Luonto – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Lähdimme ajelemaan Kokkolasta kohti Pyhä-Häkin Kansallispuistoa yhdeksän maissa aamulla. Asetin navigaattoriin osoitteen, joka oli annettu Luontoon.fi sivustolla. Olisin osannut perille paremmin kuin navigaattori! Navigaattori olisi ajanut Kyyjärveltä Viitasaarella lähtevää tietä Viitasaarelle asti ja kääntynyt sieltä sitten ties minne. Ilmeisesti navigaattorini tarvitsee päivitystä!

Löysimme kuitenkin perille ja ilmankin oli verrattain mainio 6,5km lenkille: pilvipoutaa ja noin +9C. Yleensä kansallispuistojen reittien, tai minkä tahansa muunkin vaellusreittien, aloituspaikkojen etsimiseen menee oma aikansa, mutta Pyhä-Häkki on niin pieni alue, ettei siellä kovin montaa vaellusreittiä ole, joten lähtöpaikka löytyi hyvin helposti.

Pyhä-Häkin kansallispuistossa on 4 reittiä: Riihinevan polku: Riihinevan polku on 1,4 km mittainen. Se on merkitty maastoon vihreillä maalitäplillä.
Mastomäen polku: Aarniometsässä kulkeva 3,2km polku. Se on merkitty maastoon oransseilla maalitäplillä.
Kotajärven polku: pituus 6.5km Polku on merkitty maastoon punaisin maalitäplin.
Tulijärven polku (17 km) on merkitty maastoon valkoisin maalitäplin. Kaikki nämä reitit lähtevät samasta paikasta Pyhä-Häkin portilta osoitteesta: Viitasaarentie 2119, Saarijärvi.

Parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja, onneksi saimme auton kuitenkin sopimaan pienelle paikoitusalueelle. Kotajärven tulentekopaikalla kohtaamamme perhe kertoi joutuneensa pysäköimään autonsa (kapean) tien varteen, kun parkkialue oli heidän tullessaan täynnä.

Hyvillä mielin lähdimme kävelemään. Ensimmäinen huomio tuli vain muutama sata metriä käveltyämme. En ole nähnyt koskaan niin paljon keloja missään metsässä! Kelot olivat sulassa sovussa vielä elävien ja kasvavien puiden kanssa. Kaatuneiden puiden rungot olivat peittyneet sammalilla ja siellä täällä oli pieniä pihlajia syysvärityksessään. Pihlajat loistivat ja ikään kuin valaisivat metsää.

Kelot ja pienet pihlajat sulassa sovussa.

Vaikka puistossa oli paljon ihmisiä saimme kävellä aika rauhassa. Polkua oli helppo seurata ja se on erittäin hyvin merkitty. Kotajärven polku kulki läpi aarnimetsän ja muutaman suon. Maapohja oli normaalia metsämaata, kiviä ja puidenjuuria. Muutamaan paikkaan oli tuotu pienirakeista sepeliä helpottamaan etenemistä.

Puiston reittimerkinnät olivat kiitettävän selviä.

Minä pidin Pyhä-Häkin Kansallispuistossa eniten keloista ja erikoisista puista. Näimme erilaisia vänkkyrään kasvaneita ja eri tavoin kelottuneita mäntyjä. Suurin osa metsästä oli siis mäntyvoittoista. Puiston mainitut nähtävyydet olivat ”vanha puu”, joka on kasvanut paikallaan jo 1600-luvun puolesta välistä lähtien ja ”iso puu”, joka sanansa mukaisesti oli valtava!

Minä ja ”iso puu”, joka kasvoi vuosina 1518 – 2004. Sen pituus on 26m ja ympärysmitta rinnan korkeudelta 288cm

Matka sujui leppoisasti. Saimme esimerkiksi seurata kahden oravan kisailua puiden latvustoissa. Kotajärven tulipaikalla oli nuotio valmiina, kun saavuimme sinne. Paistoimme makkarat ja söimme voileivät kahvin kanssa. Loppumatka parkkipaikalle oli sitä jo mainittua pienirakeista sepelikköä, varmaankin siksi, että lyhin puiston poluista kulki sitä kautta ja se näytti olevan lapsiperheiden suosiossa.

Jos olet kiinnostunut metsästä, sen hiljaisuudesta ja erilaisista biotoopeista, suosittelen lämpimästi tutustumista Pyhä-Häkin aarnimetsään!

Pyhä Häkistä ajoimme Äänekoskelle, josta olimme varanneet kahdeksi yöksi huoneen Hotelli Hirvestä. Ennen saapumista saimme hotellilta viestin siitä, että hotellin julkisivu olisi remontissa ja pääsisimme sisään ovikoodilla. Viestissä oli kaikki tarpeellinen ohjeistus hotellihuoneeseen saapumisesta ja parkkeerauksesta. Hotelli on arkkitehtonisesti mun mielestä upea funkkisrakennus, joten sen remontointi lämmittää sydäntäni. Hotellihuoneemme oli puhdas ja sieltä löytyy kaikki mitä me tarvitsemme, eli hyvät leveät sängyt!

Tämä syysloma on siis alkanut miellyttävästi!

Arkipäivän realismia

Hamsteri

17 syyskuun, 202115 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Minulle on käymässä kuten ihmisille Veikko Huovisen kirjassa ”Hamsterit”! Olen ihan ilmiselvästi alkanut (yli)varustautua pitkää talvea varten.

Varustautuminen alkoi tänä vuonna puolukkaretkestä. Mustikoita en poiminut tänä(kään) vuonna. Ensiksikin mustikka-aikaan metsässä olisi ollut aivan liian kuuma tepastella itikoitten syöttinä. Toiseksi: pakasteesta otetut mustikat ovat pelkkää vetistä mössöä, vaikka terveellisiä ovatkin. Olemme mieheni kanssa suunnistaneet koko kesän (paitsi niinä viikkoina kun hellerajat ylittyivät), joten on ollut tilaisuus tsekata mistä kotikaupungin metsistä syysherkkuja kannattaa lähteä etsimään.

Päätimme hakea puolukat Hepo-Ventusnevalta, joka nimestään huolimatta on aika kuivaa ja kallioista. Matkalla parhaille puolukkapaikoille, bongasin matkalta runsaasti pieniä voitatteja. Tuli omat lapset mieleen! Heidän herkkuaan oli ”tattileivät”, eli leipä jonka päällä oli voissa paistettuja voitatteja. Tuntui, että oli pakko poimia tatit mukaan. Onneksi olin ottanut mukaan muovipussin, koska toiveissa oli kerätä myös jonkin verran pihlajanmarjoja.

Jotenkin innostuin sienien katselusta niin, että poukkoilin pitkin mäntymetsikköä etsien niitä. Löysin muutaman kangastatin, kangashaperon ja runsaasti kehnäsieniä. Muovipussi oli nopeasti puolillaan sieniä. Rakas aviomieheni hoiti puolukanpoiminnan urhoollisesti! Autolle saapuessamme meillä oli molemmat sangot täynnä puolukoita ja reilu puoli muovipussillista metsäsieniä. Hyvä päivä metsässä, siis!

Autolla tuumin, että haluaisin vielä niitä pihlajanmarjojakin. Eräs vanha rouva oli kertonut minulle, kuinka ennen tehtiin ”köyhän miehen lakkahilloa” pihlajanmarjoista ja porkkanoista. Haluisin kovasti kokeilla miltä se maistuu. Ajatukseni oli tehdä vain hyvin pieni kokeiluerä, että saisi maistaa tuota pula-ajan herkkua. Mieheni käski suunnata kohti merenrantaa, siellä on paljon pihlajia. Olihan niitä, mutta aika paljon olivat linnut marjoista jo kalunneet. Saimme kuitenkin sen verran, että pääsisin kokeilemaan vinkattua reseptiä. Koska muovipussi oli tullut käytettyä sienien keruuseen, poimittiin pihlajanmarjat mun pipoon.

Ilta ja seuraava päivä menikin sieniä ja puolukoita perkatessa. Osasta sienistä tein piirakkaa iltapalaksi ja osasta jauhelihan sekaan laitettuna pihvejä syötäväksi myöhemmin. Piirakan pohjaan laitoin vehnäjauhoja, perunamuussijauhetta, voita, leivinjauhetta, vettä ja suolaa. Sienien joukkoon paistoin hieman pekonia ja piirakan päälle muna-ruokakerma sekoitusta sekä juustoraastetta. Sienet maustoin ”Scandinavian Forest” mausteseoksella sekä suolalla ja mustapippurilla.

Pihlajanmarjojen jalostaminen syötäväksi jännitti mukavasti. Perkasin marjat kattilaan ja pilkoin joukkoon vähän enemmän porkkanoita kuin marjoja, sekä laitoin pohjalle jonkin verran vettä. Mitat meni summamutero-mitalla, niinkuin lähes kaikki mun ruuanlaitossa. Kun porkkanat olivat pehmeähköjä, surautin kaiken soseeksi. Keitin seoksen hilloksi hillosokerilla. Pienestä pihlajanmarja-määrästä keitin hyytelöä. Hyytelön siivilöin marjojen pehmennyttyä sileäksi ja kokkareettomaksi ja lisäsin hillosokerin. ”Köyhän miehen lakkahillo” on yllättävän hyvää! Siinä maistuu pihlajanmarja, mutta miedosti. Varmasti saan hillon käytettyä johonkin talven aikana. Pihlajanmarjahyytelöstä tuli niin hyvää, että on ihan pakko hakea lisää marjoja, jotta saa keitettyä sitä vähän lisää!

Eilen kävin kävelemässä metsässä ja otin varuiksi mukaan pienen ämpärin. Löysin runsaasti kehnäsieniä ja muutaman pienen kangasrouskun. Olin edellispäivänä muistanut lukeneeni jostain marinoiduista sienistä. Niitä halusin kokeilla. Tulin kotiin ämpäri täynnä ja putsasin metsässä esiputsaamani sienet loppuun. Suurimman osan laitoin pannun kautta pakkaseen pienissä pusseissa. Kangasrouskut ja kourallinen kehnäsieniä päätyivät pikkelöintikokeeseeni. Tein ihan perus 1-2-3 pikkelöitiliemen, jonka maustoin, timjamilla, suolalla, katajanmarjoilla ja valkosipulilla. Liemen kaadoin purkissa olevien sienten päälle. Ihan sivuhuomiona vaan, että ryöppäsin kangasrouskut ennen pikkelöintiä.

Niitä pihjajanmarjoja hyytelöön ja kangasrouskuja haluaisin myös hakea lisää. Haluaisin kokeilla rouskujen pikkelöintiä eri mausteilla. Minusta on tainnut tulla hamsteri!

Elämänrytmi, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Saalistusjotos

3 heinäkuun, 201920 heinäkuun, 2020 Ikinuoren naisen pienet ilot

Neljäs lomapäivää Levillä valkeni jälleen harmaana. Ei kuitenkaan satanut. Kolmena edellisenä päivänä on varsinainen vaeltaminen jäänyt säälittäväksi yritykseksi, joten tälle päivälle olimme suunnitelleet vaellusretken Ylläkselle. Levin omat reitit ovat valitettavasti keski-ikäiselle pyöreälle pariskunnalle hieman liian raskaita. (Ehkäpä ensi kesänä…?) Olimme valinneet reitiksi ”Saalistusjotoksen”, joka Ylläksen nettisivujen mukaan on noin 6km ja vaikeusasteeltaan helppo.

Ylläkselle saavuttuamme pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta edelleenkään ei satanut. Ajattelimme, ettemme ole sokerista ja päätimme kiertää reitin, koska olimme niin suunnitelleet. Tovi meni kun pyörimme pitkin keskuksen pihaa ja parkkipaikkoja. Kävelyreitin lähtöpaikka oli todella huonosti merkitty: yksi viitta osoitti itään ja toinen länteen. Meinasin jo pakata miehen takaisin autoon ja palata Leville. Lähtöpaikka kuitenkin löytyi ja matkaan päästiin.

Ensimmäiset 1,5km olivat aika perinteistä suomalaista metsämaastoa. Polku oli leveää ja helppokulkuista. Matkanvarrella oli kivoja tauluja tutuista eläimistä ja niitä saalistavista eläimistä.

1,5 kilometriä kuljettuamme oli myös ensimmäinen laavu: Kahvikeitaan laavu, jonka takana solisi myös ihastuttavasti pieni kaltio (lähde). Päätimme levätä ja paistaa makkarat vaikka matka ei vielä ollut rasittanut meitä ensinkään. Onneksi lepäsimme ja tankkasimme nuotiossa käristetyllä makkaralla, sillä seuraavan kahden kilometrin matkalla todella tarvisimme niistä saatua energiaa.

Kahvikeitaan laavulle saimme tallustaa tasaisessa metsämaastossa suhteellisen leveää väylää. Tuolta laavulta tie lähti rinteeseen; ei kovin tiukkaa nousua kuitenkaan, mutta tasaista nousua kuitenkin. Hyvin pian maasto muuttui lehtomaiseksi. Aluskasvillisuutena rehoitti valtavan suuria saniaisia. Rentukat kukkivat vielä tunturipuroissa. Noin kilometrin matka oli hyvin rehevää aluskasvillisuuden puolesta. Joskus kaatuneet puut toivat ravintoa maaperään ja hyönteisille. Vaikka olikin kosteaa ja paljon kasvillisuutta, oli yllättävää ettei mäkäräisiä tai sääskiä (mieheni väittää niitä hyttysiksi!) ollut haitoiksi asti.

Kävelyvauhti hidastui huomattavasti. Polut olivat kivikkoisia ja juurakkoisia. Jokaista askelta piti varoa, ettei tule haaveria ja joudumme soittamaan noloina apua.

Yhtäkkiä edessä näkyikin tunturin rinne ja rakkaa. Huomasimme kävelevämme kurussa. Kurun nimi selvisi meille hetkeä myöhemmin Tuomikuruksi. Polku oli välillä vain kengän levyinen ja pudotusta kurun pohjalle muutama metri, Hetken piti edetä kieli keskellä suuta ja silmät tiukasti maassa.

LRM_EXPORT_57460678962922_20190703_195133089 — Tuomikuru

Tuomikurun päässä olimme puurajan yläpuolella ja siitä olikin enää hyvin pieni nousu Tuomikurun laavulle. Maisemat olivat päätähuimaavat!

Tuomikurun laavu on upealla paikalla. Olimme silti iloisia, että olimme syöneet eväitä Kahvikeitaalla. Istuimme tovin penkeillä ihailemassa maisemia ja ihmettelemässä maailman kauneutta. Tunsimme itsemme niin pieniksi sen suuruuden keskellä.

Loppumatka alas rinnettä olisikin sitten aika tylsä. Edessä avautui kahden metrin levyinen straada, jota oli hyvin helppoa astella alaspäin rinnettä. Olimme hyvin iloisia, että olimme kiertäneet reitin näin päin. Jälkeen päin ajateltuna olisimme varmasti kyllästyneet reitin mitäänsanomattomuuteen kahden kilometrin kohdalla ja kääntyneet takaisin, jos olisimme valinneet päinvastaisen kiertosuunnan. Sitäpaitsi silloin, kun polku oli hankalaa, meillä oli runsaasti voimia jäljellä. Leveää tietä on helppo tulla alas muuta väsyneenä se kivikko ja juurikko olisi ollut työläs.

Kaiken kaikkiaan erityisen hyvä päivä! Kannatti kiertää Saalistusjotos, vaikken sitä mitenkään erityisen helpoksi kutsuisikaan. Ei se vaativa oli eikä vaikea, mutta ihmiselle, joka on tottunut kulkemaan lähinnä asfaltilla se varmasti on vaativa.

LRM_EXPORT_59358576602406_20190703_203917719 — Myös vanamoja kasvaa Ylläksen maisemissa.

Arkipäivän realismia, Luontojutut, Matkustaminen

Seitoja ja Kuerlinkat

1 heinäkuun, 201917 kesäkuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Heräsimme sateiseen aamuun. Alkuperäinen ajatuksemme oli viettää maanantaina sateen sattuessa lukupäivä. Luettavaa meillä on mukana yllinkyllin. Lukulaitteella ja tabletilla on kymmeniä lukemattomia kirjoja odottamassa tilaisuutta tulla luetuiksi. Kymmenen jälkeen minulla alkoi polttelemaan: josko sittenkin lähtisimme jonnekin. Vettä tuli kuin reilummasta sumutinpullosta, joten varsinainen vaellus ei innostanut. Päätimme lähteä tarkistamaan uudelleen Pakasaivo ja Kirkkopahta, joista olenkin tänne jo yhden postauksen tehnyt.

LRM_EXPORT_795017479993335_20190701_184143618 — Sadepisaroita keränneet kusenkerkät

Luonto näytti kauniilta ja aivan erityisen vihreältä tihkusateessa. Kuusen hennot kevään vaaleat kerkät melkein loistivat ja kesäkukat kukkivat tienpientareilla, sillä mistä tielaitos (Destia) ei niitä ollut niittänyt. Muutaman kerran pysähdyimme jo ennen Kirkkopahtaa kuvaamaan maisemia. En voinut ohittaa upeaa rimmiä, jossa vesi väreili niin kauniisti sateen osuessa veden pintaan. Ohitimme myös ”leimauskämpän” johon päätimme tutustua paluumatkalla paremmin. Kirkkopahdankin ohi ajoimme mennessä, koska siellä näytti olevan tutustujia, ehkä paluumatkalla saisimme katsella paikkoja kahden?

Pakasaivolla ihmettelimme luontoa ja saivojärveä kunnioituksella. Koska olen Pakasaivosta kirjoittanut enemmän, en siitä nyt tällä kertaa kirjoita tämän enempää. Menkää itse katsomaan: siellä se on, kaikessa jylhyydessään. Palatessamme Pakasaivon katselutelineiltä ajattelin, että kyllä ihmiset ennen olivat paremmin luonnon kanssa kosketuksissa. Nykyajan ihminen on menettänyt luontoyhteyden. Kuinka moni voi sanoa osaavansa suunnistaa luonnonmerkeistä, jos joutuu metsässä eksyksiin? Minä en ainakaan osaa. Niille jotka osaavat lukea luontoa, sen merkit aukeavat helposti.

Entisaikojen saamelaiset ovat kunniottaneet Seitoina sellaisia luonnon erikoisuuksia, joita me nykyajan ihmiset emme välttämättä ymmärrä ja käsitä. Esimerkkinä Kirkkopahta, jota kävimme toistamiseen kiertämässä. Se on suuri siirtolohkare, joka seisoo ihan tasaisessa mäntymetsikkössä. Siinä se nöpöttää keskellä tasaista metsää yksinään, paikalla mihin jääkaudenaikaset jäätiköt ovat sen työntäneet. Se on ollut saamelaisten pyhäpaikka, mutta ihmiset taitavat edelleen kunnioittaa sitä, sillä siellä oli edelleen pieniä muistoesineitä ja runsaasti poronluita.

LRM_EXPORT_794451534271936_20190701_182517287 — Ihmisiä ihmettelemässä Kirkkopahtaa

LRM_EXPORT_794485556230465_20190701_182551309 — Poronluita Kirkkopahdan päällä

Pahdan jälkeen ajoimme vielä mainitsemalleni Valkeajoen leimauskämpälle, joka on ilmeisesti aikoinaan rakennettu tukkien leimauskämpäksi. Metsähallitus on kunnostanut kämppää ja se on avoin kaikille matkailijoille. Mökin lähistöllä on kaivo, jonka vedestä oli varoitus mökin seinässä. Vesi on kovin raadonpitoista, eikä siksi sovellu juotavaksi. Mökissä on ollut tulisija, joka on valitettavasti kärsinyt aikojen kuluessa, joten siihen ei enää saa tulia tehdä. Mökin pöydällä oli siellä käyneden vierailijoiden jättämiä pieniä viestejä. Mm saksankielellä kirjoittetettu viesti Dirkiltä, joka oli viettänyt kämpässä muutaman onnellisen päivän. Hän toivoi, että luonto säilytettäisiin koskemattomana, jotta tulevakin sukupolvi saisi siitä nauttia.

LRM_EXPORT_794943678495602_20190701_184029816 — Valkeajoen leimauskämppä’

LRM_EXPORT_794907792958324_20190701_183953931 — Kynttilä ikkunalla tuo varmasti tunnelmaa pimeään kämppään

Mieheni oli jossain välissä kerennyt selata Retkipaikan sovellusta ja löytänyt upean kohteen paluumatkamme varrelta. Suunnistimme kohti Hannukaisen kylää, josta matkaa olisi vielä muutama kilometri. Käännyimme ohjeiden mukaan Aavahelukantielle ja siitä kuoppaista kärrypolkua kunnes edessä oli (hyvin huterannäköinen) puusilta. Siitä suunnistimme jokivartta pitkin ihastelemaan koskea. Se oli varsin upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa.

Oli oiken hyvä päivä, vaikka satoikin. Sade hidastaa, muttei estä!

Arkipäivän realismia, Matkustaminen, Vaellus

Ensimmäinen kokonainen lomapäivä Levillä

30 kesäkuun, 201930 kesäkuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

Heräsin aikaisin aamulla siihen kun poskionteloita pakotti ja nokka oli täynnä räkää. Kaoin hengitystiet auki ja iskin kuulokkeet koviin kuunnellakseni pätkän Geir Tangenin dekkaria. Päätin pyhästi, että pää saa olla tukossa ja vaikka äänikin tulee kuin hautaholvista, liikkumiseen se ei saa vaikuttaa!

Olimme tutkineet lähiliikuntaan sopivia maastoja ja Pahtakuru meiltä on vielä näkemättä. Keräsimme retkeilykamat kasaan ja puimme sääsken ja mäkäräisen kestävän vaatetuksen. Ketutti. Olin ostanut talvella itselleni kalliit ulkoiluvaatteet (yli 200€) ja niiden housut eivät meinanneet pysyä päällä! Olen ollut dieetillä ja se on ilmeisesti onnistunut.

447818103_174312-01 — Minä ja kalliit ulkoiluvaatteet. Hah!

Löysimme Pahtakuruun menevän polun alun. Ensimmäiset muutama sata metriä oli varsinaista highwaytä. Leveää polkua, jota voisi ajaa vaikka autolla. Korkeaniemen upean maisemalaavun kohdalta lähti pieni polku suoraa rinnettä ylös, josta oletimme pääsevämme Pahtakuruun. Ei muuta kuin nokka kohti korkeaa rinnettä. Niin sitä keski-ikäinen täti väisteli kiviä, kantoja ja risuja puuskuttaen ylös rinnettä. Muutama sata metriä nousutuamme muuttui rinne niin kivikkoiseksi, että tulimme siihen tulokseen että Pahtakuru on nähty. Rinne oli hyvin jyrkkä ja kun se muuttui lohkareikkoiseksi laskimme ettemme ikinä pääse ehjinä alas jos jatkamme matkaa.

LRM_EXPORT_759763907962200_20190630_161358293 — Tähän luhikkoon loppui meidän kiipeäminen.

Olimme nousseet hyvin korkealle joten maisemat olivat todella upeat ja rinteestä näki kauas. Lehtomainen tunturin juuri oli muuttunut kivikkoiseksi ja karuksi.

Ja alashan aina pääsee! Tässä tapauksessa oli vaara, että alas tultaisiin liiankin nopeasti ja pyörien. Jos rinne ei olisi ollut niin kivikkoinen, olisin mieluimmin tullut sen alas istualtaan ”laskien”. Se ei ollut mahdollista, joten hitaasti ja varmasti jostain tukia hakien kun se oli mahdollista. Pahtakuru jäi näkemättä, mutta se ei meitä haitannut. Maisemat olivat kauniit, ilma paras mahdollinen ulkoiluun eikä hytynkäisiäkään ollut. Istuimme hetken Korkeaniemen laavulla ihaillen edessämme avautuvaa maisemaa ja uutta upeaa maisemalaavua.

Palattuamme alas Kätkätunturista päätimme vielä vierailla Akanrimmillä, jossa on lintutorni. Olemme käyneet siellä ennenkin ja se paikka viehättää etenkin minua. Suot ovat minusta ihastuttavia. Se on lähellä tietä joten sinne on helppo löytää. Akanrimpi on sanansa mukaan hyvin kostea, jopa vetinen, suo. Sen reunassa on oiva laavu ja lintutorni, josta voi halutessaan tiirailla lintuja. Nyt ei ilmassa ollut kuin muutama lokki, joista yksi sai hepulin meidät nähdessään ja alkoi äännellä erikoisella tavalla. Olisiko linnuilla ollut poikasia hetteellä?

Suopursu kukkii täällä vielä täydessä loistossa ja lakoissa näytti olevan kartteja. Jos Pahtakurun reissulla emme kohdanneet Suomen Ilmavoimia (= sääskiä ja mäkäräisiä), niin Akanrimmillä niitä olikin sitten senkin edestä. Ei huvittanut jäädä sinne pitkäksi aikaa töllistelemään ja ihailemaan upeita näkymiä, vaikka olisi ehkä haluttanutkin. Nälkäkin alkoi jo olla kaiken tämänpäiväisen kiertämisen jälkeen.

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Hillapolulla

28 kesäkuun, 201828 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Lihava, huonokuntoinen, keski-ikäinen astmaatikko-täti on taas tänään liikkunut ja ollut reipas. Taapersimme läpi Kesänki- ja Kellostapuli-tuntureiden välissä olevan ”Hillapolun”, joka kiertää Kesänkijärven.

Kellokkaan luontokeskuksen tyttö sanoi reitin olevan yksi alueen esteettömistä reiteistä, jonka voisi kiertää vaikka pyörätuolilla. Polku on suosittu maastopyöräilijöiden keskuudessa. Itse Hillapolku on ympyräreitti, joka lähtee Kesänkijärven parkkipaikalta. Osa reitistä on myös pieni pätkä ”Seita-polkua” ja sen varrelta voi poiketa mm. Kellostapulille menevälle reitille.

1-DSC_0009 — Kesänkijärvi ja Kellostapuli

Kokonaisuutena Hillapolku oli aika tasainen, nousuja ja laskuja oli hyvin vähän. Polulla ei ollut juurikaan kivikkoja eikä juurakkoja, joten se oli hyvin helppo kävellä. Kesänkitunturin puolella polun varsi ole rehevämpi ja maasto hieman kosteampi. Jo ensimmäisen kilometrin varrella tuli selväksi miksi reittiä kutsutaan ”Hillapoluksi”: kiersimme polkua kesäkuun lopulla ja hillankukkia oli joka puolella!

Reitin alkupuolella oli Metsähallituksen mökki. Mökki on ilmeisesti vuokramökki, sillä ovet olivat lukossa. Mökki oli kauniissa paikassa männikössä järven rannalla. Järven rannalla oli pieni laituri, josta voi halutessaan pulahtaa uimaan saunan jälkeen.

Kaksi kilometriä käveltyämme huomasimme, että edessä on kota ja nuotiopaikka, johon sinne ennen meitä kerinneet olivat jo tehneet nuotion. Paistoimme siis makkarat ja joimme hieman mehua ja jatkoimme sen jälkeen virkistyneinä matkaa. Nuotiolla istuessa saimme kanssaretkeilijöitä taas monta hyvää vinkkiä tulevalle kesälle, mm tietoa maastopyöräreiteistä, joita Äkäslompolon maastoon on tullut viime vuosina paljon.

1-DSC_0053 — Rentukat kukkivat vielä paikka paikoin Kesänkijärven rannoilla

Matka jatkui Kesänkijärven Kellostapulin puoleiselle rannalle. Maasto oli lähinnä kuivaa mäntymetsää, jossa mukana oli jonkin verran kynttiläkuusia. Kansallispuistolle tyypilliseen tapaan kaatuneiden puiden on annettu olla ja poluille kaatuneita puita on parturoitu vain sen verran, että polulla pystyy kulkemaan. Kellostapulin puoleisella polulla oli jonkin verran kiviä ja juuria, mutta ei niin paljoa, että se olisi haitannut tai hidastanut kävelemistä.

Polun loppupuolella oli pienen suon ylitys. Suon yli oli rakennettu reilun levyiset pitkospuut. Ennen kuin me pääsimme pitkospuille, tuli pitkoksia vastaan kaksi nuorta miestä läskipyörillä. Todistettavasti koko reitti on siis kierrettävissä maastopyörällä. Se miten pyörätuolilla ylität suon, jääkin sitten epäselväksi. Mielestäni se ei ole mahdollista. Ennen pitkospuita ylitimme tosin metsäautotien, josta oletettavasti pääsee suoraa Kesänkijärven parkkipaikalle johtavalle tielle, joten siten Hillapolun kiertäminen pyörätuolilla varmaankin onnistuu!

Hillapolku oli leppoisa kävelylenkki Kesänkijärven maastossa. Sen varrella oli aluksi luontopolulle tyypilliseen tapaan tauluja ympäröivästä luonnosta ja loppupuolella tauluja saamelaisten kulttuurista. Nämä saamelaiskulttuurista kertovat taulut saivat itseni kiinnostumaan ”Seitakierroksesta”, joten ensi vuodellekin on nyt tavoitteita.

1-DSC_0094 — Saamelaiskulttuurista kertovat opastaulut

Arkipäivän realismia, Historia, Matkustaminen

Äkässaivo ja seitapahta

25 kesäkuun, 201825 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Toinen varsinainen lomapäivä Levillä alkoi pilvisenä. Säätiedot lupasivat lämmintä päivää, joten metsäpoluille oli päästävä. tutustuimme jo alustavasti viime vuonna Äkässaivon reittiin, joka on lyhyehkö 3km lenkki Kittiläntieltä Tiurajärvelle menevän tien varressa. Jo viime kesänä päätimme aloittaa seuraavana vuonna vaeltamisen tuolla lyhyellä, mutta mielenkiintoisella, ympyräpolulla.

Kun tulimme reitin lähtöpaikalle, oli p-paikalla jo muutama auto. Reitillä sai kuitenkin tallustaa ihan rauhassa. Ihmisiä ei ollut tungokseen asti. Saivonkierros kulkee koko matkan Äkäsjoen tuntumassa ja juoksevan veden liplatusta kuuluu reitillä useasti. Polku alkaa ja loppuu kuivaan mäntymaastoon, jota on hyvä kävellä. Mäntymetsässä on sikälikin hyvä kävellä, että siellä yleensä tuulee mistä johtuen itikoita ja mäkäräisiä ei ole niin paljoa. Kevät oli tänä vuonna lämmin, joten ”Suomen Ilmavoimat” olivat jo heräilleet ja ininää kuuluikin jo aika tavoin, jos pysähtyi johonkin pidemmäksi aikaa. Itikoita ei kuitenkaan ollut suuremmaksi haitaksi ja Offilla selvittiin!

Mäntymetsästä laskeuduimme joenrantamaisemiin. Kullerot olivat juuri aloittaneet kukintansa, useat niistä olivat vielä nupullaan ja saniaiset nostelivat päätään. Joenranta näytti kevään väreissä vehmaalta ja kauniita lämpimässä auringonpaisteessa.

Kävelimme rauhallisesti eteenpäin väistellen eteemme tulleita kiviä ja juurakoita. Reitillä oli myös useita pätkiä pitkospuita, välillä kosteiden kohtien ylittämiseksi ja välillä pahojen kivikkojen kohdalla. Matkan varrella oli myös muutamat portaat helpottamassa jyrkissä kohdissa. Polku oli suhteellisen helppokulkuista, mutta kostealla kelillä varmasti liukas. Metsässä käveleminen on aina hitaampaa ja askelia tulee enemmän kuin kaupungissa, koska suorin tie ei aina ole fiksuin valinta.

Vihdoin saavutimme Äkässaivon ja sen rannalla olevan seitapahdan. Äkässaivo on pieni kirkasvetinen järvi. Nimitys ”saivo” tulee saamen kielestä. Muinaiset saamelaiset uskoivat, että joissain järvissä on keskellä reikä, josta pääsee saivo-kansan asuinsijoille. Saivo-kansa asui järvenpohjassa ylösalaisin ja saamelaiset jopa uhrasivat saivo-kansalle hyvän onnen toivossa. Näitä saivo-kansan asuttamiksi uskottuja järviä kutsutiin saivoiksi. Äkkässaivon rannassa on myös valtava seitapahta. Saamelaisten seidat olivat yleensä erikoisia luonnonmuodostelmia; niin tässäkin tapauksessa. Pahdaksi kutsutaan yleensä suoraseinäistä kalliota. Samuli Paulaharju kutsui tätä Äkässaivon rannalla olevaa seitapahtaa Kirkkopahdaksi ja järven vastarannalla olevaa kallionseinämää Hammaspahdaksi.

Äkässaivo ja seitapahdat ovat olleet monista saamelaisista erityisen hirmustuttavia, joten vain rohkeimmat heistä ovat uskaltaneet lähestyä tätä seitaa toiveineen. Itse koin tämän seidan erityisen voimakkaasti. Paikka oli äärettömän kaunis. Äkässaivon rannassa mieleeni tulivat sanat ”Jumalaa ei voi kuvata!” Ajatuksenani oli, että Jumalaa ei voi kuvata, mutta saman pyhyyden voi kokea joissain paikoissa luonnossa. Tämä on yksi itseäni voimakkaimmin koskettavimmista paikoista missä olen koskaan vieraillut. Siellä voi saada kosketuksen itseään korkeampaan, Jumalan pyhyyteen. Miksi rakentaa kirkkoja, kun luonnossa on paljon Jumalaa lähemmäksi vieviä paikkoja?

2506-2018-065829331669391357-01 — Seitapahta ”kirkkopahta”

Äkässaivo ja seitapahta ovat muinaismuistolain nojalla suojeltuja paikkoja, joten Seitapahdalla ei saa kiipeillä eikä kivilohkareita saa siirrellä.

Äkässaivon rannasta polku nousi todella jyrkästi. Edessä oli portaita, koska nousu oli niin jyrkkä. Portaiden yläpäässä oli Metsähallituksen kota ja nuotiopaikka, jossa paistoimme mieheni kanssa makkarat jutellen mukavia aiemmin nuotiopaikalle tulleen oululaisen perheen kanssa. Nuotiopaikalta matkaa autolle oli enää yksi kilometri. Polku kulki Äkäsjoen rantaa pitkin, jossa näin pitkästä aikaa pienen sammakon. Sammakko oli kuvaajaystävällinen, eikä liikkunut koko aikana kun tähtäilin sitä kamaranlinssillä. Jokea kulki myös joku nuori mies kumiveneellä.

Saivonkierros on todella vaihteleva ja mielenkiintoinen luontopolku joka kannattaa kyllä kiertää, jos sattuu seudulla käymään.

Arkipäivän realismia, Matkustaminen

Hailuoto

20 kesäkuun, 201821 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesälomaa oli kulunutkin jo reilu kaksi viikkoa, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle kesälomareissulle. Alkuloma oli kulunut lähinnä muiden tarpeista ja toiveista huolehtimiseen, joten sain vihdoinkin elää muutaman päivän keskittyen täysin omiin toiveisiini ja tehdä mitä itse halusin.

Ajelin sunnuntaina ystävälleni Pohjanmaalle, jossa ensin istuimme rauhallisesti iltaa jutellen kuulumisia. Olikin kulunut melkein vuosi siitä, kun olimme viimeksi tavanneet, joten kiinniotettavaa oli kertynyt. Loppuillasta aloimme miettiä seuraavan päivän ohjelmaa. Minulla ei ollut mitään hinkua kauppoihin eikä ostoskeskuksiin, eikä ollut ystävällänikään. Olimme jo käyneet läpi koko alueen kulttuuritarjonnan, kun minä päästin suustani sanan: Hailuoto. Asuin vuosia Oulun eteläpuolella, enkä koskaan tullut käyneeksi tuolla mielenkiintoisella saarella, joten tiedoissani on aukko sillä kohdalla.

Maanantai aamuna olimme siis hyvissä ajoin Oulunsalossa Hailuotoon menevässä lauttasatamassa. Vaikka olimme laittautuneet matkaan hyvissä ajoin, oli rannassa ja hyvänmittainen jono autoja odottamassa lautalle pääsyä. Sovimme lauttaan viimeisten joukossa ja autoja jäikin rantaan odottamaan seuraavaa lauttaa, joka menisi tunnin kuluttua. Lautalla oli paljon rekkoja ja kuorma-autoja. Hailuoto-Oulunsalo välistä siltaa oltiin alettu rakentaa. Edessämme lautassa oli kuorma-auto, jossa lauttamiehen mukaan oli sillan rakennukseen menevää soraa.

Koska olin lomalla, leikimme turistia ja hyppäsimme autosta ulos, kun lautta lähti ja otimme kuvia lautasta, merestä ja mustasta taivaasta. Pelkäsimme, että mahdollisesti tuleva sade pilaisi ulkoilumahdollisuutemme Marjaniemessä. Puikkelehdimme tiiviisti lastatussa lautassa kuin hiiret koloissa ja nautimme meren tuoksusta.

Hailuotoon saavuttuamme pysähdyimme ensin Luovon Puojissa, joka periaatteessa maanantaina olisi ollut kiinni. Luovon Puoji on juuri ennen Hailuodon kylän keskustaan tullessa oleva käsityöläismyymälä, jossa kannattaa kyllä poiketa. Satuimme tulemaan hyvään aikaan, sillä yksi puodin pitäjistä oli juuri tullut tuomaan puotiin tavaraa ja saimme katsella tarjontaa rauhassa. Juttelimme myös pitkän tovin puodin avanneen rouvan kanssa ja hän kertoi olevansa maatalon emäntä ja syntyjään Hailuodosta. Hän kertoi kutovansa luotolais-villapaitoja, nyt kun on jäänyt eläkkeelle ja maatila on siirtynyt pojalle.

Luovon Puojista ajoimme suoraa saaren toiseen päähän Marjanimeen, joka varmaan lienee monelle tuttu säätiedotuksista. Marjaniemi on kalasatama ja siellä on vuonna 1871 rakennettu komea majakka. Marjaniemessä on myös Villi Pohjola ketjun Luotsi-hotelli, jossa voi tarpeen tullen myös yöpyä. Olimme nälkäisiä ja menimme heti syömään. Lounaan nautimme Luoto ravintolassa, jossa lounaan hinta oli 12€. Luodon salaatit olivat niin runsaita ja ruokaisia, että ne riittivät minulle hyvin, joskin otin aika reilun annoksen tuoretta vasta savustettua lohta!

Lounaan jälkeen, vatsat kiittäen, olikin hyvä lähteä tutustumaan kalastajamökkeihin ja dyynejä pitkin puikkelehtivia pitkospuita pitkin alueen luontoon. Kiurut sirkuttivat lennellen pesiensä liepeillä ja merinätkelmät hehkuivat violetteina dyynien hiekan keskellä, silmä lepäsi. Ainoat äänet tulivat merestä, linnuista ja välillä hyvin navakkanakin käyvästä tuulesta.

Vesisadetta ei sitten tullutkaan. Saimme nauttia dyynien luonnosta lämpöisässä kesätuulessa. Lähtiessämme alkoi taas puskea tummia pilviä horisontista ja alkoi vaikuttaa siltä, että sade olisi tulossa. Astelimme aika reippaasti takaisin Sumpusta kohti majakkaa, jonka juurelle olimme automme jättäneet.

Paluumatkalla pysähdyimme Hailuodon kylän keskustassa ja tutustuimme Hailuodon kirkkoon sekä 1968 palaneen vanhan kirkon raunioihin. Pysähtyessämme hautausmaan kulmalle, tuli muutama vesipisara, mutta taas sade tuntui kiertävän meidät.

Paluumatkalla tuuli aika reippaasti, joten meri oli täynnä vaahtopäitä. Lautassa tuuli ei kuitenkaan tuntunut kuin ihan pienenä keinuntana.

1906-2018-0714192658644916434-01 — Merinätkelmä

Hailuoto päivämme onnistui täydellisesti! Jäi polte päästä uudelleen tuolle upealle saarelle.

Avainsana: Luonto

Pyhä-Häkki ja Hotelli Hirvi