes kivuton!

Jälkeen päin on helppoa olla viisas! ”Olisi pitänyt” on varmasti yksi käytetyimmät lauseen aloituksesta. Olis pitänyt venytellä. Olis pitänyt ottaa niitä Kaijan neuvomia ”sivuaskeleita”, jotka olis auttanut selän jumeihin. Mutta en toiminut kuten ”olisi pitänyt”. Tyhmä nainen! Kipu palasi ja vaiva pitkittyi.

Eilen kävin lääkärillä. Hän totesi mua vaivaavan noidannuolen eli lumbagon. Resepti oli sama kuin hoitajalta viikko sitten: hierontaa, venyttelyä ja kipulääkettä. Tulin kotiin ja venyttelin, vaikkei yhtään olis huvittanut. Kipu kuitenkin huvittaa vähemmän! Vaikka mikään ei juuri nyt huvita, venyttelen tänäänkin.

Nordqvistin joulu-teekalenterista on ollut paljon iloa viime ja tällä viikolla.
Elämänmuutos, Työ

Uusi työ toi vaateongelman

Ikinuoren naisen pienet ilot

Viime vuodet töissä olen saanut pukeutua työpaikkani tarjoamiin suojavaatteisiin. Ne ovat olleet hengittämättömiä, kierrätysmuovista valmistettuja univormuja, jotka eivät istu kenellekään. Sairaalan työvaatteet ovat kesällä kuumia ja talvella kylmiä, mutta hoitavat hommansa.

Viime viikolla kävin tutustumassa uuteen työpaikkaani kehitysvammaisten palvelukotiin. Olen siis menossa töihin (tällä hetkellä) 14 vekkulin tyypin kotiin. Sanomattakin lienee selvää, että siellä ei univormua ole, vaan henkilökunta työskentelee omissa vaatteissa. Koska olen sen jälkeen, kun viimeksi olen voinut työskennellä omissa vaatteissani, laihtunut lähemmäs 40 kiloa, ei minulla oikein ollut kaapissa työmaalle sopivia vaatteita.

Olen muodostanut nykyisen vaatekaappini etsimällä vaatteita ulkoiluun/liikuntaan, kotoiluun sekä kaupungilla, teatterissa ja näyttelyissä käyntiä varten. Työvaatteille ei ole ollut tarvetta, joten niitä ei ole. Kun olin harjoittelemassa muutaman päivän uudella työmaalla havaitsin, että kotoiluvaatteista esim hupparit eivät tule toimimaan. Huonona päivänä voi joku asukkaista olla hupussa tai hupun narussa hyvinkin tiukasti kiinni. Suurin osa mun college-yläosista oli huppareita, joten ne sai sulkea kättelyssä pois.

Nämä leggingsit ohuen neuleen kanssa voisivat toimia työvaatteina ilman huivia.

Työmaa tarjoaa peffan peittävän työliivin, jossa on taskuja avaimelle ja työpaikan puhelimelle. Sen alle voi pukea joustofarkut tai leggingsit ja joko lyhyt- tai pitkähihaisen puseron. T-paitoja mulla on lukuisia, sekä lyhyt- että pitkähihaisia. Mulla on myös muutamat stretch-farkut. Tavoistani poiketen hankin parit paksumpaa kangasta olevat siistit ”leggingsit” ihan uutta työtäni ajatellen. Viime vuoden syyskuussa päätin, että jatkossa ostan suurimman osan vaatteitani kirpputoreilta ja olen pysynyt päätöksessäni muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta. Enköhän mä noilla t-paidoilla ja joustopöksyillä ainakin aluksi pärjää!

Yllättävän hankalaa on yhtäkkiä miettiä millaiset vaatteet sopisivat hoitotyön palvelukodissa, kun asialle ei aiemmin ole tarvinnut uhrata ainoatakaan ajatusta. On ollut helppoa pukea päälle se mitä on annettu.

Mulla on menossa vaatekaapin totaalisiivous. Tarkoitus on tehdä itselleni yhdestä ylimääräisestä makuuhuoneesta pukeutumishuone. Siinä samalla pitänee käydä jokainen vaatekappale läpi ja jaotella ne uudelleen. Kategoriat: kotoilu, ulkoilu/liikunta ja siistit kaupunkivaatteet eivät enää riitä. Uuden työn myötä todellakin jatkossa tarvitsen niitä työvaatteita.

Näissä vaatteissakin vois töitä tehdä toimistopäivinä, kengät tosin vois lisätä.
Elämänmuutos, Työ

Uusi työ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain uuden työpaikan. Aloitan joulukuun puolessa välissä sairaanhoitajana kehitysvammaisten palvelukodissa. Tässä kodissa tulen olemaan ainoa sairaanhoitaja, joten palvelukodin sairaanhoito tulee olemaan minun vastuullani.

Minulla on tämä viikko lomaa edellisestä työpaikastani, joten olen käynyt kokeilemassa miltä uusi työpaikka tuntuu. Uudet työkaverit ottivat minut avosylin vastaan! Kaikki tuntuivat tietävän, että minut on valittu avoinna olleeseen toimeen. Asiaa auttoi varmaan se, että mieheni työskentelee myös kehitysvammaisten kanssa ja on välillä käynyt tekemässä töitä kyseisessä palvelukodissa, joten suurin osa tuntee hänet.

Tiistai uudella työmaalla meni nopeasti. Tutustuin työtiloihin ja vuorossa olleisiin työkavereihin. Ensimmäisenä päivänä vuorossa ei ollut ketään, joka olisi voinut antaa tarkempaa kuvaa omasta työnkuvastani, mutta ei se oikeastaan haitannut. Uutta oli muutenkin niin paljon.

Käytin aikaa kodin asukkaisiin tutustumalla. Jänniä yllätyksiä koin! Huomasin miten täysin orientoitunut olen vanhustyöhön. Palvelukodin asukkaat ovat suhteellisen nuoria. Tosi asia, että naispuoleisilla asiakkailla on normaali kuukautiskierto, tuli silti minulle kuin puun takaa! Työskentely dementikkojen kanssa on monesti aika psyykkisesti rasittavaa vuodeosastolla. Usein potilailla voi olla huutotaipumusta ja muistihäiriöisen karkaamista hidastava dementiaranneke piippailee tuon tuostakin, kun potilas yrittää ulos osaston pääovesta. Meteli saattaa pahimmillaan olla korvia huumaava. Palvelutalossa taas on yllättäen hyvinkin hiljaista. Pientä huikkailua ja möläyttelyä silloin tällöin sekä apuvälineiden piippauksia.

Näkymä matkalta uuteen työpaikkaan

Tänään keskiviikkona toisen yksikön sairaanhoitaja tuli perehdyttäminen minua omiin tehtäviini. Hän neuvoi minua myös sairaanhoitopiirin intranetin käytössä. Varasimme minulle jo koulutukset (kirjallinen tentti ja näyttökoe) rokotusten antoa varten. Kävimme myös tutustumassa niihin asukkaisiin, jotka olivat eilen jääneet tapaamatta.

Kun kuulin, että minut on valittu palvelukodin sairaanhoitajaksi, olisin halunnut ottaa edellisestä työstäni virkavapaata. Valitettavasti se ei ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Myönnän, muutos hirvitti. Ei hirvitä enää! Kahden tutustumuspäivän jälkeen, olen aika varma, että tulen viihtymään! Työkaverit ovat rentoja ja ystävällisiä samoin uusi esimieheni. On ihanaa käydä kävellen töissä.

Vaihdoin työpaikkaa. Nyt tiedän, että huonompaan en vaihtanut!

Elämänmuutos, Työ

Uusi työ

Ikinuoren naisen pienet ilot

Hain uutta työpaikkaa ja – yllätys, yllätys – sain sen!

Kävin keskiviikkons iltapäivällä haastattelussa ja esimies sanoi, että soittaa minulle piakkoin, joka tapauksessa, sain paikan tai en. Kävin torstai aamuna salilla ja sen jälkeen keskityin kokoamaan ”ikuisuus-projekti” palapeliä. Olin päättänyt pitää puhelimessa äänet päällä koko torstain ja perjantain, koska mulla oli ”etiäinen”, että paikka olisi minun.

Palapeliä kootessa on minulle iski pienimuotoinen jänistys. Haluanko sittenkään lähteä työpaikasta, jossa minulla on maailman parhaat työkaverit? Muistelin kaikkia mukavia hetkiä, joita nykyisessä työssäni oli ollut ja kaikkia niitä mukavia ihmisiä joiden kanssa olin tehnyt töitä. Jo asiaa ajatellessa meinasivat silmäni kostua.

Ja yhtäkkiä puhelin soi. Vilkaisin soittajaa – minut edellisenä päivänä haastatellut esimies! Hän tarjosi minulle hakemaani työpaikkaa, jonka suureksi yllätyksekseni kuulin muitta mutkitta ottavani vastaan. Hän kysyi kuinka nopealla aikataululla pääsen tulemaan. Lupasin tarkistaa asian nykyiseltä esimieheltäni ja palaavani asiaan. Soitin esimiehelleni, ja kun sitten laitoin luurin kiinni, tulivat kyyneleet!

Olenko tekemässä virheen? Luopumassa työpaikasta, josta olen pitänyt? Näitä kysymyksiä olen pohtinut tänään. Kaikesta huolimatta olen sanonut itseni irti edellisestä työstä ja ottanut vastaan uuden. Eikö ole tavallista, että uuden edessä vähän hirvittää? Tässä uudessa työssä on sellaisia etuja, että vanha ei niihin kykene vastaamaan.

Olisin halunnut ottaa koeajan vuoksi aluksi virkavapaata nykyisestä työstäni, mutta se ei valitettavasti ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Sanoin siis itseni irti, koska jo pitemmän aikaa olen halunnut tehdä logistisista syistä töitä omassa kotikaupungissa. Työmatka lyhenee noin 33km suuntaansa (66km/pv), joten aamuvuorojen tekeminen tulee helpommaksi, kun ei työmatkan vuoksi tarvitse herätä viiden jälkeen. Tuleva työmatkani on niin lyhyt, että voin käydä töissä kävellen tai pyörällä. Iltaisin ei siis jatkossa enää erikseen ole pakko lähteä lenkille.

Myönnän, että myös kielipolitiikka on toiveeni takana. Pietarsaari on enemmän ruotsinkielinen kunta ja siellä on vaikea tulla toimeen ilman sujuvaa ruotsinkielentaitoa. Alussa kielenoppiminen oli minulle suurin työmotivaattori. Rantaruotsi oli minulle ihan outoa. Nyt kun sitä viisi vuotta harjoiteltuani joten kuten osaan, on työstä kadonnut motivaatio. Odotan, että pääsen taas tekemään töitä omalla äidinkielelläni niin, ettei minun tarvitse arvuutella tuliko viestini ymmärretyksi.

Uudesta ei voi olla ihan varma. Aina voi tulla yllätyksiä. Olen sanonut itseni irti vanhasta, mutta luulen, että jos uusi ei tunnu omalta, kotikaupungissani löytyy muuta työtä kokeneelle sairaanhoitajalle.

Hirvittää, jännittää ja pelottaa! Mutta jos ei uskalla, jää pyörimään kierteeseen jossa tyytymättömyys ja katkeruus vain kasvavat. Uutta päin, sanoo tämäkin mummo lumessa!