Avainsana: Hoitaja

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Työ

Mitä mielessäni liikkuu yövuoroa tehdessä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Yövuoro lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 30.-31.10.2021. Kello on 2.55. Tunnin päästä Suomi siirtyy talviaikaan. Yövuoron on siten tällä kertaa tavallisen 10 tunnin sijaan 11 tuntinen.

Potilaat nukkuvat ja sairaala on hiljainen. Vain ilmastointi hurisee ja puhelinjärjestelmä raksuu välillä. Normaalit sairaalan yön äänet kohisevat korvissa ja saavat höristelemään korvia. Kuulenko potilaiden ääniä? Kävikö ovi jossain? Hiljaisuus voi yllättäen olla hyvinkin suuriääninen. Kaikki yövuoron rutiinit on hoidettu, joten aika käy pitkäksi. Yritän keskittyä hiljaisuuteen ja talotekniikkan yöllisiin ääniin. On (liikaa) aikaa miettiä asioita. Jäädä jumiin omituisiin ajatuskuvioihin.

Pohdin jälleen kuinka olen antanut itseni uskoa, että pitäisin yövuoroista? Pääni jaksaa kyllä valvoa, mutta keho pistää vastaan. Närästää, on nälkä ja tekee pahaa. Kaikkea näitä yhtä aikaa! Kolmen yön valvomisen jälkeen palautumiseksi normaali olotilaan menee useampi vuorokausi. Öiden jälkeen ensimmäinen päivä ns ”nukkumapäivä”, menee ylivireystilassa, jossa jaksaa mitä vain. On niin väsynyt, että kaikki on hauskaa ja mikä vain kiinnostaa. Toisena päivänä sitten on niin väsynyt, että silloin mikään ei sitten enää ole hauskaa, eikä mikään kiinnosta, paitsi ruoka! Sinä päivänä iskee syöppö! Jos en pidä varaani, kaapista katoaa kaikki syötäväksi kelpaava. Kolmantena päivänä olo alkaa tasaantua. Huomaan, että palautuminen on hidastunut ja rytmin kääntäminen ei ole enää niin sujuvaa kun muutama vuosi sitten.

Hoitaja matkalla osastolle

Minulla on työmatkaa 35km suuntaansa. Olen huomannut, että yövuorojen jälkeen alan olla useana aamuna 15km ennen kotia niin väsynyt, että joudun pakottamaan itseäni pitämään silmiäni auki. Joinakin aamuna ajaessani yövuorosta kotiin joudun säätämään autoni lämmöt jääkylmälle ja suuntaamaan ilmavirran kasvoilleni, että virkistyisin sen verran, etten olisi vaaraksi itselleni ja muille liikenteessä.

Mielessäni onkin käynyt, voisiko 56-vuotias sairaanhoitaja tienata elantonsa helpommalla? Tai ainakin niin, ettei vaarantaisi omaa tai muiden turvallisuutta. Haittaa ei olisi siitäkään, että kehoni kestäisi eläkeikään asti.

Tämä yö on rauhallinen! Hoitajien tehtävät ovat jääneet vähäisiksi.

.

Arkipäivän realismia

Väsy

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tiedätkö tunteen, kun olet niin väsynyt että edes omaan lempipuuhaan ei riitä virtaa?

Olen tällä hetkellä niin väsynyt, että vaikka olisi valtava hinku golfkentälle pelaamaan edes yhdeksän reikää, ei energiaa riitä edes tii-ajan varaamiseen. Ei ole mitään järkeäkään lähteä kentälle notkumaan, kun virta ei riittäne golfkärryn perässä vetämiseen.

Nojailemalla puuhun ei peli edisty

Tämä vuosi on ollut henkisesti todella raskas. Vuosi alkoi perä edellä, kun ystäväni sairastui vakavasti. Ystävyytemme on minulle todella tärkeä, ja hänestä on tullut minulle melkein kuin isosisko, jota minulla ei ole ollut. Kevät meni uutista sulatellessa ja kesällä lomailimme yhdessä.

Kun kesäloma oli ohitse, olin itse alkanut kärsiä ikävistä vanhenevan naisen vaivoista, joita hienosti gynekologisiksi laskeumiksi kutsutaan. Aamut menevät sumussa huonosti nukuttujen öiden jälkeen ja illat ovat syvältä, kun laskeuma painaa alavatsalla ja työntyy reilusti ulos. Liikkua voin, mutta kaikki mikä vaatii ponnistamista tuntuu ikävältä ja saa laskeuman työntymään enemmän ulos.

Heinäkuun lopulla luin paikallislehdessä, että ensimmäinen kokkolalainen ystäväni on kuollut. Ystäväni kuolema tuli puskista. Tapasimme ja vietimme iltaa yhdessä toukokuussa ja hän voi kuten ennenkin. Soitin hänelle hänen syntymäpäivänään juhannuksen tienoilla. Hän kertoi olevansa sairaalassa ja saaneensa sydän- ja aivoinfarktin. Lupasin mennä tervehtimään häntä, mutten kerennytkään ja se painaa nyt omallatunnollani. En voinut tietää hänen kuolevan, mutta silti suren syvästi, etten saanut heittää hyvästejä silmätysten.

Olo on kuin putkessa eläisi

Viime viikolla olimme ystäväni kanssa Meilahdessa kuulemassa jatkosuunnitelmista hänen sairautensa hoitoon. Reissu oli sinänsä ihan hyvä, vaikka uutiset olisivat voineet olla parempia. Olen aina iloinen, kun saan viettää aikaa ystäväni kanssa. Pääsimme syömään ravintolaan, tapasimme tytärtäni ja kävelimme katselemassa nähtävyyksiä.

Toista viikkoa olen nukkunut huonosti tai erittäin huonosti. Pienet arkiset kärhämät kotona ovat lisänneet ahdistusta, joten nekin ovat heikentäneet unen laatua. Eilen suutahdin ihanalle, maailman kilteimmälle työkaverilleni ihan turhasta. Pinna on piukalla! Tilannetta ei helpota lainkaan työpaikalla oleva meteli. Introverttina koti-ihmisenä olen tottunut hiljaisuuteen ja meteli työmaalla tuntuu, kuin päätä sahattaisiin pokasahalla. Olen fyysisesti ja henkisesti väsynyt!

Väsynyt ämmä

Tämän päivän lepään. Makaan sohvalla ja katson tallennettuja vielä katsomatta olevia ohjelmia TV:stä. Sen verran käännyn välillä, etten saa makuuhaavoja.

Arkipäivän realismia

Oravanpyörässä

Ikinuoren naisen pienet ilot

Olen hukannut elämäni punaisen langan tilapäisesti. Ei ole kovinkaan kauaa aikaa siitä, kun tuntui, että elämä oli hyvässä järjestyksessä ja se rullasi omalla painollaan. Juuri nyt tuntuu, että olen kuin rapistumassa oleva purtilo tuuliajolla!

Palasin, vapaaehtoisesti myönnän, kamalaan oravanpyörään. Elämäni tuntuu olevan yhtä yövuoroa ja niistä toipumista. Vanhenevan naisen ikävät fyysiset vaivat haittaavat palautumista ja yöunet ovat mitä ovat, jos niitä sattuu saamaan ollenkaan.

Voisin syyttää ulkoisia tekijöitä oman elämäni vaikeuttamisesta, mutta eiköhän se niin ole, että asenne ratkaisee – aina! Itse mä olen olosuhteiden antanut vaikuttaa niin, että olen alkanut itse sabotoimaan omaa käytöstäni, saaden näin elämän maistumaan suussani sahanpuruilta.

Aloitin elämänmuutoksen loppukirin hyvillä mielin ja toiveikkaana, mutta ”elämä tapahtui”. Olen päästänyt muutosvaihteen vapaalle ollen nyt kiihtyvää vauhtia menossa puolessa välissä jyrkkää alamäkeä. Mistä löydän jarrut?

Työ vie voimat! Teen jatkuvia ilta- ja yövuoroja. Yövuorot alkavat käydä liian raskaiksi, kun palautuminen on hidasta, eivätkä vapaat vuorojen välissä ole aina tarpeeksi pitkiä. Iltavuorot ovat äänekkäitä, ja usein tuntuu kuin hiljaisuuteen tottuneita korviani (ja aivojani) kidutettaisiin 130dB voimalla pauhaavalla vaskipuhallin-serenadilla. Aamuvuoroja en jaksa tehdä, koska nukun niin huonosti.

Kroonisesti väsyneenä ja fyysisesti puolikuntoisena tuntuu, että maailma on luotu lähinnä nuorille ja voimakkaille. Yritän tsempata ja liikkun vapaa-ajalla kuin sähköjänis. Nautin liikkumisesta, mutta syvällä sisimmässäni tiedän, ettei se auta sisällä vellovaan pelkoon siitä, että romahdus on aika lähellä. Kohta en enää jaksa!

Tilannetta pahentavat kaikki ne vastoinkäymiset, joita elämä on tänä vuonna koronan lisäksi tuonut mukanaan. Yhden ystävän yllättävä kuolema, toisen ystävän vakava sairastuminen ja jopa pienet arkiset kärhämät kotona ovat saaneet stressitasoni nousemaan sietämättömän korkeaksi.

Olen taistelija, taisteleva taivaanrannanmaalari. Kohtaan vastatuulen hymyssä suin. Ulkopuoliset eivät tiedä minulla olevan vaikeaa, vaikka ahdistustaso sisälläni on niin korkea, että tuntuu kuin tukehtuisin. Kurkkua kuristaa ja itku tulee pienistäkin asioista. Olen niin väsynyt, etten enää tiedä mistä ammentaisin voimaa.

Tällaisessa elämäntilanteessa pitäisi ehkä levätä, kun siihen on tilaisuus ja rentoutua, eikä pistää uutta vaihdetta silmään elämäntapamuutoksessa! Viisainta olisi rauhoittaa elämä, syödä hyvää ravitsevaa ja värikästä ruokaa, liikkua sen verran, että tulee hyvä olo ja ennen kaikkea levätä. Viettää muutama ihan oikea ”villasukka-päivä” olohuoneen sohvalla hyvää kirjaa lukien.

Keneen yritän tehdä vaikutusta tällä jatkuvalla riehumisella? Suorittamiselta tämä elämä jo alkaa tuntua, mikä ei ollut missään vaiheessa elämänmuutokseni tarkoitus eikä päämäärä. Päämääränä oli ilo! Nyt se tuntuu olevan lähinnä tuloksen tekeminen.

On aika pysähtyä, ottaa elämäntilanne tarkempaan syyniin ja tehdä uusi tilannearvio, jonka pohjalta voi sitten miettiä uutta askelkarttaa. Tilanteeni ei ole toivoton, vaikka väsynyt ja vaivainen olenkin. Olen pysynyt tietoisena siitä missä ja miten taivallan! Siitä olen ylpeä.

Taivallusta epätasaisessa maastossa
Arkipäivän realismia

Ammatinvalintaa

Ikinuoren naisen pienet ilot

Mä en edelleenkään ymmärrä mikä mielenhäiriö mulle tuli, kun päädyin hakemaan sairaanhoitajakouluun!

Muistan hyvin, kun pohdin ammatinvalintaa kirkasotsaisena nuorena, ja tulin siihen tulokseen, että hoitoalalta löytyy mulle passeli työ! Olin aivan vakuuttunut, että psykiatria olisi mulle nappivalinta. Järkeilin vielä, että jos en pääse ensimmäisellä yrittämällä sairaanhoitajalinjalle, haen seuraavana keväänä lähihoitaja-puolelle. Tadaa! Pääsin ensimmäisellä yrittämällä Tampereen Terveydenhuolto-oppilaitokseen psykiatrisen erikoissairaanhoitajan koulutukseen.

Aloitin koulun innokkaasti. Menestys oli kohtalainen. Etenkin harjoittelujaksoilta sain hyvää palautetta. Tuolloin tuntui, että olin valinnut oikean alan. Valitettavasti kuitenkin kävi niin, että psykiatrista sairaalaverkostoa ja laitospaikkoja alettiin ajaa alas juuri ennen kuin minun vuosikurssini valmistui. Hienot teoriat ja hoitoideat jäivät siis vain haaveiksi omalla kohdallani. Jälkeenpäin eräällä koulutusmatkalla Helsingissä ollessani eräs hoitaja kertoi potilaiden sanoneen hoidosta kysyttäessä, että ”nykyisin on enemmän avoa”! Hoitoon ei enää päässyt vaikka tarve laitoshoidolle olisi ollut monesti huutava!

Tulin raskaaksi viimeisen opiskeluvuoteni aikana ja jouduin tauottamaan opiskeluni vuodeksi, kun puoli vuotta opiskelua oli kesken. Palasin takaisin ja valmistuin joulukuussa 1995. Jälkeenpäin olen usein pohtinut, että olisiko pitänyt vaihtaa alaa, kun olin vielä nuori!

”Työn raskaan raataja”

Sairaanhoito ei ole sellaista, kun sen odotin olevan. Nykypäivänä resurssit ovat vedetty minimiin. Hoitajamitoitus on minimaalinen ja hoitolaitosten budjetti surkea. Joissain surullisimmissa tapauksissa on hoitopaikoissa potilasta kohden vain 1 leikkele ja 1 juustosiivu/päivä. Jos haluat päälliset leivällesi aamulla, voi illalla leivälle laittaakin sitten pelkän ylähuulen.

Kunnallisella puolella resurssipula näkyy sijaisten puuttumisena. Jos joku on sairas, ei ulkoisia sijaisia enää ole, vaan vakinainen henkilöstö venyy. Käytännössä tämä sitten näkyy hoitajien väsymisenä (ja kyynistymisenä) sekä sairaspoissaolojen lisääntymisenä.

Kukka kaikille hoitoalalla työskenteleville.
Olette sankareita!

Hoitajien palkkaus on niin kehno, että kaikki kynnelle kykenevät hakeutuvat muualle töihin. En ymmärrä mistä sairaanhoitajien lakon aikaan lehtien löytämä yli 3000€/kk oleva palkka oli löydetty. Oma ”uransa-huipulla-olevan-sairaanhoitajan” palkkani on noin 2500€/kk + vuorotyölisät. Lähtisitkö itse tällä palkalla ottamaan vastuuta muiden ihmisten hengestä?

Korona oli viimeinen isku hoitoalalle. Hoitajat tekevät työtä oman terveytensä ja läheistensä terveyden puolesta peläten. Työt lisääntyivät ja kiitosta venymisestä sekä hyvin tehdystä työstä sateli, mutta konkreettista korvausta hoitajien tileille ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Kissa kiitoksella elää! Kiitoksilla ei osteta ruokaa eikä makseta lainoja. Nuoret hoitajat säikähtävät työtaakkaa ja vastuuta ja pakenevat, kun vielä voivat.

Huono palkka ja työn aliarvostus olivat minulla tiedossa jo opiskeluaikana. Yövuorossa, kun dementikot huutavat kuorossa, enkä voi asialle mitään, kun kokeillut unilääke, kädestä pitäminen tai keskustelu eivät auta, mietin ahdistuneena kenen puoleen kääntyisin, kun tuntuu, että yhteiskunta ei kuuntele hoitajia, vaikka asioista kuinka monta kertaa mainittaisiin. Filippiineiltä hoitajien lennättäminen apuun ei ole mielestäni kestävä ratkaisu! Enemmän apua olisi palkkojen nostamisesta työn vaativuutta vastaavalle tasolle. Ja ei, en halua kuulla lässytystä kutsumusammatista!

Jos haluat vastuullisen työpaikan ja paljon töitä, suosittelen hoitoalaa! Mutta varaudu jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja ahdistukseen siitä, että et voi tehdä työtäsi niin hyvin kuin mahdollisesti olit kuvitellut. Hoitoalalla jaksavat työskennellä loppuunpalamatta valitettavasti vain ne, jotka osaavat lukea laatusuosituksia rivien välistä.