Arkipäivän realismia

Elämänmuutokseni alku

Keväällä 2019 olin kyllästynyt elämääni. Olin jatkuvasti sairas, astma oli pahana ja tulehdusarvoni on oli joka mittauksessa välillä 20-40. Normaali CRP on alle 10. Vihasin liikuntaa, joka toi aina mieleeni syvästi inhoamani koulun liikuntatunnit ja niiden aiheuttaman häpeän tunteen. Olin ollut lihava lapsi, jolle liikuntatunnit olivat olleet jatkuva nöyryytyksen lähde. Ainoat liikuntamuodot jotka saivat minulta hyväksynnän olivat kävely, tanssi ja uiminen.

Olin väsynyt ja turhautunut. Tiesin, että noin 119kg elopainoni oli suurin syy surkeaan tilaani. Olin laihduttanut melko paljon muutama vuosi sitten. Se oli ollut varsinainen kidutuskuuri! Ensimmäiset 10 kiloa pudotin niin sanotulla ”pussiruokadieetillä”. Minun tapauksessani se oli virhe, vaikka lääkäri sitä olikin eräällä tapaamisella ehdottanut. Äärimmäisen tiukan dieetin seurauksena hormoonitasapainoni sai siipeensä ja minulle kehittyi kilpirauhasenvajaatoiminta.

Minä keväällä 2018

Laihdutin ripeällä tahdilla 35kg, jotka tulivat sitten lähes yhtä ripeästi takaisin. Kyttäsin jokaista syömääni suupala ja pysyttelin noin 1200kcal/päivä. Olin palkannut itselleni personal trainerin. Treenasin paljon. Kävin kuntokeskuksessa parhaimmillaan 6x viikossa. Kysyin itseltäni haluanko syödä näin rajoitetusti ja asua kuntokeskuksessa? Vastaus molempiin kysymyksiin oli ”en halua’, ja niin palasin vanhoihin elämäntapoihin.

Jälkiviisaus on paras viisaus! Söin liian vähän ja olin liian tiukka dieettini suhteen. Rapakuntoisena yritin myös treenata liikaa. Vertailin tuloksiani 30-vuotta nuorempien tuloksiin ja tunsin huonommuutta. Olisi ollut järkevää hellittää hieman, eikä vaan iskeä kokonaan hanskoja tiskiin niinkuin tein.

Lihoin takaisin kaikki pudottamaani kilot, plus muutaman ekstra kilon. Kilpirauhasenvajaatoiminta säikäytti. En halunnut laihduttaa itselleni enempää terveysongelmia. Vannoin etten enää ikinä alkaisi laihdutuskuurille. Tämä olikin vaikea yhtälö, sillä jokaisen lisääntyvän kilon myötä vointini laski laskemistaan.

Keväällä 2019 olin ahdistunut ja huonovointinen. Tuli tunne, että mun on pakko tehdä jonkinlainen korjausliike elämässäni. Tiesin, että ellen keksi keinoja muuttaa elämäntapojani, elämäni jää lyhyeksi. Minun olisi pakko keksiä itselleni sopiva keino pudottaa painoa ja löytää ainakin yksi sellainen liikuntamuoto, jota voisin jatkaa lopun elämääni.

Tässäpä lähtötilanne mun elämänmuutokseen. Olin selkä seinää vasten. Piti valita haluanko elää vai valitsenko nopean tien pois. Mä valitsin elämän!

Arkipäivän realismia

Ahminta ja häpeä

Kesälomareissulla tuli eteen ahdistava tilanne. Tunsin itseni ”nolojen tilanteiden naiseksi”. Sitä luulee olevansa tavallinen tallaaja niin kauan, kun saa jälleen huomata miksi on edelleen erilainen!

Olemme olleet pari kertaa aiemminkin lomalla ystäväperheen kanssa. Aiemmat reissut ovat menneet ilman kommelluksia. Ja tälläkin reissulla on ollut oikein hauskaa. Sovimme loistavasti yhteen ja olemme aika samanhenkisiä.

Tänään iltapäivällä minun teki mieli jäätelöä, joten kävimme mieheni kanssa päivällisen jälkeen kävelyllä ja haimme noin litran paketin jaettavaksi iltkahvilla. Minä söin eniten!

Illalla muut halusivat katsoa jalkapallokisoja TV:stä. Kysyin tehtäiskö popcornia. Mieheni poksautteli pussillisen voinmakuisia poppareita mikrossa ja ystäväni aukaisi sipsipussin. Kaivelimme jääkaapista myös kermaviilipurkin, johon niitä sipsejä voi dipata.

Muut maistelivat herkkuja maltillisesti, minä pistelin popkorneja kaksin käsin. Ystäväni mainitsi jotain syömisestäni. Myönsin, että en kykene ollenkaan hillitsemään jäätelön enkä sipsien ja popkornien syöntiä. Häpeän aalto hulvahti ylitseni. Häpesin ahmintaani, häpesin syömistäni!

Olen oivaltanut ahmintaani ja kykenemättömyyteni hallita joidenkin ruokien syömistä jo aikoja sitten. Pahin ongelma minulla on ollut leivän syönnin kanssa. Rakastan hapanjuurileivän leivontaa ja se maistuu minusta taivaalliselta. Valitettavasti söin sitä aivan liikaa ja paino alkoi jälleen pikku hiljaa kerääntyä, joten jouduin laittamaan leipomisen tauolle.

Rakastan jäätelöä! Siitä en kykene luopumaan, siksi syön tavallisesti vähäkalorisia jäätelöitä, joita voin syödä puolen litran paketin saamatta paljoa yli 300kcal. Sipsejä en arjessa syö lainkaan, koska niiden syöntiä en kykene hillitsemään lainkaan!

Tunnen huonommuutta siitä, etten osaa syödä oikein! Kaksi vuotta olen yrittänyt opetella, mutten ole tainnut vielä oppia mitään! Sortin ahmimaan. Tuntuu raskaalta hävetä syömistään!Harjoittelu jatkuu silti. En anna periksi!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Muutos

Mä oon täällä taas

Edellisestä blogi-kirjoituksestani on kulunut melkoinen tovi. Sinä aikana elämässäni on tapahtunut jättikokoinen muutos.

Mä kyllästyin olemaan valittava keski-ikäinen ämmä, joka on koko ajan sairas. Omakuva oli vinoutunut ja olin kaikin puolin tyytymätön itseeni. Koska olen vakuuttunut, että elän iäkkääksi, pitkä elämä sellaisena viheliäisenä kätisijänä jollaiseksi olin muuttunut, ei houkutellut. Tuli tarve tehdä suunnanmuutos omassa elämässä.

Päätin, että ylipainosta on päästävä – lopullisesti! Olin nähnyt telkkarista Michael Mosleyn dokumentin 5:2 paastosta, myös ystäväni oli katsonut ohjelman. Päätimme kokeilla kuinka kaksi paastopäivää viikossa voisi mahdollisesti auttaa painon pudotuksessa. Itselleni uskollisena latasin puhelimeeni vielä ruokapäiväkirja-ohjelman, että saisin dokumentoitua asiaa. Paastopäiviksi valitsin maanantain ja torstain. Muina päivinä pidin tarkkaa lukua kaloreista ja yritin pitää ne mahdollisimman vähäisiä, kuitenkin niin, että elämä ei menisi kärsimyksen puolelle.

Ja kyllähän tuloksia alkoi tulla! Vajaan vuoden kuluttua olin 43 kiloa keveämpi. Mielestäni muutos oli tapahtunut helposti ja tavalla, jota voin jatkaa lopun elämäni. Tässä painossa olen nyt ollut noin vuoden ja olen siihen tyytyväinen. Olen 56 vuotias, enkä koskaan halunnut olla laiha, vaan sen kokoinen, että saisin vaatteeni tavallisista kaupoista ja kirpputorilta.

Olen saavuttanut tavoitteeni!