Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Toipilaana

Leikkauksesta on nyt kulunut 6 vuorokautta. Aika on mennyt nopeasti ja parantuminen on edennyt hyvin.

Tiesin jo ennen leikkausta, että itse leikkaus ei olisi ongelma, vaan ongelmana tulisi olemaan se, kuinka pystyn olemaan ponnistelematta ja nostelematta kokonaisen kuukauden. Olin aivan oikeassa.

Leikkauksen jälkeinen viikonloppu meni vielä suhteellisen hyvin. Alamahalla olevat tikit ilmoittelivat välillä olemassaolostaan ja napsin satunnaiseen kipuun vuorotellen Panadol 1g tai Buranaa 600gr tabletteja. Ohjeena oli ottaa ne yhdessä 3x/vrk, mutta selvisin viikonlopun 3 kiputabletilla päivässä 6 sijaan. En näe tarpeelliseksi ottaa niitä enempää kuin mihin on tarvetta. Olen pyrkinyt selviämään niin pienellä lääkemäärällä kuin mitä se on mahdollista. En tiedä miksi, mutta näin vaan teen. Sairaanhoitajaksi olen aika lääkevastainen. Parhaiksi kokemani lääkkeet ovat ruoka, liikunta, lepo ja ulkoilma.

Viikonloppu meni siis lähinnä kutimen kanssa televisiota möllöttäessä. Yritimme jo viime vuonna suorittaa Helmet elokuvahaastetta ja vailinaiseksihan se jäi, kun kaikki aika meni ulkoillessa. Tänä viikonloppuna katsoimme 4 elokuvaa kahdessa päivässä. En ikinä ole katsonut noin montaa elokuvaa noin lyhyessä ajassa. Yllättävää oli myös se, että kaikki elokuvat joita katsoimme, olivat hyviä! En siis kerennyt turhautua tai pitkästä kovinkaan pahasti 3 ensimmäisen vuorokauden aikana.

Maanantaista alkaen jäinkin sitten päiviksi yksin kotiin, kun Hani palasi töihin. Tiesin, että tästä alkaisi sinnikkyyden testaus. Maanantai-aamupäivän istuin ja ihmettelin, kudoin ja kuuntelin äänikirjaa. Tiistaiaamuna mulla ei pinna enää venynyt. Suunnittelin päivälle ohjelmaa. Juttelin Pohjois-Pohjanmaalla asuvan ystäväni kanssa pitkään puhelimessa, viestittelin toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siinä sivussa hoidin itselleni parturiajan iltapäivälle.

Halusin neljän sisällä vietetyn päivän jälkeen ulos. Mulla on lupa kävellä, kunhan en liioittele ja ala suorittamaan. Päätin lähteä parturiin kävellen, kun matkaakin on vain kilometri suuntaansa. Tuumin, että istunhan siellä Ellun tuolissa siinä välissä sitten kuitenkin lähes puoli tuntia, että saan leppuuttaa alamahaani. Voi sitä riemua kun pääsin ulos ja ulkona oli upea helmikuinen pakkaskeli!

Eilen en vielä kerennyt pitkästyä ja kävelylenkin parturiinkin meni ihan hyvin. Paluumatkalla tunnistin tosin, että enempään en vielä kykene, joten tarvitsee ottaa rauhallisemmin taas yksi päivä.

Tänään keskiviikkona olenkin sitten pitkästynyt huolella! Olen touhunnut kotona kaikkea pientä, yrittänyt kutoa ja kuunnella äänikirjaa. Levottomuus meinaa iskeä. Sellainen sisäinen kutina, että pitäis tehdä jotain, ikää kuin olisi synti olla vain. Mistä mahtaa nousta tekemisen (suorittamisen) tarve? Yritän sanoa itselleni, että minun pitää olla paikoillani , vain siten saan itseni kuntoon leikkauksen jälkeen. Jokin ääni sisälläni yrittää kuitenkin vinkua, että kyllä sä voit jotain tehdä ja että ethän sä nyt laiska halua olla.

Tällaista se on: toipilaana oleminen. Raivostuttavaa ja ihanaa. Onneksi osasin odottaa sitä, että kun keho ei kykene toimimaan, ja on liikaa aikaa miettiä alitajunta alkaa nostaa kaikkea kuonaa käsiteltäväksi. Annan itselleni ja keholleni aikaa. Hiljaa hyvä tulee!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Terveys

Arkea joulukuussa 2021

Parin viime viikon arki on ollut erilaista. Tein pari yövuoroa, jotka oli aika rauhallisia, joten oli aikaa oikaista työmaan puusohvalle. Sohva on muotoiltu ja siinä on vaikea saada hyvää asentoa (mikä tietty yövuorossa on hyvä, sillä eihän me hoitajat siellä nukkumassa olla). Valittelin jo ensimmäisenä yönä työkaverilleni Ulrikalle, että sohvalla makaaminen ei tee selälle hyvää.

Yövuorojen jälkeen nukuin muutaman tunnin ja ajelimme sitten vierailulle mun vahmemmille Pohjois-pohjanmaalle. Isänpäivänä olin ollut Riihimäellä, joten halusin käydä tervehtimässä omaa rakasta isääni, kun siihen vihdoinkin tarjoutui tilaisuus. Kolmivuorotyötä tekevälle reissaaminen ei ole helppoa, kun yhteiset vapaapäivät puolison kanssa ovat harvassa. Lauantaipäivän oli oikein mukava. Vierailimme myös veljeni ja tämän kihlatun luona silittelemässä tiibetinspanieleita. Väsähdin aika aikaisin illalla, yövuorot ja sen jälkeen vain lyhyet tupluurit vaativat veronsa. Nukahdin lähes välittömästi.

Kahden puusohvalla vietetyn yön jälkeen vietin vanhemmillani yön ilmapatjalla. Kuten tarinassa sanotaan: siitähän se juttu sitten alkoi. Kotimatkalla alkoi alaselkä vaivata ja oikean puoleinen kankku juilia. Maanantaina kipu oli jo äärimmäinen. Sain ikäänkuin sähköiskuja jos liikuin vähänkään väärin. Istuminen sattui ja kovalla tuolilla ei voinut ajatellakaan istuvansa.

Viime viikolla kävin hoitajalla, joka sanoi, kun astuin ovesta sisään, että ”sulla on selkä kipeänä”. Hänen mielestään seisoin vinossa. ”Reseptiksi” kipuun sain kokeilla varovaista hierontaa ja muutaman päivän tulehduskipulääke kuurin. Mieheni yrittikin hieroa minua, mutta lauantaina selvisi miksi hänen hierontansa ei auttanut. Hän oli hieronut väärältä puolelta! Lauantaina kävimme vierailulla ystävillä ja Olli otti ja hieroi selkäni kunnolla. Oikea pakara oli jumissa samoin selkälihakset vasemmalta puolelta. Kokonaisen vuorokauden olin lähes kivuton!

Jälkeen päin on helppoa olla viisas! ”Olisi pitänyt” on varmasti yksi käytetyimmät lauseen aloituksesta. Olis pitänyt venytellä. Olis pitänyt ottaa niitä Kaijan neuvomia ”sivuaskeleita”, jotka olis auttanut selän jumeihin. Mutta en toiminut kuten ”olisi pitänyt”. Tyhmä nainen! Kipu palasi ja vaiva pitkittyi.

Eilen kävin lääkärillä. Hän totesi mua vaivaavan noidannuolen eli lumbagon. Resepti oli sama kuin hoitajalta viikko sitten: hierontaa, venyttelyä ja kipulääkettä. Tulin kotiin ja venyttelin, vaikkei yhtään olis huvittanut. Kipu kuitenkin huvittaa vähemmän! Vaikka mikään ei juuri nyt huvita, venyttelen tänäänkin.

Arkipäivän realismia

Ammatinvalintaa

Mä en edelleenkään ymmärrä mikä mielenhäiriö mulle tuli, kun päädyin hakemaan sairaanhoitajakouluun!

Muistan hyvin, kun pohdin ammatinvalintaa kirkasotsaisena nuorena, ja tulin siihen tulokseen, että hoitoalalta löytyy mulle passeli työ! Olin aivan vakuuttunut, että psykiatria olisi mulle nappivalinta. Järkeilin vielä, että jos en pääse ensimmäisellä yrittämällä sairaanhoitajalinjalle, haen seuraavana keväänä lähihoitaja-puolelle. Tadaa! Pääsin ensimmäisellä yrittämällä Tampereen Terveydenhuolto-oppilaitokseen psykiatrisen erikoissairaanhoitajan koulutukseen.

Aloitin koulun innokkaasti. Menestys oli kohtalainen. Etenkin harjoittelujaksoilta sain hyvää palautetta. Tuolloin tuntui, että olin valinnut oikean alan. Valitettavasti kuitenkin kävi niin, että psykiatrista sairaalaverkostoa ja laitospaikkoja alettiin ajaa alas juuri ennen kuin minun vuosikurssini valmistui. Hienot teoriat ja hoitoideat jäivät siis vain haaveiksi omalla kohdallani. Jälkeenpäin eräällä koulutusmatkalla Helsingissä ollessani eräs hoitaja kertoi potilaiden sanoneen hoidosta kysyttäessä, että ”nykyisin on enemmän avoa”! Hoitoon ei enää päässyt vaikka tarve laitoshoidolle olisi ollut monesti huutava!

Tulin raskaaksi viimeisen opiskeluvuoteni aikana ja jouduin tauottamaan opiskeluni vuodeksi, kun puoli vuotta opiskelua oli kesken. Palasin takaisin ja valmistuin joulukuussa 1995. Jälkeenpäin olen usein pohtinut, että olisiko pitänyt vaihtaa alaa, kun olin vielä nuori!

”Työn raskaan raataja”

Sairaanhoito ei ole sellaista, kun sen odotin olevan. Nykypäivänä resurssit ovat vedetty minimiin. Hoitajamitoitus on minimaalinen ja hoitolaitosten budjetti surkea. Joissain surullisimmissa tapauksissa on hoitopaikoissa potilasta kohden vain 1 leikkele ja 1 juustosiivu/päivä. Jos haluat päälliset leivällesi aamulla, voi illalla leivälle laittaakin sitten pelkän ylähuulen.

Kunnallisella puolella resurssipula näkyy sijaisten puuttumisena. Jos joku on sairas, ei ulkoisia sijaisia enää ole, vaan vakinainen henkilöstö venyy. Käytännössä tämä sitten näkyy hoitajien väsymisenä (ja kyynistymisenä) sekä sairaspoissaolojen lisääntymisenä.

Kukka kaikille hoitoalalla työskenteleville.
Olette sankareita!

Hoitajien palkkaus on niin kehno, että kaikki kynnelle kykenevät hakeutuvat muualle töihin. En ymmärrä mistä sairaanhoitajien lakon aikaan lehtien löytämä yli 3000€/kk oleva palkka oli löydetty. Oma ”uransa-huipulla-olevan-sairaanhoitajan” palkkani on noin 2500€/kk + vuorotyölisät. Lähtisitkö itse tällä palkalla ottamaan vastuuta muiden ihmisten hengestä?

Korona oli viimeinen isku hoitoalalle. Hoitajat tekevät työtä oman terveytensä ja läheistensä terveyden puolesta peläten. Työt lisääntyivät ja kiitosta venymisestä sekä hyvin tehdystä työstä sateli, mutta konkreettista korvausta hoitajien tileille ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Kissa kiitoksella elää! Kiitoksilla ei osteta ruokaa eikä makseta lainoja. Nuoret hoitajat säikähtävät työtaakkaa ja vastuuta ja pakenevat, kun vielä voivat.

Huono palkka ja työn aliarvostus olivat minulla tiedossa jo opiskeluaikana. Yövuorossa, kun dementikot huutavat kuorossa, enkä voi asialle mitään, kun kokeillut unilääke, kädestä pitäminen tai keskustelu eivät auta, mietin ahdistuneena kenen puoleen kääntyisin, kun tuntuu, että yhteiskunta ei kuuntele hoitajia, vaikka asioista kuinka monta kertaa mainittaisiin. Filippiineiltä hoitajien lennättäminen apuun ei ole mielestäni kestävä ratkaisu! Enemmän apua olisi palkkojen nostamisesta työn vaativuutta vastaavalle tasolle. Ja ei, en halua kuulla lässytystä kutsumusammatista!

Jos haluat vastuullisen työpaikan ja paljon töitä, suosittelen hoitoalaa! Mutta varaudu jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen ja ahdistukseen siitä, että et voi tehdä työtäsi niin hyvin kuin mahdollisesti olit kuvitellut. Hoitoalalla jaksavat työskennellä loppuunpalamatta valitettavasti vain ne, jotka osaavat lukea laatusuosituksia rivien välistä.