Olimme luvanneet käyttämättä jääneen ”mummopyörän” tyttärelleni, joka opiskelee Turussa. Huollatimme pyörän ja olimme päättäneet toimittaa sen tyttärelleni mun viimeisellä lomaviikolla. Yritin ottaa selvää eri mahdollisuuksista miten pyörän voi Kokkolasta Turkuun saada. Helpointa tuntui olevan, että lähdemme itse käymään siellä ja viemme pyörän matkatavarana.
Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että stressasin pyöränkuljetusta aivan älyttömästi ennen matkan alkua. Päässäni pyöri päiväkausia kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Ajattelin, etten saa pyörää junaan, joku puhkoo siitä renkaat tai pöllii koko rakkineen. Mitään epämiellyttävää ei sattunut. Päinvastoin! Pyörän kuljetus junalla paikasta A paikkaan B oli äärettömän simppeliä ja edullista (vain 7€!).
Lähdimme matkaan keskiviikkona. Jo Kokkolassa stressi helpotti, kun sain pyörän niin näpsäkästi junaan. Joku perässäni tuleva nainen auttoi minua hieman, kun pyörää piti hivenen nostaa, että sen sai helpommin junaan. Olin hyvin kiitollinen tuosta pienestä avusta! Junassa olikin hyvä matkatavaravaunu, jossa oli tilat useamman pyörän kuljettamiseen pyörätelineineen. Pistin pyörän lukkoon sen omalla lukolla ja sitaisin sen vielä vaijerilukolla kiinni junan rakenteissa kiinni olevaan pyörtelineeseen. Ja sitten vain omalle paikalle istumaan ja nauttimaan matkan teosta.
Tampereella meillä oli reilu tunti aikaa vaihtaa junaa. Hani jäi matkatavaroiden (ja sen pyörän) kanssa odottelemaan laiturille, kun minä lähdin hakemaan lounasta asemarakennuksesta. Löysin sapuskaa ja aika menikin ripeästi asemalaiturilla lounastaessa.
Turun junaan nousi Tampereelta toinenkin pyörää kuljettava ihminen. Siinä vierekkäin ihmettelimme ihme häkkyröitä, joiden avulla pyörä olisi pitänyt nostaa eturattaasta pystyasentoon ja tukea takarattaasta kiinni junan takaseinään. Härvelin toiminta olisi pitänyt taata 50snt kolikolla. Kolikko löytyi ja me rivakat naiset nostimme pyörän pystyyn ja saimme jopa sen tuettua takapyörästä seinään. Emme kuitenkaan saaneet tuettua pyörää liikkumattomaksi. Päätin huutaa konduktöörin apuun. Hän sanoi, ettei kyseistä telinettä kannata käyttää. Ne eivät kuulemma toimi. Koska olimme molemmat matkalla junan pääteasemalle Turkuun, päätimme sitoa pyörämme yhteen mun vaijerilukolla, sillä niitä ei silloin noin vain kukaan vie, kun ovat niin leveät yhdessä, etteivät sovi ovesta ulos.
Turkuun kuljettamamme pyörä on musta mummomallinen Crescent. Siinä on kuitenkin 7 vaihdetta, joten ihan karvalakkimallin pyörä se ei ole. Huollossa siihen vaihdettiin jarrupalat, uudet kettingit ja hammasratas. Se on hyvässä kunnossa , vain kettinginsuojus on hivenen ruosteen raiskaama.
Pyörän kuljetus innosti itseänikin tekemään omalla pyörällä retken jonnekin päin Suomea. Koska pyörän kuljetus junassa on noin vaivatonta ja edullista voisi ensi kesälle hyvinkin suunnitella jonkinlaista pyöräretkeä.
Aamu valkeni aurinkoisena. Tulisi hyvä päivä pienelle vaellukselle meille molemmille aivan uudessa maastossa. Olimme viime vuonna sadepäivinä maastoa kartoittaessamme bonganneet Lapinlahden ja Rautavaaran rajalla kulkevan Huuhkajankierroksen. Tuon reitin halusimme kiertää.
Lähdimme matkaan yhdeksän jälkeen. Tahkolta matkaa reitin alkupäähän on noin 50km. Tullessamme Huuhkajankierroksen lähtöpaikalle oi parkissa vain yksi auto. Se sopi meille hyvin. Introverttinä en tykkää, että vieraat ihmiset ”häiritsevät” luontokokemustani.
Olimme lukeneet Huuhkajankierroksesta muutaman reitti kuvauksen, joten molemmilla oli jo tiedossa millaista maastoa odottaa. Kuvaukset kertoivat suhteellisen helppokulkuisesta reitistä, missä olisi sen verran nousuja ja laskuja että hengästyäkin saattaa.
Oikeassa olivat nuo kirjoitukset. Reitti oli helppokulkuinen myös noin kuuskymppiselle ylipainoiselle pariskunnalle, jolla kummallakin on ongelmia polvinivelen kanssa. Nousuja oli, kuten niitä kiviä ja juurakoita kuten aina metsässä.
Matka ei tapa, vaan vauhti! Tallustelimme verkkaisesti maisemia ihaillen. Polku kulki aluksi mäntymetsikössä ja laskeutui kohti Pieni-Valkeisen rantaa ja kiersi sitten järven ympäri. Järven toiselta puolelta eteen avautui upea harjumaisema, jonka molemmilla puolilla oli järvi, mainittu Pieni-Valkeinen harjun tällä puolella ja toisella Iso-Valkeinen.
Aurinko paistoi, oli lämmin eikä yhtään verta imevää hyönteistä! Mikä siinä oli kulkiessa! Maata asutettettaessa ihmiset kulkivat peurojen lailla harjuja pitkin, koska niillä oli hyvä maapohja kävelyyn. Tuli aika nostalginen olo harjulla kävellessä, kun mietin että täällä esi-isämme ja -äitimmekin ovat saattaneet kulkea.
Harjulta tultiin mäntymetsään. Metsikkö oli aika korkealla ja tovin kuluttua sieltä avautui upeat näkymät suppiin, joita oli molemmin puolin polkua.
Noin puolessa välissä reittiä oli Huuhkajanniemen taukopaikka jossa oli WC, laavu ja tulentekopaikka. Pidimme siinä pienen tauon ja söimme eväänä olleet voileivät. Taukopaikalla oli myös muutama ihminen koirineen joiden kanssa vaihdoimme syödessä muutaman sanan. Saatiin muutama hyvä reittivinkki ensi vuoden kesälomaa silmällä pitäen!
Taukopaikalta lähdettäessä maisema olikin sitten hyvin erilaista. Edelleen mäntymetsää, mutta jonkin verran ryteikköisempää ja mäntyjen seassa kasvoi koivuja. Jossain olisi ollut Tiilikkajokikin, jonka vartta reitti loppumatkasta kulki, mutta minä en joesta näköhavaintoa saanut. Muutaman paarman kyllä kohtasin, joten kai se joki lähellä oli.
Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan noin 6,4km (Polarini mukaan). Reittiohjeen mukaan matka on 6km, mutta minähän kiersinkin katselemassa kaikki matkalla olleet järven poukamat ja suolammet.
Oikein hyvä vierailukohde, joka sopii vanhemmille ja niille nuoremmillekin ulkoilijalle. Ei vaadi mitään erikoisia varusteita, mutta itse suosittelen tukevia varrellisia kenkiä, kuten aina maastoon kävelemään lähdettäessä.
Bongattiin viime vuoden kesälomareissulla mielenkiintoisen kuuloinen paikka tienviitasta matkalla Nurmeksesta Rautavaaralle: Pumpulikirkko. Nimikin kuulostaa jo niin pehmoiselta ja lohdulliselta. Viime kesän lomaviikolla satoi lähes tauotta koko viikon, joten vierailu tuossa ihanalta kuulostavassa kohteessa jäi!
Saimme vuokralle saman paritalon puolikkaan Tahkon vanhan golfkentän vierestä, joten oli oivallinen mahdollisuus käydä Pumpulikirkossa.
Lähtöpaikalla oli tällaista tietoa.
Lähdimme matkaan eväiden kanssa, vaikka itse reitti Konttimäen parkkipaikalta Pumpulikirkolle on vain 1.3 km. Matka Tahkolta Konttimäelle on yhteen suuntaan noin 85 km ja osa tiestä on hyvin kapeaa metsätietä, niin aikaa kuluisi reissuun kuitenkin useampi tunti. Viime vuonna seutuun tutustuessa huomasimme, että ruokapaikkoja tuolla välillä ei juuri ole, joten eväät on hyvä olla, ettei rouvalle iske nälkäkiukku paluumatkalla.
Pumpulikirkolle menevän polun alkupää
Polku lähti laskeutumaan jo parkkipaikalta aika reippaasti. Koko ajan odotin koska ”verta imevät ilmavoimat” iskevät. Ötököitä reitillä oli, sekä sääskiä että mäkäräisiä, mutta yllättävän vähän. Selvisimme ilman Offia. Luulen että tuulinen päivä oli meidän onnemme, sillä suurin osa reitistä oli melkoisessa vehreässä ja kosteassa ”rotkossa”, joka on oikea ötököiden paratiisi.
Polku itsessään oli ihan perus metsämaastoa: paljon kiviä ja juuria. Odotin, että se olisi ollut vaikeampikulkuista, kuin mitä se oli.
Itse Pumpulikirkko on geologinen muodostelma, joka on haljennut hiidenkirnu. Muodostelma muistuttaa kirkkosalia saarnastuoleineen. Oletan, että Pumpulikirkko nimi on tullut kiveä peittävästä sammaleesta.
Hani Pumpulikirkolla
Näkymä oli uskomaton! Ympärillä kohoavien seinämien juurella tunsimme itsemme todella pieniksi. Seinämissä oli isoja lohkeamia ja alueen pohja oli soista maastoa joten alueen läpi kulkikin pitkospuut. Pumpulikirkon ”lattia” olikin hyvin vehreä.
Pumpulikirkko on oiva luontokohde! Reitti on hyvin merkitty ja polku suhteellisen helppo/keskivaativa kulkea. Pumpulikirkolla voi mielestäni käydä vaikka lasten kanssa eväsretkellä. Vahva suositus tälle kohteelle.
Elämä on vienyt! On tapahtunut kaikenlaista ja on myös todella sattunut. Kirjoittaminen on ollut toisarvoinen asia. Aivan toisenlaiset jutut ovat kiilanneet tärkeysjärjestyksen keulille. Jaksaminenkin on ollut tiukilla.
Elämä on kuitenkin jatkunut ja siipeni ovat satunnaisesta räpiköinnistä huolimatta kantaneet.
Viime kesänä olimme ensimmäistä kertaa kesälomareissulla Savossa. Meillähän on ollut tapana suunnata auton keula kohti Kittilää, mutta kummastakin tuntu, että on muutoksen aika. Hani vuokrasi meille liittonsa kautta ”mökin” (10 henkilöä majoittavan paritalon puolikkaan) Tahkolta.
Kuvan otti Hani (@timokj)
Kesän 2023 loma Tahkolla oli onnistunut, vaikka koko viikon satoikin vettä kuin aisaa. Ainoastaan viikon viimeisenä lomapäivänä oli poutainen päivä ja kuljimme järjestelmäkamerat kourassa ympäri Tahkon maisemia, että saisimme edes jotain todistusaineistoa itsellemme, että me todellakin olimme olleet siellä!
Koska viime kesänä Tahkon lomaviikolla satoi lähes koko viikon, keskitimme energiat ympäristöön tutustumalla. Se oli oikeastaan aika mielekästä ja helppoa. Äitini oli kotoisin Kaavilta, johon Nilsiästä (Tahkolta) on noin 40km. Itse vietin Kaavin mummolassa monta kesää lapsena. Minulla on siellä vieläkin sukulaisia, joilla mielelläni vierailen seudulla käydessäni. Yhden päivän vietimme siis Kaavilla sukuloiden. Matkalla sinne tsekkasimme Juankosken torilla Juicen patsaan.
Täältä Sääskinemen päästä lähtee vene Aholansaareen.
Yhtenä päivänä ajoimme Nurmekseen. Hani ei koskaan ollut käynyt Bomba-talolla ja omasta Bomballa vierailustakin oli kulunut jo lähemmäs 45 vuotta. (Kuulostaapa kamalalta! Olenko mä vanha? Fyysisesti ehkä. Psyykkisesti en!) päivä oli harmaa ja omiin silmiini koko paikka näytti kuluneelta ja vanhalta. Nälkä olisi jo ollut, mutta Bomban lounas ei houkutellut. Silti Bomba-talon alueessa on edelleen oma hohtonsa.
Nurmeksesta ajelimme kiertotietä Rautavaaran ja Varpaisjärven kautta takaisin Tahkolle. Rautavaara on kylä minun makuuni! Pieni reilun 1500 asukkaan kunta, jonka kirkonkylä on melko korkean vaaran päällä. Etenkin Nurmeksesta päin tullessa on aivan päivän selvää, että kylä on pystytetty vaaran laelle. Jos joskus satut poikkeamaan Rautavaaralla, vieraile myös Rautavaaran Leipomossa, joka on noin 700m Kuopioon päin kirkon kohdalta oikealla puolella tietä. Sieltä saa älyttömän hyviä ”sisään leivottuja karjalanpiirakoita” (oikeaa nimeä ko tuotteelle en tiedä).
Nurmeksesta Rautavaaralla ajaessa pisti silmään tiekyltti, jossa luki Pumpulikirkko. Nimi kuulosti korvaani niin viehättävältä, että käskin Hania kirjoittamaan sen ylös. Siinä samalla päätimme, että tänne tulemme ensi kesänä uudelleen ja vierailemme varmasti Pumpulikirkossa.
Mulla on takana suurten muutosten vuosi. Vaihdoin työpaikkaa. Samalla vaihtui myös hoitoalan osaamisalue vanhustyöstä kehitysvammatyöhön. Muutos oli suuri! En selvinnyt siitä ilman harmaita hiuksia, muutamaa itkupotku-raivaria ja tuskastumista sekä riittämättömyyden tunnetta. Tunsin itseni aloittelijaksi. Se tosiasia ettei uudella työmaalla oikein ollut ketään kuka olisi voinut perehdyttää minua omiin töihini, koska siellä ei ole muita sairaanhoitajia, tuntui välillä jatkuvana paineena rintalastassa.
Kesäkuun alussa aloin olla räjähdysherkkä ja tiuskin pikkuasioistakin. Koin, että olen loman tarpeessa. Koska vaihdoin työpaikkaa joulukuun puolessa välissä, kertyi minulle lomaa vain 7vrk. Onneksi uusi esihenkilöni oli huolehtinut, että palkanlisäni menevät työaikapankkiin ja voin siten ottaa sieltä tarvittaessa ylimääräisiä vapaita. Tämän lomani mitaksi sain siis kerrytettyä 13 vrk. Se tuntuu talven vääntämisen jälkeen oikein luxukselta!
Tänä talvena on saanut taipua moneksi. Olen mm pelannut asukkaiden kanssa Kimbleä.
Olimme varanneet tavanomaisen loma-asuntomme miehen ammattiliiton kautta Leviltä. Kittilästä on vuosien saatossa tullut mun lomakohde suosikki no 1! Leviltä on helppo kierrellä katsomassa ympäri tunturi-Lappia erilaisia mielenkiintoisia luontokohteita. Lähdimme matkaan torstaina. Ensimmäinen etappi oli pysähtyä vanhemmillani Pohjois-Pohjanmaalla. Halusin tänä vuonna jakaa etenkin menomatkan muutamaan erään. Olen aika väsynyt ja tunnistan kuinka keskittymiskyky tahtoo välillä herpaantua.
Vanhempieni luona äitini oli kehitellyt perinteistä juhannusjuustoa (punaista heraa), jota sitten onnellisina lusikoimmekin suuhumme. Valitettavasti mun elimistö ei pidä maidosta ja seuraavana yönä nukuin kun siten harvinaisen huonosti. Perjantai aamuna lähdimme vanhemmiltani jo kahdeksan maissa ajelemaan kohti Rovaniemeä.
Juhannusjuustoa eli punaista heraa
Ja koska minä olen minä, en aja suoraa paikasta A paikkan B. Ajoimme ensin Pudasjärvelle. Saimme huomata, että siellä oli purettu vanha ABC:n asema ja rakennettu uusi entistä ehompi puurakenteinen toiselle puolelle tietä. Oikein sovelista ja komeaa puurakentamisen alalla suunnannäyttäjänä profiloituneelta kunnalta! Ajoimme Jyrkkäkoskelle missä oli UDiscin mukaan uusi, upea frisbeegolf-rata. Rata löytyi, mutta jo kättelyssä meinas mammalta palaa päreet! Meidän lisäksi kenttää ympäri pörräsi ainakin miljoona sääskeä, mäkäräistä ja paarmaa. Vähän meille uusi kenttä meinas tehdä tepposia ja heitettiin väylällä 5 ensin väärään koriin. Korjattiin erhe ja heiteltiin 9 väylää, joka yksissä tuumin todettiin riittäväksi. Rata on hyvä ja halutaan palata sinne joskus. Jo pelaat frisbeegolfia, voimme suositella rataa. Se kulkee hiekkakuopilla ja mäntymetsikössä. Sen varrella on helppoja väyliä ja väyliä myös vaativampaan heittelyyn.
Pudasjärven Jyrkkäkoskelta matka jatkui Ranualle, missä kävimme eläinpuiston ravintolassa lounaalla. Söimme ihan mukiinmenevän buffet-lounaan, puolityhjässä ruokalassa. Ruokailun jälkeen matka jatkui Rovaniemelle. Olin varannut meille yöpymisen Lapin Urheiluopiston Santa Sport hotelliin. Olimme iloisesti yllättyneitä sijainnista, huoneiden siisteydestä, sänkyjen mukavuudesta sekä aamupalasta. Kaiken kaikkiaan nappivalinta, yöpymispaikaksi, eikä hintaan ollut kuin vajaa 80€.
Rovaniemellä Hani halusi käydä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Norvajärvellä, koska häntä kiinnostaa Suomen historia. Ajelin siis sinne, kun olimme tsekanneet huoneen Santa Sportissa. Parkkipaikalta oli hautausmaalle 0.5km kävely kauniissa sekametsässä. Sama polku vei myös uimarannalle, joten se oli helppokulkuinen ja leveä. Yllätyin kun pääsimme perille! En tiennyt mitä odottaa, mutta hauta olikin jyhkeä graniitista rakennettu iso mausoleum. Varsinainen yllätys oli sisällä.
Mausoleumi tuloaulassa oli muistomerkki.
Tuloaulassa oli taidetta ja iso kirja johon oli kirjoitettu kaikkien kyseiselle hautausmaalle haudattujen sotilaiden nimet. Kaatuneita oli vajaa 2500 ja lisäsi hautaan on siunattu lepoon myös vajaa 700 tunnistamatonta vainajaa. Tämä tieto kosketti! Valtava määrä aivan liian aikaisin täältä lähteneitä nuorukaisia! Vertailun vuoksi: Ukrainan sodassa on jo nyt kuollut yli 30000 venäläisjoukkojen sotilasta (plus luonnollisesti myös ne tuhannet ja tuhannet ukrainalaiset).
Muistomerkki saksalaisten Norvajärvelle haudattujen sotilaiden mausoleumissa.
Jokaisen hautapaaden alle haudatun sotilaan nimi lukee paadessa. Joissain kohti oli läheisten tuomia tervehdyksiä. Norvajärven rantaan oli laitettu risti. Sen alla oli teksti saksaksi. Tekstissä muistettiin niitä rakkaita, jotka eivät palanneet sotareissulta eikä heidän ruumiitaan ole koskaan löydetty. Tuolla nousivat tunteet pintaan. Äitinä toivon, ettei oman poikani tarvitse koskaan tuollaiselle reissulle lähteä!
Rovaniemeltä matka jatkui Juhannusaamuna kohti Sodankylää. Tankattuamme auton napapiirin Shellillä ajelin hiljakseen maisemista nauttien. Liikennettä oli vähä, poroja muutama. Askassa poikkesimme Porttikoskelle. Kumpikaan ei ollut siellä ennen käynyt, joten hyvähän sekin oli käydä katsomassa, kiirettä kun ei ollut. Kummallakaan ei siis ollut käsitystä siitä mitä tuleman piti. Ja jälkeen päin on hyvä sanoa, että onneksi poikettiin! Maisema muistutti kovin Kiutaköngästä, tosin itse koski oli aika vaatimaton. Joki kulki kallionseinämien välistä ja kallion laella oli vanha tanssilava. Lava oli niin hyvässä kunnossa, että mahtaa vielä olla käytössä
Porttikoski Kuva: Timo JokiPorttikosken lava. Kuva: Timo Joki
Porttikoskelta ajoin Sodankylään syömään. Juhannuspäivän lounaaksi me söimme pizzat. Kierrettiin sitten jälkeenpäin vähän kylää. Olisimme halunneet käydä kuvaamassa Kittilän vanhaa kirkkoa, mutta siellä oli häät, niin emme halunneet häiritä. Olemme joskus kuvanneet sen sisältä ja ulkoa, joten emme olleet pettyneitä.
Saavuimme Kittilään kolmen jälkeen. Ennen lomakodin avainten hakua, poikkesimme vielä Levin golfkentällä varaamassa ensimmäisen tiiajan maanantaille. Loma on alkanut!
Viimeisen lomaviikon perjantai. Tämä loma on ollut varsinainen aktiivi-loma!
Vietimme tämän minun viimeisen ja mieheni ensimmäisen lomaviikon Levillä. Kittilällä on erikoissija meidän molempien sydämessä. Kävimme täällä kumpikin ensimmäisen kerran yhdessä viisi vuotta sitten. Vannoutuneista Kuusamo-kävijöistä tuli välittömästi Kittilän ystäviä. Avaruus, hiljaisuus ja karu luonto koskettivat meitä molempia niin, että nyt mietimme muuttaisimmeko tänne, kun jäämme eläkkeelle.
Näkymä Levin rinteestä. Mikä ihana hiljaisuus!
Tämä reissu oli kuitenkin erilainen kuin aiemmat Kittilän lomamme. Seuraamme liittyi toisena päivänä ystäväni miehensä kanssa. Mikä onkaan parempaa kuin jakaa asiat erityisen hyvien ystävien kanssa!
Keski-ikäiset aktiviteettilomailijat Pakasaivolla
Ystäväni mies on kova golffari, ja hän sai minut innostumaan lajista. Meillä ei ollut golf-kamoja mukana, mutta onneksi tarjolla oli vaihtoehtoisia aktiviteetteja golfauksen-ystäville.
Frisbeegolfia olimme pelanneet jo muutaman kerran aiemmikin. Ystävilläni oli pihassaan oma pieni rata, jossa ahkerasti harjoittelimme viime juhannuksena. Olemme myös mieheni kanssa käyneet kerran heittelemässä läpi Kokkolan Laajalahden 18-reikäisen radan. Olin jo etukäteen googlannut, että Kittilässä on 9-reikäinen rata, jossa olisi haastetta kokeneemmallekin frisbeegolffaajalle. Ja olihan siinä! Puita oli ihan kiitettävästi. (Kuten myös hytynkäisiä!)
Puita, hytyköitä ja minä.
Levin ”Activity Parkissa” oli myös 18-reikäinen minigolf-rata. En ole koskaan pelannut minigolfia. Suureksi yllätykseksi mieheni, joka omasta mielestään on liian jäykkä golfiin, kertoi pelanneensa aiemmin paljonkin minigolfia! Ja se näkyi! Hän oli todella hyvä puttaaja. Kyllä hänestä vielä golffaaja tulee!
Aviomieheni on hyvä minigolffaaja.
Minigolf oli ihanaa! Pelasimme ystävien kanssa kahtena päivänä radan kahdesti läpi. Kun ystävät lähtivät ajelemaan kotia kohti tänä aamuna, me suuntasimme frisbeegolfradalle ja pelasimme kentän kertaalleen läpi. Iltapäivällä suuntasimme minigolfradalle ja pelasimme sen jälkeen kaksi kertaa läpi.
Eilen ja tänään on sää hellinyt ulkoilijaa Kittilässä. Aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta ja lämpöä on ollut 25C. Olisi ollut sääli viettää loppu iltapäivä sisällä, joten kävimme vielä etsimässä puuttuvia ”Mobo-suunnistus” rasteja.
Valitettavasti Levin Mobo-radan ylläpito on ehkä pettänyt, koska radan rastit 1 ja 5 ainakin olivat hävinneet. Jos ne ovat olleet yhtä huonosti kiinnitettynä kuin rasti 4, ei ole ihme että ne ovat hävinneet! Siitä huolimatta rata on hieno, ja kun puuttuvat rastit palaavat on rata suunnistuksessa pitävälle melkoinen ilo!
Tavoitteeni tälle vuodelle on olla aktiivinen. Näin aktiivista lomaa en koskaan ennen ole viettänyt!
Tänään maanantaina 14.6.2021 on mun tämän vuoden kesälomani eka päivä. Hyppäsin aamulla Kokkolasta junaan, jonka kyydillä pääsin äänikirjaa kuunnellen ja limevissyä tissutellen helposti ja mukavasti Helsinkiin.
Olin varannut huoneen Sokos hotelli Albertista Punavuoressa. Koska matka rautatieasemalta Albertiin ei ole kovin pitkä, päätin viedä laukut hotellille kävellen. Minusta on aina niin mukava kävellä Vanhan Kirkkopuiston (”Ruttopuiston”) läpi ja ihailla Vanhaa Kirkkoa!
Olin jo eilen varannut kotona käynnin Amos Rexin. Korona aikana taidemuseovierailutkin pitää varata etukäteen netistä. Tällaiselle ”tuuliviirille” se on aika rankkaa, koska esimerkiksi tänään en ollutkaan sitten ensinkään taidemuseofiiliksissä, kun menin katsomaan Raija Malkan ja Kaija Saariahon näyttelyä Blick.
Malka oli kyhännyt hyvin krouvin tilataideteoksen, johon Kaija Saariaho oli luonut musiikin. Saariaho on hyvin kuuluisa ja palkittu muusikko, mutta näyttelyn musiikki sai minut ahdistumaan ja tuli halu paeta! Minun korvaani näyttelyn äänimaailma oli hyvin kakofoninen ja painostava.
Näyttely päättyi teokseen nimeltään Kiosk. Tilassa oli laatikoita ja parilla isolla pöydällä erikokoisia ja värisiä maalattuja laudan pätkiä. Jokainen sai sommitella laatikoihin oman ”taideteoksensa”. Mä tykkään osallistuvista taiteesta, joten tartuin heti tilaisuuteen kyhätä oma ”taidelaatikko”. Tällainen siitä tuli:
Marjas box
Vaikka Amos Rexin tämän kertainen näyttely ei minusta ihan maailman parasta taideantia ollutkaan, Amoksessa on aina kiva vierailla. Jännänä kuriositeettina: rakastan ison näyttelysalin lattiaa, joka on tehty ilmeisesti neliskanttisista puupaloista.
Neljäs lomapäivää Levillä valkeni jälleen harmaana. Ei kuitenkaan satanut. Kolmena edellisenä päivänä on varsinainen vaeltaminen jäänyt säälittäväksi yritykseksi, joten tälle päivälle olimme suunnitelleet vaellusretken Ylläkselle. Levin omat reitit ovat valitettavasti keski-ikäiselle pyöreälle pariskunnalle hieman liian raskaita. (Ehkäpä ensi kesänä…?) Olimme valinneet reitiksi ”Saalistusjotoksen”, joka Ylläksen nettisivujen mukaan on noin 6km ja vaikeusasteeltaan helppo.
Ylläkselle saavuttuamme pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta edelleenkään ei satanut. Ajattelimme, ettemme ole sokerista ja päätimme kiertää reitin, koska olimme niin suunnitelleet. Tovi meni kun pyörimme pitkin keskuksen pihaa ja parkkipaikkoja. Kävelyreitin lähtöpaikka oli todella huonosti merkitty: yksi viitta osoitti itään ja toinen länteen. Meinasin jo pakata miehen takaisin autoon ja palata Leville. Lähtöpaikka kuitenkin löytyi ja matkaan päästiin.
Ensimmäiset 1,5km olivat aika perinteistä suomalaista metsämaastoa. Polku oli leveää ja helppokulkuista. Matkanvarrella oli kivoja tauluja tutuista eläimistä ja niitä saalistavista eläimistä.
1,5 kilometriä kuljettuamme oli myös ensimmäinen laavu: Kahvikeitaan laavu, jonka takana solisi myös ihastuttavasti pieni kaltio (lähde). Päätimme levätä ja paistaa makkarat vaikka matka ei vielä ollut rasittanut meitä ensinkään. Onneksi lepäsimme ja tankkasimme nuotiossa käristetyllä makkaralla, sillä seuraavan kahden kilometrin matkalla todella tarvisimme niistä saatua energiaa.
Kahvikeitaan laavulle saimme tallustaa tasaisessa metsämaastossa suhteellisen leveää väylää. Tuolta laavulta tie lähti rinteeseen; ei kovin tiukkaa nousua kuitenkaan, mutta tasaista nousua kuitenkin. Hyvin pian maasto muuttui lehtomaiseksi. Aluskasvillisuutena rehoitti valtavan suuria saniaisia. Rentukat kukkivat vielä tunturipuroissa. Noin kilometrin matka oli hyvin rehevää aluskasvillisuuden puolesta. Joskus kaatuneet puut toivat ravintoa maaperään ja hyönteisille. Vaikka olikin kosteaa ja paljon kasvillisuutta, oli yllättävää ettei mäkäräisiä tai sääskiä (mieheni väittää niitä hyttysiksi!) ollut haitoiksi asti.
Kävelyvauhti hidastui huomattavasti. Polut olivat kivikkoisia ja juurakkoisia. Jokaista askelta piti varoa, ettei tule haaveria ja joudumme soittamaan noloina apua.
Yhtäkkiä edessä näkyikin tunturin rinne ja rakkaa. Huomasimme kävelevämme kurussa. Kurun nimi selvisi meille hetkeä myöhemmin Tuomikuruksi. Polku oli välillä vain kengän levyinen ja pudotusta kurun pohjalle muutama metri, Hetken piti edetä kieli keskellä suuta ja silmät tiukasti maassa.
Tuomikuru
Tuomikurun päässä olimme puurajan yläpuolella ja siitä olikin enää hyvin pieni nousu Tuomikurun laavulle. Maisemat olivat päätähuimaavat!
Tuomikurun laavu on upealla paikalla. Olimme silti iloisia, että olimme syöneet eväitä Kahvikeitaalla. Istuimme tovin penkeillä ihailemassa maisemia ja ihmettelemässä maailman kauneutta. Tunsimme itsemme niin pieniksi sen suuruuden keskellä.
Loppumatka alas rinnettä olisikin sitten aika tylsä. Edessä avautui kahden metrin levyinen straada, jota oli hyvin helppoa astella alaspäin rinnettä. Olimme hyvin iloisia, että olimme kiertäneet reitin näin päin. Jälkeen päin ajateltuna olisimme varmasti kyllästyneet reitin mitäänsanomattomuuteen kahden kilometrin kohdalla ja kääntyneet takaisin, jos olisimme valinneet päinvastaisen kiertosuunnan. Sitäpaitsi silloin, kun polku oli hankalaa, meillä oli runsaasti voimia jäljellä. Leveää tietä on helppo tulla alas muuta väsyneenä se kivikko ja juurikko olisi ollut työläs.
Kaiken kaikkiaan erityisen hyvä päivä! Kannatti kiertää Saalistusjotos, vaikken sitä mitenkään erityisen helpoksi kutsuisikaan. Ei se vaativa oli eikä vaikea, mutta ihmiselle, joka on tottunut kulkemaan lähinnä asfaltilla se varmasti on vaativa.
Olin lukenut Hietatievoista jo kotona etsiessäni uusia mielenkiintoisia tutustumiskohteita Lapin lomallemme. Koska olen kovin räkäinen ja poskiontelot ovat tukossa, ei pidempi vaeltaminen ole paras idea. Valitsimme siis tämän päivän ohjelmaksi Hietatievat lähellä Nunnasen kylää Enontekiöllä.
Matkaan lähdimme aamulla majapaikastamme Leviltä. ajoimme ensin Könkään kautta Tepastolle ja siitä käännyimme Lompoloon ja Puljun kautta Nunnaseen menevälle tielle. Tepaston ja Nunnasen välillä olevan tien varrella on näkemisen arvoiset maisemat! Pysähdyimme useaan kertaan ihailemaan maisemia ja ottamaan valokuvia.
Matka Kalmakaltiolle herätti itsessäni halun tutustua Puljun erämaahan. Siellä vaeltaminen tosin vaatii hieman parempaa kuntoa kuin mitä itselläni on. Mutta kaikkihan on saavutettavissa kovalla työllä halutessa. Tässäpä mahdollinen tavoite tulevalle kesälle 2020?
Saavuimme Nunnaseen ja siitä piti ohjeiden mukaan kääntyä Kalmakaltioon johtavalle tielle. Tie oli hyväkuntoinen kapeahko soratie, joka oli paikoin hyvin pehmeä reunoiltaan. Ajoimme Retkipaikka sivustoilla olevissa ohjeissa mainitun järville menevän tien ohi, koska en uskonut, että tie voisi olla vain auton renkaiden tehneet urat kohti ei mitään. Viittojakaan ei ollut. Päädyimme liki tien päähän, joka on muuten aika lähellä Norjan rajaa. Ohitimme puhelimeen puhuvan nuoren roskakuskin, joka oli arvioinut auton leveyden tai reunan kestävyyden väärin ja roska-auto oli ojassa, pahasti! Huomasimme että dyynimäinen maasto loppui ja palasimme takaisin. Paluumatkalla kysyimme roska-auton kuljettajalta tarvitsisiko hän apua. Ei tarvinnut – apu oli tulossa.
Käänsin auton nokan Kalmankaltion tieltä kapealle hiekkapohjaiselle ajouralle ja ajoimme noin kilometrin. Sitten parkkeerasin auton dyyneille ja jatkoimme matkaa jalkaisin.
Dyyneillä oli pikkukuovi-pariskunta, joka tuntui saavan hepulin meidät nähdessään. Ne ääntelivät suureen ääneen ja lentelivät meidän yllämme kuin henkensä hädässä. Olisiko heillä ollut jossain pesä ja pariskunta yritti kääntää meidän huomiomme pois pesästä?
Pikkukuovi istuu puun latvassa ja laulaa hätäänsä
Ihastelimme dyynejä, jotka minusta muistuttivat kovasti Tanskan rannikkoa. Ei olisi uskonut, että olemme niin korkealla Lapissa. Dyyneillä kasvoi valtavasti kissankäpälää, jota etelämmässä enää harvoin näkee. Ohessa muutama kuva dyyneiltä. Yhdessä kuvassa näkyy myös toinen Hietatievojen takana olevista järvistä.
Erittäin virkistävä ja erilainen tutustumiskohde Enontekiöllä tämä Hietatievat. Sopii omatoimimatkailijalle, joka on kiinnostunut luonnosta!
Tämän(kin) vuotinen ensimmäinen kesälomareissumme suuntautui Kittilään. Olemme vuokranneet jälleen rivitalonpätkän viikoksi, josta on hyvä tehdä päiväreissuja ympäristöön.
Lähdimme matkaan jo eilen. Ajoimme ensin minun vanhemmilleni, jossa oli yövuorojen jälkeen mukava yöpyä nauttien äidin herkullisista tarjoiluista ja pienen syrjäkylän rauhallisesta tunnelmasta. Odotimme rauhallista ajomatkaa Kokkolasta Pohjois-Pohjanmaalle vaan saimme yllättyä. Turhan monella oli julma kiire ja ohitukset olivat välillä todella röyhkeitä. Pelkäsin useamman kuin neljä kertaa, että joudun esittelemään sairaanhoitanataitojani kolaripaikalla keskellä ”ei mitään”. 110km/h vauhdista tehty nokkakolari olisi tehnyt todella pahaa jälkeä. Tämä rauhallisesti matkaa tekevä keski-ikäinen täti meinasi joutua liikenneraivon valtaan ja näyttää useammastikin keskisormea näille turhan lujaa ajaville ja idioottimaisesti ohitteleville törpöille. Rattiin lähtiessä ei saisi koskaan olla niin kiire, ettei jouda ajattelemaan muita tiellä liikkujia!
Sodankylän ”Vanhan Kirkon” paanukattoa
Sama tahti jatkui tänään, kun ajelimme Pohjois-Pohjanmaalta Oulun kautta Rovaniemelle. Oulussa oli tietöitä, jotka jatkuivat lähes Kemiin asti. Koko matkalla oli nopeusrajoituksena 60-80km/h. Tie oli hyvin kapea ja pohjoiseen menossa oleville vielä epätasainen. Vaikutti, että matala nopeusrajoitus provosoi joitain kuskeja saaden heidät ajamaan tallalaudassa ja ohittelemaan äärimmäisen vaarallisesti. Jälleen oli tädin sietokyky koetuksella!
Sodankylän ”Vanha Kirkko”
Rovaniemen jälkeen liikenne hiljeni! Alkoi sadella vettä. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta tasaisesti Sodankylään asti, missä sade sitten taukosi. Pääsimme tutustumaan Sodankylän vanhaan kirkkoon, joka on rakennettu vuonna 1689. Olemme käyneet pari vuotta sitten tutkimassa kirkkoa, mutta silloin emme päässeet sisälle, koska siellä oli häät. Nyt saimme tutustua tuohon ”helmeen” ulkoa ja sisältä. Ystävällinen opastyttö kerto, että myös uudempi kirkko on auki, joten tutustuimme samalla siihenkin. ”Pieni” mutka Keski-Pohjanmaalta Kittilään siis kannatti!
Sodankylän ja Kittilän välillä saikin sitten ajella aivan rauhassa. Noin 5-10 kilometriä ajettuamme näimme ensimmäiset porot: kolme kappaletta. Enempää niitä ei tällä ajomatkalla sitten näkynytkään. Aurinko oli alkanut paistaa ja lämötila kohosi 7C kymmenessä minuutissa: +8Cstä 15C. Pääsimme perille aurinkoiseen Sirkkaan!
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 