Matkakertomus – Sivu 2 – Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys

Saavuimme eilen Leville. Tapamme mukaan matkasimme pitkän kaavan mukaan, mikä tarkoittaa noin 100-200kilometrin pituista ylimääräistä ajelulenkkiä maakunnissa. Tällä kertaa kiersimme Ranuan kautta. En ole suuri eläinpuiston ystävä, vaikka toki ymmärrän sen hyvän työn, jota niissä tehdään biodiversiteetin hyväksi. Ihailimme puistossa pöllöjä, joista osa oli löytynyt loukkaantuneina ja tervehdimme jääkarhuja.

Tänä aamuna söimme tukevan aamupalan ja laitoimme jalkaan vaelluskengät ja suuntasimme ”Jääkausipolulle”. Aiempina vuosina Levillä käydessämme olemme suunnitelleet, että kierrämme lenkin sitten kun olemme kunnossa. No, nyt olimme!

Jääkausipolku lähtee Levi Summitin takapihalta laskettelurinteiden puolelta. Kerran olemme lähtöpaikkaa aiemminkin etsineet, muttemme löytäneet. Etsiä piti kunnolla tälläkin kertaa. Lähdettiin jo väärään suuntaan, sillä seurauksella, että löysimme Panorama-Hotellin asiakkailleen pystyttämään panoraaman ihailuterassin. Ei huono valinta sekään suunta, siis!

Jos polku näyttää tältä, ET ole jääkausipolulla!

Jääkausipolkulla oli kaksi erillistä teema toinen oli itse jääkausi, sen ajan jo sukupuuttoon kuolleet eläimet, sekä geologia. Jääkausi ja geologiahan vissillä tavalla liittyvät yhteen. Ilman jääkautta meillä täällä Suomen Lapissa olisi samanlaiset ”Alpit” kuin Keski-Euroopassa. Paksu jääpeite vain on hionut vuoret rakkaisiksi ”lätysköiksi”

Jääkausipolku kulkee suurimmaksi osaksi puurajan yläpuolella. Polku on kivikkoinen ja sen varrella on paljon nousuja ja laskuja, joita nyt tunturissa voi odottaakin.

Aviomieheni nousemassa pisintä ja jyrkintä nousuosuutta Jääkausipolulla

Vaikka reitin lähtöpistettä olikin vähän hankala aluksi löytää, itse reitti oli hyvin merkitty. Reitin varrella oli siniseksi maalattuja kiviä tai sininen täplä puunrungossa.

Itse nautin polulla suunnattomasti tauluista, joita oli ikäänkuin kilometrimerkkeinä. Niissä kerrottiin jo erilaisista eläimistä, joita on elänyt joskus ennen jääkautta ja sen aikana. Kaikenlaisia eläimiä niitä on ollutkin!

Yksi muinaisista eläimistä kertova taulu

Luonto uudistuu koko ajan ja evoluutioon kuulunee sekin, että jotkut eläimet kehittyvät eteenpäin ja toisia kuolee sukupuuttoon silloisiin elinolosuhteisiin sopeutumattomina. Se miten ihmisen toiminta on vaikuttanut olosuhteisiin, onkin sitten ihan toinen surullinen tarina!

Mukavasti meni 4 tuntia tunturissa. Meillä oli mukana pienet eväät, joita me söimme matkan varrella olevalla kodalla. Kodan kohdalla pisti silmään, että Levillä on alettu kehittää kesämatkailua entisestään. Maastopyöräreittejä oli jo viimeksi muutama. Välivuoden aikana (Levinlomissamme on ollut vuoden tauko!) niitä oli tullut lisää. Uutena asiana oli frisbeegolf-rata, joka on vielä rakenteilla. Koreja kuitenkin oli jo laitettu. Pari nuorta oli jo kokeilemassa heittotaitojaan vaikka lähtölavat vielä puuttuivat.

Tänään oli hyvä päivä tunturissa!

Jatka lukemista →

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kauneus, Matkustaminen

Särestö – jälleen

29 kesäkuun, 201829 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Keskiviikkona olisi yövuoroon meno. Tämä viimeinen lomaviikko on ollut upea. En tiedä mitään parempaa, kuin viettää aikaa kesäisessä Suomen Lapissa oman rakkaan aviomieheni kanssa. Tälläkin kertaa olemme vaeltaneet, ihailleet taidetta ja upeita maisemia, sekä kokeilleet omia rajojamme tunturiin nousemisessa.

Tämä viikko on kuitenkin ollut balsamia sielulleni. Kiireetöntä samoilua kameran kanssa tuntureissa, kuruissa ja saivojärvellä. Tämä päivä Särestössä toi ruokaa myös sydämelle. Olemme käyneet Särestössä jokaisella Kittilän lomallamme, joten tänään oli kolmas kertani siellä. Jokainen kerta on ollut ainutlaatuinen. Siitä asti kun kuulin Reidar Särestöniemestä ensimmäisen kerran noin 20-vuotiaana, olen ihaillut hänen taidettaan. Hänen maalauksensa saavat uuden perspektiivin, kun käy hänen kotonaan ja ateljeessaan. Monet sanovat hänen teoksiaan räikeiksi ja suureellisiksi. Kun on käynyt Lapissa ja nähnyt Lapin luonnon ymmärtää, että myös Lapin luonto on suureellinen ja äärettömän värikäs! Reidarille luonto oli ensisijainen inspiraation lähde, Hän maalasi usein mm. riekkoja ja poroja Lapin maisemaan.

Reidar Särestöniemi oli erikoinen persoona, joka herätti varmasti sekä ihastusta että vihastusta. Tunnettu tosiasia on kuitenkin, että hän oli 60-70-luvun taiteilijoista yksi eniten koulutetuimmista taiteilijoistamme. Hän ymmärsi myös Juhani Palmun lailla tehdä itsestään eräänlaisen brändin, joka vähensi sitten valitettavasti hänen arvostustaan muiden taiteilijoiden silmissä.

Reidarin taulut puhuttelevat minua. Rakastan niiden värikylläisyyttä sekä Reidarin lempeää tapaa kuvata sitä mitä hän silmillään näkee ja sydämellään tuntee. Olin hyvin iloinen, kun kuulin, että nuori kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi oli alkanut suunnitella vaatteita Reidar Särestöniemi-kankaista. Hän oli saanut Särestöniemi-säätiöltä ja Reidarin perikunnalta luvan käyttää tauluja kangassuunnittelussaan korvausta vastaan. Kun uskaltaa kysyä, voi joskus onnistua!

received_10156489003984483 — Kuvan on ottanut Särestössä aviomieheni Timo

Näin Puljujärvestä jutun Facebookissa jossain verkkolehdessä ja mietin mistä noita Hálo (affordable luxury) vaatteita mahdollisesti voisi ostaa. Olinkin siis erityisen iloinen, kun löysin Hálon Särestöniemi kankaasta suunnittelemia vaatteita Särestöniemen pienessä oheistuotemyymälässä. Olin juuri saanut ison tilin (kiitos ylitöiden ja yövuorojen), joten päätin sijoittaa omaan Reidar Särestöniemi huiviin.

Koko matkan takaisin Särestöstä Sirkkaan olin lapsellisen onnellinen omasta uudesta silkkihuivistani! Nainen ja turhuuden turhuuden ilo!

Arkipäivän realismia, Harrastukset, Kauneus, Luontojutut, Matkustaminen

Keimiöniemen kalamajat ja Palkaskero

26 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Tällekin päivälle luvattiin kaunista ilmaa, joten tunturiin oli päästävä. Tarkoituksenamme oli tällä Levin reissulla tutustua paremmin Pallaksen alueen vaellusreitteihin. Pallas on meidän molempien suosikkikohde, jossa viettäisimme mielellämme enemmänkin aikaa. Valitettavasti aika on rajallinen ja viikon lomaan on vaikea sisällyttää kaikkea mitä haluaisimme tehdä ja nähdä.

Tämän päivän aloitimme tutustumalla Keimiöniemen kalamajoihin, joiden ohitse olimme jo kahtena vuonna tyylikkäästi kaasuttaneet matkalla omasta mielestämme tärkeämmille nähtävyyksille. Onneksi nyt paikkasimme tuon aukon sivistyksessämme. kohde on todellakin näkemisen arvoinen. Paikalla on ollut kalamajoja jo satoja vuosia. 1592 venäläiset polttivat kaikki kalamajat kahta lukuun ottamatta. Tietojen mukaan paikalla on kalastettu jo vuonna 1553 ylitorniolaisten veroluetteloiden mukaan. Paikalla olevat majat eivät siis ihan kamalan vanhoja ole. Suurin osa nykyään paikalla olevista mökeistä on 1800-luvulta ja vanhimmat 1700-luvulta.

Jerisjärven Keimiöniemi on yksi Lapin historiallisista ja parhaiten säilyneistä kalakentistä. Alue on viehättävä ja luonnonkaunis. Mökit ovat edelleen käytössä, mikä lisää alueen viehätystä. Tosin juuri sen vuoksi, että ne ovat edelleen käytössä, niitä saa ihailla vain ulkoa.

Keimiöniemeltä jatkoimme matkaa Pallakselle. Tarkoituksena oli tänään kiertää Palkaskeron 7km ympyrälenkki. Olin lukenut Pallaksen luontopoluista Luontoon.fi sivuilta ja todennut, että matkalla olisi paljon rakkaa, eli tunturin laella olevaa kivikkoa. Tunturin erottaa vaarasta siten, että tunturin laella ei kasva puita. Koska rakkaa olisi odotettavissa, epäilin pääsisimmekö kiertämään koko ympyrää, mutta päätimme kuitenkin yrittää ja kääntyä sitten takaisin jos polku muuttuisi meille liian vaikeaksi.

Palkaskeron kierros lähtee Pallaksen Luontokeskukselta. Ensimmäiset kaksi kilometriä olivat helppoja! Polkua oli paljon kuljettu ja se oli leveä eikä juurikaan kivikkoa. Se oli toki nousua, mutta lihava, huonokuntoinen keski-ikäinen astmaatikko on viime vuoden reissuista oppinut ja vedin avaavaa Ventolinea ennen kävelemään lähtöä, joten kävely tuntui kevyeltä. Kahden kilometrin jälkeen istahdimme hetkeksi poroerotusaidan reunalle ja jomme vettä ja söimme muutaman kuivahedelmän, jonka jälkeen jatkoimme matkaa.

Muutaman sadan metrin jälkeen poroerotusaidasta maasto muuttui. Polku oli kivikkoista ja rakkaa alkoi olla enemmän. Se ei kuitenkaan vielä ollut kovin vaikeaa kävellä. Poroerotusaita alkoi jäädä kauas taakse ja pienen mutkan jälkeen hävisi kokonaan näkyvistä. Luontokeskus ja Pallas-hotelli olivat hävinneet näkyvistä jo ennen poroerotusaitaa. Polulla ei ollut ketään muita kulkijoita kuin me, joten saimme taivaltaa omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Keskustelu alkoi käydä mahdottomaksi, koska tunturissa tuuli navakasti, joten toisen puhetta oli mahdotonta kuulla. Onneksi oli lämmin päivä, sillä olin unohtanut tuultapitävän takkini kotiin!

Saavutimme pisteen, josta oli upea näkymä tunturien takaiseen Lappiin. Eteemme avautui mm. näkymä Pallasjärvelle. Tuuli oli niin kova, että epäilin tukan kohta lentävän pois päästäni. Keskustelu oli totaalisesti mahdotonta, edes huutoa ei tahtonut kuulla. Näköalapaikalla oli kolme suurta kiveä, joilla olisi voinut istuskella ja syödä eväitä, mutta hirmuinen tuuli ei innostanut meitä pysähtymään, vaan jatkoimme matkaa.

Yritimme jatkaa matkaa, mutta edessä olisi ollut Palkaskeron laen ylitys, eikä laen rakassa kävely houkutellut meitä kompurajalkoja. Olimme hyvin tyytyväisiä, että olimme päässeet näinkin pitkälle, joten päätimme yhdessä tuumin kääntyä takaisin. Olimme tulleet varmaan puolet (n. 3,5km) matkasta, joten mielestämme päivän tavoite oli saavutettu. Palkaskeron kierroksen pituus on 7km. On ihan sama kiertääkö ympyrän vai kääntyykö puolista välistä takaisin. Näin ainakin meidän mielestä!

Ehkäpä ensi kesänä yritämme Taivaskeron polkua!

Arkipäivän realismia, Historia, Matkustaminen

Äkässaivo ja seitapahta

25 kesäkuun, 201825 kesäkuun, 2018 Ikinuoren naisen pienet ilot

Toinen varsinainen lomapäivä Levillä alkoi pilvisenä. Säätiedot lupasivat lämmintä päivää, joten metsäpoluille oli päästävä. tutustuimme jo alustavasti viime vuonna Äkässaivon reittiin, joka on lyhyehkö 3km lenkki Kittiläntieltä Tiurajärvelle menevän tien varressa. Jo viime kesänä päätimme aloittaa seuraavana vuonna vaeltamisen tuolla lyhyellä, mutta mielenkiintoisella, ympyräpolulla.

Kun tulimme reitin lähtöpaikalle, oli p-paikalla jo muutama auto. Reitillä sai kuitenkin tallustaa ihan rauhassa. Ihmisiä ei ollut tungokseen asti. Saivonkierros kulkee koko matkan Äkäsjoen tuntumassa ja juoksevan veden liplatusta kuuluu reitillä useasti. Polku alkaa ja loppuu kuivaan mäntymaastoon, jota on hyvä kävellä. Mäntymetsässä on sikälikin hyvä kävellä, että siellä yleensä tuulee mistä johtuen itikoita ja mäkäräisiä ei ole niin paljoa. Kevät oli tänä vuonna lämmin, joten ”Suomen Ilmavoimat” olivat jo heräilleet ja ininää kuuluikin jo aika tavoin, jos pysähtyi johonkin pidemmäksi aikaa. Itikoita ei kuitenkaan ollut suuremmaksi haitaksi ja Offilla selvittiin!

Mäntymetsästä laskeuduimme joenrantamaisemiin. Kullerot olivat juuri aloittaneet kukintansa, useat niistä olivat vielä nupullaan ja saniaiset nostelivat päätään. Joenranta näytti kevään väreissä vehmaalta ja kauniita lämpimässä auringonpaisteessa.

Kävelimme rauhallisesti eteenpäin väistellen eteemme tulleita kiviä ja juurakoita. Reitillä oli myös useita pätkiä pitkospuita, välillä kosteiden kohtien ylittämiseksi ja välillä pahojen kivikkojen kohdalla. Matkan varrella oli myös muutamat portaat helpottamassa jyrkissä kohdissa. Polku oli suhteellisen helppokulkuista, mutta kostealla kelillä varmasti liukas. Metsässä käveleminen on aina hitaampaa ja askelia tulee enemmän kuin kaupungissa, koska suorin tie ei aina ole fiksuin valinta.

Vihdoin saavutimme Äkässaivon ja sen rannalla olevan seitapahdan. Äkässaivo on pieni kirkasvetinen järvi. Nimitys ”saivo” tulee saamen kielestä. Muinaiset saamelaiset uskoivat, että joissain järvissä on keskellä reikä, josta pääsee saivo-kansan asuinsijoille. Saivo-kansa asui järvenpohjassa ylösalaisin ja saamelaiset jopa uhrasivat saivo-kansalle hyvän onnen toivossa. Näitä saivo-kansan asuttamiksi uskottuja järviä kutsutiin saivoiksi. Äkkässaivon rannassa on myös valtava seitapahta. Saamelaisten seidat olivat yleensä erikoisia luonnonmuodostelmia; niin tässäkin tapauksessa. Pahdaksi kutsutaan yleensä suoraseinäistä kalliota. Samuli Paulaharju kutsui tätä Äkässaivon rannalla olevaa seitapahtaa Kirkkopahdaksi ja järven vastarannalla olevaa kallionseinämää Hammaspahdaksi.

Äkässaivo ja seitapahdat ovat olleet monista saamelaisista erityisen hirmustuttavia, joten vain rohkeimmat heistä ovat uskaltaneet lähestyä tätä seitaa toiveineen. Itse koin tämän seidan erityisen voimakkaasti. Paikka oli äärettömän kaunis. Äkässaivon rannassa mieleeni tulivat sanat ”Jumalaa ei voi kuvata!” Ajatuksenani oli, että Jumalaa ei voi kuvata, mutta saman pyhyyden voi kokea joissain paikoissa luonnossa. Tämä on yksi itseäni voimakkaimmin koskettavimmista paikoista missä olen koskaan vieraillut. Siellä voi saada kosketuksen itseään korkeampaan, Jumalan pyhyyteen. Miksi rakentaa kirkkoja, kun luonnossa on paljon Jumalaa lähemmäksi vieviä paikkoja?

2506-2018-065829331669391357-01 — Seitapahta ”kirkkopahta”

Äkässaivo ja seitapahta ovat muinaismuistolain nojalla suojeltuja paikkoja, joten Seitapahdalla ei saa kiipeillä eikä kivilohkareita saa siirrellä.

Äkässaivon rannasta polku nousi todella jyrkästi. Edessä oli portaita, koska nousu oli niin jyrkkä. Portaiden yläpäässä oli Metsähallituksen kota ja nuotiopaikka, jossa paistoimme mieheni kanssa makkarat jutellen mukavia aiemmin nuotiopaikalle tulleen oululaisen perheen kanssa. Nuotiopaikalta matkaa autolle oli enää yksi kilometri. Polku kulki Äkäsjoen rantaa pitkin, jossa näin pitkästä aikaa pienen sammakon. Sammakko oli kuvaajaystävällinen, eikä liikkunut koko aikana kun tähtäilin sitä kamaranlinssillä. Jokea kulki myös joku nuori mies kumiveneellä.

Saivonkierros on todella vaihteleva ja mielenkiintoinen luontopolku joka kannattaa kyllä kiertää, jos sattuu seudulla käymään.