Kauneus – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Toinen varsinainen lomapäivä Levillä alkoi pilvisenä. Säätiedot lupasivat lämmintä päivää, joten metsäpoluille oli päästävä. tutustuimme jo alustavasti viime vuonna Äkässaivon reittiin, joka on lyhyehkö 3km lenkki Kittiläntieltä Tiurajärvelle menevän tien varressa. Jo viime kesänä päätimme aloittaa seuraavana vuonna vaeltamisen tuolla lyhyellä, mutta mielenkiintoisella, ympyräpolulla.

Kun tulimme reitin lähtöpaikalle, oli p-paikalla jo muutama auto. Reitillä sai kuitenkin tallustaa ihan rauhassa. Ihmisiä ei ollut tungokseen asti. Saivonkierros kulkee koko matkan Äkäsjoen tuntumassa ja juoksevan veden liplatusta kuuluu reitillä useasti. Polku alkaa ja loppuu kuivaan mäntymaastoon, jota on hyvä kävellä. Mäntymetsässä on sikälikin hyvä kävellä, että siellä yleensä tuulee mistä johtuen itikoita ja mäkäräisiä ei ole niin paljoa. Kevät oli tänä vuonna lämmin, joten ”Suomen Ilmavoimat” olivat jo heräilleet ja ininää kuuluikin jo aika tavoin, jos pysähtyi johonkin pidemmäksi aikaa. Itikoita ei kuitenkaan ollut suuremmaksi haitaksi ja Offilla selvittiin!

Mäntymetsästä laskeuduimme joenrantamaisemiin. Kullerot olivat juuri aloittaneet kukintansa, useat niistä olivat vielä nupullaan ja saniaiset nostelivat päätään. Joenranta näytti kevään väreissä vehmaalta ja kauniita lämpimässä auringonpaisteessa.

Kävelimme rauhallisesti eteenpäin väistellen eteemme tulleita kiviä ja juurakoita. Reitillä oli myös useita pätkiä pitkospuita, välillä kosteiden kohtien ylittämiseksi ja välillä pahojen kivikkojen kohdalla. Matkan varrella oli myös muutamat portaat helpottamassa jyrkissä kohdissa. Polku oli suhteellisen helppokulkuista, mutta kostealla kelillä varmasti liukas. Metsässä käveleminen on aina hitaampaa ja askelia tulee enemmän kuin kaupungissa, koska suorin tie ei aina ole fiksuin valinta.

Vihdoin saavutimme Äkässaivon ja sen rannalla olevan seitapahdan. Äkässaivo on pieni kirkasvetinen järvi. Nimitys ”saivo” tulee saamen kielestä. Muinaiset saamelaiset uskoivat, että joissain järvissä on keskellä reikä, josta pääsee saivo-kansan asuinsijoille. Saivo-kansa asui järvenpohjassa ylösalaisin ja saamelaiset jopa uhrasivat saivo-kansalle hyvän onnen toivossa. Näitä saivo-kansan asuttamiksi uskottuja järviä kutsutiin saivoiksi. Äkkässaivon rannassa on myös valtava seitapahta. Saamelaisten seidat olivat yleensä erikoisia luonnonmuodostelmia; niin tässäkin tapauksessa. Pahdaksi kutsutaan yleensä suoraseinäistä kalliota. Samuli Paulaharju kutsui tätä Äkässaivon rannalla olevaa seitapahtaa Kirkkopahdaksi ja järven vastarannalla olevaa kallionseinämää Hammaspahdaksi.

Äkässaivo ja seitapahdat ovat olleet monista saamelaisista erityisen hirmustuttavia, joten vain rohkeimmat heistä ovat uskaltaneet lähestyä tätä seitaa toiveineen. Itse koin tämän seidan erityisen voimakkaasti. Paikka oli äärettömän kaunis. Äkässaivon rannassa mieleeni tulivat sanat ”Jumalaa ei voi kuvata!” Ajatuksenani oli, että Jumalaa ei voi kuvata, mutta saman pyhyyden voi kokea joissain paikoissa luonnossa. Tämä on yksi itseäni voimakkaimmin koskettavimmista paikoista missä olen koskaan vieraillut. Siellä voi saada kosketuksen itseään korkeampaan, Jumalan pyhyyteen. Miksi rakentaa kirkkoja, kun luonnossa on paljon Jumalaa lähemmäksi vieviä paikkoja?

2506-2018-065829331669391357-01 — Seitapahta ”kirkkopahta”

Äkässaivo ja seitapahta ovat muinaismuistolain nojalla suojeltuja paikkoja, joten Seitapahdalla ei saa kiipeillä eikä kivilohkareita saa siirrellä.

Äkässaivon rannasta polku nousi todella jyrkästi. Edessä oli portaita, koska nousu oli niin jyrkkä. Portaiden yläpäässä oli Metsähallituksen kota ja nuotiopaikka, jossa paistoimme mieheni kanssa makkarat jutellen mukavia aiemmin nuotiopaikalle tulleen oululaisen perheen kanssa. Nuotiopaikalta matkaa autolle oli enää yksi kilometri. Polku kulki Äkäsjoen rantaa pitkin, jossa näin pitkästä aikaa pienen sammakon. Sammakko oli kuvaajaystävällinen, eikä liikkunut koko aikana kun tähtäilin sitä kamaranlinssillä. Jokea kulki myös joku nuori mies kumiveneellä.

Saivonkierros on todella vaihteleva ja mielenkiintoinen luontopolku joka kannattaa kyllä kiertää, jos sattuu seudulla käymään.

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kauneus, Näyttelyt, Taide

Neulansilmäkamera kuvia ja ITE-taidetta

16 maaliskuun, 201814 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulla on muutama vapaapäivä töistä, joten ajattelin, että jotain poikkeavaa olisi mukava tehdä aamupäivällä, kun ilta menisi kuunnellen yliopiston taidehistoriankurssin luentoa. Halusin kaupungille katselemaan jotain uutta ja erilaista. Muistin, että K.H. Renlundin-museolla (Kokkolan Taidemuseo) olisi vasta ollut uuden näyttelyn avajaiset. Päätin siis suunnata askeleeni Roosin talolle.

cof

Rune Snellmanin Morpheus-näyttely oli avattu 9.3.2018 ja se jatkuu 15.4.2018 saakka. Snellman on kuvannut Kokkolan näkymiä vanhanaikaisen neulansilmäkameran avulla. Aristoteles havaitsi jo 300eaa auringonpimennyksen aikana kuinka tiheälehväisten puiden alapuolelle ilmestyi puolikuun muotoisia auringon kuvia. Hänestä havainto oli mielenkiintoinen, mutta hän ei kyennyt selittämään sitä. Camera obscura on nykyaikaisten kameroiden edeltäjä. Siinä huoneen (tai laatikon) seinään tehdyn reiän kautta heijastuu takaseinälle ylösalaisin himmeä kuva kohteesta. Se perustuu optiseen ilmiöön, jossa valo kulkee pienen reiän lävitse muodostaen kuvan vastakkaiseen pintaan. Sairaanhoito-opiston aikana meidän piti pitää esitelmä jostain aiheesta. Ystäväni oli itseni tavoin hyvin kiinnostunut valokuvaamisesta ja esittelimmekin luokallemme neulanreikäkameran toimintaperiaatteen.

cof

Rune Snellman oli siis kuvannut näkymiä Kokkolasta. Neulanreikäkamera luo valokuviin kivan vanhahtavan tunnelman ja kuvat olivatkin mustavalkoisia, tai itse asiassa enemmän ruskehtavia kuin jyrkän musta-valkoisia. Useat oli toteutettu kaksoisvalotuksella, joiden avulla kuviin oli saatu välillä hieman aavemainen tunnelma. Näyttelyssä oli rauhallinen tunnelma ja olimme salin ainoat vieraat. Kuvia sai siis tarkastella rauhassa.

cof

cof — Rune Snellmanin tauluja ryydittivät kokkolalaisen A.P. Kivisen runot.

Lähtiessämme K.H. Renlundin museolta museotyöntekijä kehotti meitä käymään myös ITE Museossa, jossa oli juuri eilen (15.3.2018) avattu ”Pienoiskoossa” näyttely. Työntekijä kehui kovasti näyttelyä ja hänestä huokui sellainen innostus, että tuntui hyvältä käydä samalla katsomassa myös tuo näyttely. ITE – Nykykansantaiteen museo perustettiin Kaustisille 2001 ja se siirtyi Kokkolaan maakuntamuseon alaisuuteen vuonna 2009.

pienoiskoossa ilmoitus 82x112mm — ITE Museon näyttelyjuliste

Jo ITE Museon ovella tuli vastaan veistettyjä pieniä puu-ukkoja ja -akkoja, jotka olivat kuin Eemelin vajassa veistämiä. Oli riemastuttava kiertää läpi ”Pienoiskoossa”-näyttely. Töiden värikkyys ja kansaomaisuus sai ilmoille iloisia huudahduksia ja toi hyvän mielen. Näyttelyssä oli lähinnä eri tekniikoilla toteutettuja ihmisfiguureja ja lintuja. Linnut ovat ihmisille ilmeisesti tärkeitä eläimiä. Ne kertovat vuoden luontoa seuraavalle kulusta ja ne ovat myös monella tavalla symbolisia eläimiä.

cof

Kannatti taas lähteä liikkeelle ja käydä museossa. Kokkolan museoihin pääsee tänäkin vuonna ilmaiseksi, joten ainakaan rahanpuutteen takia museoissa käyntiä ei tarvitse jättää. Itse olen saanut paljon näistä oman kotikaupunkini näyttelyistä ja suosittelen niitä lämpimästi muillekin!

received_1753050948090841-01

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Intohimo, Kauneus, Lihavuus, Muutos

Herkkä kovis

15 maaliskuun, 201811 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

”Kiltti tyttö on siivo ja soma. Villatakki on nätisti napitettu, sukkahousujen väri sointuu kauniisti hameen tai housunlahkeiden väriin. Kiltti tyttö ymmärtää olla hiljaa ja puhua vain pyydettäessä, silloinkin sointuvalla mutta hiljaisella äänellä, vaatimattomasti kuin säästellen sanoja. Hän hillitsee ja hallitsee käytöksensä ja tunteensa. Kiltti tyttö ymmärtää rajansa, ei toivo elämältä liikoja, pysyttelee tytöille annetuissa raameissa. Kiltti tyttö osaa syödä nätisti, valitsee terveelliset ruuat ja pysyy hoikkana kuin pajun varsi.” Kuva, jonka olen mielessäni luonut täydellisestä tytöstä/naisesta, jollaisena minäkin olisin ehkä tullut täydellisesti hyväksytyksi.

Minun tyttöyteni lähti jo lapsena väärälle uralle. Alle koulu-iässä leikin naapurin pojan kanssa Tarzania ja Janea. Minä olin Tarzan ja tuo naapurin, aikanaan isoksi adonikseksi ja kansankynttiläksi kasvanut poika, halusi olla Jane. Kiipeilin lapsena puissa niin antaumuksella, että äitini epäili minun sittenkin olevan poika. Koulussa vaatteeni repsottivat eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan: ruskeaa, vihreää, sinistä, punaista ja keltaista. Kaikki värit iloisesti yhdessä. Kynsien alla oli usein isänmaata ja tukka oli kampaamaton. Tiesin muotitrendit, mutten lihavuuteni vuoksi voinut itse pukeutua trendien mukaisesti.

dav — Tyylikkäänä ja asiallisena, kuten aina!

Kasvoin maaseutukylässä, jossa ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Vai oliko sittenkin? Minä en sellaisiin paineisiin kuitenkaan reagoinut. Elin täysin omaa elämääni nenä kiinni kirjoissa väliaikoina paperinukeille vaatteita piirtäen. Koulumenestykseni oli hyvää keskitasoa. Olin yksinäinen lapsi, joka ei päässyt piireihin. Mahtoiko syynä olla tuo kapinallisuuteni, kyvyttömyyteni sopeutua ulkopuolisiin paineisiin? Vai oliko syynä yksinkertaisesti se että olin lihava, pukeuduin hyvin epäsovinnaisesti ja olin kaiken lisäksi hyvin suuriääninen.

En sovi omaan muottiini, jonka olen ”kiltistä työstä luonut”. Minulla on edelleen kahdet kasvot kuin Januksella. Olen kiltti ja kapinallinen yhdessä. Kiltteyteen en tässä halua paneutua, sillä se olisi tylsää. Kapinallisuus on minussa aina ilmentynyt sopeutumattomuutena. En sopeudu minulle annettuihin rooleihin ja sitoutuminen on aina ollut minulle vaikeaa. Yhden ystäväni kanssa kerran totesimme, että uusien asioiden opetteleminen on kivaa ja molemmat opimme uutta yllättävän nopeasti. Mutta mestariksi tuleminen vaatii niin paljon aikaa ja paneutumista, ettei meistä kummastakaan sellaiseen ole. Opettelemme vain uuden taidon ja suuntaamme sitten seuraavaan. Sopeutumattomuudesta, vai onko se sittenkin kärsimättömyyttä(?), onkin tullut eräänlainen este elämässäni. Koko sukuni on toitottanut minulle lapsuudesta lähtien miten kärsimätön ja äkkipikainen olen. Uskoin tuohon muiden totuuteen vuosikymmeniä, kunnes oivalsin, ettei kärsimätön tee lasitöitä ja lue tuhatsivuisia kirjoja.

Suurin vajavaisuuteni lienee kuitenkin tahtoni ilmaista aina oma totuuteni. Tässä ilmentyy myös kapinallisuuteni, sillä oma todellisuuteni on useallakin tapaa poikkeava. En arvosta tavaraa, tuottavuutta, tehokkuutta enkä rahaa. Ihmisyys mitataan henkilön kyvyssä osoittaa rakkautta, kunnioitusta ja myötätuntoa, kyvyssä iloita kauneudesta, ilosta ja taiteesta sekä kyvyssä tuottaa kauneutta ja iloa toisille. Itseltäni vei lähes viisikymmentä vuotta oppia avautumaan herkille tunteille. Oli vaikea antaa itselle lupa herkistyä toisten edessä. Herkistyessäni alan itkemään. Itken surusta mutta useimmiten ilosta tai liikutuksesta. Saan edelleen usein kuulla moitteita itkuherkkyydestäni, en nykyisin juuri reagoi moitteisiin. Olen vihdoinkin karistanut kovuuden itsestäni ja kykenen tuntemaan ja avautumaan sellaisen edessä, jonka tunnen koskettavan itseäni.

Kapinallinen olen monella tapaa. Olen herkkä kovis, turvallisuushakuinen seikkailija sekä totuudentorvi ja taivaanrannanmaalari yhtä aikaa. Viimeiset neljä vuotta olen yrittänyt päästä eroon kaikista itselle asettamistani reunaehdoista, toimintamalleista ja sabluunoista. Haluan vain olla. Haluan olla pidäkkeettömästi ja täydellisesti juuri minä: ilman ehtoja, malleja tai valmiita kaavoja.

Oletko itse luonut itsellesi tietynlaisen kuvan millainen olet? Kuinka hyvin itse koet sopivasti omaan itsellesi luomaan sabluunaan?

Arkipäivän realismia, Erilaisuus, Ihmisarvo, Kauneus, Lihavuus, Oivallus

Over 50 & fat

4 joulukuun, 20174 joulukuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Sain taas eilen o-i-v-a-l-l-u-k-s-e-n! Se ei ehkä ollut mieltäylentävin oivallus, mutta siitä avautui monta mahdollisuutta, joista voin itse valita, mitä lähden seuraamaan.

Oivalsin, että kuulun siihen kaikkein syrjityimpään ja unohdetuimpaan ihmislajiin mitä on. Olen ensiksikin yli 50-vuotias nainen. Näiltä naisilta on monien medioiden (varsinkin muotilehtien) mukaan elämä jo takana. Monet tämän ikäisistä naimisissa olevista naisista heittävät huulipunan ja korut nurkkaan ja heittäytyvä verkkarimummoiksi tv:n eteen. Ei tässä vielä kaikki, jos tämän määreen vielä hallitsee ja saa pidettyään itsensä pinnalla niin seuraava määre osuu ja upottaa varmasti. Olen lihava. Hienosti voisi käyttää sanaa plus kokoinen ja heilutella valkoista lippua. Minä olen oikeasti lihava, olen ollut sitä lähes aina. Olen siis vanha ja lihava. So what!?

Makustelin määreitä koko eilisen illan ja mietin miten handlaan tilanteen. Nuortua en voi ja laihdutuskuurille en kokemusteni takia enää halua. Itse asiassa minun ei kauaa tarvinnut miettiä. Tuntui kuin kaikki olisi viime viikkoina kirkastunut mielessäni kotona muhiessani. Ikä on vain numero. Paino on ulkoinen asia. Minä olen enemmän ja monimuotoisempi kuin painoni ja ikäni summa. Minä olen ulkoisen lisäksi myös se mitä päässäni ja sydämessäni liikkuu. Sisällä muhii rehevä ja iloinen ihminen, joka tahtoisi minun murtavan myytit ja haluaisi tulla näkyväksi.

Kaikki tämä avasi minulle myös vision siitä, että koska en enää käytä henkistä energiaani laihdutuskuurien miettimiseen, voin keskittyä voimaan hyvin. Jatkuvat laihduttamisen paineet eivät ole enää taakkana selässäni, riittää voimaa keskittyä liikkumaan itselleni sopivalla tavalla ja ravitsemaan ihanaa kehoani sen ansaitsemalla tavalla.

Lopetan itseni säälimisen ja alan arvostamaan itseäni ja kehoani. Vaatetan itseni kauniisti ja välitän ulkoisesta olemuksestani niin, että se mitä on sisälläni näkyy myös ulos. En enää pyytele anteeksi itseäni ja piiloudu, vaan annan sisäisen valoni ja ilon loistaa.

Olen ehkä yli 50-vuotias ja lihava, mutta: ”Jumalani, minä elän!”

Arkipäivän realismia, Kauneus, Lihavuus, Muutos, Sairaus

Treenien jälkeen

22 marraskuun, 201710 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Muutama vuosi sitten tulin siihen tulokseen, että haluan olla hoikka. Lääkäritkin olivat kehottaneet laihduttamaan. Yksi oli jopa suositellut minulle tuolloin niin muodissa olevaa ”pussiruoka-dieettiä, koska piti minua niin lihavana, että hyödyt peittoaisivat sen haitat.

Aloitin dieetin ja laihduin pian 10kg. Pussiruuat alkoivat tökkiä ja mietin uutta keinoa saada kiloja karisemaan. Topakkana naisena marssin paikalliseen kuntokeskukseen ja palkkasin itselleni personal trainerin puoleksi vuodeksi. Yllättäen rakastin rajua treenaamista ja olin lähes jokailtainen näky salilla. Laihduin dieetilläni 35 kiloa. Olin jo lähes normaalipainoinen, kun mieleeni alkoi hiipiä epäilyksiä. Jos haluan pysyä painossa, joutuisin kyttäämään joka ainoan suupalan, koska Luoja on luonut minusta helposti lihovan mallin! Joutuisin myös käymään salilla lähes joka päivä. Jokapäiväinen salilla kulkeminen varmisti, että minulla ei ollut muuta elämää. Töiden jälkeen suunnistin salille. Treenien jälkeen olinkin niin väsynyt, että mihinkään muuhun ei virtaa riittänyt. Haluanko elää loppu elämäni näin? Tulin siihen tulokseen, että en halua.

Pian treenien ja ruokavalion lopettamisen jälkeen kehoni alkoi oireilla. Ensin tuli kilpirauhasen vajaatoiminta. Kehoni oli ollut niin kovalla rääkillä, että aineenvaihduntani ja immuunipuolustukseni meni sekaisin. Sain vaivaan lääkkeen ja tilanne koheni. Mutta jatkuvat hengitystievaivat eivät ottaneet helpottaakseen. Ne olivat kyllä totta puhuen alkaneet jo hieman ennen kovaa dieettiäni. Silti uskon, että vastustuskykyni kärsi rääkistä. Jatkuvista tulehduksista seurasi astma, joka tällä hetkellä on niin pahana, että kaikki tuoksut ja hajut, pöly ja ilman pienpartikkelit saavat henkeni ahtaalle.

mde — Hengittämässä höyryä, että saisin hapen kulkemaan elimistössä.

Astma tuntui minusta ensin, kuin se olisi Jumalan suurin rangaistus. Vaikken ole kovinkaan uskonnollinen, mietin pitkään olenko tehnyt jotain peruuttamattomasti väärin, kun minua näin julmasti ja kovasti rangaistaan. Olen aina rakastanut hajuvesiä. Vaikken koskaan paljoa ole meikkiä käyttänyt, niin hajuvesiä minulla oli tapana käyttää päivittäin. Ensimmäinen asia mitä aamulla tein: laitoin hajuvettä. Minulla saattoi olla 5-8 kaunista parfyymipulloa kaapissa, joista aamuisin valitsin mitä sille päivälle laittaisin.

4447485a00361af7bb10afa9bfcdc986 — Unelmoin silti tästä Oscar de la Rentan tuoksusta

Nuo päivät ovat takana. Enää en hajuvesiä kykene käyttämään kuin hyvin satunnaisesti, viime aikoina en lainkaan. En siedä edes tuoksuvia pyykinpesuaineita, huuhteluaineista puhumattakaan. Saatan kotona naputtaa miehelleni jopa tämän suihkugeelistä. Asiasta, joka on tuonut palan kauneutta arkeeni, on ollut pakko luopua. Valitsen tuoksuttoman vaihtoehdon aina kun se on mahdollista.

mde — Pitänee keskittyä elämän muihin kauniisiin asioihin!

Jos saisin elää tuon ajan uudelleen ja valita uudelleen, en laihduttaisi noin rajusti. Keski-ikäinen kehoni ei kestä kovaa käsittelyä.

Olen yrittänyt miettiä positiivisesti. Hengitystieni eivät ehkä kestä tuoksuja, mutta näköaistillani ei ole rajoituksia – vielä. Joten mahdollisimman paljon silmille sievää, niin ehkä tuoksuton elämä sujuu paremmin.