Luontopolku – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Arkipäivän realismia, Kotimaan matkailu, Luontojutut

Pumpulikirkko

9 heinäkuun, 2024 Ikinuoren naisen pienet ilot

Bongattiin viime vuoden kesälomareissulla mielenkiintoisen kuuloinen paikka tienviitasta matkalla Nurmeksesta Rautavaaralle: Pumpulikirkko. Nimikin kuulostaa jo niin pehmoiselta ja lohdulliselta. Viime kesän lomaviikolla satoi lähes tauotta koko viikon, joten vierailu tuossa ihanalta kuulostavassa kohteessa jäi!

Saimme vuokralle saman paritalon puolikkaan Tahkon vanhan golfkentän vierestä, joten oli oivallinen mahdollisuus käydä Pumpulikirkossa.

Lähdimme matkaan eväiden kanssa, vaikka itse reitti Konttimäen parkkipaikalta Pumpulikirkolle on vain 1.3 km. Matka Tahkolta Konttimäelle on yhteen suuntaan noin 85 km ja osa tiestä on hyvin kapeaa metsätietä, niin aikaa kuluisi reissuun kuitenkin useampi tunti. Viime vuonna seutuun tutustuessa huomasimme, että ruokapaikkoja tuolla välillä ei juuri ole, joten eväät on hyvä olla, ettei rouvalle iske nälkäkiukku paluumatkalla.

Polku lähti laskeutumaan jo parkkipaikalta aika reippaasti. Koko ajan odotin koska ”verta imevät ilmavoimat” iskevät. Ötököitä reitillä oli, sekä sääskiä että mäkäräisiä, mutta yllättävän vähän. Selvisimme ilman Offia. Luulen että tuulinen päivä oli meidän onnemme, sillä suurin osa reitistä oli melkoisessa vehreässä ja kosteassa ”rotkossa”, joka on oikea ötököiden paratiisi.

Polku itsessään oli ihan perus metsämaastoa: paljon kiviä ja juuria. Odotin, että se olisi ollut vaikeampikulkuista, kuin mitä se oli.

Itse Pumpulikirkko on geologinen muodostelma, joka on haljennut hiidenkirnu. Muodostelma muistuttaa kirkkosalia saarnastuoleineen. Oletan, että Pumpulikirkko nimi on tullut kiveä peittävästä sammaleesta.

Näkymä oli uskomaton! Ympärillä kohoavien seinämien juurella tunsimme itsemme todella pieniksi. Seinämissä oli isoja lohkeamia ja alueen pohja oli soista maastoa joten alueen läpi kulkikin pitkospuut. Pumpulikirkon ”lattia” olikin hyvin vehreä.

Pumpulikirkko on oiva luontokohde! Reitti on hyvin merkitty ja polku suhteellisen helppo/keskivaativa kulkea. Pumpulikirkolla voi mielestäni käydä vaikka lasten kanssa eväsretkellä. Vahva suositus tälle kohteelle.

Kotimaan matkailu, Matkakertomus, Matkustaminen

Hatlamminsuolla

14 marraskuun, 202114 marraskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Sunnuntai valkeni aurinkoisena. Se oli hyvä, sillä meillä oli tarkoitus lähteä heti aamulla Hatlamminsuolle.

Tutkin Hatlamminsuota linkeistä, jotka avautuivat QR-koodeista, joita oli tauluissa suota kiertävän pitkospuu-lenkin varrella. Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain yksittäinen luontokohde. Se on laaja keidassuo, joka sijaitsee osittain Hausjärven puolella. Hatlamminsuon luonnonsuojelullinen arvo perustuu noin 40 eri suokasvillisuustyyppiin. Valtaosin suo on mäntyvaltaista rämettä. Suurin osa Hatlamminsuota on säilynyt luonnontilassa, koska koko suon poikki menevä pitkospuu-reitti on suojellut arvokasta kasvustoa.

Keidassuo oli itselleni täysin tuntematon käsite, vaikka suon reunassa olenkin kasvanut. Kun näin kaavakuvan keidassuosta, ymmärsin miten looginen nimitys on. Hatlamminsuolle laskeudutaan pieneltä nyppylältä. Ennen varsinaista suota on ikään kuin syvänne ((vrt vanhoja linnoja ympäröivä vallihauta), josta varsinainen suo sitten nousee ikään kuin keitaana.

Aamuauringossa ja pikkupakkasessa Hatlamminsuo avautui kauniina eteemme, kun laskeuduimme kuusimetsästä suota kiertäville pitkospuille. QR-koodien takaa aukeava teksti selitti minulle myös mitä oikeastaan tarkoittaa, kun sanotaan ”joutua ojasta allikkoon”. Allikko sanaa on ennen käytetty merkityksessä: lammikko, lampi, tai suo. Eli yllä olevissa kuvissa oikeanpuoleisessa kuvassa olevaa vesialuetta voisi kutsua allikoksi.

Astelimme pitkin pitkospuita ihastellen suoluontoa. Sekä minä että Minna räpsimme puhelimien kameralla kuvia tasaiseen tahtiin. Yritimme etsiä karpaloita ja löysimmekin niitä suon märemmältä kohdalta. Hatlammin suo on paikoin hyvinkin upottavaa ja vetistä, mutta suurin osa on tosiaan enemmän rämettä.

Kun olimme reilussa puolessa välissä, oli aurinko yhtäkkiä mennytkin pilveen. Emme antaneet sen häiritä, sillä ilma oli edelleen kuulas ja raikas. Pian eteemme avautui pitkä pitkospuu suora kitukasvuisen mäntyrämeikön läpi. Minna kertoi pitävänsä edessämme avautuvasta suorasta. Ja hyvältähän se minunkin silmääni näytti.

Rämesuoran jälkeen nousimme taas kuusimetsikköön ja retkemme alkoi tulla päätökseen. Hatlamminsuon luontopolku on 1,5 kilometrin ympyräreitti, joka kyllä maksaa vaivan kiertää, jos satut Riihimäellä käymään. Reitin lähtö- ja päätepisteessä (ovat siis samat) on mahdollisuus tulisteluun, jos sinulla sattuu makkarat mukaan.

Toki kävimme tänä sunnuntaina muuallakin, mutta tämä Hatlamminsuon arvokas luontokohde oli itselleni koko tämän Riihimäen reissun ehdoton vetonaula, jota suosittelen kaikille lämpimästi!

Kotimaan matkailu, Vaellus

Pyhä-Häkki ja Hotelli Hirvi

20 syyskuun, 202120 syyskuun, 2021 Ikinuoren naisen pienet ilot

Lähdimme ajelemaan Kokkolasta kohti Pyhä-Häkin Kansallispuistoa yhdeksän maissa aamulla. Asetin navigaattoriin osoitteen, joka oli annettu Luontoon.fi sivustolla. Olisin osannut perille paremmin kuin navigaattori! Navigaattori olisi ajanut Kyyjärveltä Viitasaarella lähtevää tietä Viitasaarelle asti ja kääntynyt sieltä sitten ties minne. Ilmeisesti navigaattorini tarvitsee päivitystä!

Löysimme kuitenkin perille ja ilmankin oli verrattain mainio 6,5km lenkille: pilvipoutaa ja noin +9C. Yleensä kansallispuistojen reittien, tai minkä tahansa muunkin vaellusreittien, aloituspaikkojen etsimiseen menee oma aikansa, mutta Pyhä-Häkki on niin pieni alue, ettei siellä kovin montaa vaellusreittiä ole, joten lähtöpaikka löytyi hyvin helposti.

Pyhä-Häkin kansallispuistossa on 4 reittiä: Riihinevan polku: Riihinevan polku on 1,4 km mittainen. Se on merkitty maastoon vihreillä maalitäplillä.
Mastomäen polku: Aarniometsässä kulkeva 3,2km polku. Se on merkitty maastoon oransseilla maalitäplillä.
Kotajärven polku: pituus 6.5km Polku on merkitty maastoon punaisin maalitäplin.
Tulijärven polku (17 km) on merkitty maastoon valkoisin maalitäplin. Kaikki nämä reitit lähtevät samasta paikasta Pyhä-Häkin portilta osoitteesta: Viitasaarentie 2119, Saarijärvi.

Parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja, onneksi saimme auton kuitenkin sopimaan pienelle paikoitusalueelle. Kotajärven tulentekopaikalla kohtaamamme perhe kertoi joutuneensa pysäköimään autonsa (kapean) tien varteen, kun parkkialue oli heidän tullessaan täynnä.

Hyvillä mielin lähdimme kävelemään. Ensimmäinen huomio tuli vain muutama sata metriä käveltyämme. En ole nähnyt koskaan niin paljon keloja missään metsässä! Kelot olivat sulassa sovussa vielä elävien ja kasvavien puiden kanssa. Kaatuneiden puiden rungot olivat peittyneet sammalilla ja siellä täällä oli pieniä pihlajia syysvärityksessään. Pihlajat loistivat ja ikään kuin valaisivat metsää.

Kelot ja pienet pihlajat sulassa sovussa.

Vaikka puistossa oli paljon ihmisiä saimme kävellä aika rauhassa. Polkua oli helppo seurata ja se on erittäin hyvin merkitty. Kotajärven polku kulki läpi aarnimetsän ja muutaman suon. Maapohja oli normaalia metsämaata, kiviä ja puidenjuuria. Muutamaan paikkaan oli tuotu pienirakeista sepeliä helpottamaan etenemistä.

Puiston reittimerkinnät olivat kiitettävän selviä.

Minä pidin Pyhä-Häkin Kansallispuistossa eniten keloista ja erikoisista puista. Näimme erilaisia vänkkyrään kasvaneita ja eri tavoin kelottuneita mäntyjä. Suurin osa metsästä oli siis mäntyvoittoista. Puiston mainitut nähtävyydet olivat ”vanha puu”, joka on kasvanut paikallaan jo 1600-luvun puolesta välistä lähtien ja ”iso puu”, joka sanansa mukaisesti oli valtava!

Minä ja ”iso puu”, joka kasvoi vuosina 1518 – 2004. Sen pituus on 26m ja ympärysmitta rinnan korkeudelta 288cm

Matka sujui leppoisasti. Saimme esimerkiksi seurata kahden oravan kisailua puiden latvustoissa. Kotajärven tulipaikalla oli nuotio valmiina, kun saavuimme sinne. Paistoimme makkarat ja söimme voileivät kahvin kanssa. Loppumatka parkkipaikalle oli sitä jo mainittua pienirakeista sepelikköä, varmaankin siksi, että lyhin puiston poluista kulki sitä kautta ja se näytti olevan lapsiperheiden suosiossa.

Jos olet kiinnostunut metsästä, sen hiljaisuudesta ja erilaisista biotoopeista, suosittelen lämpimästi tutustumista Pyhä-Häkin aarnimetsään!

Pyhä Häkistä ajoimme Äänekoskelle, josta olimme varanneet kahdeksi yöksi huoneen Hotelli Hirvestä. Ennen saapumista saimme hotellilta viestin siitä, että hotellin julkisivu olisi remontissa ja pääsisimme sisään ovikoodilla. Viestissä oli kaikki tarpeellinen ohjeistus hotellihuoneeseen saapumisesta ja parkkeerauksesta. Hotelli on arkkitehtonisesti mun mielestä upea funkkisrakennus, joten sen remontointi lämmittää sydäntäni. Hotellihuoneemme oli puhdas ja sieltä löytyy kaikki mitä me tarvitsemme, eli hyvät leveät sängyt!

Tämä syysloma on siis alkanut miellyttävästi!

Elämänrytmi, Harrastukset, Luontojutut, Matkustaminen

Saalistusjotos

3 heinäkuun, 201920 heinäkuun, 2020 Ikinuoren naisen pienet ilot

Neljäs lomapäivää Levillä valkeni jälleen harmaana. Ei kuitenkaan satanut. Kolmena edellisenä päivänä on varsinainen vaeltaminen jäänyt säälittäväksi yritykseksi, joten tälle päivälle olimme suunnitelleet vaellusretken Ylläkselle. Levin omat reitit ovat valitettavasti keski-ikäiselle pyöreälle pariskunnalle hieman liian raskaita. (Ehkäpä ensi kesänä…?) Olimme valinneet reitiksi ”Saalistusjotoksen”, joka Ylläksen nettisivujen mukaan on noin 6km ja vaikeusasteeltaan helppo.

Ylläkselle saavuttuamme pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta edelleenkään ei satanut. Ajattelimme, ettemme ole sokerista ja päätimme kiertää reitin, koska olimme niin suunnitelleet. Tovi meni kun pyörimme pitkin keskuksen pihaa ja parkkipaikkoja. Kävelyreitin lähtöpaikka oli todella huonosti merkitty: yksi viitta osoitti itään ja toinen länteen. Meinasin jo pakata miehen takaisin autoon ja palata Leville. Lähtöpaikka kuitenkin löytyi ja matkaan päästiin.

Ensimmäiset 1,5km olivat aika perinteistä suomalaista metsämaastoa. Polku oli leveää ja helppokulkuista. Matkanvarrella oli kivoja tauluja tutuista eläimistä ja niitä saalistavista eläimistä.

1,5 kilometriä kuljettuamme oli myös ensimmäinen laavu: Kahvikeitaan laavu, jonka takana solisi myös ihastuttavasti pieni kaltio (lähde). Päätimme levätä ja paistaa makkarat vaikka matka ei vielä ollut rasittanut meitä ensinkään. Onneksi lepäsimme ja tankkasimme nuotiossa käristetyllä makkaralla, sillä seuraavan kahden kilometrin matkalla todella tarvisimme niistä saatua energiaa.

Kahvikeitaan laavulle saimme tallustaa tasaisessa metsämaastossa suhteellisen leveää väylää. Tuolta laavulta tie lähti rinteeseen; ei kovin tiukkaa nousua kuitenkaan, mutta tasaista nousua kuitenkin. Hyvin pian maasto muuttui lehtomaiseksi. Aluskasvillisuutena rehoitti valtavan suuria saniaisia. Rentukat kukkivat vielä tunturipuroissa. Noin kilometrin matka oli hyvin rehevää aluskasvillisuuden puolesta. Joskus kaatuneet puut toivat ravintoa maaperään ja hyönteisille. Vaikka olikin kosteaa ja paljon kasvillisuutta, oli yllättävää ettei mäkäräisiä tai sääskiä (mieheni väittää niitä hyttysiksi!) ollut haitoiksi asti.

Kävelyvauhti hidastui huomattavasti. Polut olivat kivikkoisia ja juurakkoisia. Jokaista askelta piti varoa, ettei tule haaveria ja joudumme soittamaan noloina apua.

Yhtäkkiä edessä näkyikin tunturin rinne ja rakkaa. Huomasimme kävelevämme kurussa. Kurun nimi selvisi meille hetkeä myöhemmin Tuomikuruksi. Polku oli välillä vain kengän levyinen ja pudotusta kurun pohjalle muutama metri, Hetken piti edetä kieli keskellä suuta ja silmät tiukasti maassa.

LRM_EXPORT_57460678962922_20190703_195133089 — Tuomikuru

Tuomikurun päässä olimme puurajan yläpuolella ja siitä olikin enää hyvin pieni nousu Tuomikurun laavulle. Maisemat olivat päätähuimaavat!

Tuomikurun laavu on upealla paikalla. Olimme silti iloisia, että olimme syöneet eväitä Kahvikeitaalla. Istuimme tovin penkeillä ihailemassa maisemia ja ihmettelemässä maailman kauneutta. Tunsimme itsemme niin pieniksi sen suuruuden keskellä.

Loppumatka alas rinnettä olisikin sitten aika tylsä. Edessä avautui kahden metrin levyinen straada, jota oli hyvin helppoa astella alaspäin rinnettä. Olimme hyvin iloisia, että olimme kiertäneet reitin näin päin. Jälkeen päin ajateltuna olisimme varmasti kyllästyneet reitin mitäänsanomattomuuteen kahden kilometrin kohdalla ja kääntyneet takaisin, jos olisimme valinneet päinvastaisen kiertosuunnan. Sitäpaitsi silloin, kun polku oli hankalaa, meillä oli runsaasti voimia jäljellä. Leveää tietä on helppo tulla alas muuta väsyneenä se kivikko ja juurikko olisi ollut työläs.

Kaiken kaikkiaan erityisen hyvä päivä! Kannatti kiertää Saalistusjotos, vaikken sitä mitenkään erityisen helpoksi kutsuisikaan. Ei se vaativa oli eikä vaikea, mutta ihmiselle, joka on tottunut kulkemaan lähinnä asfaltilla se varmasti on vaativa.

LRM_EXPORT_59358576602406_20190703_203917719 — Myös vanamoja kasvaa Ylläksen maisemissa.

Arkipäivän realismia, Historia, Matkustaminen

Äkässaivo ja seitapahta

25 kesäkuun, 201825 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Toinen varsinainen lomapäivä Levillä alkoi pilvisenä. Säätiedot lupasivat lämmintä päivää, joten metsäpoluille oli päästävä. tutustuimme jo alustavasti viime vuonna Äkässaivon reittiin, joka on lyhyehkö 3km lenkki Kittiläntieltä Tiurajärvelle menevän tien varressa. Jo viime kesänä päätimme aloittaa seuraavana vuonna vaeltamisen tuolla lyhyellä, mutta mielenkiintoisella, ympyräpolulla.

Kun tulimme reitin lähtöpaikalle, oli p-paikalla jo muutama auto. Reitillä sai kuitenkin tallustaa ihan rauhassa. Ihmisiä ei ollut tungokseen asti. Saivonkierros kulkee koko matkan Äkäsjoen tuntumassa ja juoksevan veden liplatusta kuuluu reitillä useasti. Polku alkaa ja loppuu kuivaan mäntymaastoon, jota on hyvä kävellä. Mäntymetsässä on sikälikin hyvä kävellä, että siellä yleensä tuulee mistä johtuen itikoita ja mäkäräisiä ei ole niin paljoa. Kevät oli tänä vuonna lämmin, joten ”Suomen Ilmavoimat” olivat jo heräilleet ja ininää kuuluikin jo aika tavoin, jos pysähtyi johonkin pidemmäksi aikaa. Itikoita ei kuitenkaan ollut suuremmaksi haitaksi ja Offilla selvittiin!

Mäntymetsästä laskeuduimme joenrantamaisemiin. Kullerot olivat juuri aloittaneet kukintansa, useat niistä olivat vielä nupullaan ja saniaiset nostelivat päätään. Joenranta näytti kevään väreissä vehmaalta ja kauniita lämpimässä auringonpaisteessa.

Kävelimme rauhallisesti eteenpäin väistellen eteemme tulleita kiviä ja juurakoita. Reitillä oli myös useita pätkiä pitkospuita, välillä kosteiden kohtien ylittämiseksi ja välillä pahojen kivikkojen kohdalla. Matkan varrella oli myös muutamat portaat helpottamassa jyrkissä kohdissa. Polku oli suhteellisen helppokulkuista, mutta kostealla kelillä varmasti liukas. Metsässä käveleminen on aina hitaampaa ja askelia tulee enemmän kuin kaupungissa, koska suorin tie ei aina ole fiksuin valinta.

Vihdoin saavutimme Äkässaivon ja sen rannalla olevan seitapahdan. Äkässaivo on pieni kirkasvetinen järvi. Nimitys ”saivo” tulee saamen kielestä. Muinaiset saamelaiset uskoivat, että joissain järvissä on keskellä reikä, josta pääsee saivo-kansan asuinsijoille. Saivo-kansa asui järvenpohjassa ylösalaisin ja saamelaiset jopa uhrasivat saivo-kansalle hyvän onnen toivossa. Näitä saivo-kansan asuttamiksi uskottuja järviä kutsutiin saivoiksi. Äkkässaivon rannassa on myös valtava seitapahta. Saamelaisten seidat olivat yleensä erikoisia luonnonmuodostelmia; niin tässäkin tapauksessa. Pahdaksi kutsutaan yleensä suoraseinäistä kalliota. Samuli Paulaharju kutsui tätä Äkässaivon rannalla olevaa seitapahtaa Kirkkopahdaksi ja järven vastarannalla olevaa kallionseinämää Hammaspahdaksi.

Äkässaivo ja seitapahdat ovat olleet monista saamelaisista erityisen hirmustuttavia, joten vain rohkeimmat heistä ovat uskaltaneet lähestyä tätä seitaa toiveineen. Itse koin tämän seidan erityisen voimakkaasti. Paikka oli äärettömän kaunis. Äkässaivon rannassa mieleeni tulivat sanat ”Jumalaa ei voi kuvata!” Ajatuksenani oli, että Jumalaa ei voi kuvata, mutta saman pyhyyden voi kokea joissain paikoissa luonnossa. Tämä on yksi itseäni voimakkaimmin koskettavimmista paikoista missä olen koskaan vieraillut. Siellä voi saada kosketuksen itseään korkeampaan, Jumalan pyhyyteen. Miksi rakentaa kirkkoja, kun luonnossa on paljon Jumalaa lähemmäksi vieviä paikkoja?

2506-2018-065829331669391357-01 — Seitapahta ”kirkkopahta”

Äkässaivo ja seitapahta ovat muinaismuistolain nojalla suojeltuja paikkoja, joten Seitapahdalla ei saa kiipeillä eikä kivilohkareita saa siirrellä.

Äkässaivon rannasta polku nousi todella jyrkästi. Edessä oli portaita, koska nousu oli niin jyrkkä. Portaiden yläpäässä oli Metsähallituksen kota ja nuotiopaikka, jossa paistoimme mieheni kanssa makkarat jutellen mukavia aiemmin nuotiopaikalle tulleen oululaisen perheen kanssa. Nuotiopaikalta matkaa autolle oli enää yksi kilometri. Polku kulki Äkäsjoen rantaa pitkin, jossa näin pitkästä aikaa pienen sammakon. Sammakko oli kuvaajaystävällinen, eikä liikkunut koko aikana kun tähtäilin sitä kamaranlinssillä. Jokea kulki myös joku nuori mies kumiveneellä.

Saivonkierros on todella vaihteleva ja mielenkiintoinen luontopolku joka kannattaa kyllä kiertää, jos sattuu seudulla käymään.

Arkipäivän realismia, Luontojutut, Matkustaminen

Partio-Jylhän luontopolulla

24 heinäkuun, 201724 heinäkuun, 2017 Ikinuoren naisen pienet ilot

Meillä ihmisillä on tarve haaveilla paikoista, jotka ovat kaukana ja joissa muut ovat käyneet. Sosiaalinenmedia on pullollaan kuvia ihmisistä, jotka ovat käyneet upeissa kaukaisissa paikoissa. Se synnyttää meissä tarpeen vierailla kohteissa, jotka muutkin ovat nähneet; mitä kauempana sitä parempi!

Koska pienen perheeni taloudellinen tilanne ei anna periksi matkustella ulkomailla joka vuosi, eikä ihan koko ajan kotimaassakaan, olen yrittänyt paikata jatkuvaa uuden näkemisen tarvettani lähimatkailulla. Partio-Jylhän luontopolku on Kannuksessa ja ajan sen ohi joka ainoa kerta, kun menen tervehtimään vanhempiani. Muutaman vuoden olemme mieheni kanssa puhuneet, että pitäisi kävellä tuo polku läpi. Olimme jo etukäteen ottaneet selvää, että luontopolku olisi noin 3km pitkä ja se olisi aikalailla tasamaata, joten suuria nousuja ja laskuja sen varrella ei olisi.

Olen ostanut viime viikolla maastopyörän ja eilisen pyörälenkin jälkeen ahterini (pieni ja kova satula vasten muhkeaa ahteria) oli sitä mieltä, että tänään ei pyöräillä. Illalla tulin muistaneeksi Partio-Jylhän luontopolun. Ehdotin reitin patikoimista ja mieheni suostui mielihyvin.

Lähdimme matkaan ennen puoltapäivää. Partio-Jylhän tienhaara on hyvin merkitty Kokkola-Kajaani-tieltä (valtatie 28). Kannuksen kirkolta Partio-Jylhälle kääntyvän tien risteykseen on hieman reilu 7m ja valtatie 28lta vielä noin 5km pienempää tietä, joka on noin puoleen väliin asfaltoitu, mutta hyvin kuoppainen. Tie päättyy puomiin, jonka vieressä on parkkipaikka luontopolulle aikoville.

Vähän matkaa polkua taivallettuamme, meille selvisi, että luontopolku kiertäisi Heinäjärven. Heinäjärvi on ollut pieni erämaajärvi, joka on kuivattu 1800-luvun lopulla, että saataisiin eläimille heinää. Kuivatun järven alueella kasvaa edelleen runsaasti saraa, jota nälkävuosina on Heinäjärven alueelta lehmille kerätty. Heinäjärvi on kuivatettu Heinäojan kautta. Oja on edelleen olemassa ja sen varrella kasvaa runsaasti vehkaa ja raatetta. Ojassa asustelee myös saukkoja, joista emme tosin nähneet vilaustakaan.

Polulla ei juuri ollut korkeuseroja vaan polku kulki tasamaalla. Se ei kuitenkaan tehnyt reitistä helppoa. Polku oli erittäin kivikkoinen, kantoinen ja juurakkoinen. Yöllä oli satanut, joten metsä oli märkä ja etenkin juuret sen vuoksi petollisia. Suomen ilmavoimat (itikat, hyttysen, sääsket, mäkäräiset, paarmat tms) eivät juuri matkantekoa häirinneet, paitsi syvänteissä olevissa kosteikoissa.

Reitin varrella oli myös laavu upeassa ikikuusikossa. Paikka on hämyinen ja Heinäoja luikertee laavun takana. Laavun seinustalla oli myös puita, jos olisi halunnut tehdä tulet ja nauttia metsän hiljaisuudesta pidempään.

Partio-Jylhän luontopolku on luonnoltaan hyvin vaihteleva. Heinäjärven soistuneelta alueelta havumetsään, josta matka jatkuu märän lehdon kautta takaisin havumetsään palaten vihdoin takaisin Heinäjärven tuntumaan. Alue on sen verran kaukana valtatiestä, ettei sinne kuulu liikenteen meteli, vaan saa nauttia luonnon äänistä, joita tosin keskikesällä (heinäkuu) on vähemmän, kun linnutkin viettävät hiljaiseloa.

Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, kun ihan kotinurkilta löytyy tällaisia helmiä!