Luontomatkailu – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Vaellus

Huuhkajankierros

11 heinäkuun, 2024 Ikinuoren naisen pienet ilot

Aamu valkeni aurinkoisena. Tulisi hyvä päivä pienelle vaellukselle meille molemmille aivan uudessa maastossa. Olimme viime vuonna sadepäivinä maastoa kartoittaessamme bonganneet Lapinlahden ja Rautavaaran rajalla kulkevan Huuhkajankierroksen. Tuon reitin halusimme kiertää.

Lähdimme matkaan yhdeksän jälkeen. Tahkolta matkaa reitin alkupäähän on noin 50km. Tullessamme Huuhkajankierroksen lähtöpaikalle oi parkissa vain yksi auto. Se sopi meille hyvin. Introverttinä en tykkää, että vieraat ihmiset ”häiritsevät” luontokokemustani.

Olimme lukeneet Huuhkajankierroksesta muutaman reitti kuvauksen, joten molemmilla oli jo tiedossa millaista maastoa odottaa. Kuvaukset kertoivat suhteellisen helppokulkuisesta reitistä, missä olisi sen verran nousuja ja laskuja että hengästyäkin saattaa.

Oikeassa olivat nuo kirjoitukset. Reitti oli helppokulkuinen myös noin kuuskymppiselle ylipainoiselle pariskunnalle, jolla kummallakin on ongelmia polvinivelen kanssa. Nousuja oli, kuten niitä kiviä ja juurakoita kuten aina metsässä.

Matka ei tapa, vaan vauhti! Tallustelimme verkkaisesti maisemia ihaillen. Polku kulki aluksi mäntymetsikössä ja laskeutui kohti Pieni-Valkeisen rantaa ja kiersi sitten järven ympäri. Järven toiselta puolelta eteen avautui upea harjumaisema, jonka molemmilla puolilla oli järvi, mainittu Pieni-Valkeinen harjun tällä puolella ja toisella Iso-Valkeinen.

Aurinko paistoi, oli lämmin eikä yhtään verta imevää hyönteistä! Mikä siinä oli kulkiessa! Maata asutettettaessa ihmiset kulkivat peurojen lailla harjuja pitkin, koska niillä oli hyvä maapohja kävelyyn. Tuli aika nostalginen olo harjulla kävellessä, kun mietin että täällä esi-isämme ja -äitimmekin ovat saattaneet kulkea.

Harjulta tultiin mäntymetsään. Metsikkö oli aika korkealla ja tovin kuluttua sieltä avautui upeat näkymät suppiin, joita oli molemmin puolin polkua.

Noin puolessa välissä reittiä oli Huuhkajanniemen taukopaikka jossa oli WC, laavu ja tulentekopaikka. Pidimme siinä pienen tauon ja söimme eväänä olleet voileivät. Taukopaikalla oli myös muutama ihminen koirineen joiden kanssa vaihdoimme syödessä muutaman sanan. Saatiin muutama hyvä reittivinkki ensi vuoden kesälomaa silmällä pitäen!

Taukopaikalta lähdettäessä maisema olikin sitten hyvin erilaista. Edelleen mäntymetsää, mutta jonkin verran ryteikköisempää ja mäntyjen seassa kasvoi koivuja. Jossain olisi ollut Tiilikkajokikin, jonka vartta reitti loppumatkasta kulki, mutta minä en joesta näköhavaintoa saanut. Muutaman paarman kyllä kohtasin, joten kai se joki lähellä oli.

Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan noin 6,4km (Polarini mukaan). Reittiohjeen mukaan matka on 6km, mutta minähän kiersinkin katselemassa kaikki matkalla olleet järven poukamat ja suolammet.

Oikein hyvä vierailukohde, joka sopii vanhemmille ja niille nuoremmillekin ulkoilijalle. Ei vaadi mitään erikoisia varusteita, mutta itse suosittelen tukevia varrellisia kenkiä, kuten aina maastoon kävelemään lähdettäessä.

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Luontojutut

Pumpulikirkko

9 heinäkuun, 2024 Ikinuoren naisen pienet ilot

Bongattiin viime vuoden kesälomareissulla mielenkiintoisen kuuloinen paikka tienviitasta matkalla Nurmeksesta Rautavaaralle: Pumpulikirkko. Nimikin kuulostaa jo niin pehmoiselta ja lohdulliselta. Viime kesän lomaviikolla satoi lähes tauotta koko viikon, joten vierailu tuossa ihanalta kuulostavassa kohteessa jäi!

Saimme vuokralle saman paritalon puolikkaan Tahkon vanhan golfkentän vierestä, joten oli oivallinen mahdollisuus käydä Pumpulikirkossa.

Lähdimme matkaan eväiden kanssa, vaikka itse reitti Konttimäen parkkipaikalta Pumpulikirkolle on vain 1.3 km. Matka Tahkolta Konttimäelle on yhteen suuntaan noin 85 km ja osa tiestä on hyvin kapeaa metsätietä, niin aikaa kuluisi reissuun kuitenkin useampi tunti. Viime vuonna seutuun tutustuessa huomasimme, että ruokapaikkoja tuolla välillä ei juuri ole, joten eväät on hyvä olla, ettei rouvalle iske nälkäkiukku paluumatkalla.

Polku lähti laskeutumaan jo parkkipaikalta aika reippaasti. Koko ajan odotin koska ”verta imevät ilmavoimat” iskevät. Ötököitä reitillä oli, sekä sääskiä että mäkäräisiä, mutta yllättävän vähän. Selvisimme ilman Offia. Luulen että tuulinen päivä oli meidän onnemme, sillä suurin osa reitistä oli melkoisessa vehreässä ja kosteassa ”rotkossa”, joka on oikea ötököiden paratiisi.

Polku itsessään oli ihan perus metsämaastoa: paljon kiviä ja juuria. Odotin, että se olisi ollut vaikeampikulkuista, kuin mitä se oli.

Itse Pumpulikirkko on geologinen muodostelma, joka on haljennut hiidenkirnu. Muodostelma muistuttaa kirkkosalia saarnastuoleineen. Oletan, että Pumpulikirkko nimi on tullut kiveä peittävästä sammaleesta.

Näkymä oli uskomaton! Ympärillä kohoavien seinämien juurella tunsimme itsemme todella pieniksi. Seinämissä oli isoja lohkeamia ja alueen pohja oli soista maastoa joten alueen läpi kulkikin pitkospuut. Pumpulikirkon ”lattia” olikin hyvin vehreä.

Pumpulikirkko on oiva luontokohde! Reitti on hyvin merkitty ja polku suhteellisen helppo/keskivaativa kulkea. Pumpulikirkolla voi mielestäni käydä vaikka lasten kanssa eväsretkellä. Vahva suositus tälle kohteelle.

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Kesäloma 2022. Matka Leville

26 kesäkuun, 20222 kesäkuun, 2023 Ikinuoren naisen pienet ilot

Mulla on takana suurten muutosten vuosi. Vaihdoin työpaikkaa. Samalla vaihtui myös hoitoalan osaamisalue vanhustyöstä kehitysvammatyöhön. Muutos oli suuri! En selvinnyt siitä ilman harmaita hiuksia, muutamaa itkupotku-raivaria ja tuskastumista sekä riittämättömyyden tunnetta. Tunsin itseni aloittelijaksi. Se tosiasia ettei uudella työmaalla oikein ollut ketään kuka olisi voinut perehdyttää minua omiin töihini, koska siellä ei ole muita sairaanhoitajia, tuntui välillä jatkuvana paineena rintalastassa.

Kesäkuun alussa aloin olla räjähdysherkkä ja tiuskin pikkuasioistakin. Koin, että olen loman tarpeessa. Koska vaihdoin työpaikkaa joulukuun puolessa välissä, kertyi minulle lomaa vain 7vrk. Onneksi uusi esihenkilöni oli huolehtinut, että palkanlisäni menevät työaikapankkiin ja voin siten ottaa sieltä tarvittaessa ylimääräisiä vapaita. Tämän lomani mitaksi sain siis kerrytettyä 13 vrk. Se tuntuu talven vääntämisen jälkeen oikein luxukselta!

Tänä talvena on saanut taipua moneksi.
Olen mm pelannut asukkaiden kanssa Kimbleä.

Olimme varanneet tavanomaisen loma-asuntomme miehen ammattiliiton kautta Leviltä. Kittilästä on vuosien saatossa tullut mun lomakohde suosikki no 1! Leviltä on helppo kierrellä katsomassa ympäri tunturi-Lappia erilaisia mielenkiintoisia luontokohteita. Lähdimme matkaan torstaina. Ensimmäinen etappi oli pysähtyä vanhemmillani Pohjois-Pohjanmaalla. Halusin tänä vuonna jakaa etenkin menomatkan muutamaan erään. Olen aika väsynyt ja tunnistan kuinka keskittymiskyky tahtoo välillä herpaantua.

Vanhempieni luona äitini oli kehitellyt perinteistä juhannusjuustoa (punaista heraa), jota sitten onnellisina lusikoimmekin suuhumme. Valitettavasti mun elimistö ei pidä maidosta ja seuraavana yönä nukuin kun siten harvinaisen huonosti. Perjantai aamuna lähdimme vanhemmiltani jo kahdeksan maissa ajelemaan kohti Rovaniemeä.

Ja koska minä olen minä, en aja suoraa paikasta A paikkan B. Ajoimme ensin Pudasjärvelle. Saimme huomata, että siellä oli purettu vanha ABC:n asema ja rakennettu uusi entistä ehompi puurakenteinen toiselle puolelle tietä. Oikein sovelista ja komeaa puurakentamisen alalla suunnannäyttäjänä profiloituneelta kunnalta! Ajoimme Jyrkkäkoskelle missä oli UDiscin mukaan uusi, upea frisbeegolf-rata. Rata löytyi, mutta jo kättelyssä meinas mammalta palaa päreet! Meidän lisäksi kenttää ympäri pörräsi ainakin miljoona sääskeä, mäkäräistä ja paarmaa. Vähän meille uusi kenttä meinas tehdä tepposia ja heitettiin väylällä 5 ensin väärään koriin. Korjattiin erhe ja heiteltiin 9 väylää, joka yksissä tuumin todettiin riittäväksi. Rata on hyvä ja halutaan palata sinne joskus. Jo pelaat frisbeegolfia, voimme suositella rataa. Se kulkee hiekkakuopilla ja mäntymetsikössä. Sen varrella on helppoja väyliä ja väyliä myös vaativampaan heittelyyn.

Pudasjärven Jyrkkäkoskelta matka jatkui Ranualle, missä kävimme eläinpuiston ravintolassa lounaalla. Söimme ihan mukiinmenevän buffet-lounaan, puolityhjässä ruokalassa. Ruokailun jälkeen matka jatkui Rovaniemelle. Olin varannut meille yöpymisen Lapin Urheiluopiston Santa Sport hotelliin. Olimme iloisesti yllättyneitä sijainnista, huoneiden siisteydestä, sänkyjen mukavuudesta sekä aamupalasta. Kaiken kaikkiaan nappivalinta, yöpymispaikaksi, eikä hintaan ollut kuin vajaa 80€.

Rovaniemellä Hani halusi käydä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Norvajärvellä, koska häntä kiinnostaa Suomen historia. Ajelin siis sinne, kun olimme tsekanneet huoneen Santa Sportissa. Parkkipaikalta oli hautausmaalle 0.5km kävely kauniissa sekametsässä. Sama polku vei myös uimarannalle, joten se oli helppokulkuinen ja leveä. Yllätyin kun pääsimme perille! En tiennyt mitä odottaa, mutta hauta olikin jyhkeä graniitista rakennettu iso mausoleum. Varsinainen yllätys oli sisällä.

Mausoleumi tuloaulassa oli muistomerkki.

Tuloaulassa oli taidetta ja iso kirja johon oli kirjoitettu kaikkien kyseiselle hautausmaalle haudattujen sotilaiden nimet. Kaatuneita oli vajaa 2500 ja lisäsi hautaan on siunattu lepoon myös vajaa 700 tunnistamatonta vainajaa. Tämä tieto kosketti! Valtava määrä aivan liian aikaisin täältä lähteneitä nuorukaisia! Vertailun vuoksi: Ukrainan sodassa on jo nyt kuollut yli 30000 venäläisjoukkojen sotilasta (plus luonnollisesti myös ne tuhannet ja tuhannet ukrainalaiset).

Muistomerkki saksalaisten Norvajärvelle haudattujen sotilaiden mausoleumissa.

Jokaisen hautapaaden alle haudatun sotilaan nimi lukee paadessa. Joissain kohti oli läheisten tuomia tervehdyksiä. Norvajärven rantaan oli laitettu risti. Sen alla oli teksti saksaksi. Tekstissä muistettiin niitä rakkaita, jotka eivät palanneet sotareissulta eikä heidän ruumiitaan ole koskaan löydetty. Tuolla nousivat tunteet pintaan. Äitinä toivon, ettei oman poikani tarvitse koskaan tuollaiselle reissulle lähteä!

Rovaniemeltä matka jatkui Juhannusaamuna kohti Sodankylää. Tankattuamme auton napapiirin Shellillä ajelin hiljakseen maisemista nauttien. Liikennettä oli vähä, poroja muutama. Askassa poikkesimme Porttikoskelle. Kumpikaan ei ollut siellä ennen käynyt, joten hyvähän sekin oli käydä katsomassa, kiirettä kun ei ollut. Kummallakaan ei siis ollut käsitystä siitä mitä tuleman piti. Ja jälkeen päin on hyvä sanoa, että onneksi poikettiin! Maisema muistutti kovin Kiutaköngästä, tosin itse koski oli aika vaatimaton. Joki kulki kallionseinämien välistä ja kallion laella oli vanha tanssilava. Lava oli niin hyvässä kunnossa, että mahtaa vielä olla käytössä

Porttikoskelta ajoin Sodankylään syömään. Juhannuspäivän lounaaksi me söimme pizzat. Kierrettiin sitten jälkeenpäin vähän kylää. Olisimme halunneet käydä kuvaamassa Kittilän vanhaa kirkkoa, mutta siellä oli häät, niin emme halunneet häiritä. Olemme joskus kuvanneet sen sisältä ja ulkoa, joten emme olleet pettyneitä.

Saavuimme Kittilään kolmen jälkeen. Ennen lomakodin avainten hakua, poikkesimme vielä Levin golfkentällä varaamassa ensimmäisen tiiajan maanantaille. Loma on alkanut!

Kotimaan matkailu, Vaellus

Pyhä-Häkki ja Hotelli Hirvi

20 syyskuun, 202120 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Lähdimme ajelemaan Kokkolasta kohti Pyhä-Häkin Kansallispuistoa yhdeksän maissa aamulla. Asetin navigaattoriin osoitteen, joka oli annettu Luontoon.fi sivustolla. Olisin osannut perille paremmin kuin navigaattori! Navigaattori olisi ajanut Kyyjärveltä Viitasaarella lähtevää tietä Viitasaarelle asti ja kääntynyt sieltä sitten ties minne. Ilmeisesti navigaattorini tarvitsee päivitystä!

Löysimme kuitenkin perille ja ilmankin oli verrattain mainio 6,5km lenkille: pilvipoutaa ja noin +9C. Yleensä kansallispuistojen reittien, tai minkä tahansa muunkin vaellusreittien, aloituspaikkojen etsimiseen menee oma aikansa, mutta Pyhä-Häkki on niin pieni alue, ettei siellä kovin montaa vaellusreittiä ole, joten lähtöpaikka löytyi hyvin helposti.

Pyhä-Häkin kansallispuistossa on 4 reittiä: Riihinevan polku: Riihinevan polku on 1,4 km mittainen. Se on merkitty maastoon vihreillä maalitäplillä.
Mastomäen polku: Aarniometsässä kulkeva 3,2km polku. Se on merkitty maastoon oransseilla maalitäplillä.
Kotajärven polku: pituus 6.5km Polku on merkitty maastoon punaisin maalitäplin.
Tulijärven polku (17 km) on merkitty maastoon valkoisin maalitäplin. Kaikki nämä reitit lähtevät samasta paikasta Pyhä-Häkin portilta osoitteesta: Viitasaarentie 2119, Saarijärvi.

Parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja, onneksi saimme auton kuitenkin sopimaan pienelle paikoitusalueelle. Kotajärven tulentekopaikalla kohtaamamme perhe kertoi joutuneensa pysäköimään autonsa (kapean) tien varteen, kun parkkialue oli heidän tullessaan täynnä.

Hyvillä mielin lähdimme kävelemään. Ensimmäinen huomio tuli vain muutama sata metriä käveltyämme. En ole nähnyt koskaan niin paljon keloja missään metsässä! Kelot olivat sulassa sovussa vielä elävien ja kasvavien puiden kanssa. Kaatuneiden puiden rungot olivat peittyneet sammalilla ja siellä täällä oli pieniä pihlajia syysvärityksessään. Pihlajat loistivat ja ikään kuin valaisivat metsää.

Kelot ja pienet pihlajat sulassa sovussa.

Vaikka puistossa oli paljon ihmisiä saimme kävellä aika rauhassa. Polkua oli helppo seurata ja se on erittäin hyvin merkitty. Kotajärven polku kulki läpi aarnimetsän ja muutaman suon. Maapohja oli normaalia metsämaata, kiviä ja puidenjuuria. Muutamaan paikkaan oli tuotu pienirakeista sepeliä helpottamaan etenemistä.

Puiston reittimerkinnät olivat kiitettävän selviä.

Minä pidin Pyhä-Häkin Kansallispuistossa eniten keloista ja erikoisista puista. Näimme erilaisia vänkkyrään kasvaneita ja eri tavoin kelottuneita mäntyjä. Suurin osa metsästä oli siis mäntyvoittoista. Puiston mainitut nähtävyydet olivat ”vanha puu”, joka on kasvanut paikallaan jo 1600-luvun puolesta välistä lähtien ja ”iso puu”, joka sanansa mukaisesti oli valtava!

Minä ja ”iso puu”, joka kasvoi vuosina 1518 – 2004. Sen pituus on 26m ja ympärysmitta rinnan korkeudelta 288cm

Matka sujui leppoisasti. Saimme esimerkiksi seurata kahden oravan kisailua puiden latvustoissa. Kotajärven tulipaikalla oli nuotio valmiina, kun saavuimme sinne. Paistoimme makkarat ja söimme voileivät kahvin kanssa. Loppumatka parkkipaikalle oli sitä jo mainittua pienirakeista sepelikköä, varmaankin siksi, että lyhin puiston poluista kulki sitä kautta ja se näytti olevan lapsiperheiden suosiossa.

Jos olet kiinnostunut metsästä, sen hiljaisuudesta ja erilaisista biotoopeista, suosittelen lämpimästi tutustumista Pyhä-Häkin aarnimetsään!

Pyhä Häkistä ajoimme Äänekoskelle, josta olimme varanneet kahdeksi yöksi huoneen Hotelli Hirvestä. Ennen saapumista saimme hotellilta viestin siitä, että hotellin julkisivu olisi remontissa ja pääsisimme sisään ovikoodilla. Viestissä oli kaikki tarpeellinen ohjeistus hotellihuoneeseen saapumisesta ja parkkeerauksesta. Hotelli on arkkitehtonisesti mun mielestä upea funkkisrakennus, joten sen remontointi lämmittää sydäntäni. Hotellihuoneemme oli puhdas ja sieltä löytyy kaikki mitä me tarvitsemme, eli hyvät leveät sängyt!

Tämä syysloma on siis alkanut miellyttävästi!

Arkipäivän realismia

Jääkausipolulla

27 kesäkuun, 20217 elokuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Saavuimme eilen Leville. Tapamme mukaan matkasimme pitkän kaavan mukaan, mikä tarkoittaa noin 100-200kilometrin pituista ylimääräistä ajelulenkkiä maakunnissa. Tällä kertaa kiersimme Ranuan kautta. En ole suuri eläinpuiston ystävä, vaikka toki ymmärrän sen hyvän työn, jota niissä tehdään biodiversiteetin hyväksi. Ihailimme puistossa pöllöjä, joista osa oli löytynyt loukkaantuneina ja tervehdimme jääkarhuja.

Tänä aamuna söimme tukevan aamupalan ja laitoimme jalkaan vaelluskengät ja suuntasimme ”Jääkausipolulle”. Aiempina vuosina Levillä käydessämme olemme suunnitelleet, että kierrämme lenkin sitten kun olemme kunnossa. No, nyt olimme!

Jääkausipolku lähtee Levi Summitin takapihalta laskettelurinteiden puolelta. Kerran olemme lähtöpaikkaa aiemminkin etsineet, muttemme löytäneet. Etsiä piti kunnolla tälläkin kertaa. Lähdettiin jo väärään suuntaan, sillä seurauksella, että löysimme Panorama-Hotellin asiakkailleen pystyttämään panoraaman ihailuterassin. Ei huono valinta sekään suunta, siis!

Jos polku näyttää tältä, ET ole jääkausipolulla!

Jääkausipolkulla oli kaksi erillistä teema toinen oli itse jääkausi, sen ajan jo sukupuuttoon kuolleet eläimet, sekä geologia. Jääkausi ja geologiahan vissillä tavalla liittyvät yhteen. Ilman jääkautta meillä täällä Suomen Lapissa olisi samanlaiset ”Alpit” kuin Keski-Euroopassa. Paksu jääpeite vain on hionut vuoret rakkaisiksi ”lätysköiksi”

Jääkausipolku kulkee suurimmaksi osaksi puurajan yläpuolella. Polku on kivikkoinen ja sen varrella on paljon nousuja ja laskuja, joita nyt tunturissa voi odottaakin.

Aviomieheni nousemassa pisintä ja jyrkintä nousuosuutta Jääkausipolulla

Vaikka reitin lähtöpistettä olikin vähän hankala aluksi löytää, itse reitti oli hyvin merkitty. Reitin varrella oli siniseksi maalattuja kiviä tai sininen täplä puunrungossa.

Itse nautin polulla suunnattomasti tauluista, joita oli ikäänkuin kilometrimerkkeinä. Niissä kerrottiin jo erilaisista eläimistä, joita on elänyt joskus ennen jääkautta ja sen aikana. Kaikenlaisia eläimiä niitä on ollutkin!

Yksi muinaisista eläimistä kertova taulu

Luonto uudistuu koko ajan ja evoluutioon kuulunee sekin, että jotkut eläimet kehittyvät eteenpäin ja toisia kuolee sukupuuttoon silloisiin elinolosuhteisiin sopeutumattomina. Se miten ihmisen toiminta on vaikuttanut olosuhteisiin, onkin sitten ihan toinen surullinen tarina!

Mukavasti meni 4 tuntia tunturissa. Meillä oli mukana pienet eväät, joita me söimme matkan varrella olevalla kodalla. Kodan kohdalla pisti silmään, että Levillä on alettu kehittää kesämatkailua entisestään. Maastopyöräreittejä oli jo viimeksi muutama. Välivuoden aikana (Levinlomissamme on ollut vuoden tauko!) niitä oli tullut lisää. Uutena asiana oli frisbeegolf-rata, joka on vielä rakenteilla. Koreja kuitenkin oli jo laitettu. Pari nuorta oli jo kokeilemassa heittotaitojaan vaikka lähtölavat vielä puuttuivat.

Tänään oli hyvä päivä tunturissa!

Jatka lukemista →

Elämänrytmi, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Saalistusjotos

3 heinäkuun, 201920 heinäkuun, 2020 Ikinuoren naisen pienet ilot

Neljäs lomapäivää Levillä valkeni jälleen harmaana. Ei kuitenkaan satanut. Kolmena edellisenä päivänä on varsinainen vaeltaminen jäänyt säälittäväksi yritykseksi, joten tälle päivälle olimme suunnitelleet vaellusretken Ylläkselle. Levin omat reitit ovat valitettavasti keski-ikäiselle pyöreälle pariskunnalle hieman liian raskaita. (Ehkäpä ensi kesänä…?) Olimme valinneet reitiksi ”Saalistusjotoksen”, joka Ylläksen nettisivujen mukaan on noin 6km ja vaikeusasteeltaan helppo.

Ylläkselle saavuttuamme pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta edelleenkään ei satanut. Ajattelimme, ettemme ole sokerista ja päätimme kiertää reitin, koska olimme niin suunnitelleet. Tovi meni kun pyörimme pitkin keskuksen pihaa ja parkkipaikkoja. Kävelyreitin lähtöpaikka oli todella huonosti merkitty: yksi viitta osoitti itään ja toinen länteen. Meinasin jo pakata miehen takaisin autoon ja palata Leville. Lähtöpaikka kuitenkin löytyi ja matkaan päästiin.

Ensimmäiset 1,5km olivat aika perinteistä suomalaista metsämaastoa. Polku oli leveää ja helppokulkuista. Matkanvarrella oli kivoja tauluja tutuista eläimistä ja niitä saalistavista eläimistä.

1,5 kilometriä kuljettuamme oli myös ensimmäinen laavu: Kahvikeitaan laavu, jonka takana solisi myös ihastuttavasti pieni kaltio (lähde). Päätimme levätä ja paistaa makkarat vaikka matka ei vielä ollut rasittanut meitä ensinkään. Onneksi lepäsimme ja tankkasimme nuotiossa käristetyllä makkaralla, sillä seuraavan kahden kilometrin matkalla todella tarvisimme niistä saatua energiaa.

Kahvikeitaan laavulle saimme tallustaa tasaisessa metsämaastossa suhteellisen leveää väylää. Tuolta laavulta tie lähti rinteeseen; ei kovin tiukkaa nousua kuitenkaan, mutta tasaista nousua kuitenkin. Hyvin pian maasto muuttui lehtomaiseksi. Aluskasvillisuutena rehoitti valtavan suuria saniaisia. Rentukat kukkivat vielä tunturipuroissa. Noin kilometrin matka oli hyvin rehevää aluskasvillisuuden puolesta. Joskus kaatuneet puut toivat ravintoa maaperään ja hyönteisille. Vaikka olikin kosteaa ja paljon kasvillisuutta, oli yllättävää ettei mäkäräisiä tai sääskiä (mieheni väittää niitä hyttysiksi!) ollut haitoiksi asti.

Kävelyvauhti hidastui huomattavasti. Polut olivat kivikkoisia ja juurakkoisia. Jokaista askelta piti varoa, ettei tule haaveria ja joudumme soittamaan noloina apua.

Yhtäkkiä edessä näkyikin tunturin rinne ja rakkaa. Huomasimme kävelevämme kurussa. Kurun nimi selvisi meille hetkeä myöhemmin Tuomikuruksi. Polku oli välillä vain kengän levyinen ja pudotusta kurun pohjalle muutama metri, Hetken piti edetä kieli keskellä suuta ja silmät tiukasti maassa.

LRM_EXPORT_57460678962922_20190703_195133089 — Tuomikuru

Tuomikurun päässä olimme puurajan yläpuolella ja siitä olikin enää hyvin pieni nousu Tuomikurun laavulle. Maisemat olivat päätähuimaavat!

Tuomikurun laavu on upealla paikalla. Olimme silti iloisia, että olimme syöneet eväitä Kahvikeitaalla. Istuimme tovin penkeillä ihailemassa maisemia ja ihmettelemässä maailman kauneutta. Tunsimme itsemme niin pieniksi sen suuruuden keskellä.

Loppumatka alas rinnettä olisikin sitten aika tylsä. Edessä avautui kahden metrin levyinen straada, jota oli hyvin helppoa astella alaspäin rinnettä. Olimme hyvin iloisia, että olimme kiertäneet reitin näin päin. Jälkeen päin ajateltuna olisimme varmasti kyllästyneet reitin mitäänsanomattomuuteen kahden kilometrin kohdalla ja kääntyneet takaisin, jos olisimme valinneet päinvastaisen kiertosuunnan. Sitäpaitsi silloin, kun polku oli hankalaa, meillä oli runsaasti voimia jäljellä. Leveää tietä on helppo tulla alas muuta väsyneenä se kivikko ja juurikko olisi ollut työläs.

Kaiken kaikkiaan erityisen hyvä päivä! Kannatti kiertää Saalistusjotos, vaikken sitä mitenkään erityisen helpoksi kutsuisikaan. Ei se vaativa oli eikä vaikea, mutta ihmiselle, joka on tottunut kulkemaan lähinnä asfaltilla se varmasti on vaativa.

LRM_EXPORT_59358576602406_20190703_203917719 — Myös vanamoja kasvaa Ylläksen maisemissa.

Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Hietatievat

2 heinäkuun, 20192 heinäkuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

Olin lukenut Hietatievoista jo kotona etsiessäni uusia mielenkiintoisia tutustumiskohteita Lapin lomallemme. Koska olen kovin räkäinen ja poskiontelot ovat tukossa, ei pidempi vaeltaminen ole paras idea. Valitsimme siis tämän päivän ohjelmaksi Hietatievat lähellä Nunnasen kylää Enontekiöllä.

Matkaan lähdimme aamulla majapaikastamme Leviltä. ajoimme ensin Könkään kautta Tepastolle ja siitä käännyimme Lompoloon ja Puljun kautta Nunnaseen menevälle tielle. Tepaston ja Nunnasen välillä olevan tien varrella on näkemisen arvoiset maisemat! Pysähdyimme useaan kertaan ihailemaan maisemia ja ottamaan valokuvia.

Matka Kalmakaltiolle herätti itsessäni halun tutustua Puljun erämaahan. Siellä vaeltaminen tosin vaatii hieman parempaa kuntoa kuin mitä itselläni on. Mutta kaikkihan on saavutettavissa kovalla työllä halutessa. Tässäpä mahdollinen tavoite tulevalle kesälle 2020?

Saavuimme Nunnaseen ja siitä piti ohjeiden mukaan kääntyä Kalmakaltioon johtavalle tielle. Tie oli hyväkuntoinen kapeahko soratie, joka oli paikoin hyvin pehmeä reunoiltaan. Ajoimme Retkipaikka sivustoilla olevissa ohjeissa mainitun järville menevän tien ohi, koska en uskonut, että tie voisi olla vain auton renkaiden tehneet urat kohti ei mitään. Viittojakaan ei ollut. Päädyimme liki tien päähän, joka on muuten aika lähellä Norjan rajaa. Ohitimme puhelimeen puhuvan nuoren roskakuskin, joka oli arvioinut auton leveyden tai reunan kestävyyden väärin ja roska-auto oli ojassa, pahasti! Huomasimme että dyynimäinen maasto loppui ja palasimme takaisin. Paluumatkalla kysyimme roska-auton kuljettajalta tarvitsisiko hän apua. Ei tarvinnut – apu oli tulossa.

Käänsin auton nokan Kalmankaltion tieltä kapealle hiekkapohjaiselle ajouralle ja ajoimme noin kilometrin. Sitten parkkeerasin auton dyyneille ja jatkoimme matkaa jalkaisin.

Dyyneillä oli pikkukuovi-pariskunta, joka tuntui saavan hepulin meidät nähdessään. Ne ääntelivät suureen ääneen ja lentelivät meidän yllämme kuin henkensä hädässä. Olisiko heillä ollut jossain pesä ja pariskunta yritti kääntää meidän huomiomme pois pesästä?

LRM_EXPORT_25311687521852_20190702_181236627 — Pikkukuovi istuu puun latvassa ja laulaa hätäänsä

Ihastelimme dyynejä, jotka minusta muistuttivat kovasti Tanskan rannikkoa. Ei olisi uskonut, että olemme niin korkealla Lapissa. Dyyneillä kasvoi valtavasti kissankäpälää, jota etelämmässä enää harvoin näkee. Ohessa muutama kuva dyyneiltä. Yhdessä kuvassa näkyy myös toinen Hietatievojen takana olevista järvistä.

Erittäin virkistävä ja erilainen tutustumiskohde Enontekiöllä tämä Hietatievat. Sopii omatoimimatkailijalle, joka on kiinnostunut luonnosta!

Arkipäivän realismia, Luontojutut, Matkustaminen

Seitoja ja Kuerlinkat

1 heinäkuun, 201917 kesäkuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Heräsimme sateiseen aamuun. Alkuperäinen ajatuksemme oli viettää maanantaina sateen sattuessa lukupäivä. Luettavaa meillä on mukana yllinkyllin. Lukulaitteella ja tabletilla on kymmeniä lukemattomia kirjoja odottamassa tilaisuutta tulla luetuiksi. Kymmenen jälkeen minulla alkoi polttelemaan: josko sittenkin lähtisimme jonnekin. Vettä tuli kuin reilummasta sumutinpullosta, joten varsinainen vaellus ei innostanut. Päätimme lähteä tarkistamaan uudelleen Pakasaivo ja Kirkkopahta, joista olenkin tänne jo yhden postauksen tehnyt.

LRM_EXPORT_795017479993335_20190701_184143618 — Sadepisaroita keränneet kusenkerkät

Luonto näytti kauniilta ja aivan erityisen vihreältä tihkusateessa. Kuusen hennot kevään vaaleat kerkät melkein loistivat ja kesäkukat kukkivat tienpientareilla, sillä mistä tielaitos (Destia) ei niitä ollut niittänyt. Muutaman kerran pysähdyimme jo ennen Kirkkopahtaa kuvaamaan maisemia. En voinut ohittaa upeaa rimmiä, jossa vesi väreili niin kauniisti sateen osuessa veden pintaan. Ohitimme myös ”leimauskämpän” johon päätimme tutustua paluumatkalla paremmin. Kirkkopahdankin ohi ajoimme mennessä, koska siellä näytti olevan tutustujia, ehkä paluumatkalla saisimme katsella paikkoja kahden?

Pakasaivolla ihmettelimme luontoa ja saivojärveä kunnioituksella. Koska olen Pakasaivosta kirjoittanut enemmän, en siitä nyt tällä kertaa kirjoita tämän enempää. Menkää itse katsomaan: siellä se on, kaikessa jylhyydessään. Palatessamme Pakasaivon katselutelineiltä ajattelin, että kyllä ihmiset ennen olivat paremmin luonnon kanssa kosketuksissa. Nykyajan ihminen on menettänyt luontoyhteyden. Kuinka moni voi sanoa osaavansa suunnistaa luonnonmerkeistä, jos joutuu metsässä eksyksiin? Minä en ainakaan osaa. Niille jotka osaavat lukea luontoa, sen merkit aukeavat helposti.

Entisaikojen saamelaiset ovat kunniottaneet Seitoina sellaisia luonnon erikoisuuksia, joita me nykyajan ihmiset emme välttämättä ymmärrä ja käsitä. Esimerkkinä Kirkkopahta, jota kävimme toistamiseen kiertämässä. Se on suuri siirtolohkare, joka seisoo ihan tasaisessa mäntymetsikkössä. Siinä se nöpöttää keskellä tasaista metsää yksinään, paikalla mihin jääkaudenaikaset jäätiköt ovat sen työntäneet. Se on ollut saamelaisten pyhäpaikka, mutta ihmiset taitavat edelleen kunnioittaa sitä, sillä siellä oli edelleen pieniä muistoesineitä ja runsaasti poronluita.

LRM_EXPORT_794451534271936_20190701_182517287 — Ihmisiä ihmettelemässä Kirkkopahtaa

LRM_EXPORT_794485556230465_20190701_182551309 — Poronluita Kirkkopahdan päällä

Pahdan jälkeen ajoimme vielä mainitsemalleni Valkeajoen leimauskämpälle, joka on ilmeisesti aikoinaan rakennettu tukkien leimauskämpäksi. Metsähallitus on kunnostanut kämppää ja se on avoin kaikille matkailijoille. Mökin lähistöllä on kaivo, jonka vedestä oli varoitus mökin seinässä. Vesi on kovin raadonpitoista, eikä siksi sovellu juotavaksi. Mökissä on ollut tulisija, joka on valitettavasti kärsinyt aikojen kuluessa, joten siihen ei enää saa tulia tehdä. Mökin pöydällä oli siellä käyneden vierailijoiden jättämiä pieniä viestejä. Mm saksankielellä kirjoittetettu viesti Dirkiltä, joka oli viettänyt kämpässä muutaman onnellisen päivän. Hän toivoi, että luonto säilytettäisiin koskemattomana, jotta tulevakin sukupolvi saisi siitä nauttia.

LRM_EXPORT_794943678495602_20190701_184029816 — Valkeajoen leimauskämppä’

LRM_EXPORT_794907792958324_20190701_183953931 — Kynttilä ikkunalla tuo varmasti tunnelmaa pimeään kämppään

Mieheni oli jossain välissä kerennyt selata Retkipaikan sovellusta ja löytänyt upean kohteen paluumatkamme varrelta. Suunnistimme kohti Hannukaisen kylää, josta matkaa olisi vielä muutama kilometri. Käännyimme ohjeiden mukaan Aavahelukantielle ja siitä kuoppaista kärrypolkua kunnes edessä oli (hyvin huterannäköinen) puusilta. Siitä suunnistimme jokivartta pitkin ihastelemaan koskea. Se oli varsin upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa.

Oli oiken hyvä päivä, vaikka satoikin. Sade hidastaa, muttei estä!

Arkipäivän realismia, Matkustaminen, Vaellus

Ensimmäinen kokonainen lomapäivä Levillä

30 kesäkuun, 201930 kesäkuun, 2019 Ikinuoren naisen pienet ilot

Heräsin aikaisin aamulla siihen kun poskionteloita pakotti ja nokka oli täynnä räkää. Kaoin hengitystiet auki ja iskin kuulokkeet koviin kuunnellakseni pätkän Geir Tangenin dekkaria. Päätin pyhästi, että pää saa olla tukossa ja vaikka äänikin tulee kuin hautaholvista, liikkumiseen se ei saa vaikuttaa!

Olimme tutkineet lähiliikuntaan sopivia maastoja ja Pahtakuru meiltä on vielä näkemättä. Keräsimme retkeilykamat kasaan ja puimme sääsken ja mäkäräisen kestävän vaatetuksen. Ketutti. Olin ostanut talvella itselleni kalliit ulkoiluvaatteet (yli 200€) ja niiden housut eivät meinanneet pysyä päällä! Olen ollut dieetillä ja se on ilmeisesti onnistunut.

447818103_174312-01 — Minä ja kalliit ulkoiluvaatteet. Hah!

Löysimme Pahtakuruun menevän polun alun. Ensimmäiset muutama sata metriä oli varsinaista highwaytä. Leveää polkua, jota voisi ajaa vaikka autolla. Korkeaniemen upean maisemalaavun kohdalta lähti pieni polku suoraa rinnettä ylös, josta oletimme pääsevämme Pahtakuruun. Ei muuta kuin nokka kohti korkeaa rinnettä. Niin sitä keski-ikäinen täti väisteli kiviä, kantoja ja risuja puuskuttaen ylös rinnettä. Muutama sata metriä nousutuamme muuttui rinne niin kivikkoiseksi, että tulimme siihen tulokseen että Pahtakuru on nähty. Rinne oli hyvin jyrkkä ja kun se muuttui lohkareikkoiseksi laskimme ettemme ikinä pääse ehjinä alas jos jatkamme matkaa.

LRM_EXPORT_759763907962200_20190630_161358293 — Tähän luhikkoon loppui meidän kiipeäminen.

Olimme nousseet hyvin korkealle joten maisemat olivat todella upeat ja rinteestä näki kauas. Lehtomainen tunturin juuri oli muuttunut kivikkoiseksi ja karuksi.

Ja alashan aina pääsee! Tässä tapauksessa oli vaara, että alas tultaisiin liiankin nopeasti ja pyörien. Jos rinne ei olisi ollut niin kivikkoinen, olisin mieluimmin tullut sen alas istualtaan ”laskien”. Se ei ollut mahdollista, joten hitaasti ja varmasti jostain tukia hakien kun se oli mahdollista. Pahtakuru jäi näkemättä, mutta se ei meitä haitannut. Maisemat olivat kauniit, ilma paras mahdollinen ulkoiluun eikä hytynkäisiäkään ollut. Istuimme hetken Korkeaniemen laavulla ihaillen edessämme avautuvaa maisemaa ja uutta upeaa maisemalaavua.

Palattuamme alas Kätkätunturista päätimme vielä vierailla Akanrimmillä, jossa on lintutorni. Olemme käyneet siellä ennenkin ja se paikka viehättää etenkin minua. Suot ovat minusta ihastuttavia. Se on lähellä tietä joten sinne on helppo löytää. Akanrimpi on sanansa mukaan hyvin kostea, jopa vetinen, suo. Sen reunassa on oiva laavu ja lintutorni, josta voi halutessaan tiirailla lintuja. Nyt ei ilmassa ollut kuin muutama lokki, joista yksi sai hepulin meidät nähdessään ja alkoi äännellä erikoisella tavalla. Olisiko linnuilla ollut poikasia hetteellä?

Suopursu kukkii täällä vielä täydessä loistossa ja lakoissa näytti olevan kartteja. Jos Pahtakurun reissulla emme kohdanneet Suomen Ilmavoimia (= sääskiä ja mäkäräisiä), niin Akanrimmillä niitä olikin sitten senkin edestä. Ei huvittanut jäädä sinne pitkäksi aikaa töllistelemään ja ihailemaan upeita näkymiä, vaikka olisi ehkä haluttanutkin. Nälkäkin alkoi jo olla kaiken tämänpäiväisen kiertämisen jälkeen.