Viime aikojen runsas pyöräileminen on saanut aikaan sen että olen alkanut miettimään asianmukaisten pyöräilyvaatteiden ostoa. Mulla kyllä on oikeinkin hyviä ulkoiluvaatteita, mutta olisi kiva siivittää hyötyliikuntaa ja hauskaa harrastusta lajiin sopivilla varusteilla.
Tähän asti olen pyöräillyt leggingseillä ja milloin milläkin t-paidalla. Näiden päälle olen nykäissyt säästä riippuen collegepuseron tai ulkoilutakin (softcell). Kyllähän ne ihan hyvät vaatteet on tällaiselle rapakuntoiselle täti-ihmiselle, mutta etenkin pyöräilyhousuista olisi kovasti iloa! Ahterini on sen verran iso ja painoakin reippaasti, joten takalisto on kovasti koetuksella etenkin pitkiä matkoja pyöräillessä. Istuva, kaulaa suojaava pitkähihainen yläosakin olisi hyvä.
Viime viikolla eräänä luppohetkenä aloitin googlaamaan plus-kokoisia pyöräilyvaatteita, sillä mä olen tällä hetkellä kokoa 48-50. Samaa googlausta olen jatkanut koko alkuviikon. Tuloksena on, että urheilukaupat eivät myy vaatteita ylipainoisille, varsinkaan naisille. Jotain löysin kyllä ”isojen tyttöjen”-kaupasta, mutta päätin odottaa ensi kevääseen vaatteiden kanssa. Pyöräilyni ei viime kädessä kumminkaan ole vaatteista kiinni.
”Ootpa sä lihava! Voisit kyllä liikkua enemmän!” Tuo on aika tavallinen kommentti minkä ylipainoinen ihminen elämänsä aikana kuulee. Voin pitkällä kokemuksella kertoa, että ainakaan vaateteollisuus ei tue lihavan ihmisen liikkumista. Liikuntaan on todella haasteellista löytää istuvia vaatteita! Jos haluaa sopivuuden lisäksi vielä eettisyyttä, ovat mahdollisuudet mikroskooppiset.
Mä päätin pyöräilyvaatteideni kanssa odottaa ensi kevääseen, sillä vakaa aikomukseni on jatkaa liikuntaharrastuksiani ja minulle sopivaa ruokavaliota ja näiden avulla pudottaa painoa sen verran, että halutessani voin valita millaiset vaatteet haluan. Tosin, voi hyvinkin olla mahdollista, että minulle ensi keväänäkin kelpaavat ne vaatteet jotka jo omistan.
Tehdään heti aluksi selväksi, etten koskaan ole ollut kova pyöräilijä. Olen itse asiassa pyöräillyt todella vähän! Kun tutustuin Haniin, alkoi pikku hiljaa viritä kiinnostus lajiin. Hani on pyöräillyt koko elämänsä kesät talvet eikä hänellä ole ajokorttia. Asumme pikkukaupungissa, jossa pyöräily on helppoa ja jopa fikua, kun pyörällä pääsee pyöräteitä paikasta A paikkaan B lähes yhtä nopeasti kuin autolla.
Tavatessamme minulla oli perinteinen 5-vaihteinen naisten pyörä. Hani testasi pyörän ja tuumasi, että jopa on raskas pyörä polkea! Ei siis ihme että, pyöräily ei huonokuntoista keski-ikäistä ämmää innostanut, kun kulkuvälinekin oli surkea!
Muutaman vuoden Hanin pyöräilyä seurattuani, päätin investoida omaan uuteen pyörään. Toiveena oli että parempi pyörä innostaisi liikkumaan enemmän. Päädyin ostamaan Trekin perusvarusteisen maastopyörän. Tavallisen pyörän jälkeen uusi maastopyörä tuntui luxukselta ja pyöräileminen helpottui huomattavasti.
Ensimmäisellä yhteisellä pyöräretkellä päädyimme ajelemaan metsäpolkuja. Se reissu herätti minussa kipinän! Miten ihanaa onkaan ajella pieniä polkuja, ylitellä juurakkoja ja väistellä kiviä! Asfaltilla pyöräileminen on minusta tylsää. Metsässä pyöräilyssä on pakko keskittyä seuraamaan maastoa koko ajan ja se rentouttaa minun mieleni täysin.
Viime vuonna työpaikkani tarjosi mahdollisuutta työsuhdepyörän hankintaan. Tovin mietittyämme päätimme tarttua tilaisuuteen. Hani oli jo pitkään haaveillut läskipyörästä, jolla voisi kulkea talvella töissä. Lähdimme pyöräliikkeeseen tutustumaan tarjontaan. Oma ajatukseni oli, että hankkisimme tavalliset läskipyörät ja ne ne me testiajoimme ensin. Myyjäneiti suositteli testaamaan myös sähköläskipyörän sanoen: ”miettkää sitten haluatteko pihistää vai panostaa”. Hyppäsimme Rock Machinien selkään ja paluumatkalla kauppaan, kummankin naama loisti kuin Naantalin aurinko. Päätimme panostaa pyörimme! Varsinkin ylämäkeä noustessa sähköavusteisuus tuo pyöräilyyn valtavasti iloa! Sähköläskpyörän hankintapäätös oli tehty.
Kuljin talven uudella pyörälläni töissä. Ainoat poikkeukset olivat kovilla pakkasilla, kun pyörä olisi pitänyt saada töissä lämpimään työajaksi, ettei se olisi jäätynyt ja olisi toiminut kotimatkalla, eikä sitä mahdollisuutta oikein ole. Yli -20C pakkasella pyöräily ei muutenkaan oikein houkuttele!
Minulla, ihmisellä joka ei aiemmin juuri ole pyöräillyt, on nyt siis kaksi pyörää: perinteinen maastopyörä ja sähköläskipyörä. Sähkärillä ajaminen on hauskanpitoa! Se mahdollistaa pitkät pyörälenkit. Hani sanoo, että mun kasvot loistavat, kun ajan Rock Machinella. Voin sanoa, että se on mun elämäni parhaita ostoksia! Mutta kun on pidempään pyöräillyt sähköllä, maastopyörällä ajaminen tuntuu todella raskaalta.
Viime viikkoina olen miettinyt pyöräilyä paljon. Polvet eivät enää kestä kävelyä, kuten ennen, niin parhaaksi keinoiksi pulssin nostamiseen reippaasti pari kertaa viikossa ja kunnon kohottamiseen jää uinti ja pyöräily. Enemmän pitää siis ajaa maastopyörällä, että saan kuntoni nousemaan. Haluan pysyä hyvässä kunnossa eikä siihen ole oikotietä, on nähtävä vaivaa. Valitsen omaksi ”vaivakseni” pyöräilyn.
Aamu valkeni aurinkoisena. Tulisi hyvä päivä pienelle vaellukselle meille molemmille aivan uudessa maastossa. Olimme viime vuonna sadepäivinä maastoa kartoittaessamme bonganneet Lapinlahden ja Rautavaaran rajalla kulkevan Huuhkajankierroksen. Tuon reitin halusimme kiertää.
Lähdimme matkaan yhdeksän jälkeen. Tahkolta matkaa reitin alkupäähän on noin 50km. Tullessamme Huuhkajankierroksen lähtöpaikalle oi parkissa vain yksi auto. Se sopi meille hyvin. Introverttinä en tykkää, että vieraat ihmiset ”häiritsevät” luontokokemustani.
Olimme lukeneet Huuhkajankierroksesta muutaman reitti kuvauksen, joten molemmilla oli jo tiedossa millaista maastoa odottaa. Kuvaukset kertoivat suhteellisen helppokulkuisesta reitistä, missä olisi sen verran nousuja ja laskuja että hengästyäkin saattaa.
Oikeassa olivat nuo kirjoitukset. Reitti oli helppokulkuinen myös noin kuuskymppiselle ylipainoiselle pariskunnalle, jolla kummallakin on ongelmia polvinivelen kanssa. Nousuja oli, kuten niitä kiviä ja juurakoita kuten aina metsässä.
Matka ei tapa, vaan vauhti! Tallustelimme verkkaisesti maisemia ihaillen. Polku kulki aluksi mäntymetsikössä ja laskeutui kohti Pieni-Valkeisen rantaa ja kiersi sitten järven ympäri. Järven toiselta puolelta eteen avautui upea harjumaisema, jonka molemmilla puolilla oli järvi, mainittu Pieni-Valkeinen harjun tällä puolella ja toisella Iso-Valkeinen.
Aurinko paistoi, oli lämmin eikä yhtään verta imevää hyönteistä! Mikä siinä oli kulkiessa! Maata asutettettaessa ihmiset kulkivat peurojen lailla harjuja pitkin, koska niillä oli hyvä maapohja kävelyyn. Tuli aika nostalginen olo harjulla kävellessä, kun mietin että täällä esi-isämme ja -äitimmekin ovat saattaneet kulkea.
Harjulta tultiin mäntymetsään. Metsikkö oli aika korkealla ja tovin kuluttua sieltä avautui upeat näkymät suppiin, joita oli molemmin puolin polkua.
Noin puolessa välissä reittiä oli Huuhkajanniemen taukopaikka jossa oli WC, laavu ja tulentekopaikka. Pidimme siinä pienen tauon ja söimme eväänä olleet voileivät. Taukopaikalla oli myös muutama ihminen koirineen joiden kanssa vaihdoimme syödessä muutaman sanan. Saatiin muutama hyvä reittivinkki ensi vuoden kesälomaa silmällä pitäen!
Taukopaikalta lähdettäessä maisema olikin sitten hyvin erilaista. Edelleen mäntymetsää, mutta jonkin verran ryteikköisempää ja mäntyjen seassa kasvoi koivuja. Jossain olisi ollut Tiilikkajokikin, jonka vartta reitti loppumatkasta kulki, mutta minä en joesta näköhavaintoa saanut. Muutaman paarman kyllä kohtasin, joten kai se joki lähellä oli.
Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan noin 6,4km (Polarini mukaan). Reittiohjeen mukaan matka on 6km, mutta minähän kiersinkin katselemassa kaikki matkalla olleet järven poukamat ja suolammet.
Oikein hyvä vierailukohde, joka sopii vanhemmille ja niille nuoremmillekin ulkoilijalle. Ei vaadi mitään erikoisia varusteita, mutta itse suosittelen tukevia varrellisia kenkiä, kuten aina maastoon kävelemään lähdettäessä.
Mulla on tapana kirjoittaa jonkinnäköisiä tavoitteita itselleni näin vuoden alussa sekä pienempiä tavoitteita syksylle. Syksy 2021 tavoitteista olen kirjoittanut jutunkin tänne blogiin.
Miettiessäni tavoitteita vuodelle 2022, mulla alkoi nyppimään oikein huolella. Huomasin, että toistan samoja asioita kuin papukaija. Ruokavalio, paino ja liikunta, ihan kuin elämässä ei muuta olisi!
Frsbeegolfaamassa
Hyötyliikunta on nyt hanskassa, kun työpäivinä tulee vähintään 5km kävelyä/pv, koska kuljen työmatkat kävellen. Löydettyäni omat liikuntalajit (golf, frisbeegolf, suunnistus ja maastopyöräily), joita lähden tekemään mielelläni, ei mun enää tarvitse patistaa itseäni liikkeelle, vaan ennemminkin toppuutella, kun Polar-kellon ohjelma huutaa punaisella ylirasitusta.
Tiedän, että tarvitsen ruuan tavoitteekseni edelleen. Tarkemmin sanottuna ruokailun säännöllisyyden opettelun. Tiedän mitä syödä, mutten sitä miten. Säännöllinen ruokailu on minulle todella vaikeaa oppia ja toteutta. Syön kyllä oikeita ruokia, mutta määrät mättää ja edelleen syön aivan liian iltapainotteisesti.
Haluaisin unohtaa kokonaan painotavoitteen. En näe järkeä tuijottaa vaa’an lukemaa, kun voin vihdoinkin hyvin. Tärkeintä on, ettei paino nouse. Haluaisin unohtaa painotavoitteen, mutta tiedän, että jos en seuraa painoani, se lähtee kiitolaukalle. En siis aseta tavoitteekseni tiettyä kilomäärää, vaan säännöllisen painonseurannan.
Kana wrappi
Yritin miettiä uusia tavoitteita näiden jo kuluneiden tavoitteiden tilalle. Oman talouden kuntoon saaminen tuli mieleen ensimmäiseksi. Mulla ei ole taloudellisia ongelmia, mutta haluan paneutua paremmin omaan rahankäyttööni ja saada reilummin rahaa säästöön. Tavassa, jolla käytän rahaa, on parantamisen varaa. Minulla on tapana tuhlata usein juttuihin, joita en oikeastaan tarvitse lainkaan, kuten esimerkiksi harrastusvälineisiin. Voisin esimerkiksi sanoa kotona ympäriinsä katsellessani: ”Katsopas Marja kaikkea tuota villalankaa nurkissa! Se OLI kaikki rahaa…!”.
Toinen kokonaan uusi tavoite, jota aiemmin ole kyennyt edes harkitsemaan on 100% työaika koko vuoden 2022 ajan. Säännöllinen työaika ja yövuorojen poisjääminen kokonaan ovat selvästi kohentaneet mun fyysistä vointia, ja auttaneet jo reilun kuukauden kokemuksella jaksamaan paljon paremmin arjessa. Unenlaatukin on huomattavasti parempaa. Joten luulenpa hyvinkin jaksavani tehdä tämän vuoden täyttä työaikaa, mahdollisesti useamman tulevankin vuoden.
Työmatka kävely tuo virtaa arkeen.
Siinäpä niitä onkin tavoitteita tälle vuodelle. Tiivistettynä: ruokailu ja talous kuntoon, niin jaksan tehdä täyttä työpäivää. Tavoitteena siis hyvä arki!
Yhtään ei huvita kirjoittaa tätä! Ei ole kiva myöntää, etten osaakaan vielä niin kamalan hyvin. Mutta pakko se on myöntää: vaatteet kiristää. Jos en tee asialle jotain nyt, joudun kohta hommaamaan isompia vaatteita.
Joka ainoa joulu vannon itselleni, että nyt otan iisisti. Tänä vuonna tehtiin päätös, ettei osteta ainoatakaan suklaarasiaa kotiin. Ja siltikin meni ihan persielleen! Oon syönyt niinkuin ruoka loppuisi maailmasta ihan just. Liikkunut olen, mutta eihän se liikunta auta jos ruokavalio on poskellaan. Olen syönyt suolaista ja makeaa, ja sitten vähän suolaista päälle. Sanalla sanoen kaikkea. Ja paljon!
Talvella ei pääse edes onkimaan frisbeetä ojasta.
Oltiin viime viikonloppuna reissussa Tampereella, eikä kyllä yhtään huvittanut kierrellä alennusmyyntejä. Viime vuonna nautin alennusmyynneistä vielä hurjasti, kun mulle löytyi runsaasti kokoja. En mä tänä(kään) vuonna mitään uutta olisi tarvinnut, mutta jokainen naisihminen tietää alennusmyynneistä etsimisen ja kivojen vaatteiden kokeilemisen ilon. Aivan sama löytääkö mitään vai ei, se juttu on siinä etsimisessä. Ei huvittanut edes etsiä, ku elopaino on päässyt kohoamaan niin, että polvia särki jo muutaman kilometrin kävelystä. Tiesin, että paino on noussut sen verran, että kokoa 46 pienempiä vetimiä on turha katsella. Ilo alennusmyynneistä oli siis kadoksissa!
Alennusmyyntifiilikset
Kyllähän mä tiesin, että oon lipsunut, mutten ole halunnut katsoa totuutta silmiin. Kieltäminen on mun egoni yleisin huijausmenetelmä. Työstin asiaa lauantain ja sunnuntain. Ei auta muuta kuin palata takaisin (hyvin) opittuun systeemiin: maanantaina ja torstaina paastoan ja muina päivinä kirjaan kaiken syömäni ylös ruokapäiväkirjaan. Ei se ole vaikeaa, kun tiedän jo vanhasta, että voin aina paremmin, kun kiinnitän enemmän huomiota ruokavaliooni. Sitä paitsi se ruoka mitä syön ns ”dieetillä”, on minusta älyttömän hyvänmakuista!
Olen siis palannut takaisin omaan normaaliin. Talvi on parhaimmillaan. On kunnolla lunta, että voi käydä hiihtämässä ja lumikenkäilemässä. Jotain hyvää pysyvääkin on muutoksen mukana siis tullut. Olen keksinyt monta hyvää keinoa olla aktiivinen. Vaikka ruokavalio on ehkä repsahtanut, aktiivisuus on säilynyt. En siis ruoski itseäni, enkä sirottele tuhkaa pääni päälle, vaan olen iloinen tapahtuneesta minulle isosta muutoksesta liikuntatottumuksissa. Entisestä sohvaperunasta on tullut aktiiviliikkuja. Enköhän mä siis aikaa myöten tän syömisenkin selätä!
Sunnuntai valkeni aurinkoisena. Se oli hyvä, sillä meillä oli tarkoitus lähteä heti aamulla Hatlamminsuolle.
Tutkin Hatlamminsuota linkeistä, jotka avautuivat QR-koodeista, joita oli tauluissa suota kiertävän pitkospuu-lenkin varrella. Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain yksittäinen luontokohde. Se on laaja keidassuo, joka sijaitsee osittain Hausjärven puolella. Hatlamminsuon luonnonsuojelullinen arvo perustuu noin 40 eri suokasvillisuustyyppiin. Valtaosin suo on mäntyvaltaista rämettä. Suurin osa Hatlamminsuota on säilynyt luonnontilassa, koska koko suon poikki menevä pitkospuu-reitti on suojellut arvokasta kasvustoa.
Keidassuo oli itselleni täysin tuntematon käsite, vaikka suon reunassa olenkin kasvanut. Kun näin kaavakuvan keidassuosta, ymmärsin miten looginen nimitys on. Hatlamminsuolle laskeudutaan pieneltä nyppylältä. Ennen varsinaista suota on ikään kuin syvänne ((vrt vanhoja linnoja ympäröivä vallihauta), josta varsinainen suo sitten nousee ikään kuin keitaana.
Aamuauringossa ja pikkupakkasessa Hatlamminsuo avautui kauniina eteemme, kun laskeuduimme kuusimetsästä suota kiertäville pitkospuille. QR-koodien takaa aukeava teksti selitti minulle myös mitä oikeastaan tarkoittaa, kun sanotaan ”joutua ojasta allikkoon”. Allikko sanaa on ennen käytetty merkityksessä: lammikko, lampi, tai suo. Eli yllä olevissa kuvissa oikeanpuoleisessa kuvassa olevaa vesialuetta voisi kutsua allikoksi.
Astelimme pitkin pitkospuita ihastellen suoluontoa. Sekä minä että Minna räpsimme puhelimien kameralla kuvia tasaiseen tahtiin. Yritimme etsiä karpaloita ja löysimmekin niitä suon märemmältä kohdalta. Hatlammin suo on paikoin hyvinkin upottavaa ja vetistä, mutta suurin osa on tosiaan enemmän rämettä.
Kun olimme reilussa puolessa välissä, oli aurinko yhtäkkiä mennytkin pilveen. Emme antaneet sen häiritä, sillä ilma oli edelleen kuulas ja raikas. Pian eteemme avautui pitkä pitkospuu suora kitukasvuisen mäntyrämeikön läpi. Minna kertoi pitävänsä edessämme avautuvasta suorasta. Ja hyvältähän se minunkin silmääni näytti.
Rämesuoran jälkeen nousimme taas kuusimetsikköön ja retkemme alkoi tulla päätökseen. Hatlamminsuon luontopolku on 1,5 kilometrin ympyräreitti, joka kyllä maksaa vaivan kiertää, jos satut Riihimäellä käymään. Reitin lähtö- ja päätepisteessä (ovat siis samat) on mahdollisuus tulisteluun, jos sinulla sattuu makkarat mukaan.
Toki kävimme tänä sunnuntaina muuallakin, mutta tämä Hatlamminsuon arvokas luontokohde oli itselleni koko tämän Riihimäen reissun ehdoton vetonaula, jota suosittelen kaikille lämpimästi!
Viime aikoina olen kirjoittanut paljon kaikesta ikävästä, asioista joita kadun tai mikä on pielessä, että on aika kirjoittaa niistä jutuista, jotka on todella hyvin. On aika ottaa esiin asioita, joista olen hyvin kiitollinen!
Päivittäinen ilon aiheeni on oma aviomieheni. Olen kiitollinen, että olen saanut loppuelämän kumppanikseen miehen, joka jaksaa taivaltaa rinnallani, vaikka olen tällainen tuuliviiri ja taivaanrannanmaalari. Hän kannustaa minua eteenpäin ja jokainen päivä hänen kanssaan on vakavien asioiden lomassa täynnä turhan naurantaa ja höpöhöpöä. Parempaa puolisoa en olisi voinut löytää!
Onnelliset yhdessä
Sen lisäksi, että olen kiitollinen löytämästäni elämänkumppanista, minulle on sattunut parhaat mahdolliset vanhemmat ja maailman ihanimmat lapset. Vanhempani ovat kasvattaneet minusta sen mitä tänään olen. Minulle annettiin mahdollisuus valita oma tieni. Siitä olen hyvin kiitollinen. En ole itse ollut palkintojen arvoinen äiti, mutta lapsiani en vaihtaisi ja heidän puolestaan juoksisin vaikka tuleen. Elämäni kaksi parhainta hetkeä olivat lapsieni syntymät. Molemmista kasvoi aikuinen, josta on helppoa olla ylpeä ja kiitollinen äiti.
Hyvin kiitollinen olen siitä, että olen löytänyt ympärilleni oikeat ihmiset. Läheisteni lisäksi minua on siunattu muutamalla todella hyvällä ystävällä. Ketään heistä en näe päivittäin, enkä aina viikoittainkaan, mutta he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja iloitsevat aina nähdessään minut ja nämä tunteet ovat molemminpuoleisia. Kaikki ystäväni ovat vahvoja naisia, jotka elävät oman näköistään elämää ja sanovat mielipiteensä suoraa turhia kiertelemättä. He ovat kaikki upeita naisia, joiden seurassa voin rentoutua ja olla juuri sellainen kuin olen. Kiitos teille Kaisa, Kaija ja Minna siitä, että olette osa elämääni.
En ehkä joka päivä ole iloinen ammatinvalinnastani, saatan jopa eräinä päivinä olla jättämässä työtäni. Silti olen kiitollinen ammatinvalinnastani. Voi olla, etten aikanaan kuunnellut sydäntäni vaan järkeä, valitessani hoitoalan. Tiesin, että sairaanhoitajalle riittää aina töitä. Vaikka ala on raskas ja monesti mietin alan vaihtoa, riittää tässä työssä haastetta ja se on hyvin palkitsevaa. Sairaanhoitajan koulutuksella pystyy tekemään hyvin monenlaisia töitä, joten valinnanvaraa riittää.
Olen elämäni aikana muuttanut aivan liian monta kertaa. Levoton mieleni ei ole kyennyt rauhoittumaan, joten olen äärettömän kiitollinen kodista, jossa nyt asun. Se on ensimmäinen asunto jonka tunnen kodiksi, muutettuani pois lasteni isän kanssa yhdessä rakentamastamme kodista, jonka itse rakensimme toiveittemme mukaan. Nykyinen kotini oli perikunnan, josta toinen puoli kuului miehelleni ja toinen hänen veljelleen. Ostin mieheni veljen osuuden asunnosta vajaa kaksi vuotta sitten. Rakastan olla kotona! Olen sanonut, että tästä kodista en lähde, kuin jalat edellä!
Kotona on hyvä olla
Kaksi vuotta sitten aloitin elämänmuutoksen. Päätin, että se olisi viimeinen kerta yrittää laihduttaa, pysyä tavoitepainossa ja tulla mahdollisimman terveeksi. Halusin tehdä kaikkeni onnistuakseni. Olen ylitsevuotavan kiitollinen siitä, että onnistuin. Olen kyennyt oppimaan uusia elämäntapoja, joilla saan pidettyä painon hallinnassa ja tekemään elämästäni aktiivista ja itselleni mielekästä. Myönnän toki, että hienosäätöä tarvitaan, mutta kaiken kaikkiaan elämäntavan muutokseni on silti ollut menestyksekäs
Erityisen suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että kesällä 2021 olen löytänyt kaksi ihanaa liikuntalajia, joiden parissa saan lisättyä päivittäistä aktiivisuutta ja samalla voin nauttia kauniista Suomen luonnosta. Nämä kaksi lajia ovat tavallinen golf ja frisbeegolf. Molemmat vaativat vielä paljon harjoittelua, eikä kummassakaan mestariksi tulla hetkessä. Haasteellisuus tekee molemmasta golfin muodoista itselleni äärimmäisen nautinnollisia. Ei ole upeampaa tunnetta kuin kaunis ilma, kädessä joko golfmaila tai frisbee ja edessä hieno rata pelata. Siitä tulee nöyrä ja kiitollinen mieli!
Olen aina rakastanut kirjoja, hyviä tarinoita ja kirjoittamista. Minusta tuli kirjaston vakioasiakas heti, kun opin lukemaan. En tiedä kuinka olisin selvinnyt välillä hankalaa lapsuusaikaa ilman Enid Blytonin kirjoja. Niihin oli hyvä uppoutua ja unohtaa hetkeksi todellisuus. Kirjat ovat aina olleet lohduttamassa ja tuomassa iloa elämään. Tosin elämäni vaikeimpana aikana en kyennyt lukemaan lainkaan. Kului lähes kymmenen vuotta ilman, että kykenin keskittymään kirjoihin lainkaan. Tuona aikana kirjoitin aivan valtavasti. Se oli keino jäsentää levällään olevaa elämääni. Samalla yritin lukea useaa hyväksi mainittua teosta ilman, että pääni käsitti ainoatakaan kokonaista lausetta. Nyt kykenen jälleen lukemaan ja siitä olen tänään iloinen ja kiitollinen.
Kirjojen lisäksi kaikenlaiset käsityöt ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudestani lähtien. Erityisesti olen aina nauttinut kutomisesta. Olen virkannut, nyplännyt, ommellut ja tehnyt koruja. Kaikki käsityöt ovat minusta hauskaa ja hyödyllistä ajanvietettä. Niiden parissa aika kuluu nopeasti ja television katsomisestakin tulee ”luvallisempaa” sukankudin käsissä. Minusta on ihanaa opetella uusia käsityötaitoja. Jo käsitöiden ajatteleminen täyttää mieleni lämpimillä ajatuksilla.
Sukan kutominen rentouttaa
Lopetan tämän vuodatukseni omista kiitollisuuden aiheistani mainitsemalla joka viikkoisen harmaan arkeni valopilkun ja yhden suurimmasta yksittäisestä voimaannuttavasta asiasta elämässäni. Mikään ei vedä vertoja luonnon ”hiljaisuudelle” ja kävelylle raikkaassa ilmassa metsässä. Rakastan hiljaisia, yksinäisiä kävelyretkiä metsässä ja meren läheisyydessä.
Vaikka kirjoitukseni välillä ovat negatiivissävytteisiä ja niistä tihkuu ahdistusta, koen kaiken kaikkiaan olevani onnekas. Minulla on hyvin paljon asioita joista olen äärettömän kiitollinen!
Uniongelmien myötä elämä tuntuu levinneen käsiin. Olen koko ajan väsynyt ja tunnistan kuinka sen esiintuoma ahdistus syötättää. Koko ajan tekee mieli ”herkkuhiilareita”. Mun hyväksi todettu ruokailurytmi on lentänyt taivaan tuuliin. Runsas liikunta, josta on tullut tapa, on onneksi pelastanut mut suuremmilta tuhoilta.
Reilu jäätelöannos kruunaamaan hampurilaisaterian
Tämän vuoden loppukesä ja syksy on otettava oppimisen paikkana, sen sijaan, että masentuisin ja hylkäisin koko elämänmuutosprosessini toimimattomana. Olen suurimman osan elämästäni syönyt väärin! Luulinko tosiaan, että oppisin uuden tavan toimia kertaheitolla? Mitään ei vielä ole menetetty. Minähän osasin tehdä oikeita valintoja ja voin jo todella loistavasti.
Mitä siis olen viime kuukausista oppinut? Tärkein asia on että olen tunnesyöjä. Olen aina kieltänyt tuon tosiasian, ehkä siksi etten ole ymmärtänyt mitä se oikeastaan on. Nyt näen selvästi kuinka jatkuva väsymys aiheuttaa minussa ahdistusta. Yritän lieventää ahdistusta syömällä jotain hyvää. Kun voin hyvin, mielitekoja ei ole, tai ainakin saan pidettyä ne kurissa.
Viinerikahvit reissussa
Tehdessäni bucket list:ia muutama viikko sitten, sain kirjattua ylös tavoitteeksi syödä tyylikkäästi kauniita ruoka annoksia. Vaikka päätin unohtaa koko hemmetin listan tekemisen turhana, jäi tuo edellä mainittu lause elämään jonnekin aivoni sopukkaan. Oivalsin, että voisi olla viisautta opetella syömään säännöllisemmin ja hieman pienempiä annoksia. Tässä kaikessa auttaisi ruokailutilanteen rauhoittaminen. Minulla on tapana syödä lähes hotkimalla, aivan kuin en olisi koskaan ruokaa nähnytkään. Voisin harjoitella haarukan tai lusikan laskemista kädestä välillä ja opetella pureskelemaan ruokani kunnolla. Tästä kaikesta olisi apua ruuansulatuksellekin.
Kahvin juominen ilman pullaa – uhka vai mahdollisuus?
Oletin ahdistuvani näistä huomioista, mutta yllättäen olenkin innostunut ja täynnä energiaa. Mä osaan syödä oikein, palaan siihen tapaan toimia millä voin hyvin. Kuten joku viisas on joskus todennut, elämä on muutosta! Edessä on siis muutosta ruokailutavoissani, olenhan jo huomannut liikunnan kohdalla, että asioita joista saa iloa, tekee mielellään. Onnekseni mä rakastan ruokaa ja ruuanlaittoa, joten siihen paneutuminen tulee varmasti tuomaan paljon iloa elämääni. Koska tein isoja muutoksia jo pari vuotta sitten, tapani tarvitsevat oikeastaan vain hienosäätöä.
Itseleivotun hapanjuurileivän syöminen on pakko lopettaa. En kykene hillitsemään itseäni sen kanssa.
Eilen olen siis palannut omaan ihanaan normiarkeeni. Merkitsen ruokapäiväkirjaan jokaisen syömäni ruuanpalan ja palasin pitämään kaksi paastopäivää viikossa, koska se pitää aineenvaihduntani vauhdissa. Tämä tuntuu nyt helpommalla, koska ei tarvitse miettiä liikuntaa, kun se on jo lähes automaattinen toiminta ja keho vaatii sitä. Sovimme muuten mieheni kanssa elämäni ensimmäisestä suklaattomasta joulusta. Kai se joulu tullenee ilman suklaarasiaakin!
Mä en vieläkään voi uskoa, että mulla on urheiluvamma! Miten voi olla mahdollista, että mulla, aina liikuntaa karsastaneella ihmisellä, on rasitusvamma polvessa?
Toissa viikolla heittelimme frisbeetä lähes joka päivä, parhaina päivinä 2-3 rataa. Se oli minusta hauskaa, enkä mieltänyt sitä rasittavaksi, vaikka väsynyt iltaisin olinkin. Polarin älykelloni ”huuti” punaisella lähes viikon, varoitellen ylirasituksesta ja suositteli taukoa. Koska frisbeegolf on niin älyttömän kivaa, en kiinnittänyt varoituksiin huomiota.
Frisbeegolfaamassa
Vasta viikko sitten huomioin, etten kykene istumaan polvien päällä, eikä vasen polvi taivu kunnolla. Mieheni huomasi, että polvi on turvoksissa. Koska se ei vielä ollut kovin kipeä, ajattelin, että se paranee omia aikojaan. Loppu viikosta polvi alkoi olla iltaisin kipeä ja viikonloppuna kipua oli jo vähäisestä rasituksesta ja hiukankin väärässä asennossa.
Maanantaina soitin työterveyteen ja sain yllättäen reilun tunnin päähän peruutusajan omalle lääkärilleni. Hän näki jo huoneeseen nilkuttaessani, että en kävele oikein. Hän katsoi polveni ja sanoi siinä olevan nestettä, minkä jo tiesinkin, kun se oli niin turvoksissa eikä taipunut kunnolla. Sain ohjeeksi muutaman päivän totaalilepoa ja Burana-kuurin. Jos polvi ei olisi parempi viikon loppuun mennessä, hän käski palata, että hän voi punkteerata nesteen polvesta.
Ei se aina mee niinkö Strömsössä
Lääkäri sanoi, että olen rasittanut polveani liikaa. Neste polvessa tekee jalasta huteran, joten sen kanssa pitää kuulemma olla varovainen. Frisbeegolfin hän sanoi olevan erittäin hyvää liikuntaa, koska siinä tulee samalla myös kehon kiertoliike ja hän kehoitti jatkamaan sitä lepotauon jälkeen.
Kolme päivää olen nyt vetelehtinyt kotona. Olen jo järjestellyt kaikki pyykit, lukenut kaikki lukemattomat lehdet etsien niistä mielenkiintoiset reseptit ja kuunnellut äänikirjaa. Liikunnanhimo alkaa pikkuhiljaa poltella! Polvi oli kuitenkin niin ikävän tuntuinen, että lepo tuli tarpeeseen.
Ikävät asiat tulevat opettamaan uutta. Enää en laiminlyö lepoa! Liikunta on kyllä tärkeää, mutta lepo on ihan yhtä tärkeää.
Mulla on ollut tapana tehdä itselleni pieniä tavoitteita uudelle alkavalle vuodelle ja pienempiä, ikään kuin välitavoitteita syksyllä. Nämä eivät ole uuden vuoden lupauksia tai mitään kiveen kirjoitettuja tavoitteita, vaan ajatuksia siitä, mihin suuntaan haluaisin elämääni kuljettaa.
Tänä syksynä haluaisin tärkeimpänä tavoitteenani saada ruokavaliooni jonkinlaista ryhtiä. Mä syön oikeita ruokia ja määriä, mutta haluaisin oppia syömään säännöllisemmin. Usein syön kunnon aamupalan ja pihtaan minimi ruokamäärällä päivän, syöden sitten illalla täyteen koko päivän tavoitekalorimäärän. Äärettömän tyhmä tapa! Tavoitteenani onkin siis opetella syömään kunnon aamupalan, reilu lounas ja kevyt illallinen. Miten se kuulostaakin niin helpolta! Kun tähän yhtälöön lisätään kolmivuorotyö yövuoroineen, on edessä kuitenkin jo korkeampaa matematiikkaa.
Joka ainoassa vuosi-/kausitavoitelistassani olen maininnut liikunnan tavalla tai toisella. Tänä syksynä taidan jättää sen omaan arvoonsa. En tarkoita, ettenkö liikkuisi kuten ennenkin, mutta sen lisääminen tavoitteisiin on turhaa, liikun joka tapauksessa muutenkin. Liikunnasta on tullut tapa, jota ilman ei voi olla, kun olen löytänyt lajit, joita rakastan!
Ulkoillla voi vuoden ympäri
Tärkeäksi tavoitteeksi syksylle asetan syksyisin pimeän tullessa hiipivän alakulon torjunnan. Kärsin loppusyksyisin valon puutteesta ja se synkentää mielen. Silloin on helppo jäädä sisälle ja syödä kaksin käsin hiilihydraattihöttöä. Näin ei ole käynyt viimeisenä kahtena syksynä, kun olen pitänyt kiinni siitä, että ulkoinen useampana päivänä viikossa. Liikunnan tavoitteissani korvaakin tänä syksynä säännöllinen ulkoilu, joka torjuu kaamosmasennusta!
En halua viedä liikkumista överiksi, joten haluan tänä syksynä pitää yhden, tarvittaessa kaksikin, villasukkapäivää viikossa. Niinä viikkoina, kun liikunta on tavallista raskaampaa, haluaisin pitää parikin täydellistä lepopäivää. Normiviikoilla, kun ohjelmassa on tavallista kävelyä, riittää yksi ”en-tee-mitään”-päivä. Lepo on yhtä tärkeää kuin liikunta, joten riittävä lepo tavoitteena on mielestäni hyvä syyskauden tavoite
Villasukkapäivinä ladataan akkuja.
Olin pitkän aikaa kirjoittamatta ja huomaan miten paljon olen kaivannut sitä! Elämä on ollut jonkin aikaa koronankin takia hyvin rajattua ja köyhää. Elämä sisällöttömyyden takia kirjoittaminen on ollut ”jäissä”, ja tuntuu, että ei ole oikein ollut keinoja tuulettaa ajatuksiani. Tämän takia haluan palauttaa Julia Cameronin ideoimat ”taiteilija-treffit” takaisin elämääni. ”Taiteilija-treffeillä” tarkoitetaan inspiraatiota tuovien tapahtumien lisääminen joka viikko elämään. Ne voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi kirpputorilla tai uudessa paikassa lenkillä käyminen tai isompia, kuten matka johonkin uuteen kohteeseen. Eli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa, joka inspiroi omaa luovuutta. Haluan siis tänä syksynä palata tekemään näitä innostavia ”treffejä” auttaakseni itseäni kirjoittamaan enemmän ja luovemmin.
Blogi ideoita miettimässä
Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä haluan lisätä syksyn tavoitteisiin mahdollisimman monen mukavan ja inspiroivan kirjan lukemisen ja elokuvan katsomisen. Lukemisen arvoisten kirjojen listani on jo varmasti kilometrien mittainen, joten haluan syksyn aikana lukea ja kuunnella mahdollisimman monta eri tyylistä kirjaa. Työkaverini Ulf sujauttelee minulle tämän tästä lappusia, joissa on hänen vasta näkemiensä katsomisen arvoisten elokuvien nimiä, joten elokuvalistakin on jo aika pitkä. Kirjat ja elokuvat toimivat myös ”taiteilija-treffeinä”, etenkin jos saisi vielä hilattua itsenä elokuvateatteriin! ”Oikeassa teatterissa” käynnit ovat myös joka ainoalla, niin tälläkin tavoitelistallani.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 