Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat

Näitä romaaneja suosittelen

Varoitan jo etukäteen! Tulossa on käytännöllisesti katsoen luettelo muutamasta hyvästä kirjasta, joita hyvinkin mielelläni suosittelen luettavaksi hämyisinä talvihetkinä kupponen teetä kourassa.

Ensimmäisen suosittelemani kirjan luin itse joskus viime syksynä. Kyseessä on Kristin Hannahin kirja ”Satakieli”. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan ja se kertoo kahden hyvin erilaisen sisaruksen tarinan. Kirja oli todella miellyttävä lukea ja tarina imaisi otteeseen. Minua kiinnostaa kovasti historia. Kun se kerrotaan näin: sotkemalla hyvään tarinaan siteeksi historiallista faktaa, on kirja minun asteikollani varma hitti!

Pierre Lemaitren kirja ”Näkemiin taivaissa” sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen miehen tarinan. Miesten elämät nivoutuvat yhteen ensimmäisen maailmansodan viimeisinä taistelutunteina ihmeellisen sattumukset kautta. Tämä oli itselleni ensimmäinen eräänlainen ”sotaromaani”, jonka olen lukenut. Se keikkui pitkään omalla kirjalistallani ykkösenä ja on edelleen parhaiden lukemieni kirjojen joukossa.

Kotimaista ”sotaromaanien aatelia” minulle edusti Anneli Kannon teos ”Lahtarit”. Jokaiselle, vähänkin historiantunneilla korviaan aukipitäneelle, lienee selvillä mitä Suomessa tapahtui 1917. Anneli Kanto on kirjoittanut tapahtumista romaanin, jossa hän antaa äänen punaisille, valkoisille, lääkintähenkilöstölle ja jopa taisteluun osallistuneelle suomenhevoselle. Osa tarinasta on kirjoitettu leveällä ”eteläpohojalaas-murteella”, joten lukeminen eteni aluksi hitaasti. Raskashan se viime vuosisadan alun sota oli, joten paikka paikoin olisi tehnyt mieli lukea vain joka toinen rivi. Kirja kertoo kuitenkin rakkaan Suomen historiasta ja tapahtuneita tosiasioita ei voi kiistää. Hienosti kirjoitettu kirja, joka tulee ansaitusti mainita tällä suosituslistalla.

Ulla-Lena Lundbergin kirja ”Jää” kertoo nuoren saaristolaispapin tarinan. Teoksen tapahtumat sijoittuvat Suomeen sotien jälkeiseen aikaan. Karusta ja välillä raa’astaki elämästä saaristossa kerrotaan uskottavasti ja koruttomasti. Olen kirjoittanut kirjasta Goodreadsiin seuraavasti: ”Suuria tunteita nostattava vähäeleinen kirja. Pitkästä aikaa kirja, joka kolahti kovaa!” Jälkeenpäin olen harmitellut vain sitä, etten uskaltanut lukea kirjaa alkuperäiskielellä. Ruotsi on ollut työkieleni jo useamman vuoden ajan.

”Ru” oli minulle hyvin silmiä avaava kirja! Kim Thuy on Vietnamista venepakolaisena maailmalle lähtenyt kirjailija, joka tässä teoksessa kertoo miltä tuntuu olla pakolainen. Kirja on kauniisti kirjoitettu; suomennettu kieli siis, sillä en voi sanoa mitään alkuperäiskielestä. Me yritämme niin auttaa toisia, mutta muistammeko kysyä millaista apua he haluavat/tarvitsevat. Tämä kysymys jäi pyörimään muutamaksi päiväksi takaraivoon, luettuani tämän kirjan

Asko Sahlberg on kirjailijana yksi suurimpia suosikkejani. Hän kirjoittaa erittäin kaunista kieltä. Olisin aivan hyvin voinut valita listalle hänen kirjoistaan myös joko ”Irinan kuolemat” tai ”Pilatuksen”, joista molemmista nautin suunnattomasti. Valitsin kuitenkin ”Amandan maailmat”, sillä siinä jatkuu edellisen suosituksen pakolaisteema, hieman toisesta kuvakulmasta tosin. Amanda, reilu 80-vuotias nainen, kohtaa pakolaispojan ja mitä sitten tapahtuu. Kirjassa oli pohdiskeleva jopa filosofinen sävy joka viehätti minua.

Maylis de Kerangalin kirjassa ”Haudataan kuolleet, paikka ollaan elävät” mennäänkin sitten aivan erilaiseen maailmaan. Kirjan tapahtumat sattuvat Ranskassa yhden vuorokauden aikana. Tarina kertoo sydämestä, eli siitä miten sydämensiirto voi käytännössä mennä. Sairaanhoitajalle tämä oli todella mielenkiintoinen kirja lukea, vaikken sydämensiirtojen kanssa tai edes leikkaussalissa työskentelekään. De Kerangal kertoo kirjassa hienosti kuinka sydämensiirtoon osallistuvat henkilöt joutuvat ottamaan huomioon hyvin monta seikkaa ja toimimaan äärimmäisen hienovaraisesti. Hieno kirja arasta aiheesta!

”Värityskirja” oli ihana omaelämäkerrallinen herkän nuoren miehen (voisiko sanoa) kasvutarina. Marko Annala on suomalainen muusikko ja kirjailija. Hän on Mokoma-yhtyeen perustaja, laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Mokoma ei ole koskaan kuulun suosikkeihini. En ole ”örinämusiikin” ystävä, mutta Annala on loistava kirjoittaja. Pidin myös Annalan romaanista ”Paasto” ja häneltä näyttää 2020 ilmestyneen myös ”Kuutio”, joka minulla on vielä lukematta.

Pajtim Statovcin kaksi ensimmäistä kirjaa tämä ”Kissani Jugoslavia” ja ”Tiranan sydän” olivat mielestäni molemmat uskomattoman upeita teoksia. Pidin etenkin niistä kohdista, joissa tarinat sijoittuivat Kosovon alueelle. Statovcilla on tarinan iskentä hallinnassa! Hän on Finlandiansa ansainnut, vaikka minun mielestäni ”Bolla” ei yltänyt kahden ensimmäisen kirjan tasolle. Vai eikö tarinan karuus vain uponnut täti-ihmiselle?

Viimeisenä suosituksena ei ole vain yksi kirja, vaan kokonainen sarja. Jos pidät saagoista ja satumaisista kertomuksista, suosittelen lämpimästi ”Game of Thrones” eli ”Valtaistuinpeli” sarjaa! Itse kuuntelin sen äänikirjana BookBeatista. Koukuttava sarja! Mä nautin tarinasta ja sen poukkoilevasta juonikulusta. Tän tyyppisiä kirjoja lukiessa ei voi kuin ihailla ihmisten luovuutta ja taitoa kertoa tarinaa niin, että se pitää lukijan tiukassa otteessa.

Ihminen elää vain yhden elämän, mutta lukutaitoinen voi elää useamman! Näin on joku viisas joskus sanonut. Lukeminen rikastuttaa kyllä huomattavasti ainakin omaa elämääni.

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat, Mielipide

Kirjallisuuden klassikoteokset joista pidin

Kirjoitinkin jo millaisista dekkareista mä tykkään, ja nyt on klassikoiden vuoro.

Dekkareista kertoessa kerroin, että luen niitä lähinnä välipaloina. Äänikirjoina kuuntelen dekkareiden lisäksi kevyempiä kirjoja, jotka eivät mietitytä sen enempää jälkikäteen. Kevyemmällä kirjallisuuden on elämässäni oma paikkansa, joskus sitä vain haluaa iskeä aivot narikkaan ja tulla viihdytetyksi hauskalla tarinalla. Tällaisesta äärettömän viihdyttävästi kirjasta voisi olla esimerkkinä Tarquin Hallin ”Vish Puri”-sarja. Paljon kohellusta, sattumuksia ja hyvää mieltä Intiassa englantilaisen kertomana.

Mä tykkään lukea ”elämää suurempia” tarinoita. Ja niitä luenkin sitten mieluiten ihan oikeina ”vanhanaikaisina” kirjoina. Viime aikoina tosin olen oppinut käyttämään sujuvasti lukulaitetta. Se on niin kätevä! Se on pienikokoinen, ja siihen mahtuu satoja kirjoja, joten se on helppo napata mukaan esimerkiksi matkoille.

Klassikot ovat klassikoita syystä. Niissä on tarina, joka on koskettanut suurempaa lukijakuntaa, ne ovat myyneet paljon ja kestäneet aikaa. Ensimmäiset klassikoksi luettavat kirjat luin yläasteella. Charlotte Bronten ”Kotiopettajattaren romaania” pidin teininä äärettömän romanttisena tarinana. Pari vuotta sitten luin Emily Bronten ”Humiseva harjun” ja yllätyin miten rujo tarina oli! Toinen nuoruuteni suosikki klassikko oli Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen”. Se iski minuun kuin metrinen halko. Äärettömän hyvä tarina, joka kuljetti mukanaan ensimmäiseltä sivulta viimeiseen sanaan asti. Pidin kirjasta yläasteella esitelmänkin.

Venäläisiä klassikoita on kehuttu valtavasti. Niistä on tehty monenlaisia teatteri- ja elokuvasovituksia ja moni on inspiroitunut niistä tekemään ihan omanlaisensa tarinan tai jonkin muun taideteoksen. Pitkään kartoin noita arvostettuja klassikoita. Ajattelin niiden olevan liian vaikeita tai raskaita. Muutama vuosi sitten löysin Dostojevskin ”Karamazovin veljekset” eurolla kirpputorilta ja päätin, että luen teoksen. Aloitin ”Helmet 2020”-haasteen lukemalla sen. Vaikutuin! Kirja oli hauska! Se oli täynnä veijarimaista huumoria ja henkilöhahmojen keljuilua toisilleen. Ja, joo! Olihan se paikka paikoin raskastakin luettavaa, sillä dialogit olivat kilometrien mittaista kaunosieluista pikkuasioiden selittelyä ja sanojen vääntelyä. Kun ne jaksoi, niin kaiken kaikkiaan kirja oli lukemisen arvoinen. Enää en pelkää tarttua ”pelottaviin” venäläisiin klassikoihin.

Amerikkalainen kulttuuri ei ole oikein minun makuuni. Tykkään lukea Euroopan historiasta ja kulttuureista kertovia kirjoja, joten luen amerikkalaiskirjailijoiden kirjoja aika vähän. Tartuin kuitenkin tovi sitten John Steinbeckin teokseen ”Vihan hedelmät”. Tästä kirjasta Steinbeck on saanut Pulizer-palkinnon ja se on ollut syynä hänen 1962 saamaansa Nobelin palkintoon.

”Vihan hedelmien” tarina sijoittuu Amerikan lama-vuosiin 1930-luvulle ja kertoo köyhän Joadin vuokraviljelijä perheen tarinan. Tarina alkaa, kun Tom Joad pääsee vankilasta ja huomaa, että perhe on pakkaamassa tavaroitaan kuorma-autoon. Maanomistajat ovat pakkolunastaneet maatilan jota tomumyrsky on turmellut. Perhe lähtee etsimään onneaan Kaliforniasta. Perille päästyään työt ovat kuitenkin kiven alla laman aiheuttaman joukkomuuton takia. ”Vihan hedelmät” oli ravisuttava lukukokemus. Se on raaka mutta uskottava kuvaus äärimmäisestä köyhyydestä ja siitä, mitä kärsimys saattaa ihmiselle aiheuttaa. Tämän kirjan lisäksi olen lukenut John Steinbeckin kirjoittamat kirjat ”Helmi” ja ”Hiiriä ja ihmisiä”. Ihailen Steinbeckin realismia ja oivaltavaa ihmisluonteiden kuvausta.

Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”-sarjan luin ”Helmet 2000”-haasteeseen. Haasteessa oli kohta ”Läheisen suosittelema kirja” ja Hani suositteli sarjaa minulle. Myönnän, että en varmaan olisi koskaan muuten tätä teosta lukenut. Tämän sarjan kanssa kävi vähän niinkuin ”Vihan hedelmien” kanssa. Aloitin sen hieman vastahankaan, mutta positiivinen yllätys oli valtava. ”Täällä Pohjantähden alla” kuulunee suuriin suomalaisiin ikoneihin, josta on tehty lukuisia teatteriesityksiä sekä elokuvia ja tv-sarjoja. Kirjat sijoittuvat pieneen hämäläiseen Pentinkulman kylään ja kertovat Koskelan perheen tarinan 1880-luvulta 1950-luvulle asti

”Täällä Pohjantähden alla” nosti minulle usein tunteet pintaan. Minulla ovat nuo tunteet olleet aina olleet herkässä, joten kyynelehdin tätäkin lukiessani useampaan kertaan. (Voin kuvitella olevani välillä hassu näky sohvalla kirja kädessä maatessani, kyynelehtien valtoimenaan!) Linna oli hieno kirjoittaja, joka kykeni kertomaan tapahtumia ja ilmaisemaan tunteita upeasti kirjoittamillaan sanoilla.

Lopuksi vielä mainitsen kirjan, joka on saanut ”juonipohjan” eräästä hyvin tunnetusta klassikosta. Edward StAubynin ”Medimoguli” on kuin Shakespearen nykypäivään tuotu versio Kuningas Learista. Tämä on kirja, jota aloittaessa ajatukseni kulkivat jotakuinkin näin: ” njääh, luetaanpa nyt sitten tääkin. Mitähän mahtanee olla…” No, olihan muuten upea kirja! Kirja kertoi vallan sokaisemasta mediamogulista, jonka lähipiiri oli pettänyt ja sulkenut ukon mielisairaalaan. ”Mediamoguli” oli loistava lukukokemus. Luin kirjan suorastaan ahmimalla.

Älä pelkää tarttua klassikoihin. Kuten alussa sanoin: niitä ei syyttä sanota klassikoiksi. Voit yllättyä iloisesti!

Kirja arvio, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Mielipide

Millaisia dekkareita tykkään lukea

Mulla oli hyvin opetushaluisia setiä ja enoja, joten opin lukemaan jo 5-6-vuotiaana. Isä oli tilannut ”mulle” Aku Ankan, kun jo kun olin ihan vauva, ja sitä mä luinkin paljon lapsena. Todennäköisesti opin lukemaan juuri Akuja lukiessani sen jälkeen kun setäni ja enoni olivat opettaneet minulle kirjaimia.

Mä olen lukenut aina paljon. Nuorena luin koko Enid Blytonin tuotannon. Olisin niin halunnut olla Pauli! Olin hyvin räväkkä tyttölapsi, joka piti puihin kiipeilemisestä ja komenteli kavereitaan surutta. Vaikka olinkin ”poikamainen” tyttö (saako näin nykyään enää edes sanoa), tykkäsin kovasti myös Anni Polvan Tiina-sarjasta, kahlasin läpi Lotta-sarjan sekä monta, monta muuta nuorille kirjoitettua kirjaa.

Lukemisessa oli ensimmäisen eroni jälkeen lähes kymmenen vuoden tauko. En vain kyennyt keskittymään kirjaan. Nykyinen mieheni on kova lukemaan ja hänen kanssaan lukemisesta tuli uudelleen tapa. Kerroin hänelle toiveestani, että voisin jälleen syventyä kirjoihin, joita olin jo alkanut kaivata.

Muutama vuosi sitten luimme jostain lukuhaasteesta. Ideana oli lukea joka ilta 30 sivua. Se kuulosti helpolta toteuttaa, koska miehenikin on tavannut lukea joka ilta. Ensimmäiseksi kirjaksi tauon jälkeen valikoitui omasta kirjahyllystä Ilkka Remeksen ”Pääkallokehrääjä”, jota Hani suositteli. Ei mitään ongelmaa lukemisessa! Kirja piti hyvin otteessaan ja useana iltana luinkin enemmän kuin 30 sivua. Tosin minulla meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin mistä kirjassa todella oli kyse. Kirjassahan Remes kertoo dystooppista tarinaa Suomesta, jonka Venäjä onkin miehittänyt.

Remeksen kirjat auttoivat mua lukemaan jälleen. ”Pääkallokehrääjän” jälkeen luin vielä ”Pedon syleily”-teoksen. Remeksellä on kyky sitoa Suomen historiaa hienosti dekkareihinsa. Omassa hyllyssä odottaa lukemistaan suurin osa hänen tuotannostaan.

Mä tykkään yleensäkin lukea dekkareita. Eniten viehättävät perinteiset dekkarit. Kuuntelin juuri äänikirjana Karin Slaughterin kirjan ”Kaunokaiset”. Voi olla, että se jää minulle ensimmäiseksi ja viimeiseksi hänen kirjoittamiseen teokseksi, sillä se oli niin raaka! Mun makuuni ovat vanhanaikaiset rikostarinat, joissa kyllä tapahtuu murha, mutta verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä. Arnaldur Inridassonin kirjat ovat tällaisista upea esimerkki. Arnaldurin kirjoissa on vielä sopivasti Islannin eksotiikkaa!

Toinen dekkari-sarja, jota suorastaan rakastin oli Vilmos Kondorin ”Budapest Noir”-sarja. Nämä kirjat kuvaavat hienosti Budapestin (ja Unkarin) lähihistoriaa. Kirjoissa vilisee Budapestissa käyneelle tuttuja paikkoja. Sarjan kolme ensimmäistä osaa olivat äärettömän viihdyttäviä. Valitettavasti neljäs ja viimeinen teos ei minun mielestäni ihan yltänyt kolmen ensimmäisen tasolle.

Minusta paras dekkari on sellainen, joka tapahtuu kaukana menneisyydessä, eli historiallinen dekkari, joihin ”Budapest Noir”-sarjakin voidaan lukea. Kaikista parhaita ovat sellaiset joissa historialliset taustat ovat oikein ja kirjailija tietää tuon ajan tavoista ja kulttuurisista yksityiskohdista. On kiva kun lukemalla voi oppia uutta. Tähän kategoriaan lukeutuvat myös Indrek Harglan Apteekkari Melchiorista kertovat kirjat. Melchior on apteekkari 1400-luvun Tallinnassa ja Hargla kertoo kirjoissaan jonkin verran mm tuon aikaisista parannusmenetelmistä ja lääkkeistä

.

1500-luvun Englantiin sijoittuvat C.J. Sansomin kirjoittamat ”Shardlake”-sarjan kirjat ovat myös todella hyviä. Matthew Shardlake on kyttyräselkäinen lakimies, jolle uskotaan milloin minkäkinlaisia tehtäviä. 1500-luvun Englannin historia oli myrskyisää ja Sansom on perehtynyt yhtä hyvin maansa historiaan kuin Hargla omansa. Tätä ”Shardlake”-sarjaa olen lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta olen hankkinut kaikki osat jo valmiiksi e-kirjoina lukulaitteelleni.

Meillä kotimaassa on ainakin yksi kirjailija, joka kirjoittaa vastaavan tyylisiä kirjoja. Jyrki Heino on kirjoittanut muutaman 1700-luvun Turkuun sijoittuvan teoksen, joiden päähenkilönä toimii luutnantti Carl Wennehielm. Oli tosi hauska lukea millaista elämää Turussa on eletty useampi sata vuotta sitten.

Näiden historiallisten dekkareiden lisäksi olen pitänyt Itävaltalaisen Ursula Poznanskin dekkareista. Hänen kirjoistaan mieleeni nousee ensimmäiseksi teos ”Viisi”, jonka juonessa oli mukana geo-kätköily, jota kirjaa lukiessani vielä harrastin. Pidin kovasti myös parivaljakko Hjort & Rosenfeldtin Sebastian Bergmanista kertovasta sarjasta vaikka Bergman on todella luotaantyöntävä päähenkilö. Yrsa Sigurdardottir on upea islantilainen kirjailija, jonka kaikki suomennetut kirjat olen myös lukenut. Niistä mun makuuni olivat enemmän uran alussa kirjoitetut teokset (”Kolmas merkki” ja ”Joka toiselle kuoppaa kaivaa”). Uusin suosikkini on ystäväni Minnan suosittelema Elly Griffithsin arkkeologi Ruth Gallowaystä kertova sarja. Tästä sarjasta mulla on juuri luvussa sarjan toinen kirja ”Januksen kivi”

Vaikka luenkin paljon dekkareita, ovat ne mulle vähän niinkuin ”välipaloja”. Niitä lukee nopeasti ja ne ovat ”helposti” sulatettavia. Helposti sulatettavalla tarkoitan sitä, että ne harvoin jäävät pyörimään päähän pidemmäksi aikaa, kuten jotkut muut romaanit.

Arvostan dekkarikirjailijoita! On vaikea yhtälö kirjoittaa mielenkiintoinen, ennen kertomaton tarina!

Arkipäivän realismia, Elämänmuutos

Kiitollisuus

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon kaikesta ikävästä, asioista joita kadun tai mikä on pielessä, että on aika kirjoittaa niistä jutuista, jotka on todella hyvin. On aika ottaa esiin asioita, joista olen hyvin kiitollinen!

Päivittäinen ilon aiheeni on oma aviomieheni. Olen kiitollinen, että olen saanut loppuelämän kumppanikseen miehen, joka jaksaa taivaltaa rinnallani, vaikka olen tällainen tuuliviiri ja taivaanrannanmaalari. Hän kannustaa minua eteenpäin ja jokainen päivä hänen kanssaan on vakavien asioiden lomassa täynnä turhan naurantaa ja höpöhöpöä. Parempaa puolisoa en olisi voinut löytää!

Sen lisäksi, että olen kiitollinen löytämästäni elämänkumppanista, minulle on sattunut parhaat mahdolliset vanhemmat ja maailman ihanimmat lapset. Vanhempani ovat kasvattaneet minusta sen mitä tänään olen. Minulle annettiin mahdollisuus valita oma tieni. Siitä olen hyvin kiitollinen. En ole itse ollut palkintojen arvoinen äiti, mutta lapsiani en vaihtaisi ja heidän puolestaan juoksisin vaikka tuleen. Elämäni kaksi parhainta hetkeä olivat lapsieni syntymät. Molemmista kasvoi aikuinen, josta on helppoa olla ylpeä ja kiitollinen äiti.

Hyvin kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt ympärilleni oikeat ihmiset. Läheisteni lisäksi minua on siunattu muutamalla todella hyvällä ystävällä. Ketään heistä en näe päivittäin, enkä aina viikoittainkaan, mutta he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja iloitsevat aina nähdessään minut ja nämä tunteet ovat molemminpuoleisia. Kaikki ystäväni ovat vahvoja naisia, jotka elävät oman näköistään elämää ja sanovat mielipiteensä suoraa turhia kiertelemättä. He ovat kaikki upeita naisia, joiden seurassa voin rentoutua ja olla juuri sellainen kuin olen. Kiitos teille Kaisa, Kaija ja Minna siitä, että olette osa elämääni.

En ehkä joka päivä ole iloinen ammatinvalinnastani, saatan jopa eräinä päivinä olla jättämässä työtäni. Silti olen kiitollinen ammatinvalinnastani. Voi olla, etten aikanaan kuunnellut sydäntäni vaan järkeä, valitessani hoitoalan. Tiesin, että sairaanhoitajalle riittää aina töitä. Vaikka ala on raskas ja monesti mietin alan vaihtoa, riittää tässä työssä haastetta ja se on hyvin palkitsevaa. Sairaanhoitajan koulutuksella pystyy tekemään hyvin monenlaisia töitä, joten valinnanvaraa riittää.

Olen elämäni aikana muuttanut aivan liian monta kertaa. Levoton mieleni ei ole kyennyt rauhoittumaan, joten olen äärettömän kiitollinen kodista, jossa nyt asun. Se on ensimmäinen asunto jonka tunnen kodiksi, muutettuani pois lasteni isän kanssa yhdessä rakentamastamme kodista, jonka itse rakensimme toiveittemme mukaan. Nykyinen kotini oli perikunnan, josta toinen puoli kuului miehelleni ja toinen hänen veljelleen. Ostin mieheni veljen osuuden asunnosta vajaa kaksi vuotta sitten. Rakastan olla kotona! Olen sanonut, että tästä kodista en lähde, kuin jalat edellä!

Kaksi vuotta sitten aloitin elämänmuutoksen. Päätin, että se olisi viimeinen kerta yrittää laihduttaa, pysyä tavoitepainossa ja tulla mahdollisimman terveeksi. Halusin tehdä kaikkeni onnistuakseni. Olen ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että onnistuin. Olen kyennyt oppimaan uusia elämäntapoja, joilla saan pidettyä painon hallinnassa ja tekemään elämästäni aktiivista ja itselleni mielekästä. Myönnän toki, että hienosäätöä tarvitaan, mutta kaiken kaikkiaan elämäntavan muutokseni on silti ollut menestyksekäs

Erityisen suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että kesällä 2021 olen löytänyt kaksi ihanaa liikuntalajia, joiden parissa saan lisättyä päivittäistä aktiivisuutta ja samalla voin nauttia kauniista Suomen luonnosta. Nämä kaksi lajia ovat tavallinen golf ja frisbeegolf. Molemmat vaativat vielä paljon harjoittelua, eikä kummassakaan mestariksi tulla hetkessä. Haasteellisuus tekee molemmasta golfin muodoista itselleni äärimmäisen nautinnollisia. Ei ole upeampaa tunnetta kuin kaunis ilma, kädessä joko golfmaila tai frisbee ja edessä hieno rata pelata. Siitä tulee nöyrä ja kiitollinen mieli!

Olen aina rakastanut kirjoja, hyviä tarinoita ja kirjoittamista. Minusta tuli kirjaston vakioasiakas heti, kun opin lukemaan. En tiedä kuinka olisin selvinnyt välillä hankalaa lapsuusaikaa ilman Enid Blytonin kirjoja. Niihin oli hyvä uppoutua ja unohtaa hetkeksi todellisuus. Kirjat ovat aina olleet lohduttamassa ja tuomassa iloa elämään. Tosin elämäni vaikeimpana aikana en kyennyt lukemaan lainkaan. Kului lähes kymmenen vuotta ilman, että kykenin keskittymään kirjoihin lainkaan. Tuona aikana kirjoitin aivan valtavasti. Se oli keino jäsentää levällään olevaa elämääni. Samalla yritin lukea useaa hyväksi mainittua teosta ilman, että pääni käsitti ainoatakaan kokonaista lausetta. Nyt kykenen jälleen lukemaan ja siitä olen tänään iloinen ja kiitollinen.

Kirjojen lisäksi kaikenlaiset käsityöt ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudestani lähtien. Erityisesti olen aina nauttinut kutomisesta. Olen virkannut, nyplännyt, ommellut ja tehnyt koruja. Kaikki käsityöt ovat minusta hauskaa ja hyödyllistä ajanvietettä. Niiden parissa aika kuluu nopeasti ja television katsomisestakin tulee ”luvallisempaa” sukankudin käsissä. Minusta on ihanaa opetella uusia käsityötaitoja. Jo käsitöiden ajatteleminen täyttää mieleni lämpimillä ajatuksilla.

Lopetan tämän vuodatukseni omista kiitollisuuden aiheistani mainitsemalla joka viikkoisen harmaan arkeni valopilkun ja yhden suurimmasta yksittäisestä voimaannuttavasta asiasta elämässäni. Mikään ei vedä vertoja luonnon ”hiljaisuudelle” ja kävelylle raikkaassa ilmassa metsässä. Rakastan hiljaisia, yksinäisiä kävelyretkiä metsässä ja meren läheisyydessä.

Vaikka kirjoitukseni välillä ovat negatiivissävytteisiä ja niistä tihkuu ahdistusta, koen kaiken kaikkiaan olevani onnekas. Minulla on hyvin paljon asioita joista olen äärettömän kiitollinen!

.

Kirja arvio

KIRJA-ARVIO Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Sain juuri luettua Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuvan kirjasarjan ensimmäisen osan ”Valkoisen pilven maa”.

Olin katsellut kirjasarjaa jo jonkin aikaa BookBeatissa, mutta ennakkoluuloni saivat minut perääntymään useamman kerran kirjan kuuntelun aloittamisesta. Ajattelin romaanin olevan ”kevyttä naisten hömppää”, joka siten leimaisi minut tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi. Ihan kuin jonkin lukeminen voisi sellaisen leiman kenellekään antaa!

Kirja kertoo kahden hyvin erilaisen naisen tarinan. Naisia yhdistää se, että molemmat lähtivät omista syistään siirtolaisiksi Uuteen-Seelantiin 1800-luvun puolessa välissä. Helen on kirkkoherran tytär, joka on toiminut kotiopettajattarena varakkaassa perheessä. Gwyneira on aatelisten perheen tytär, joka naitetaan vaimoksi rikkaan lammasfarmarin pojalle. Naisten elämät risteytyvät heidän matkustaessaan uuteen kotimaahansa samalla laivalla.

Siinäpä kaikki mikä kirjassa on kevyttä, jos nyt naisen elämää pari sataa vuotta sitten voidaan millään tavalla kevyenä tai helppona pitää. Elämä uudessa maassa pari sataa vuotta sitten ei varmasti ollut helppoa naisille omassakaan maassa, saati sitten kokonaan vieraassa ympäristössä. Sen Sarah Lark on saanut kuvattua kirjassa mielestäni hienosti sortumatta kuitenkaan ylidramatisointiin tai liikaan romantisointiin.

Kirja yllätti minut monella tasolla. Saksalainen Sarah Lark on luonut mielenkiintoisen ja hyvin soljuvan historiallisen draaman, jolle minulle eksoottinen Uusi-Seelanti tuo jännittävän kulissin. Joissakin paikoin on vaikea uskoa, että kirjailija ei ole itse lähtöisin Uudesta-Seelannista. Larkin tietämys maasta, sen historiasta, maori kulttuurista ja luonnosta on ihailtavaa. Pidin kirjasta paljon. Se ei ollut ennalta-arvattava eikä kevytkään, kuten olin pelännyt, vaan siinä oli sopivasti syvyyttä lisäämään mielenkiintoa. Olen iloinen, että kirja-sarjaan on tällä hetkellä ainakin kaksi jatko-osaa!

Kirjaa oli miellyttävä kuunnella. Pidin sen tavasta kuljettaa tarinaa ja kuvailla tapahtumia. Koska luin kirjan omalla äidinkielelläni suomeksi, en puutu Larkin kieleen tai kielioppiin, mutta en kuullut suomennoksessa suurempia kielellisiä mokia.

Kuuntelin tämän BookBeatista äänikirjana. Valitsen mielelläni tällaisia historiallisia tarinoita kuunneltavaksi äänikirjoina, koska ne eivät yleensä kovin paljoa kärsi pienistä katkoista keskittymisessä. Jos kirja tarvitsee tarkempaa pitkäjännitteisyyttä, valitsen e-kirjan tai kaikkein mieluiten ”vanhanaikaisen oikean” kirjan.

Jos olet kiinnostunut Uudesta-Seelannista, sen historiasallisista perkekronikoista ja hyvästä tarinasta, voin suositella tätä Bazar Kustannuksen kustantamaa Sarah Larkin kirjaa ”Valkoisen Pilven Maa”.

Aktiivinen elämäntapa, Arkipäivän realismia

Tavoitteeni syksylle 2021

Mulla on ollut tapana tehdä itselleni pieniä tavoitteita uudelle alkavalle vuodelle ja pienempiä, ikään kuin välitavoitteita syksyllä. Nämä eivät ole uuden vuoden lupauksia tai mitään kiveen kirjoitettuja tavoitteita, vaan ajatuksia siitä, mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa.

Tänä syksynä haluaisin tärkeimpänä tavoitteenani saada ruokavaliooni jonkinlaista ryhtiä. Mä syön oikeita ruokia ja määriä, mutta haluaisin oppia syömään säännöllisemmin. Usein syön kunnon aamupalan ja pihtaan minimi ruokamäärällä päivän, syöden sitten illalla täyteen koko päivän tavoitekalorimäärän. Äärettömän tyhmä tapa! Tavoitteenani onkin siis opetella syömään kunnon aamupalan, reilu lounas ja kevyt illallinen. Miten se kuulostaakin niin helpolta! Kun tähän yhtälöön lisätään kolmivuorotyö yövuoroineen, on edessä kuitenkin jo korkeampaa matematiikkaa.

Joka ainoassa vuosi-/kausitavoitelistassani olen maininnut liikunnan tavalla tai toisella. Tänä syksynä taidan jättää sen omaan arvoonsa. En tarkoita, ettenkö liikkuisi kuten ennenkin, mutta sen lisääminen tavoitteisiin on turhaa, liikun joka tapauksessa muutenkin. Liikunnasta on tullut tapa, jota ilman ei voi olla, kun olen löytänyt lajit, joita rakastan!

Tärkeäksi tavoitteeksi syksylle asetan syksyisin pimeän tullessa hiipivän alakulon torjunnan. Kärsin loppusyksyisin valon puutteesta ja se synkentää mielen. Silloin on helppo jäädä sisälle ja syödä kaksin käsin hiilihydraattihöttöä. Näin ei ole käynyt viimeisenä kahtena syksynä, kun olen pitänyt kiinni siitä, että ulkoinen useampana päivänä viikossa. Liikunnan tavoitteissani korvaakin tänä syksynä säännöllinen ulkoilu, joka torjuu kaamosmasennusta!

En halua viedä liikkumista överiksi, joten haluan tänä syksynä pitää yhden, tarvittaessa kaksikin, villasukkapäivää viikossa. Niinä viikkoina, kun liikunta on tavallista raskaampaa, haluaisin pitää parikin täydellistä lepopäivää. Normiviikoilla, kun ohjelmassa on tavallista kävelyä, riittää yksi ”en-tee-mitään”-päivä. Lepo on yhtä tärkeää kuin liikunta, joten riittävä lepo tavoitteena on mielestäni hyvä syyskauden tavoite

Olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja huomaan miten paljon olen kaivannut sitä! Elämä on ollut jonkin aikaa koronankin takia hyvin rajattua ja köyhää. Elämä sisällöttömyyden takia kirjoittaminen on ollut ”jäissä”, ja tuntuu, että ei ole oikein ollut keinoja tuulettaa ajatuksiani. Tämän takia haluan palauttaa Julia Cameronin ideoimat ”taiteilija-treffit” takaisin elämääni. ”Taiteilija-treffeillä” tarkoitetaan inspiraatiota tuovien tapahtumien lisääminen joka viikko elämään. Ne voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi kirpputorilla tai uudessa paikassa lenkillä käyminen tai isompia, kuten matka johonkin uuteen kohteeseen. Eli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa, joka inspiroi omaa luovuutta. Haluan siis tänä syksynä palata tekemään näitä innostavia ”treffejä” auttaakseni itseäni kirjoittamaan enemmän ja luovemmin.

Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä haluan lisätä syksyn tavoitteisiin mahdollisimman monen mukavan ja inspiroivan kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen. Lukemisen arvoisten kirjojen listani on jo varmasti kilometrien mittainen, joten haluan syksyn aikana lukea ja kuunnella mahdollisimman monta eri tyylistä kirjaa. Työkaverini Ulf sujauttelee minulle tämän tästä lappusia, joissa on hänen vasta näkemiensä katsomisen arvoisten elokuvien nimiä, joten elokuvalistakin on jo aika pitkä. Kirjat ja elokuvat toimivat myös ”taiteilija-treffeinä”, etenkin jos saisi vielä hilattua itsenä elokuvateatteriin! ”Oikeassa teatterissa” käynnit ovat myös joka ainoalla, niin tälläkin tavoitelistallani.

Odotan mielenkiintoista ja antoisaa syksyä!

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Harrastukset, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen, Terveys

Äänikirjat ja kevät 2018

Kesäloman kolmas päivä on kääntynyt iltaan. Alan olla rentoutunut ja väsymyskin alkaa helpottaa. Omainen joutui sairaalaan pari kuukautta sitten ja pääsi kotiin pari viikkoa ennen lomani alkua. Viime viikkoina aika on siis mennyt hänen asioidensa järjestelemisessä ja auttamisessa päivittäisissä pikku asioissa. Miellyttävä ja palkitseva velvollisuus, joka kuitenkin on velottanut oman osansa virtavarastojani.

0606-2018-0557519330088097838-01

Lukemiseen ei energia ole riittänyt. Äänikirjoja olen kuitenkin jonkin verran kuunnellut. Sain juuri loppuun Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran”. Kirjaan oli hankala päästä sisälle, osaksi siksi että kirjassa oli niin paljon henkilöhahmoja. Alkuun kirjan juoni kulki hieman hypähdellen henkilöstä toiseen, joten tarinaan tarttuminen kesti aikansa. Onneksi sinnittelin, sillä jatkaminen palkitsi. Westöllä on uskomaton kyky luoda eläviä ja todentuntuisia henkilöitä. Itse tarina sijoittui Suomen valtion ensimmäisiin vuosiin ja kertoi ystäväporukan keinoista selvitä noista vaikeista vuosista, joissa mikään ei ollut niin varmaa kuin muutos. Pidin kirjasta, pidän yleensäkin historiallisista tarinoista, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin.

2805-2018-0605245773578234892-01

Otin kokeiluun Storytel äänikirjapalvelun. Halusin kokeilla miten nämä paljon puhutut palvelut toimivat. Storytelissä minua heti kättelyssä viehätti mahdollisuus säätää puhenopeutta sopivaksi. Yllätyin, että kun olin kuunnellut ensimmäiseksi kuunneltavaksi kirjaksi valitsemaani Dan Brownin ”Alkua” hetken, olikin helpompaa kuunnella kirjaa maksiminopeudella. Korva tottuu nopeaan puheeseen nopeasti ja tunnelmaa ei paljoa poikkea paperikirjan lukemisesta. Tosin luen silti mieluummin perinteistä paperikirjaa.

2105-2018-052273131415054464-01

Kuunnellessani äänikirjaa, nukahdan usein kesken kuuntelemisen. En ole vielä löytänyt keinoa pysy hereillä. Monet kertovat kuuntelevansa äänikirjaa tehdessään jotain muuta tai ulkoillessaan. Askareita tehdessä voisin kyllä harkita kirjaa kuuntelevani, mutta ulkoillessa haluan keskittyä luonnon ääniin, tuoksuihin, väreihin ja tapahtumiin ympärilläni. Äänikirjan kuunteleminen ulkoillessa verottaa ympäristön tarkkailun kykyä. En ole antanut nukahtamisen haitata kirjan nautintoa. Valitsen kuuntelemiseen ajan, jolloin nukahtaminen on jopa hyväksi: ennen nukkumaanmenoa illalla tai nyt kesälomalla päivätorkkujen aikaan.

0406-2018-0430452296238577858-01

Lukeminen on hidastunut, muttei kokonaan loppunut. On ollut niin upea kevät, että olen nauttinut ulkoilmasta ja heräävän luonnon valokuvaamisesta, sekä uudesta innostuksestani katuvalokuvauksesta. Ulkoilu ja valokuvaus ovat auttaneet jaksamaan paremmin myös omaisen tarpeista huolehtimisessa ja lievittänyt orastavaa stressiä.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Intohimo, Työ

Muutoksen kourissa

Facebook-kaverini mainitsi sivullaan, että oli podcastia kuunnellessaan oivaltanut, kuinka hänen maailmansa on juuri sellainen, miksi hän sen omilla tahtomisillaan rakentanut. Ensin annoin sanan podcast hämätä itseäni. Outo sana, jonka todellista merkitystä en vielä tiennyt. Olen miettinyt kaverini päivitystä ja oivaltanut, ettei varsinaisen pohdinnan syy ollutkaan tuo outo sana, jolle kyllä sain selvityksen, vaan tuo lauseen varsinainen merkitys.

Onko minun elämäni sellainen, millaiseksi sen olen itse omilla tahtomisillani luonut? Kyllähän se sellainen monelta osin on. Olen halunnut elää rauhallista elämää, jossa ovat aidon elämän hajut, värit ja maut. Saan taapertaa elämän monesti mutkaisella ja yllätyksellisellä polulla rinnallani ihminen, jota rakastan ja arvostan.

dav

Jonkin aikaa olen kuitenkin jo kokenut, että olisin voinut tehdä elämässä toisia valintoja. Olen muutaman vuoden poukkoillut tahtotilojen välissä, uskaltamatta ottaa hyppyä tuntemattomaan. Takaraivossani ovat olleet kuin tatuoituna Tommy Tabermannin sanat ”Kuinka paljon rohkeutta tänään uskallat jättää käyttämättä?”

Tahtoisin muuttaa itseäni. Olen aina pitänyt itseäni rohkeana naisena, joka tarttuu tilaisuuksiin. Viime aikoina olen huomannut olevani nynny ja laiska vetelehtijä, joka torjuu suurimman osaan eteen tulevista mahdollisuuksista, keksien sata tekosyytä, miksi riskinotto ei kannata. Vaikka elämäni moneltakin osin hyvinkin tyydyttävää ja jopa antoisaa, niin siinä on alueita, joiden toivoisin olevan toisin. Suurin alue jossa koen epäonnistuneeni, on elämän uran valinta. Siinä olen mennyt siitä mistä aita on matalin, uskaltamatta luottaa omiin kykyihini ja taipumuksiini. Viime syksynä otin ison askeleen eteenpäin tästä suosta ja aloin opiskella taidehistoriaa ja taidekasvatusta. Opiskelen aluksi pelkäksi iloksi, mutta toivon silti salaa sydämessäni, että tästä tulisi jotain uutta, jotain joka uudistaisi työelämääni tavalla tai toisella.

sdr

Eli onko elämän sitä mitä olen tahtomisillani luonut, vai onko se sitä, millaiseksi olen sen alitajuisesti luonut? Tahtominen on aktiivinen tila. Tahdolla voi vaikuttaa paljon, mutta elämässä tulee aina eteen ”force majeur”-tilanteita. Noille tilanteille ei voi mitään ja eikä niille voi tehdä mitään muuta, kun hyväksyä ne osaksi elämän tosiasioita ja sen jälkeen nostaa nokka kohti taivasta ja suunnata kohti uusia pettymyksiä! 🙂

”Suokoon Luoja minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen

Indrek Hargla ja Apteekkari Melchior

Sain eilen luetuksi loppuun virolaisen Indrek Harglan (s.1970) kirjoittaman kirjan Apteekkari Melchior ja Piritan Kuristaja. Tämä on Tallinnassa raadinapteekkarina 1400-luvulla kertovasta Melchiorista kertovan kirjasarjan 4 kirja. Hargla on tähän mennessä kirjoittanut sarjaan 6 kirjaa, joista on suomennettu 5. Indrek Hargla on ilmiselvästi tutkinut historiaa kunnolla, sillä hän saa kirjoissaan kuvattua 1400-luvun Tallinnan hyvin elävästi ja todentuntuisesti. Lukiessa voi jopa haistaa hajut, maista maut, kuulla äänet ja tuntea millaista elämä oli tuossa vanhassa kauppakaupungissa satoja vuosia sitten.

cof

Itse luen kiinnostuneena tuon ajan lääkkeiden kuvauksia. Melchior on Tallinnan raadinapteekkari ja kirjoissa kuvataan hyvin usein lääkkeiden valmistusta tai kerrotaan mihin mitäkin lääkeainetta käytetään. Kirjassa Piritan Kuristaja Melchiorilla on surullisena tehtävänä valmistaa hyvin vanhan reseptin mukaan lääkettä, jota hän ei koskaan ole aiemmin valmistanut, että saisi vaimonsa parantumaan vakavasta taudista. Lääke, ”Tyriaca magna Galeni”, sisältää mm mirhamin pihkaa, intialaisen hampun siemeniä, Firenzen laventeliöljyä ja jauhettua pyhää muumiota.

Itse tarina on jokseenkin perinteinen dekkari. Tapahtuu murhia ja ne ratkaistaan. Historiallinen konteksti luo siihen kuitenkin oman viehättävyytensä Murhat tapahtuvat Tallinnan birgittalais-luostarissa (1400-l alku -1575) Piritalla luostarin alkuaikoina. Oman viehätyksensä luo historiallinen aikakausi ennen nopeita ajoneuvoja ja salamannopeaa tiedonvälitystä. Elettiin aikakautta jolloin aikaa ei mitattu kovinkaan tarkasti ja matkat tehtiin kävellen tai hevosella. Mitään ei tapahtunut nopeasti kuin nappia painamalla, paitsi murhat, joiden nopeus on pysynyt täsmälleen samana vuosisadoista toiseen.

Luen dekkareita satunnaisesti. Eniten pidän näistä Indrek Harglan teoksista. Aidontuntuisen ajankuvan lisäksi myös aina yllättävä loppu viehättää minua Apteekkari Melchiorin tarinoissa. Olen pitänyt myös kotimaisen Jyrki Heinon Turkuun 1800-luvun alkuun sijoittuvista dekkareista.

Heinon kaikki kolme kirjaa olen jo lukenut, mutta onneksi minulla on vielä yksi lukematon suomennettu Hargla odottamassa!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kirjallisuus, Kirjat, Lukeminen

Mikaelit Karvajalka ja Hakim

Mika Waltarin kirjoittamien Mikael Karvajalan ja Mikael Hakimin luku-urakkani alkaa olla voiton puolella. Tai no, enhän minä niitä lukenut ole, vaan kuunnellut kirjastosta lainaamana äänikirjana. (Mikael Karvajalka 2×15 cd-levyä ja Mikael Hakim 2×18 cd-levyä) Sarjan lukijana on Veikko Honkanen, joka on todella upeasti saanut ”puhallettua hengen” kirjan eri hahmoihin. Etenkin Antin äänenä Honkanen on ihan omaa luokkaansa!

Mikael Karvajalka on Mika Waltarin toinen historiallinen suurromaani Sinuhe Egyptiläisen jälkeen. Mikael Karvajalka kirjan alun tapahtumat sijoittuvat Turkuun 1500-luvun alkupuolille. Pirjo-rouva yrittää kasvattaa orvoksi jääneestä Mikaelista oppinutta miestä. Mikaelin matkatoveriksi maailmalle tulee sattumien kautta Antti Tykinvalaja, joka on Mikaelin täysi vastakohta. Antti on kookas, väkivahva ja hieman tyhmä mutta hyvin kiltti. Mikael on oppinut, pienikokoinen ja helposti höynäytettävä.

cof

Mikael ajautuu monen mutkan kautta Saksaan, jossa on Lutherin aate leviämässä. Hän menee naimisiin saksalaisen Barbaran kanssa ja kokee yhden elämänsä rauhallisimmista ja tasapainoisimmista ajanjaksoista. Antti ja Mikael kohtaavat jälleen vuosien jälkeen ja pääsevät käymään yhdessä sotaa paavia vastaan.

Mikael Hakim alkaa siitä mihin Mikael Karvajalka loppuu. Mikael ja Antti ovat päättäneet ravistaa Italian tomut jaloistaan ja lähteä pyhiinvaellusmatkalle pyhään maahan (Palestiinaan). Pyhiinvaellusmatka ei mene ihan suunnitelmien mukaan, sillä islaminuskoiset merirosvot hyökkäävät laivaan ja ryöstävät sen. Mikael ja Antti kääntyvät pakon edessä muslimeiksi. Antti tosin vain siksi, että on juonut liikaa ja haluaa viinasta eroon. Mikael taas on ollut uskonnollinen tutkija koko elämänsä ja islamin opetukset viehättävät häntä.

”Veljekset” päätyvät orjiksi ja seikkailut vievät heidät Turkin sulttaani Soleimanin hoviin asti.

Molemmissa Waltarin romaaneissa on teemana uskonto ja kuinka se sokaisee ihmisiä. Uskonnon varjolla tehdään paljon pahaa, oikeutetaan omat toimet. Islamin usko esitetään kirjassa suvaitsevana uskona, joka sallii kaiken, jos muut ihmiset eivät tekoja näe, tai jos se tehdään puhtain sydämin. Taisteluihin miehiä houkutellaan tummatukkaisilla neitsyillä, jotka odottavat paratiisin porteilla. Kristinusko taas esitetään hyvin sotaisana ja julmanakin. Kristinuskon papit ovat Mikael Karvajalassa ahneita oman edun tavoittelijoita. Toinen teema molemmissa kirjoissa on raha ja sen valta.

Waltari on tehnyt valtavan työn näihin kirjoihin. Tietomäärä on uskomaton, etenkin kun kirjoissa vilisee mukana todellisia tuon ajan ihmisiä. Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim eivät ole mitään kevyttä luettavaa, mutta molemmat kannattaa silti lukea. Ne ovat todella antoisia ja mielenkiintoisia, etenkin jos olet kiinnostunut historiasta. Mikael on sellainen touho, ettei paremmasta väliä. Hän on hyväuskoinen mies, jota tuntuvat kaikki vetävän linssiin mennen tullen. Vaikka Antti ei olekaan järjenlahjoiltaan kovin suuri, on hänellä kuitenkin arjen viisautta, eikä hän usko ihan jokaista pajunköyttä. ”Veljekset” täydentävätkin toisiaan hienosti!

Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat olleet todella miellyttäviä lukukokemuksia, joita voin suositella.