Vuosi 2025 on alkanut perä edellä. Ensin sairastin tammikuun alussa kuumetaudin ja olin viikon kotona sohvalla. Tammikuun puolessa välissä palasin töihin ja heti toisena työpäivänä loukkasin käteni asukastyötä tehdessäni: venäytin oikean ranteeni
Rannetuki on ollut viime viikkoina tarpeen.
Olen siitä lähtien ollut sairauslomalla. Kävin töissä yhden päivän välissä kokeilemassa kestääkö käsi. Ei kestänyt! Viime viikolla lääkärissä käydessä sain selityksen, miksi ranteeni on kipeä ja paranee niin hitaasti. Minulla on yliliikkuvat nivelet. Venähdyksessä kudokset venyvät yli ja yliliikkuvalla yli sen mikä on normaali yli. Eikö ollutkin hienosti selitetty? Yliliikkuvuus hidastaa myös paranemista. Oikeaa kättä on oikeakätisen hyvin vaikeaa pitää täydellisessä levossa niinkuin lääkäri käski.
Äänikirjoja on kiva kuunnella kotitöitä tehdessä.
Viimeiset kaksi viikkoa olen siis lähinnä koonnut palapelejä ja kuunnellut äänikirjoja. Ihan hauskaahan se on, en minä siihen muuten aikaani kuluttaisi, mutta kyllä se näin pidemmän päälle käy aika yksitoikkoiseksi. Mä olen itse asiassa sitä mieltä, että ihmiselle on hyväksi jos on välillä tylsää. Luovuus tarvitsee tyhjää tilaa virratakseen! Itselläni ainakin on tämän sairausloman aikana herännyt monta monituista realistisesti mahdollista toteutettavaa ideaa.
Vielä 20 vuotta sitten tein paljon lasitöitä. Rakastin värilaseja ja niistä erilaisten töiden suunnittelua. Lasitöiden tekeminen on taitoa vaativaa ja hidasta, mutta minä olin siinä hyvä. Se on yksi niistä ainoista asioista, joissa voin hyvillä mielin sanoa olleeni hyvä!
Palapelin kokoaminen on rentouttavaa.
Lasityöt jäivät kun erosin lasteni isästä. Minulla oli ollut kotimme yhteyteen rakennettu työtila missä kykenin paneutumaan harrastukseni rauhassa. Eron jälkeen lasit muuttivat mukanani, enkä sen jälkeen koskenutkaan niihin. Koneet ja lasiveitsi minulla on edelleen tallella, mutta lasit lahjoitin kaverille, jolla oli enemmän motivaatiota tehdä niillä jotain.
Nyt palapelejä kootessa olen ajatellut lasitöiden tekemistä. Sitä tunnetta, kun saa leikattua lasista haastavan muotoisen palan tai kun näkee tehdyn työn valmiina. Minulle on tullut valtava halu aloittaa lasitöiden tekeminen uudelleen, kun käsi on parantunut! Juttelin asiasta Hanin kanssa ja hän huomautti, että meillä olisi kellarissa tilakin siihen valmiiksi. Meillä on kellarissa saunan vieressä varastotila, joka on täytetty turhilla tavaroilla. Tilassa on valmiina pöytäkin. Siitä tulisi täydellinen lasityötila, eivätkä lasinsirutkaan leviäisi asuintiloihin.
Näen taas valoa tunnelin päässä.
Myös Turun Taideakatemiassa opiskeleva tyttäreni otti ajatukseni alkaa taas tehdä lasitöitä ilolla vastaan. Hän kertoi jo pyörittelevänsä päässään ajatusta yhteisnäyttelystä. Näyttely voi vielä olla pitkässä kuusessa, mahtaneeko edes koskaan toteutua, mutta se että minä palaan lasia leikkaamaan on aika varmaa!
Tehdään heti aluksi selväksi, etten koskaan ole ollut kova pyöräilijä. Olen itse asiassa pyöräillyt todella vähän! Kun tutustuin Haniin, alkoi pikku hiljaa viritä kiinnostus lajiin. Hani on pyöräillyt koko elämänsä kesät talvet eikä hänellä ole ajokorttia. Asumme pikkukaupungissa, jossa pyöräily on helppoa ja jopa fikua, kun pyörällä pääsee pyöräteitä paikasta A paikkaan B lähes yhtä nopeasti kuin autolla.
Tavatessamme minulla oli perinteinen 5-vaihteinen naisten pyörä. Hani testasi pyörän ja tuumasi, että jopa on raskas pyörä polkea! Ei siis ihme että, pyöräily ei huonokuntoista keski-ikäistä ämmää innostanut, kun kulkuvälinekin oli surkea!
Muutaman vuoden Hanin pyöräilyä seurattuani, päätin investoida omaan uuteen pyörään. Toiveena oli että parempi pyörä innostaisi liikkumaan enemmän. Päädyin ostamaan Trekin perusvarusteisen maastopyörän. Tavallisen pyörän jälkeen uusi maastopyörä tuntui luxukselta ja pyöräileminen helpottui huomattavasti.
Ensimmäisellä yhteisellä pyöräretkellä päädyimme ajelemaan metsäpolkuja. Se reissu herätti minussa kipinän! Miten ihanaa onkaan ajella pieniä polkuja, ylitellä juurakkoja ja väistellä kiviä! Asfaltilla pyöräileminen on minusta tylsää. Metsässä pyöräilyssä on pakko keskittyä seuraamaan maastoa koko ajan ja se rentouttaa minun mieleni täysin.
Viime vuonna työpaikkani tarjosi mahdollisuutta työsuhdepyörän hankintaan. Tovin mietittyämme päätimme tarttua tilaisuuteen. Hani oli jo pitkään haaveillut läskipyörästä, jolla voisi kulkea talvella töissä. Lähdimme pyöräliikkeeseen tutustumaan tarjontaan. Oma ajatukseni oli, että hankkisimme tavalliset läskipyörät ja ne ne me testiajoimme ensin. Myyjäneiti suositteli testaamaan myös sähköläskipyörän sanoen: ”miettkää sitten haluatteko pihistää vai panostaa”. Hyppäsimme Rock Machinien selkään ja paluumatkalla kauppaan, kummankin naama loisti kuin Naantalin aurinko. Päätimme panostaa pyörimme! Varsinkin ylämäkeä noustessa sähköavusteisuus tuo pyöräilyyn valtavasti iloa! Sähköläskpyörän hankintapäätös oli tehty.
Kuljin talven uudella pyörälläni töissä. Ainoat poikkeukset olivat kovilla pakkasilla, kun pyörä olisi pitänyt saada töissä lämpimään työajaksi, ettei se olisi jäätynyt ja olisi toiminut kotimatkalla, eikä sitä mahdollisuutta oikein ole. Yli -20C pakkasella pyöräily ei muutenkaan oikein houkuttele!
Minulla, ihmisellä joka ei aiemmin juuri ole pyöräillyt, on nyt siis kaksi pyörää: perinteinen maastopyörä ja sähköläskipyörä. Sähkärillä ajaminen on hauskanpitoa! Se mahdollistaa pitkät pyörälenkit. Hani sanoo, että mun kasvot loistavat, kun ajan Rock Machinella. Voin sanoa, että se on mun elämäni parhaita ostoksia! Mutta kun on pidempään pyöräillyt sähköllä, maastopyörällä ajaminen tuntuu todella raskaalta.
Viime viikkoina olen miettinyt pyöräilyä paljon. Polvet eivät enää kestä kävelyä, kuten ennen, niin parhaaksi keinoiksi pulssin nostamiseen reippaasti pari kertaa viikossa ja kunnon kohottamiseen jää uinti ja pyöräily. Enemmän pitää siis ajaa maastopyörällä, että saan kuntoni nousemaan. Haluan pysyä hyvässä kunnossa eikä siihen ole oikotietä, on nähtävä vaivaa. Valitsen omaksi ”vaivakseni” pyöräilyn.
Olimme luvanneet käyttämättä jääneen ”mummopyörän” tyttärelleni, joka opiskelee Turussa. Huollatimme pyörän ja olimme päättäneet toimittaa sen tyttärelleni mun viimeisellä lomaviikolla. Yritin ottaa selvää eri mahdollisuuksista miten pyörän voi Kokkolasta Turkuun saada. Helpointa tuntui olevan, että lähdemme itse käymään siellä ja viemme pyörän matkatavarana.
Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että stressasin pyöränkuljetusta aivan älyttömästi ennen matkan alkua. Päässäni pyöri päiväkausia kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Ajattelin, etten saa pyörää junaan, joku puhkoo siitä renkaat tai pöllii koko rakkineen. Mitään epämiellyttävää ei sattunut. Päinvastoin! Pyörän kuljetus junalla paikasta A paikkaan B oli äärettömän simppeliä ja edullista (vain 7€!).
Lähdimme matkaan keskiviikkona. Jo Kokkolassa stressi helpotti, kun sain pyörän niin näpsäkästi junaan. Joku perässäni tuleva nainen auttoi minua hieman, kun pyörää piti hivenen nostaa, että sen sai helpommin junaan. Olin hyvin kiitollinen tuosta pienestä avusta! Junassa olikin hyvä matkatavaravaunu, jossa oli tilat useamman pyörän kuljettamiseen pyörätelineineen. Pistin pyörän lukkoon sen omalla lukolla ja sitaisin sen vielä vaijerilukolla kiinni junan rakenteissa kiinni olevaan pyörtelineeseen. Ja sitten vain omalle paikalle istumaan ja nauttimaan matkan teosta.
Tampereella meillä oli reilu tunti aikaa vaihtaa junaa. Hani jäi matkatavaroiden (ja sen pyörän) kanssa odottelemaan laiturille, kun minä lähdin hakemaan lounasta asemarakennuksesta. Löysin sapuskaa ja aika menikin ripeästi asemalaiturilla lounastaessa.
Turun junaan nousi Tampereelta toinenkin pyörää kuljettava ihminen. Siinä vierekkäin ihmettelimme ihme häkkyröitä, joiden avulla pyörä olisi pitänyt nostaa eturattaasta pystyasentoon ja tukea takarattaasta kiinni junan takaseinään. Härvelin toiminta olisi pitänyt taata 50snt kolikolla. Kolikko löytyi ja me rivakat naiset nostimme pyörän pystyyn ja saimme jopa sen tuettua takapyörästä seinään. Emme kuitenkaan saaneet tuettua pyörää liikkumattomaksi. Päätin huutaa konduktöörin apuun. Hän sanoi, ettei kyseistä telinettä kannata käyttää. Ne eivät kuulemma toimi. Koska olimme molemmat matkalla junan pääteasemalle Turkuun, päätimme sitoa pyörämme yhteen mun vaijerilukolla, sillä niitä ei silloin noin vain kukaan vie, kun ovat niin leveät yhdessä, etteivät sovi ovesta ulos.
Turkuun kuljettamamme pyörä on musta mummomallinen Crescent. Siinä on kuitenkin 7 vaihdetta, joten ihan karvalakkimallin pyörä se ei ole. Huollossa siihen vaihdettiin jarrupalat, uudet kettingit ja hammasratas. Se on hyvässä kunnossa , vain kettinginsuojus on hivenen ruosteen raiskaama.
Pyörän kuljetus innosti itseänikin tekemään omalla pyörällä retken jonnekin päin Suomea. Koska pyörän kuljetus junassa on noin vaivatonta ja edullista voisi ensi kesälle hyvinkin suunnitella jonkinlaista pyöräretkeä.
Aamu valkeni aurinkoisena. Tulisi hyvä päivä pienelle vaellukselle meille molemmille aivan uudessa maastossa. Olimme viime vuonna sadepäivinä maastoa kartoittaessamme bonganneet Lapinlahden ja Rautavaaran rajalla kulkevan Huuhkajankierroksen. Tuon reitin halusimme kiertää.
Lähdimme matkaan yhdeksän jälkeen. Tahkolta matkaa reitin alkupäähän on noin 50km. Tullessamme Huuhkajankierroksen lähtöpaikalle oi parkissa vain yksi auto. Se sopi meille hyvin. Introverttinä en tykkää, että vieraat ihmiset ”häiritsevät” luontokokemustani.
Olimme lukeneet Huuhkajankierroksesta muutaman reitti kuvauksen, joten molemmilla oli jo tiedossa millaista maastoa odottaa. Kuvaukset kertoivat suhteellisen helppokulkuisesta reitistä, missä olisi sen verran nousuja ja laskuja että hengästyäkin saattaa.
Oikeassa olivat nuo kirjoitukset. Reitti oli helppokulkuinen myös noin kuuskymppiselle ylipainoiselle pariskunnalle, jolla kummallakin on ongelmia polvinivelen kanssa. Nousuja oli, kuten niitä kiviä ja juurakoita kuten aina metsässä.
Matka ei tapa, vaan vauhti! Tallustelimme verkkaisesti maisemia ihaillen. Polku kulki aluksi mäntymetsikössä ja laskeutui kohti Pieni-Valkeisen rantaa ja kiersi sitten järven ympäri. Järven toiselta puolelta eteen avautui upea harjumaisema, jonka molemmilla puolilla oli järvi, mainittu Pieni-Valkeinen harjun tällä puolella ja toisella Iso-Valkeinen.
Aurinko paistoi, oli lämmin eikä yhtään verta imevää hyönteistä! Mikä siinä oli kulkiessa! Maata asutettettaessa ihmiset kulkivat peurojen lailla harjuja pitkin, koska niillä oli hyvä maapohja kävelyyn. Tuli aika nostalginen olo harjulla kävellessä, kun mietin että täällä esi-isämme ja -äitimmekin ovat saattaneet kulkea.
Harjulta tultiin mäntymetsään. Metsikkö oli aika korkealla ja tovin kuluttua sieltä avautui upeat näkymät suppiin, joita oli molemmin puolin polkua.
Noin puolessa välissä reittiä oli Huuhkajanniemen taukopaikka jossa oli WC, laavu ja tulentekopaikka. Pidimme siinä pienen tauon ja söimme eväänä olleet voileivät. Taukopaikalla oli myös muutama ihminen koirineen joiden kanssa vaihdoimme syödessä muutaman sanan. Saatiin muutama hyvä reittivinkki ensi vuoden kesälomaa silmällä pitäen!
Taukopaikalta lähdettäessä maisema olikin sitten hyvin erilaista. Edelleen mäntymetsää, mutta jonkin verran ryteikköisempää ja mäntyjen seassa kasvoi koivuja. Jossain olisi ollut Tiilikkajokikin, jonka vartta reitti loppumatkasta kulki, mutta minä en joesta näköhavaintoa saanut. Muutaman paarman kyllä kohtasin, joten kai se joki lähellä oli.
Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan noin 6,4km (Polarini mukaan). Reittiohjeen mukaan matka on 6km, mutta minähän kiersinkin katselemassa kaikki matkalla olleet järven poukamat ja suolammet.
Oikein hyvä vierailukohde, joka sopii vanhemmille ja niille nuoremmillekin ulkoilijalle. Ei vaadi mitään erikoisia varusteita, mutta itse suosittelen tukevia varrellisia kenkiä, kuten aina maastoon kävelemään lähdettäessä.
Mulla on takana suurten muutosten vuosi. Vaihdoin työpaikkaa. Samalla vaihtui myös hoitoalan osaamisalue vanhustyöstä kehitysvammatyöhön. Muutos oli suuri! En selvinnyt siitä ilman harmaita hiuksia, muutamaa itkupotku-raivaria ja tuskastumista sekä riittämättömyyden tunnetta. Tunsin itseni aloittelijaksi. Se tosiasia ettei uudella työmaalla oikein ollut ketään kuka olisi voinut perehdyttää minua omiin töihini, koska siellä ei ole muita sairaanhoitajia, tuntui välillä jatkuvana paineena rintalastassa.
Kesäkuun alussa aloin olla räjähdysherkkä ja tiuskin pikkuasioistakin. Koin, että olen loman tarpeessa. Koska vaihdoin työpaikkaa joulukuun puolessa välissä, kertyi minulle lomaa vain 7vrk. Onneksi uusi esihenkilöni oli huolehtinut, että palkanlisäni menevät työaikapankkiin ja voin siten ottaa sieltä tarvittaessa ylimääräisiä vapaita. Tämän lomani mitaksi sain siis kerrytettyä 13 vrk. Se tuntuu talven vääntämisen jälkeen oikein luxukselta!
Tänä talvena on saanut taipua moneksi. Olen mm pelannut asukkaiden kanssa Kimbleä.
Olimme varanneet tavanomaisen loma-asuntomme miehen ammattiliiton kautta Leviltä. Kittilästä on vuosien saatossa tullut mun lomakohde suosikki no 1! Leviltä on helppo kierrellä katsomassa ympäri tunturi-Lappia erilaisia mielenkiintoisia luontokohteita. Lähdimme matkaan torstaina. Ensimmäinen etappi oli pysähtyä vanhemmillani Pohjois-Pohjanmaalla. Halusin tänä vuonna jakaa etenkin menomatkan muutamaan erään. Olen aika väsynyt ja tunnistan kuinka keskittymiskyky tahtoo välillä herpaantua.
Vanhempieni luona äitini oli kehitellyt perinteistä juhannusjuustoa (punaista heraa), jota sitten onnellisina lusikoimmekin suuhumme. Valitettavasti mun elimistö ei pidä maidosta ja seuraavana yönä nukuin kun siten harvinaisen huonosti. Perjantai aamuna lähdimme vanhemmiltani jo kahdeksan maissa ajelemaan kohti Rovaniemeä.
Juhannusjuustoa eli punaista heraa
Ja koska minä olen minä, en aja suoraa paikasta A paikkan B. Ajoimme ensin Pudasjärvelle. Saimme huomata, että siellä oli purettu vanha ABC:n asema ja rakennettu uusi entistä ehompi puurakenteinen toiselle puolelle tietä. Oikein sovelista ja komeaa puurakentamisen alalla suunnannäyttäjänä profiloituneelta kunnalta! Ajoimme Jyrkkäkoskelle missä oli UDiscin mukaan uusi, upea frisbeegolf-rata. Rata löytyi, mutta jo kättelyssä meinas mammalta palaa päreet! Meidän lisäksi kenttää ympäri pörräsi ainakin miljoona sääskeä, mäkäräistä ja paarmaa. Vähän meille uusi kenttä meinas tehdä tepposia ja heitettiin väylällä 5 ensin väärään koriin. Korjattiin erhe ja heiteltiin 9 väylää, joka yksissä tuumin todettiin riittäväksi. Rata on hyvä ja halutaan palata sinne joskus. Jo pelaat frisbeegolfia, voimme suositella rataa. Se kulkee hiekkakuopilla ja mäntymetsikössä. Sen varrella on helppoja väyliä ja väyliä myös vaativampaan heittelyyn.
Pudasjärven Jyrkkäkoskelta matka jatkui Ranualle, missä kävimme eläinpuiston ravintolassa lounaalla. Söimme ihan mukiinmenevän buffet-lounaan, puolityhjässä ruokalassa. Ruokailun jälkeen matka jatkui Rovaniemelle. Olin varannut meille yöpymisen Lapin Urheiluopiston Santa Sport hotelliin. Olimme iloisesti yllättyneitä sijainnista, huoneiden siisteydestä, sänkyjen mukavuudesta sekä aamupalasta. Kaiken kaikkiaan nappivalinta, yöpymispaikaksi, eikä hintaan ollut kuin vajaa 80€.
Rovaniemellä Hani halusi käydä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Norvajärvellä, koska häntä kiinnostaa Suomen historia. Ajelin siis sinne, kun olimme tsekanneet huoneen Santa Sportissa. Parkkipaikalta oli hautausmaalle 0.5km kävely kauniissa sekametsässä. Sama polku vei myös uimarannalle, joten se oli helppokulkuinen ja leveä. Yllätyin kun pääsimme perille! En tiennyt mitä odottaa, mutta hauta olikin jyhkeä graniitista rakennettu iso mausoleum. Varsinainen yllätys oli sisällä.
Mausoleumi tuloaulassa oli muistomerkki.
Tuloaulassa oli taidetta ja iso kirja johon oli kirjoitettu kaikkien kyseiselle hautausmaalle haudattujen sotilaiden nimet. Kaatuneita oli vajaa 2500 ja lisäsi hautaan on siunattu lepoon myös vajaa 700 tunnistamatonta vainajaa. Tämä tieto kosketti! Valtava määrä aivan liian aikaisin täältä lähteneitä nuorukaisia! Vertailun vuoksi: Ukrainan sodassa on jo nyt kuollut yli 30000 venäläisjoukkojen sotilasta (plus luonnollisesti myös ne tuhannet ja tuhannet ukrainalaiset).
Muistomerkki saksalaisten Norvajärvelle haudattujen sotilaiden mausoleumissa.
Jokaisen hautapaaden alle haudatun sotilaan nimi lukee paadessa. Joissain kohti oli läheisten tuomia tervehdyksiä. Norvajärven rantaan oli laitettu risti. Sen alla oli teksti saksaksi. Tekstissä muistettiin niitä rakkaita, jotka eivät palanneet sotareissulta eikä heidän ruumiitaan ole koskaan löydetty. Tuolla nousivat tunteet pintaan. Äitinä toivon, ettei oman poikani tarvitse koskaan tuollaiselle reissulle lähteä!
Rovaniemeltä matka jatkui Juhannusaamuna kohti Sodankylää. Tankattuamme auton napapiirin Shellillä ajelin hiljakseen maisemista nauttien. Liikennettä oli vähä, poroja muutama. Askassa poikkesimme Porttikoskelle. Kumpikaan ei ollut siellä ennen käynyt, joten hyvähän sekin oli käydä katsomassa, kiirettä kun ei ollut. Kummallakaan ei siis ollut käsitystä siitä mitä tuleman piti. Ja jälkeen päin on hyvä sanoa, että onneksi poikettiin! Maisema muistutti kovin Kiutaköngästä, tosin itse koski oli aika vaatimaton. Joki kulki kallionseinämien välistä ja kallion laella oli vanha tanssilava. Lava oli niin hyvässä kunnossa, että mahtaa vielä olla käytössä
Porttikoski Kuva: Timo JokiPorttikosken lava. Kuva: Timo Joki
Porttikoskelta ajoin Sodankylään syömään. Juhannuspäivän lounaaksi me söimme pizzat. Kierrettiin sitten jälkeenpäin vähän kylää. Olisimme halunneet käydä kuvaamassa Kittilän vanhaa kirkkoa, mutta siellä oli häät, niin emme halunneet häiritä. Olemme joskus kuvanneet sen sisältä ja ulkoa, joten emme olleet pettyneitä.
Saavuimme Kittilään kolmen jälkeen. Ennen lomakodin avainten hakua, poikkesimme vielä Levin golfkentällä varaamassa ensimmäisen tiiajan maanantaille. Loma on alkanut!
Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.
Kokkola, Harrbåda huhtikuu 2022
Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.
Kokkola, Laajalahti. Huhtikuu 2022
Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.
Kokkola, huhtikuu 2022
Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.
Kokkola, Öja. Huhtikuu 2022
Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.
Kokkola, huhtikuu 2022
Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!
Yhtään ei huvita kirjoittaa tätä! Ei ole kiva myöntää, etten osaakaan vielä niin kamalan hyvin. Mutta pakko se on myöntää: vaatteet kiristää. Jos en tee asialle jotain nyt, joudun kohta hommaamaan isompia vaatteita.
Joka ainoa joulu vannon itselleni, että nyt otan iisisti. Tänä vuonna tehtiin päätös, ettei osteta ainoatakaan suklaarasiaa kotiin. Ja siltikin meni ihan persielleen! Oon syönyt niinkuin ruoka loppuisi maailmasta ihan just. Liikkunut olen, mutta eihän se liikunta auta jos ruokavalio on poskellaan. Olen syönyt suolaista ja makeaa, ja sitten vähän suolaista päälle. Sanalla sanoen kaikkea. Ja paljon!
Talvella ei pääse edes onkimaan frisbeetä ojasta.
Oltiin viime viikonloppuna reissussa Tampereella, eikä kyllä yhtään huvittanut kierrellä alennusmyyntejä. Viime vuonna nautin alennusmyynneistä vielä hurjasti, kun mulle löytyi runsaasti kokoja. En mä tänä(kään) vuonna mitään uutta olisi tarvinnut, mutta jokainen naisihminen tietää alennusmyynneistä etsimisen ja kivojen vaatteiden kokeilemisen ilon. Aivan sama löytääkö mitään vai ei, se juttu on siinä etsimisessä. Ei huvittanut edes etsiä, ku elopaino on päässyt kohoamaan niin, että polvia särki jo muutaman kilometrin kävelystä. Tiesin, että paino on noussut sen verran, että kokoa 46 pienempiä vetimiä on turha katsella. Ilo alennusmyynneistä oli siis kadoksissa!
Alennusmyyntifiilikset
Kyllähän mä tiesin, että oon lipsunut, mutten ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Kieltäminen on mun egoni yleisin huijausmenetelmä. Työstin asiaa lauantain ja sunnuntain. Ei auta muuta kuin palata takaisin (hyvin) opittuun systeemiin: maanantaina ja torstaina paastoan ja muina päivinä kirjaan kaiken syömäni ylös ruokapäiväkirjaan. Ei se ole vaikeaa, kun tiedän jo vanhasta, että voin aina paremmin, kun kiinnitän enemmän huomiota ruokavaliooni. Sitä paitsi se ruoka mitä syön ns ”dieetillä”, on minusta älyttömän hyvänmakuista!
Olen siis palannut takaisin omaan normaaliin. Talvi on parhaimmillaan. On kunnolla lunta, että voi käydä hiihtämässä ja lumikenkäilemässä. Jotain hyvää pysyvääkin on muutoksen mukana siis tullut. Olen keksinyt monta hyvää keinoa olla aktiivinen. Vaikka ruokavalio on ehkä repsahtanut, aktiivisuus on säilynyt. En siis ruoski itseäni, enkä sirottele tuhkaa pääni päälle, vaan olen iloinen tapahtuneesta minulle isosta muutoksesta liikuntatottumuksissa. Entisestä sohvaperunasta on tullut aktiiviliikkuja. Enköhän mä siis aikaa myöten tän syömisenkin selätä!
Meillä on hääpäivä tammikuun 16. Tuumimme aikoinaan Hanin kanssa, että on kiva saada jotain kivaa kaamoksen keskelle. Kerrankin oltiin ajateltu fiksusti! On kiva, kun pimeän tammikuun katkaisee ihan itse suunniteltu ylimääräinen syy juhlaan
Korona estää edelleen pidemmän reissaamisen, mutta ei se mitään haittaa, meille riittää kotimaassa vielä hyvinkin paljon ihmeteltävää. Tänä vuonna valitsimme viikonlopun rentoutumiskohteeksemme Tampereen. Varatessani huonetta oli usea hotelli jo täynnä, joten valitsin yöpymispaikaksemme Sokos Hotelli Tornin. Siellä emme ole aikaisemmin yöpyneet. Tampere on suosikkikaupunkini, heti Kokkolan jälkeen! Olen asunut siellä monta vuotta. Opiskelin siellä sairaanhoitajaksi ja tyttärenikin syntyi Tampereella asuessani.
Saavuimme Tampereelle kuuden maissa illalla. Kävely rautatieasemalta hotellille vei noin viisi minuuttia. Hotellin vastaanoton palvelu oli tehokasta ja ystävällistä. Saimme huoneemme ja huitaisimme nopealla hissillä 12. kerrokseen. Huone oli iloinen yllätys! Ei tekopirteää tai -taiteellista hapatusta, vaan reilu vähän ”tehdasmaiseen” tyyliin somistettu huone. Huoneen ilme sopii mielestäni loistavasti vanhan tehdaskaupungin luonteeseen! Miksi unohtaa historia, kun siitä voi näin upeasti ammentaa vielä tänäänkin.
Torni Hotelli Tampereella on vielä aika uusi, joten hotellihuoneen sängyt ovat ensiluokkaiset. Jopa minä, joka yleensä nukun hotelleissa huonosti, nukuin yllättävän hyvin. Tosin mulla oli välillä kuuma (viihdevuodet!). Tänään löysin huoneen seinästä lämpötilan säätimen, sellaisen modernin hipaisunäppäimellisen, ja laskin huoneen lämpötilaa huomattavasti. Ilmeisesti onnistuin hipelöimään säädintä oikein, koska vartti hipelöinnin jälkeen huone tuntui selvästi viileämmältä. Odotan siis nukkuvani ensi yönä kuin onnellinen vaaleanpunainen porsas!
Tunnustan : hotellien huippukohta itselleni, ja Hanille myös, on hotelliaamiainen. Paras aamiainen tähän mennessä on ollut Helsingin Hotelli Tornissa. Nyt on Helsingin Torni kohdannut voittajansa, Tampereen Hotelli Torni meni rinnan mitalla ohi. Voiton varmisti aivan tolkuttoman maukas passion-tuorepuuro ja laaja hedelmävalikoima. Aamiaisella oli perus pekonien, leipien ja leikkeleiden lisäksi myös maukas juustovalikoima viikunahilloineen.
Hotellin Grill-It ravintolan maukas ruoka oli vielä ylimääräinen bonus. Testasimme ravintolan lauantaina iltapäivällä, kun olimme useamman tunnin kierrelleet kaupungilla tsekkaamassa alennusmyynit. Söimme molemmat maa-artisokkakeittoa, kanaa tabboulehilla ja minttujugurttikastikeella sekä vanilja creme brulét. Tätä ravintolaa suosittelen ilolla!
Hotelli Torni Tampereella on ylittänyt omat odotukseni. Viihtyisä yleisilme, siistit huoneet ja ystävällinen henkilökunta; itse en oikeastaan muuta hotelleilta odotakaan. Ihan kuriositeettina vielä: tuntui hyvältä, kun erikseen kysyttiin haluammeko siivouksen lauantaina (olemme hotellissa kaksi yötä). Muualla sitä ei koskaan ole kysytty, siivousta ei vaan ole tullut. Kun liikut Tampereella, käypäs testaamassa kaupungin silhuettia muuttanut Hotelli Torni!
Sain uuden työpaikan. Aloitan joulukuun puolessa välissä sairaanhoitajana kehitysvammaisten palvelukodissa. Tässä kodissa tulen olemaan ainoa sairaanhoitaja, joten palvelukodin sairaanhoito tulee olemaan minun vastuullani.
Minulla on tämä viikko lomaa edellisestä työpaikastani, joten olen käynyt kokeilemassa miltä uusi työpaikka tuntuu. Uudet työkaverit ottivat minut avosylin vastaan! Kaikki tuntuivat tietävän, että minut on valittu avoinna olleeseen toimeen. Asiaa auttoi varmaan se, että mieheni työskentelee myös kehitysvammaisten kanssa ja on välillä käynyt tekemässä töitä kyseisessä palvelukodissa, joten suurin osa tuntee hänet.
Tiistai uudella työmaalla meni nopeasti. Tutustuin työtiloihin ja vuorossa olleisiin työkavereihin. Ensimmäisenä päivänä vuorossa ei ollut ketään, joka olisi voinut antaa tarkempaa kuvaa omasta työnkuvastani, mutta ei se oikeastaan haitannut. Uutta oli muutenkin niin paljon.
Käytin aikaa kodin asukkaisiin tutustumalla. Jänniä yllätyksiä koin! Huomasin miten täysin orientoitunut olen vanhustyöhön. Palvelukodin asukkaat ovat suhteellisen nuoria. Tosi asia, että naispuoleisilla asiakkailla on normaali kuukautiskierto, tuli silti minulle kuin puun takaa! Työskentely dementikkojen kanssa on monesti aika psyykkisesti rasittavaa vuodeosastolla. Usein potilailla voi olla huutotaipumusta ja muistihäiriöisen karkaamista hidastava dementiaranneke piippailee tuon tuostakin, kun potilas yrittää ulos osaston pääovesta. Meteli saattaa pahimmillaan olla korvia huumaava. Palvelutalossa taas on yllättäen hyvinkin hiljaista. Pientä huikkailua ja möläyttelyä silloin tällöin sekä apuvälineiden piippauksia.
Näkymä matkalta uuteen työpaikkaan
Tänään keskiviikkona toisen yksikön sairaanhoitaja tuli perehdyttäminen minua omiin tehtäviini. Hän neuvoi minua myös sairaanhoitopiirin intranetin käytössä. Varasimme minulle jo koulutukset (kirjallinen tentti ja näyttökoe) rokotusten antoa varten. Kävimme myös tutustumassa niihin asukkaisiin, jotka olivat eilen jääneet tapaamatta.
Kun kuulin, että minut on valittu palvelukodin sairaanhoitajaksi, olisin halunnut ottaa edellisestä työstäni virkavapaata. Valitettavasti se ei ollut mahdollista koska vaihdan työnantajaa. Myönnän, muutos hirvitti. Ei hirvitä enää! Kahden tutustumuspäivän jälkeen, olen aika varma, että tulen viihtymään! Työkaverit ovat rentoja ja ystävällisiä samoin uusi esimieheni. On ihanaa käydä kävellen töissä.
Vaihdoin työpaikkaa. Nyt tiedän, että huonompaan en vaihtanut!
Mulla oli hyvin opetushaluisia setiä ja enoja, joten opin lukemaan jo 5-6-vuotiaana. Isä oli tilannut ”mulle” Aku Ankan, kun jo kun olin ihan vauva, ja sitä mä luinkin paljon lapsena. Todennäköisesti opin lukemaan juuri Akuja lukiessani sen jälkeen kun setäni ja enoni olivat opettaneet minulle kirjaimia.
Mä olen lukenut aina paljon. Nuorena luin koko Enid Blytonin tuotannon. Olisin niin halunnut olla Pauli! Olin hyvin räväkkä tyttölapsi, joka piti puihin kiipeilemisestä ja komenteli kavereitaan surutta. Vaikka olinkin ”poikamainen” tyttö (saako näin nykyään enää edes sanoa), tykkäsin kovasti myös Anni Polvan Tiina-sarjasta, kahlasin läpi Lotta-sarjan sekä monta, monta muuta nuorille kirjoitettua kirjaa.
Lukemisessa oli ensimmäisen eroni jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. En vain kyennyt keskittymään kirjaan. Nykyinen mieheni on kova lukemaan ja hänen kanssaan lukemisesta tuli uudelleen tapa. Kerroin hänelle toiveestani, että voisin jälleen syventyä kirjoihin, joita olin jo alkanut kaivata.
Muutama vuosi sitten luimme jostain lukuhaasteesta. Ideana oli lukea joka ilta 30 sivua. Se kuulosti helpolta toteuttaa, koska miehenikin on tavannut lukea joka ilta. Ensimmäiseksi kirjaksi tauon jälkeen valikoitui omasta kirjahyllystä Ilkka Remeksen ”Pääkallokehrääjä”, jota Hani suositteli. Ei mitään ongelmaa lukemisessa! Kirja piti hyvin otteessaan ja useana iltana luinkin enemmän kuin 30 sivua. Tosin minulla meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin mistä kirjassa todella oli kyse. Kirjassahan Remes kertoo dystooppista tarinaa Suomesta, jonka Venäjä onkin miehittänyt.
Remeksen kirjat auttoivat mua lukemaan jälleen. ”Pääkallokehrääjän” jälkeen luin vielä ”Pedon syleily”-teoksen. Remeksellä on kyky sitoa Suomen historiaa hienosti dekkareihinsa. Omassa hyllyssä odottaa lukemistaan suurin osa hänen tuotannostaan.
Mä tykkään yleensäkin lukea dekkareita. Eniten viehättävät perinteiset dekkarit. Kuuntelin juuri äänikirjana Karin Slaughterin kirjan ”Kaunokaiset”. Voi olla, että se jää minulle ensimmäiseksi ja viimeiseksi hänen kirjoittamiseen teokseksi, sillä se oli niin raaka! Mun makuuni ovat vanhanaikaiset rikostarinat, joissa kyllä tapahtuu murha, mutta verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä. Arnaldur Inridassonin kirjat ovat tällaisista upea esimerkki. Arnaldurin kirjoissa on vielä sopivasti Islannin eksotiikkaa!
Toinen dekkari-sarja, jota suorastaan rakastin oli Vilmos Kondorin ”Budapest Noir”-sarja. Nämä kirjat kuvaavat hienosti Budapestin (ja Unkarin) lähihistoriaa. Kirjoissa vilisee Budapestissa käyneelle tuttuja paikkoja. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat äärettömän viihdyttäviä. Valitettavasti neljäs ja viimeinen teos ei minun mielestäni ihan yltänyt kolmen ensimmäisen tasolle.
Minusta paras dekkari on sellainen, joka tapahtuu kaukana menneisyydessä, eli historiallinen dekkari, joihin ”Budapest Noir”-sarjakin voidaan lukea. Kaikista parhaita ovat sellaiset joissa historialliset taustat ovat oikein ja kirjailija tietää tuon ajan tavoista ja kulttuurisista yksityiskohdista. On kiva kun lukemalla voi oppia uutta. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös Indrek Harglan Apteekkari Melchiorista kertovat kirjat. Melchior on apteekkari 1400-luvun Tallinnassa ja Hargla kertoo kirjoissaan jonkin verran mm tuon aikaisista parannusmenetelmistä ja lääkkeistä
.
1500-luvun Englantiin sijoittuvat C.J. Sansomin kirjoittamat ”Shardlake”-sarjan kirjat ovat myös todella hyviä. Matthew Shardlake on kyttyräselkäinen lakimies, jolle uskotaan milloin minkäkinlaisia tehtäviä. 1500-luvun Englannin historia oli myrskyisää ja Sansom on perehtynyt yhtä hyvin maansa historiaan kuin Hargla omansa. Tätä ”Shardlake”-sarjaa olen lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta olen hankkinut kaikki osat jo valmiiksi e-kirjoina lukulaitteelleni.
Meillä kotimaassa on ainakin yksi kirjailija, joka kirjoittaa vastaavan tyylisiä kirjoja. Jyrki Heino on kirjoittanut muutaman 1700-luvun Turkuun sijoittuvan teoksen, joiden päähenkilönä toimii luutnantti Carl Wennehielm. Oli tosi hauska lukea millaista elämää Turussa on eletty useampi sata vuotta sitten.
Näiden historiallisten dekkareiden lisäksi olen pitänyt Itävaltalaisen Ursula Poznanskin dekkareista. Hänen kirjoistaan mieleeni nousee ensimmäiseksi teos ”Viisi”, jonka juonessa oli mukana geo-kätköily, jota kirjaa lukiessani vielä harrastin. Pidin kovasti myös parivaljakko Hjort & Rosenfeldtin Sebastian Bergmanista kertovasta sarjasta vaikka Bergman on todella luotaantyöntävä päähenkilö. Yrsa Sigurdardottir on upea islantilainen kirjailija, jonka kaikki suomennetut kirjat olen myös lukenut. Niistä mun makuuni olivat enemmän uran alussa kirjoitetut teokset (”Kolmas merkki” ja ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa”). Uusin suosikkini on ystäväni Minnan suosittelema Elly Griffithsin arkkeologi Ruth Gallowaystä kertova sarja. Tästä sarjasta mulla on juuri luvussa sarjan toinen kirja ”Januksen kivi”
Vaikka luenkin paljon dekkareita, ovat ne mulle vähän niinkuin ”välipaloja”. Niitä lukee nopeasti ja ne ovat ”helposti” sulatettavia. Helposti sulatettavalla tarkoitan sitä, että ne harvoin jäävät pyörimään päähän pidemmäksi aikaa, kuten jotkut muut romaanit.
Arvostan dekkarikirjailijoita! On vaikea yhtälö kirjoittaa mielenkiintoinen, ennen kertomaton tarina!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 