Ilmoittauduin työkaverin innoittamana tämän kevään valokuvauskurssille. Ensimmäinen kokoontuminen nosti taas esiin pitkään uinuneen valokuvauksen ilon! Kurssi on jo ohi, mutta suodatan vieläkin mielessäni sen antia.
Kokkola, Harrbåda huhtikuu 2022
Kokkolanseudun Opiston valokuvauksen opettaja on minulle tuttu mies. Hän on oiva kuvaajaa! Joku on nimennyt hänet kolmen Suomen parhaimman musta-valkokuvaajan joukkoon, joten meriittejä hänellä on! Hän on rauhallinen mies, joka on niin omistautunut asialleen, että puhuu valokuvauksesta helposti kolme tuntia tauotta.
Kokkola, Laajalahti. Huhtikuu 2022
Tulin kotiin ensimmäiseltä kerralta täynnä virtaa ja intoa. Kaivelin vanhan Nikon D3200 kamerani naftaliinista ja testailin sitä koko seuraavan viikonlopun manaten kylmää ja räntäistä kevätkeliä.
Kokkola, huhtikuu 2022
Mielessäni oli alkanut itää toive kameran päivittämisestä hieman uudempaan. Googlailin eri malleja ja päädyin Nikonin D5600n. Se on vain astetta edistyneempi edelliseen kameraani verrattuna. Suurin ero D3200 ja D5600 välillä on mahdollisuus siirtää kuvat blue toothin avulla suoraa kamerasta puhelimelle. Edellisessäkään kamerassa ei mitään vikaa ole, se oli mulle muuten ihan riittävä ja tarpeeksi helppokäyttöinen, joten valinta oli helppo! Ei tarvitse aloittaa kamerankäytön opettelua nollasta. Kuvien siirtäminen suoraa kamerasta puhelimen lightroomiin, oli itselleni hyvin toivottava ja käytännöllinen kameran ominaisuus.
Kokkola, Öja. Huhtikuu 2022
Vanha Nikon pääsee jatkamaan hyötykäytössä: Hani on alkanut opetella sen käyttöä! Hän innostuu päivä päivältä enemmän! Erityisesti 300mm objektiivi on hänen mieleensä. Hän pitää lintujen kuvaamisesta ja iloitsee, kun kuvan laatu on merkittävästi parempi järkkärillä kuvatessa verrattuna kännykän kameraan.
Kokkola, huhtikuu 2022
Tämän vuotinen valokuvauskurssin näkyy meidän pienessä perheessä lähinnä siis siten, että kamerat ovat taas esillä ja lähtevät lenkille mukaan. Valokuvaaminen mielekkyyttä lisää minulle se että hankin on nyt innostunut kuvauksesta ja saamme yhdessä miettiä kuvaus kohteita ja kuvakulmia. Valokuvaaminen tuo iloa meille molemmille!
Viime aikoina olen kirjoittanut paljon kaikesta ikävästä, asioista joita kadun tai mikä on pielessä, että on aika kirjoittaa niistä jutuista, jotka on todella hyvin. On aika ottaa esiin asioita, joista olen hyvin kiitollinen!
Päivittäinen ilon aiheeni on oma aviomieheni. Olen kiitollinen, että olen saanut loppuelämän kumppanikseen miehen, joka jaksaa taivaltaa rinnallani, vaikka olen tällainen tuuliviiri ja taivaanrannanmaalari. Hän kannustaa minua eteenpäin ja jokainen päivä hänen kanssaan on vakavien asioiden lomassa täynnä turhan naurantaa ja höpöhöpöä. Parempaa puolisoa en olisi voinut löytää!
Onnelliset yhdessä
Sen lisäksi, että olen kiitollinen löytämästäni elämänkumppanista, minulle on sattunut parhaat mahdolliset vanhemmat ja maailman ihanimmat lapset. Vanhempani ovat kasvattaneet minusta sen mitä tänään olen. Minulle annettiin mahdollisuus valita oma tieni. Siitä olen hyvin kiitollinen. En ole itse ollut palkintojen arvoinen äiti, mutta lapsiani en vaihtaisi ja heidän puolestaan juoksisin vaikka tuleen. Elämäni kaksi parhainta hetkeä olivat lapsieni syntymät. Molemmista kasvoi aikuinen, josta on helppoa olla ylpeä ja kiitollinen äiti.
Hyvin kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt ympärilleni oikeat ihmiset. Läheisteni lisäksi minua on siunattu muutamalla todella hyvällä ystävällä. Ketään heistä en näe päivittäin, enkä aina viikoittainkaan, mutta he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja iloitsevat aina nähdessään minut ja nämä tunteet ovat molemminpuoleisia. Kaikki ystäväni ovat vahvoja naisia, jotka elävät oman näköistään elämää ja sanovat mielipiteensä suoraa turhia kiertelemättä. He ovat kaikki upeita naisia, joiden seurassa voin rentoutua ja olla juuri sellainen kuin olen. Kiitos teille Kaisa, Kaija ja Minna siitä, että olette osa elämääni.
En ehkä joka päivä ole iloinen ammatinvalinnastani, saatan jopa eräinä päivinä olla jättämässä työtäni. Silti olen kiitollinen ammatinvalinnastani. Voi olla, etten aikanaan kuunnellut sydäntäni vaan järkeä, valitessani hoitoalan. Tiesin, että sairaanhoitajalle riittää aina töitä. Vaikka ala on raskas ja monesti mietin alan vaihtoa, riittää tässä työssä haastetta ja se on hyvin palkitsevaa. Sairaanhoitajan koulutuksella pystyy tekemään hyvin monenlaisia töitä, joten valinnanvaraa riittää.
Olen elämäni aikana muuttanut aivan liian monta kertaa. Levoton mieleni ei ole kyennyt rauhoittumaan, joten olen äärettömän kiitollinen kodista, jossa nyt asun. Se on ensimmäinen asunto jonka tunnen kodiksi, muutettuani pois lasteni isän kanssa yhdessä rakentamastamme kodista, jonka itse rakensimme toiveittemme mukaan. Nykyinen kotini oli perikunnan, josta toinen puoli kuului miehelleni ja toinen hänen veljelleen. Ostin mieheni veljen osuuden asunnosta vajaa kaksi vuotta sitten. Rakastan olla kotona! Olen sanonut, että tästä kodista en lähde, kuin jalat edellä!
Kotona on hyvä olla
Kaksi vuotta sitten aloitin elämänmuutoksen. Päätin, että se olisi viimeinen kerta yrittää laihduttaa, pysyä tavoitepainossa ja tulla mahdollisimman terveeksi. Halusin tehdä kaikkeni onnistuakseni. Olen ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että onnistuin. Olen kyennyt oppimaan uusia elämäntapoja, joilla saan pidettyä painon hallinnassa ja tekemään elämästäni aktiivista ja itselleni mielekästä. Myönnän toki, että hienosäätöä tarvitaan, mutta kaiken kaikkiaan elämäntavan muutokseni on silti ollut menestyksekäs
Erityisen suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että kesällä 2021 olen löytänyt kaksi ihanaa liikuntalajia, joiden parissa saan lisättyä päivittäistä aktiivisuutta ja samalla voin nauttia kauniista Suomen luonnosta. Nämä kaksi lajia ovat tavallinen golf ja frisbeegolf. Molemmat vaativat vielä paljon harjoittelua, eikä kummassakaan mestariksi tulla hetkessä. Haasteellisuus tekee molemmasta golfin muodoista itselleni äärimmäisen nautinnollisia. Ei ole upeampaa tunnetta kuin kaunis ilma, kädessä joko golfmaila tai frisbee ja edessä hieno rata pelata. Siitä tulee nöyrä ja kiitollinen mieli!
Olen aina rakastanut kirjoja, hyviä tarinoita ja kirjoittamista. Minusta tuli kirjaston vakioasiakas heti, kun opin lukemaan. En tiedä kuinka olisin selvinnyt välillä hankalaa lapsuusaikaa ilman Enid Blytonin kirjoja. Niihin oli hyvä uppoutua ja unohtaa hetkeksi todellisuus. Kirjat ovat aina olleet lohduttamassa ja tuomassa iloa elämään. Tosin elämäni vaikeimpana aikana en kyennyt lukemaan lainkaan. Kului lähes kymmenen vuotta ilman, että kykenin keskittymään kirjoihin lainkaan. Tuona aikana kirjoitin aivan valtavasti. Se oli keino jäsentää levällään olevaa elämääni. Samalla yritin lukea useaa hyväksi mainittua teosta ilman, että pääni käsitti ainoatakaan kokonaista lausetta. Nyt kykenen jälleen lukemaan ja siitä olen tänään iloinen ja kiitollinen.
Kirjojen lisäksi kaikenlaiset käsityöt ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudestani lähtien. Erityisesti olen aina nauttinut kutomisesta. Olen virkannut, nyplännyt, ommellut ja tehnyt koruja. Kaikki käsityöt ovat minusta hauskaa ja hyödyllistä ajanvietettä. Niiden parissa aika kuluu nopeasti ja television katsomisestakin tulee ”luvallisempaa” sukankudin käsissä. Minusta on ihanaa opetella uusia käsityötaitoja. Jo käsitöiden ajatteleminen täyttää mieleni lämpimillä ajatuksilla.
Sukan kutominen rentouttaa
Lopetan tämän vuodatukseni omista kiitollisuuden aiheistani mainitsemalla joka viikkoisen harmaan arkeni valopilkun ja yhden suurimmasta yksittäisestä voimaannuttavasta asiasta elämässäni. Mikään ei vedä vertoja luonnon ”hiljaisuudelle” ja kävelylle raikkaassa ilmassa metsässä. Rakastan hiljaisia, yksinäisiä kävelyretkiä metsässä ja meren läheisyydessä.
Vaikka kirjoitukseni välillä ovat negatiivissävytteisiä ja niistä tihkuu ahdistusta, koen kaiken kaikkiaan olevani onnekas. Minulla on hyvin paljon asioita joista olen äärettömän kiitollinen!
Minulle on käymässä kuten ihmisille Veikko Huovisen kirjassa ”Hamsterit”! Olen ihan ilmiselvästi alkanut (yli)varustautua pitkää talvea varten.
Varustautuminen alkoi tänä vuonna puolukkaretkestä. Mustikoita en poiminut tänä(kään) vuonna. Ensiksikin mustikka-aikaan metsässä olisi ollut aivan liian kuuma tepastella itikoitten syöttinä. Toiseksi: pakasteesta otetut mustikat ovat pelkkää vetistä mössöä, vaikka terveellisiä ovatkin. Olemme mieheni kanssa suunnistaneet koko kesän (paitsi niinä viikkoina kun hellerajat ylittyivät), joten on ollut tilaisuus tsekata mistä kotikaupungin metsistä syysherkkuja kannattaa lähteä etsimään.
Puolukkamätäs
Päätimme hakea puolukat Hepo-Ventusnevalta, joka nimestään huolimatta on aika kuivaa ja kallioista. Matkalla parhaille puolukkapaikoille, bongasin matkalta runsaasti pieniä voitatteja. Tuli omat lapset mieleen! Heidän herkkuaan oli ”tattileivät”, eli leipä jonka päällä oli voissa paistettuja voitatteja. Tuntui, että oli pakko poimia tatit mukaan. Onneksi olin ottanut mukaan muovipussin, koska toiveissa oli kerätä myös jonkin verran pihlajanmarjoja.
Menossa puolukkaan Hepo-Ventusnevalle
Jotenkin innostuin sienien katselusta niin, että poukkoilin pitkin mäntymetsikköä etsien niitä. Löysin muutaman kangastatin, kangashaperon ja runsaasti kehnäsieniä. Muovipussi oli nopeasti puolillaan sieniä. Rakas aviomieheni hoiti puolukanpoiminnan urhoollisesti! Autolle saapuessamme meillä oli molemmat sangot täynnä puolukoita ja reilu puoli muovipussillista metsäsieniä. Hyvä päivä metsässä, siis!
Kyllä minä niitä puolukoitakin poimin
Autolla tuumin, että haluaisin vielä niitä pihlajanmarjojakin. Eräs vanha rouva oli kertonut minulle, kuinka ennen tehtiin ”köyhän miehen lakkahilloa” pihlajanmarjoista ja porkkanoista. Haluisin kovasti kokeilla miltä se maistuu. Ajatukseni oli tehdä vain hyvin pieni kokeiluerä, että saisi maistaa tuota pula-ajan herkkua. Mieheni käski suunnata kohti merenrantaa, siellä on paljon pihlajia. Olihan niitä, mutta aika paljon olivat linnut marjoista jo kalunneet. Saimme kuitenkin sen verran, että pääsisin kokeilemaan vinkattua reseptiä. Koska muovipussi oli tullut käytettyä sienien keruuseen, poimittiin pihlajanmarjat mun pipoon.
Pihlajanmarjoja pipossa
Ilta ja seuraava päivä menikin sieniä ja puolukoita perkatessa. Osasta sienistä tein piirakkaa iltapalaksi ja osasta jauhelihan sekaan laitettuna pihvejä syötäväksi myöhemmin. Piirakan pohjaan laitoin vehnäjauhoja, perunamuussijauhetta, voita, leivinjauhetta, vettä ja suolaa. Sienien joukkoon paistoin hieman pekonia ja piirakan päälle muna-ruokakerma sekoitusta sekä juustoraastetta. Sienet maustoin ”Scandinavian Forest” mausteseoksella sekä suolalla ja mustapippurilla.
Pihlajanmarjojen jalostaminen syötäväksi jännitti mukavasti. Perkasin marjat kattilaan ja pilkoin joukkoon vähän enemmän porkkanoita kuin marjoja, sekä laitoin pohjalle jonkin verran vettä. Mitat meni summamutero-mitalla, niinkuin lähes kaikki mun ruuanlaitossa. Kun porkkanat olivat pehmeähköjä, surautin kaiken soseeksi. Keitin seoksen hilloksi hillosokerilla. Pienestä pihlajanmarja-määrästä keitin hyytelöä. Hyytelön siivilöin marjojen pehmennyttyä sileäksi ja kokkareettomaksi ja lisäsin hillosokerin. ”Köyhän miehen lakkahillo” on yllättävän hyvää! Siinä maistuu pihlajanmarja, mutta miedosti. Varmasti saan hillon käytettyä johonkin talven aikana. Pihlajanmarjahyytelöstä tuli niin hyvää, että on ihan pakko hakea lisää marjoja, jotta saa keitettyä sitä vähän lisää!
Jatkojalostetut pihlajanmarjat
Eilen kävin kävelemässä metsässä ja otin varuiksi mukaan pienen ämpärin. Löysin runsaasti kehnäsieniä ja muutaman pienen kangasrouskun. Olin edellispäivänä muistanut lukeneeni jostain marinoiduista sienistä. Niitä halusin kokeilla. Tulin kotiin ämpäri täynnä ja putsasin metsässä esiputsaamani sienet loppuun. Suurimman osan laitoin pannun kautta pakkaseen pienissä pusseissa. Kangasrouskut ja kourallinen kehnäsieniä päätyivät pikkelöintikokeeseeni. Tein ihan perus 1-2-3 pikkelöitiliemen, jonka maustoin, timjamilla, suolalla, katajanmarjoilla ja valkosipulilla. Liemen kaadoin purkissa olevien sienten päälle. Ihan sivuhuomiona vaan, että ryöppäsin kangasrouskut ennen pikkelöintiä.
Kehnäsieniä ämpärissä
Niitä pihjajanmarjoja hyytelöön ja kangasrouskuja haluaisin myös hakea lisää. Haluaisin kokeilla rouskujen pikkelöintiä eri mausteilla. Minusta on tainnut tulla hamsteri!
Kevät on täällä ja lämpö sekä välillä kova auringonvalo hellii minunkin valkoista ihoani. Tuntuu kuin olisin herännyt talvihorroksesta. Unen tarve on vähentynyt ja olen selvästi pirteämpi. En pidä talvesta. On pimeää, lunta sekä jäätä, kylmää ja liukasta. Oheiset ovat myös tekosyyni talven liikkumattomuudelle. Varusteista ei ulkoilu jää kiinni, sillä omistan kunnon toppavaatteet ja nastakengätkin. Pimeys kuitenkin syö sielustani valon ja ilon. Nyt kun valoa jälleen on runsaasti, olen kuin seitsemännessä taivaassa ja otan liikunnasta ja luonnosta kaiken ilon irti.
Olen kaivellut Nikonini naftaliinista ja viettänyt viimeiset päivät kuvailemalla luontoa. Tosin sankka katupöly kaatoi minut alkuviikosta sohvanpohjalle pariksi päiväksi innostuttuani liikaa liikunnasta ja valokuvaamisesta. Onneksi kortisoni on keksitty, enkä tällä kertaa kärsinyt tilapäisestä astman pahenemisesta kahta kolmea päivää kauempaa.
Pari vuotta on vierähtänyt, etten ole järkkäriäni liiemmälti ulkoiluttanut. Tiesin, että laantunut intoni puhkeaisi jälleen ja tulisi päivä jolloin kuvaisin taas suurella innolla. On ihanaa tuntea kameran paino kädessä ja kyetä säätämään itse kameran asetuksia kuvatessa. Valitettavasti kuvanmuokkausohjelmani oli lopetettu. Olen muokannut kuviani tarvittaessa Picasalla, jossa edelleen saan käännettyä RAW:na ottamani kuvat, mutten kykene sen avulla enää muokkaamaan kuvia millään tavalla. Uutta ilmaista ohjelmaa olen etsinyt ja kokeillut mm IPiccyä, joka on kyllä ihan pätevä, mutta siinä ei voi käsitellä noita RAW:na otettuja kuvia. Mieheni antoi minulle kuitenkin toivoa Photoshopista, joten katsotaan mitä uutta valokuvausrintamalla on luvassa. Koska en osaa juurikaan maalata tai piirtää toteutan luovuuttani kirjjoittamisen lisäksi valokuvaamalla itseäni innoittavia ja viehättäviä kohteita, muokkaan niitä tilanteen ja fiiliksen mukaan.
Odotan kesää ja luonnon puhkeamista kukkaan, jotta pääsen testaamaan paremmin muutama vuosi sitten makro-linssiin ostamiani lisäsuodattimia. Toivon, että kesästä ei tule yhtä sateinen ja kylmä kuin edellinen kesä oli!
Ennen kun aloin opiskella taidehistoriaa ajattelin, että taidehistoria olisi yksinkertaisesti taiteen historiaa ja että se kertoisi ja tutkisi taidetta eri aikakausina. Ymmärtääkseni taidehistoria on kuitenkin ollut pitkään hyvin rajattu oppiaine. Minulle sana ”rajattu” tuo heti sellaisen konnotaation, että jotain on jätetty ulkopuolelle. Ville Lukkarinen sanoo kirjassa ”Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa”, että akateemisessa maailmassa olivat vielä jokin aika sitten hyväksyttyjä vain tietynlainen näkökulma ja lähestymistapa sekä tietynlainen kirjoitustyyli Näin tarkat rajaukset jättävät helposti monia teoksia tarkastelun ulkopuolelle.
Katselin vastikään taidehistorioitsija ja -kriitikko Waldemar Januszczakin juontamaa ohjelmaa “Kahlitsematon renessanssi”. Ilmeisesti myös taidehistoriassa, kuten tavallisessakin historiassa, päättäjät/valtaapitävät kirjoittavat historian. Januszczak esitteli ohjelmassa muutaman upean taideteoksen. Näitä teoksia ei kuitenkaan pidetä renessansiin kuuluvina, vaikka ne ovat tuona ajanjaksona tehtyjä. Esitellyt teokset olivat tehty terrakottasta, kun taas renessanssin arvostetut työt olivat lähinnä marmoria.
Ensimmäiset taidehistorian kirjoitukset loi Giorgio Vasari (1511–1574), jonka kirja ”Taiteilijaelämänkertoja” loi pohjaa modernille taidehistorian kirjoitukselle. Vasarin kirjoituksista on päästy pitkälle. Taidehistorian tutkimusta kutsutaan nykyisin usein visuaalisen kulttuurin tutkimukseksi ja siitä on tullut poikkitieteellistä. Vasarin aikaan, ja pitkään sen jälkeenkin, oli tärkeää pystyä määrittelemään tyyli ja se konteksti mihin teoksella viitataan. Nykyaikana nuo määreet eivät enää ole useinkaan kovin tärkeitä. On myös luovuttu aikajaottelusta. Taide voi nykyisin olla kannanottoa esimerkiksi valtakunnan politiikkaan, seksuaalisuuteen, sosiologisiin tai ekonomisiin tilanteisiin.
Giorgio Vasari
Vaikka taidehistorian kirjoitus on muuttanut muotoa ja taidehistorian teoriat seuranneet toisiaan, ovat taide ja historia kulkeneet tavallaan käsi kädessä. Jokaisella ”historiallisella aikakaudella” luodaan omannäköistä taidetta ja jokaisella aikakaudella on ollut taiteilijoita, jotka ovat olleet edellä aikakauttaan, eivätkä siksi ”sovi” oman aikakautensa taidehistorian kirjoitukseen. Tavalla tai toisella jokainen taideteos kertoo pienen tarinan aikansa historiasta. Vaikka nykyaikainen taidehistoriantuntemus väittääkin toisin, kertoo jokainen taideteos mielestäni aina jotain nimenomaan omasta ajastaan.
Taidehistorioitsijalle etenkin historian tuntemus, mutta myös kirjallisuuden tuntemus ovat erittäin tärkeitä. Monet varhaisimmista töistä ovat saaneet vaikutteita kirjallisuudesta. Kirjassa ”Compelling visuality” Oskar Bätschman kertoo Poussinin teoksesta Pyramis ja Thisbe. Teoksen historia avautui vasta lukemalla muutama klassisen kirjallisuuden teos. Ilman noita kirjallisia materiaaleja teos olisi ollut hämmentävä. Lisämateriaalia alettiin etsiä, kun teoksessa jossa on myrsky ja taivaalla näkyy jopa kaksi salamaa, lammen pinta on peilityyni. Tämä tosiasia sai historioitsijan paneutumaan asiaan tarkemmin ja hän löysi yllättäviä yhdistäviä tekijöitä taustalla näkyvän Bacchuksen temppelin ja peilityynen lammen välillä.
Poussini: Pyramis and Thisbe
Taidehistoriassa painotetaan narratiivisuutta ja kirjoittamisen merkitystä taidehistoriassa, koska tulkinnat ja analyysit esitetään puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Taidehistorioitsija ei ehkä itse luo taidetta, mutta hänen tulee kyetä sanoilla esittelemään työ muille ihmisille, joten hyvä kirjallinen ilmaisu ja sanavarasto sekä kirjallisuuden tuntemus ovat tärkeä apu taidehistoriassa.
Vaikka taidehistoriassa pidetään historian ja kirjallisuuden tuntemusta tärkeänä, ovat esteettisyys ja työn taidokkuus olennaisimmat tekijät. Nykyaikana arvostetaan myös työn mahdollisista kantaaottavuutta tai kykyä ilmaista jotain tiettyä abstraktiakin asiaa.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 