Avainsana: Luopuminen

Elämänrytmi, Muutos

Viidenkympinkriisi

Ikinuoren naisen pienet ilot

Voiko viidenkympin kriisi tulla 56-vuotiaana? Aivan sama! Mulla se on ihan selvästi menossa.

Huomaan kyseenalaistavani kaiken jo oppimani ja miettiväni tässäkö kaikki nyt sitten oli. Yritän muistella ovatko nämä ajatukset ja asenteet omiani vai onko joku sanonut tai opettanut ne minulle.

Elettyä elämää takana on reippaasti ja luoja tietää, että olen elänyt. Olen nähnyt maailmaa, ihastuttanut ja vihastuttanut valinnoillani. Olen tavannut paljon ihmisiä, joista suurin osa on mennyttä elämää. Harva on koskettanut niin paljon, että olen halunnut heidän jäävän pysyväksi osaksi elämääni. Pitkään tunsin syyllisyyttä siitä, etten osaa solmia pidempiaikaisia ihmissuhteita. Vasta oikeat ihmiset ympärille löydettyäni olen tajunnut, että olen introvertti, enkä viihdy sellaisten ihmisten seurassa, joihin en saa syvällistä kosketusta.

Vanheneminen alkaa näkyä, keho ei enää ”taivu” ihan samaan kuin ennen. On aika päästää irti vertailusta. Lehtien ja somen upea kroppaiset naiset ovat nuoria ja ah, niin kauniita! Mutta minä olen minä! Olen 56-vuotias keski-ikäinen nainen, jonka juuret ovat syvällä Suomen suossa. Hyvä niin!

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, kuten Veikko Lavi lauloi. On aika hyväksyä faktat ja jatkaa niiden pohjalta eteenpäin. En ole julkkis, enkä kultalusikka suussa syntynyt naispuolinen Hannu Hanhi, mutta miksi minun tarvitsisikaan olla? Elämä on kaiken kaikkiaan kohdellut minua suhteellisen hyvin. Olen saanut oman osani tragediaa, komediaa ja draamaa. Olen elänyt päiviä, jotka haluaisin mieluiten unohtaa ja päiviä, joita en halua ikinä unohtaa!

Olen elämänvaiheessa, jossa tunnen tarvetta jättää repustani turhat taakat matkan varrelle. En halua esimerkiksi kantaa mukanani tätä syyllisyyttä omasta epätäydellisyydestäni. Maailmassa ei ole ainoatakaan täydellistä ihmistä, joten en minäkään sellainen voi olla. Täydellisyyteen pyrkiminen on vaikuttanut hyvin paljon elämääni ja valintoihin, joita olen tehnyt. Sanoisin jopa että liiankin paljon! Perfektionismi on usein syönyt ilon elämästäni.

Voisin ajatella, että keski-iässä suuri osa elämääni on ohi. Valitsen kuitenkin vaihtoehtoisen ajattelutavan. Keski-iässä voi jättää turhan taakseen ja jatkaa matkaa, jota vielä on reilusti edessä, keventyneenä.

Arkipäivän realismia

Väsy

Ikinuoren naisen pienet ilot

Tiedätkö tunteen, kun olet niin väsynyt että edes omaan lempipuuhaan ei riitä virtaa?

Olen tällä hetkellä niin väsynyt, että vaikka olisi valtava hinku golfkentälle pelaamaan edes yhdeksän reikää, ei energiaa riitä edes tii-ajan varaamiseen. Ei ole mitään järkeäkään lähteä kentälle notkumaan, kun virta ei riittäne golfkärryn perässä vetämiseen.

Nojailemalla puuhun ei peli edisty

Tämä vuosi on ollut henkisesti todella raskas. Vuosi alkoi perä edellä, kun ystäväni sairastui vakavasti. Ystävyytemme on minulle todella tärkeä, ja hänestä on tullut minulle melkein kuin isosisko, jota minulla ei ole ollut. Kevät meni uutista sulatellessa ja kesällä lomailimme yhdessä.

Kun kesäloma oli ohitse, olin itse alkanut kärsiä ikävistä vanhenevan naisen vaivoista, joita hienosti gynekologisiksi laskeumiksi kutsutaan. Aamut menevät sumussa huonosti nukuttujen öiden jälkeen ja illat ovat syvältä, kun laskeuma painaa alavatsalla ja työntyy reilusti ulos. Liikkua voin, mutta kaikki mikä vaatii ponnistamista tuntuu ikävältä ja saa laskeuman työntymään enemmän ulos.

Heinäkuun lopulla luin paikallislehdessä, että ensimmäinen kokkolalainen ystäväni on kuollut. Ystäväni kuolema tuli puskista. Tapasimme ja vietimme iltaa yhdessä toukokuussa ja hän voi kuten ennenkin. Soitin hänelle hänen syntymäpäivänään juhannuksen tienoilla. Hän kertoi olevansa sairaalassa ja saaneensa sydän- ja aivoinfarktin. Lupasin mennä tervehtimään häntä, mutten kerennytkään ja se painaa nyt omallatunnollani. En voinut tietää hänen kuolevan, mutta silti suren syvästi, etten saanut heittää hyvästejä silmätysten.

Olo on kuin putkessa eläisi

Viime viikolla olimme ystäväni kanssa Meilahdessa kuulemassa jatkosuunnitelmista hänen sairautensa hoitoon. Reissu oli sinänsä ihan hyvä, vaikka uutiset olisivat voineet olla parempia. Olen aina iloinen, kun saan viettää aikaa ystäväni kanssa. Pääsimme syömään ravintolaan, tapasimme tytärtäni ja kävelimme katselemassa nähtävyyksiä.

Toista viikkoa olen nukkunut huonosti tai erittäin huonosti. Pienet arkiset kärhämät kotona ovat lisänneet ahdistusta, joten nekin ovat heikentäneet unen laatua. Eilen suutahdin ihanalle, maailman kilteimmälle työkaverilleni ihan turhasta. Pinna on piukalla! Tilannetta ei helpota lainkaan työpaikalla oleva meteli. Introverttina koti-ihmisenä olen tottunut hiljaisuuteen ja meteli työmaalla tuntuu, kuin päätä sahattaisiin pokasahalla. Olen fyysisesti ja henkisesti väsynyt!

Väsynyt ämmä

Tämän päivän lepään. Makaan sohvalla ja katson tallennettuja vielä katsomatta olevia ohjelmia TV:stä. Sen verran käännyn välillä, etten saa makuuhaavoja.

Arkipäivän realismia, Elämänrytmi, Ihmisarvo

Päivitys – Minä olen elossa!

Ikinuoren naisen pienet ilot

En ole kirjoittanut aikoihin. Viimeksi näyn kirjoittaneen kesälomareissullamme Särestön vierailustani. Siitä on lähes 10 kuukautta. Elämä on silti jatkunut. Tai no – minun elämäni on jatkunut. Onneksi!

Vuoden olimme läheisen ihmisen ”omaishoitajia”. Pidin huolta, että hän pääsee labraan, lääkärille ja muille sovituille käynneille. Mieheni tehtävänä oli varmistaa jatkuva ravinnonsaanti, omainen kun ei halunnut kotipalvelua eikä yhteiskunnan ”edullisesti” tarjoamaa ruokapalvelua tai kaupan kotiinkuljetusta. Emme mekään niitä olisi halunneet. Ne ovat kalliita!

Vuosi oli henkisesti hyvin raskas. En saanut aloittamaani ”taidehistorian kurssia” suoritettua loppuun, vaan se jäi kahta kurssia vaille. Työ yhdistettynä ”omahoitajuuteen” meinasi viedä mehut. Sairastin paljon ja pinna oli monesti äärimmäisen tiukalla. Omainen oli usein sairautensa luonteesta johtuen sekava ja se asetti hoitamiselle omat haasteensa. Tieto omasta tilenteesta ja itsensä hoitamisen tärkeydestä ei meinannut mennä hänelle perille, vaikka kuinka olisi selittänyt. Tuntui välillä kuin olisi huutanut tuuleen. Oman leimansa vuodelle toi se, että omainen ei antanut minulle lupaa kertoa sairaudestaan kenellekään. Ei kenellekään – ei edes siskoilleen. Kuinka monta kertaa jouduinkaan muotoilemaan sanojani ja väistelemään kysymyksiä – ja tunsin itseni viheliäiseksi petturiksi. Pidin kuitenkin lupaukseni loppuun asti.

IMG_20190121_084228-02
Näillä käytävillä kuljin niin usein omaiseni kanssa, tukien häntä fyysisesti ja psyykkisesti

Silti en kadu päivääkään ja tekisin edelleen samat ratkaisut. Omainen, vaikka olikin mieheni omainen, oli minulle rakas. Nyt kun kuolema on niittänyt kauraa ja korjannut pois rakkaan omaisemme, olen vakuuttunut siitä, että mitään en muuttaisi. Minulla on ollut arvokas tilaisuus tehdä rakkaalle ihmiselle viimeinen palvelus. Olen saanut auttaa häntä silloin, kun kukaan muu ei siihen ole kyennyt. Hänen ei viimeisenä elinvuotenaan ole hetkeäkään tarvinnut tuntea olevansa yksin tai hylätty.

Minun elämäni jatkuu vielä, toivottavasti pitkään, joten minulla on aikaa opiskella ja toteuttaa omia ambitioitani. Omaiseni aika päättyi ja hänet haudataan lauantaina.

Kiitos yhteisestä matkasta sielunveljeni! Seuraavassa elämässä tavataan!