Tänään maanantaina 14.6.2021 on mun tämän vuoden kesälomani eka päivä. Hyppäsin aamulla Kokkolasta junaan, jonka kyydillä pääsin äänikirjaa kuunnellen ja limevissyä tissutellen helposti ja mukavasti Helsinkiin.
Olin varannut huoneen Sokos hotelli Albertista Punavuoressa. Koska matka rautatieasemalta Albertiin ei ole kovin pitkä, päätin viedä laukut hotellille kävellen. Minusta on aina niin mukava kävellä Vanhan Kirkkopuiston (”Ruttopuiston”) läpi ja ihailla Vanhaa Kirkkoa!
Olin jo eilen varannut kotona käynnin Amos Rexin. Korona aikana taidemuseovierailutkin pitää varata etukäteen netistä. Tällaiselle ”tuuliviirille” se on aika rankkaa, koska esimerkiksi tänään en ollutkaan sitten ensinkään taidemuseofiiliksissä, kun menin katsomaan Raija Malkan ja Kaija Saariahon näyttelyä Blick.
Malka oli kyhännyt hyvin krouvin tilataideteoksen, johon Kaija Saariaho oli luonut musiikin. Saariaho on hyvin kuuluisa ja palkittu muusikko, mutta näyttelyn musiikki sai minut ahdistumaan ja tuli halu paeta! Minun korvaani näyttelyn äänimaailma oli hyvin kakofoninen ja painostava.
Näyttely päättyi teokseen nimeltään Kiosk. Tilassa oli laatikoita ja parilla isolla pöydällä erikokoisia ja värisiä maalattuja laudan pätkiä. Jokainen sai sommitella laatikoihin oman ”taideteoksensa”. Mä tykkään osallistuvista taiteesta, joten tartuin heti tilaisuuteen kyhätä oma ”taidelaatikko”. Tällainen siitä tuli:
Marjas box
Vaikka Amos Rexin tämän kertainen näyttely ei minusta ihan maailman parasta taideantia ollutkaan, Amoksessa on aina kiva vierailla. Jännänä kuriositeettina: rakastan ison näyttelysalin lattiaa, joka on tehty ilmeisesti neliskanttisista puupaloista.
Heräsimme sateiseen aamuun. Alkuperäinen ajatuksemme oli viettää maanantaina sateen sattuessa lukupäivä. Luettavaa meillä on mukana yllinkyllin. Lukulaitteella ja tabletilla on kymmeniä lukemattomia kirjoja odottamassa tilaisuutta tulla luetuiksi. Kymmenen jälkeen minulla alkoi polttelemaan: josko sittenkin lähtisimme jonnekin. Vettä tuli kuin reilummasta sumutinpullosta, joten varsinainen vaellus ei innostanut. Päätimme lähteä tarkistamaan uudelleen Pakasaivo ja Kirkkopahta, joista olenkin tänne jo yhden postauksen tehnyt.
Sadepisaroita keränneet kusenkerkät
Luonto näytti kauniilta ja aivan erityisen vihreältä tihkusateessa. Kuusen hennot kevään vaaleat kerkät melkein loistivat ja kesäkukat kukkivat tienpientareilla, sillä mistä tielaitos (Destia) ei niitä ollut niittänyt. Muutaman kerran pysähdyimme jo ennen Kirkkopahtaa kuvaamaan maisemia. En voinut ohittaa upeaa rimmiä, jossa vesi väreili niin kauniisti sateen osuessa veden pintaan. Ohitimme myös ”leimauskämpän” johon päätimme tutustua paluumatkalla paremmin. Kirkkopahdankin ohi ajoimme mennessä, koska siellä näytti olevan tutustujia, ehkä paluumatkalla saisimme katsella paikkoja kahden?
Pakasaivolla ihmettelimme luontoa ja saivojärveä kunnioituksella. Koska olen Pakasaivosta kirjoittanut enemmän, en siitä nyt tällä kertaa kirjoita tämän enempää. Menkää itse katsomaan: siellä se on, kaikessa jylhyydessään. Palatessamme Pakasaivon katselutelineiltä ajattelin, että kyllä ihmiset ennen olivat paremmin luonnon kanssa kosketuksissa. Nykyajan ihminen on menettänyt luontoyhteyden. Kuinka moni voi sanoa osaavansa suunnistaa luonnonmerkeistä, jos joutuu metsässä eksyksiin? Minä en ainakaan osaa. Niille jotka osaavat lukea luontoa, sen merkit aukeavat helposti.
Entisaikojen saamelaiset ovat kunniottaneet Seitoina sellaisia luonnon erikoisuuksia, joita me nykyajan ihmiset emme välttämättä ymmärrä ja käsitä. Esimerkkinä Kirkkopahta, jota kävimme toistamiseen kiertämässä. Se on suuri siirtolohkare, joka seisoo ihan tasaisessa mäntymetsikkössä. Siinä se nöpöttää keskellä tasaista metsää yksinään, paikalla mihin jääkaudenaikaset jäätiköt ovat sen työntäneet. Se on ollut saamelaisten pyhäpaikka, mutta ihmiset taitavat edelleen kunnioittaa sitä, sillä siellä oli edelleen pieniä muistoesineitä ja runsaasti poronluita.
Ihmisiä ihmettelemässä Kirkkopahtaa
Poronluita Kirkkopahdan päällä
Pahdan jälkeen ajoimme vielä mainitsemalleni Valkeajoen leimauskämpälle, joka on ilmeisesti aikoinaan rakennettu tukkien leimauskämpäksi. Metsähallitus on kunnostanut kämppää ja se on avoin kaikille matkailijoille. Mökin lähistöllä on kaivo, jonka vedestä oli varoitus mökin seinässä. Vesi on kovin raadonpitoista, eikä siksi sovellu juotavaksi. Mökissä on ollut tulisija, joka on valitettavasti kärsinyt aikojen kuluessa, joten siihen ei enää saa tulia tehdä. Mökin pöydällä oli siellä käyneden vierailijoiden jättämiä pieniä viestejä. Mm saksankielellä kirjoittetettu viesti Dirkiltä, joka oli viettänyt kämpässä muutaman onnellisen päivän. Hän toivoi, että luonto säilytettäisiin koskemattomana, jotta tulevakin sukupolvi saisi siitä nauttia.
Valkeajoen leimauskämppä’
Kynttilä ikkunalla tuo varmasti tunnelmaa pimeään kämppään
Mieheni oli jossain välissä kerennyt selata Retkipaikan sovellusta ja löytänyt upean kohteen paluumatkamme varrelta. Suunnistimme kohti Hannukaisen kylää, josta matkaa olisi vielä muutama kilometri. Käännyimme ohjeiden mukaan Aavahelukantielle ja siitä kuoppaista kärrypolkua kunnes edessä oli (hyvin huterannäköinen) puusilta. Siitä suunnistimme jokivartta pitkin ihastelemaan koskea. Se oli varsin upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa.
Oli oiken hyvä päivä, vaikka satoikin. Sade hidastaa, muttei estä!
Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Keskiviikkona olisi yövuoroon meno. Tämä viimeinen lomaviikko on ollut upea. En tiedä mitään parempaa, kuin viettää aikaa kesäisessä Suomen Lapissa oman rakkaan aviomieheni kanssa. Tälläkin kertaa olemme vaeltaneet, ihailleet taidetta ja upeita maisemia, sekä kokeilleet omia rajojamme tunturiin nousemisessa.
Tämä viikko on kuitenkin ollut balsamia sielulleni. Kiireetöntä samoilua kameran kanssa tuntureissa, kuruissa ja saivojärvellä. Tämä päivä Särestössä toi ruokaa myös sydämelle. Olemme käyneet Särestössä jokaisella Kittilän lomallamme, joten tänään oli kolmas kertani siellä. Jokainen kerta on ollut ainutlaatuinen. Siitä asti kun kuulin Reidar Särestöniemestä ensimmäisen kerran noin 20-vuotiaana, olen ihaillut hänen taidettaan. Hänen maalauksensa saavat uuden perspektiivin, kun käy hänen kotonaan ja ateljeessaan. Monet sanovat hänen teoksiaan räikeiksi ja suureellisiksi. Kun on käynyt Lapissa ja nähnyt Lapin luonnon ymmärtää, että myös Lapin luonto on suureellinen ja äärettömän värikäs! Reidarille luonto oli ensisijainen inspiraation lähde, Hän maalasi usein mm. riekkoja ja poroja Lapin maisemaan.
Reidar Särestöniemi oli erikoinen persoona, joka herätti varmasti sekä ihastusta että vihastusta. Tunnettu tosiasia on kuitenkin, että hän oli 60-70-luvun taiteilijoista yksi eniten koulutetuimmista taiteilijoistamme. Hän ymmärsi myös Juhani Palmun lailla tehdä itsestään eräänlaisen brändin, joka vähensi sitten valitettavasti hänen arvostustaan muiden taiteilijoiden silmissä.
Reidarin taulut puhuttelevat minua. Rakastan niiden värikylläisyyttä sekä Reidarin lempeää tapaa kuvata sitä mitä hän silmillään näkee ja sydämellään tuntee. Olin hyvin iloinen, kun kuulin, että nuori kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi oli alkanut suunnitella vaatteita Reidar Särestöniemi-kankaista. Hän oli saanut Särestöniemi-säätiöltä ja Reidarin perikunnalta luvan käyttää tauluja kangassuunnittelussaan korvausta vastaan. Kun uskaltaa kysyä, voi joskus onnistua!
Kuvan on ottanut Särestössä aviomieheni Timo
Näin Puljujärvestä jutun Facebookissa jossain verkkolehdessä ja mietin mistä noita Hálo (affordable luxury) vaatteita mahdollisesti voisi ostaa. Olinkin siis erityisen iloinen, kun löysin Hálon Särestöniemi kankaasta suunnittelemia vaatteita Särestöniemen pienessä oheistuotemyymälässä. Olin juuri saanut ison tilin (kiitos ylitöiden ja yövuorojen), joten päätin sijoittaa omaan Reidar Särestöniemi huiviin.
Koko matkan takaisin Särestöstä Sirkkaan olin lapsellisen onnellinen omasta uudesta silkkihuivistani! Nainen ja turhuuden turhuuden ilo!
Lihava, huonokuntoinen, keski-ikäinen astmaatikko-täti on taas tänään liikkunut ja ollut reipas. Taapersimme läpi Kesänki- ja Kellostapuli-tuntureiden välissä olevan ”Hillapolun”, joka kiertää Kesänkijärven.
Kellokkaan luontokeskuksen tyttö sanoi reitin olevan yksi alueen esteettömistä reiteistä, jonka voisi kiertää vaikka pyörätuolilla. Polku on suosittu maastopyöräilijöiden keskuudessa. Itse Hillapolku on ympyräreitti, joka lähtee Kesänkijärven parkkipaikalta. Osa reitistä on myös pieni pätkä ”Seita-polkua” ja sen varrelta voi poiketa mm. Kellostapulille menevälle reitille.
Kesänkijärvi ja Kellostapuli
Kokonaisuutena Hillapolku oli aika tasainen, nousuja ja laskuja oli hyvin vähän. Polulla ei ollut juurikaan kivikkoja eikä juurakkoja, joten se oli hyvin helppo kävellä. Kesänkitunturin puolella polun varsi ole rehevämpi ja maasto hieman kosteampi. Jo ensimmäisen kilometrin varrella tuli selväksi miksi reittiä kutsutaan ”Hillapoluksi”: kiersimme polkua kesäkuun lopulla ja hillankukkia oli joka puolella!
Reitin alkupuolella oli Metsähallituksen mökki. Mökki on ilmeisesti vuokramökki, sillä ovet olivat lukossa. Mökki oli kauniissa paikassa männikössä järven rannalla. Järven rannalla oli pieni laituri, josta voi halutessaan pulahtaa uimaan saunan jälkeen.
Kaksi kilometriä käveltyämme huomasimme, että edessä on kota ja nuotiopaikka, johon sinne ennen meitä kerinneet olivat jo tehneet nuotion. Paistoimme siis makkarat ja joimme hieman mehua ja jatkoimme sen jälkeen virkistyneinä matkaa. Nuotiolla istuessa saimme kanssaretkeilijöitä taas monta hyvää vinkkiä tulevalle kesälle, mm tietoa maastopyöräreiteistä, joita Äkäslompolon maastoon on tullut viime vuosina paljon.
Rentukat kukkivat vielä paikka paikoin Kesänkijärven rannoilla
Matka jatkui Kesänkijärven Kellostapulin puoleiselle rannalle. Maasto oli lähinnä kuivaa mäntymetsää, jossa mukana oli jonkin verran kynttiläkuusia. Kansallispuistolle tyypilliseen tapaan kaatuneiden puiden on annettu olla ja poluille kaatuneita puita on parturoitu vain sen verran, että polulla pystyy kulkemaan. Kellostapulin puoleisella polulla oli jonkin verran kiviä ja juuria, mutta ei niin paljoa, että se olisi haitannut tai hidastanut kävelemistä.
Polun loppupuolella oli pienen suon ylitys. Suon yli oli rakennettu reilun levyiset pitkospuut. Ennen kuin me pääsimme pitkospuille, tuli pitkoksia vastaan kaksi nuorta miestä läskipyörillä. Todistettavasti koko reitti on siis kierrettävissä maastopyörällä. Se miten pyörätuolilla ylität suon, jääkin sitten epäselväksi. Mielestäni se ei ole mahdollista. Ennen pitkospuita ylitimme tosin metsäautotien, josta oletettavasti pääsee suoraa Kesänkijärven parkkipaikalle johtavalle tielle, joten siten Hillapolun kiertäminen pyörätuolilla varmaankin onnistuu!
Hillapolku oli leppoisa kävelylenkki Kesänkijärven maastossa. Sen varrella oli aluksi luontopolulle tyypilliseen tapaan tauluja ympäröivästä luonnosta ja loppupuolella tauluja saamelaisten kulttuurista. Nämä saamelaiskulttuurista kertovat taulut saivat itseni kiinnostumaan ”Seitakierroksesta”, joten ensi vuodellekin on nyt tavoitteita.
Kesälomaa oli kulunutkin jo reilu kaksi viikkoa, kun vihdoin pääsin ensimmäiselle kesälomareissulle. Alkuloma oli kulunut lähinnä muiden tarpeista ja toiveista huolehtimiseen, joten sain vihdoinkin elää muutaman päivän keskittyen täysin omiin toiveisiini ja tehdä mitä itse halusin.
Ajelin sunnuntaina ystävälleni Pohjanmaalle, jossa ensin istuimme rauhallisesti iltaa jutellen kuulumisia. Olikin kulunut melkein vuosi siitä, kun olimme viimeksi tavanneet, joten kiinniotettavaa oli kertynyt. Loppuillasta aloimme miettiä seuraavan päivän ohjelmaa. Minulla ei ollut mitään hinkua kauppoihin eikä ostoskeskuksiin, eikä ollut ystävällänikään. Olimme jo käyneet läpi koko alueen kulttuuritarjonnan, kun minä päästin suustani sanan: Hailuoto. Asuin vuosia Oulun eteläpuolella, enkä koskaan tullut käyneeksi tuolla mielenkiintoisella saarella, joten tiedoissani on aukko sillä kohdalla.
Maanantai aamuna olimme siis hyvissä ajoin Oulunsalossa Hailuotoon menevässä lauttasatamassa. Vaikka olimme laittautuneet matkaan hyvissä ajoin, oli rannassa ja hyvänmittainen jono autoja odottamassa lautalle pääsyä. Sovimme lauttaan viimeisten joukossa ja autoja jäikin rantaan odottamaan seuraavaa lauttaa, joka menisi tunnin kuluttua. Lautalla oli paljon rekkoja ja kuorma-autoja. Hailuoto-Oulunsalo välistä siltaa oltiin alettu rakentaa. Edessämme lautassa oli kuorma-auto, jossa lauttamiehen mukaan oli sillan rakennukseen menevää soraa.
Luovon Puojissa
Koska olin lomalla, leikimme turistia ja hyppäsimme autosta ulos, kun lautta lähti ja otimme kuvia lautasta, merestä ja mustasta taivaasta. Pelkäsimme, että mahdollisesti tuleva sade pilaisi ulkoilumahdollisuutemme Marjaniemessä. Puikkelehdimme tiiviisti lastatussa lautassa kuin hiiret koloissa ja nautimme meren tuoksusta.
Hailuotoon saavuttuamme pysähdyimme ensin Luovon Puojissa, joka periaatteessa maanantaina olisi ollut kiinni. Luovon Puoji on juuri ennen Hailuodon kylän keskustaan tullessa oleva käsityöläismyymälä, jossa kannattaa kyllä poiketa. Satuimme tulemaan hyvään aikaan, sillä yksi puodin pitäjistä oli juuri tullut tuomaan puotiin tavaraa ja saimme katsella tarjontaa rauhassa. Juttelimme myös pitkän tovin puodin avanneen rouvan kanssa ja hän kertoi olevansa maatalon emäntä ja syntyjään Hailuodosta. Hän kertoi kutovansa luotolais-villapaitoja, nyt kun on jäänyt eläkkeelle ja maatila on siirtynyt pojalle.
Luovon Puojista ajoimme suoraa saaren toiseen päähän Marjanimeen, joka varmaan lienee monelle tuttu säätiedotuksista. Marjaniemi on kalasatama ja siellä on vuonna 1871 rakennettu komea majakka. Marjaniemessä on myös Villi Pohjola ketjun Luotsi-hotelli, jossa voi tarpeen tullen myös yöpyä. Olimme nälkäisiä ja menimme heti syömään. Lounaan nautimme Luoto ravintolassa, jossa lounaan hinta oli 12€. Luodon salaatit olivat niin runsaita ja ruokaisia, että ne riittivät minulle hyvin, joskin otin aika reilun annoksen tuoretta vasta savustettua lohta!
Lounaan jälkeen, vatsat kiittäen, olikin hyvä lähteä tutustumaan kalastajamökkeihin ja dyynejä pitkin puikkelehtivia pitkospuita pitkin alueen luontoon. Kiurut sirkuttivat lennellen pesiensä liepeillä ja merinätkelmät hehkuivat violetteina dyynien hiekan keskellä, silmä lepäsi. Ainoat äänet tulivat merestä, linnuista ja välillä hyvin navakkanakin käyvästä tuulesta.
Vesisadetta ei sitten tullutkaan. Saimme nauttia dyynien luonnosta lämpöisässä kesätuulessa. Lähtiessämme alkoi taas puskea tummia pilviä horisontista ja alkoi vaikuttaa siltä, että sade olisi tulossa. Astelimme aika reippaasti takaisin Sumpusta kohti majakkaa, jonka juurelle olimme automme jättäneet.
Paluumatkalla pysähdyimme Hailuodon kylän keskustassa ja tutustuimme Hailuodon kirkkoon sekä 1968 palaneen vanhan kirkon raunioihin. Pysähtyessämme hautausmaan kulmalle, tuli muutama vesipisara, mutta taas sade tuntui kiertävän meidät.
Paluumatkalla tuuli aika reippaasti, joten meri oli täynnä vaahtopäitä. Lautassa tuuli ei kuitenkaan tuntunut kuin ihan pienenä keinuntana.
Merinätkelmä
Hailuoto päivämme onnistui täydellisesti! Jäi polte päästä uudelleen tuolle upealle saarelle.
Vietimme mieheni kanssa edellisen viikonlopun Helsingin kulttuuriantia tutkailemassa. Itse menin vuorokautta aikaisemmin, joten minulla oli hieman aikaa esitarkastaa Sinebrychoffin Taidemuseo, joka oli meille molemmille uusi museo tuttavuus. Vakuutuin näkemästäni. Katsastin ensin ensimmäisessä kerroksessa olevan muotokuvanäyttelyn ”Minä en ole minä”. Salit oli jaettu kivasti aihepiireittäin. Ensimmäisessä huoneessa aiheena oli ”Valta”. Huone oli täynnä maalauksia mahtimiehistä, mukana mm Mannerheim ja Svinhufvud. Mainittakoon, että Aleksanteri II muotokuva oli ylimmän kerroksen juhlasalissa suuren kokonsa vuoksi. Toisessa huoneessa oli maalauksia aiheella ”Perhe” ja olikin hienoa, että nämä ”Valta” ja ”Perhe” olivat peräkkäin. Tunnelma muuttui kovasti huoneesta toiseen astuttaessa. Muita maalausten teemoja olivat ”Edustus” ”Identiteetti” ja ”Unohdetut”. Myönnän etten ole suuri muotokuvien ystävä, mutta näyttelyn asettelu ansaitsee kiitoksen!
Aleksanteri II
Kiersin ensimmäisen kerroksen jälkeen Sinebrychoffin kotimuseon ja kiitän Luojaani, että olen syntynyt nykypäivään. Antiikkihuonekalut ja minä emme kuulu yhteen! Lopuksi suuntasin vielä kellarikerroksen tiiliholviin, johon oli laitettu esille nuorehkon italialaisen Andrea Angionen (s.1977) valokuvia ”Terribilis est locus iste”. Piti katsoa tarkemmin, sillä kuvat näyttivät maalauksilta. Teokset ovat tummasävyisiä valokuvia, joissa Angione on käyttänyt malleina tavallisia kylänmiehiä ja naisia. Kävimme lauantaina mieheni kanssa uudelleen Sinebrychoffilla, ja teokset näyttivät edelleen yhtä upeilta, elleivät jopa upeammilta!
Andrea Angionen valokuva
Mieheni saapui Helsinkiin perjantaina ja suuntasimme suoraa Kiasmaan, sillä halusin ehdottomasti nähdä Ars Fennica työt sekä Korakrit Arunanondchain teokset. Bonuksena Kiasmassa oli myös ARS 17-näyttely. Aloitimme kiertämisen ylimmästä kerroksesta jossa olivat Korakrit Arunanondchain (s.1986 Bangkok) erikoiset työt. Hän on kerännyt valtavasti kaikkea hylkytavaraa ja kasannut ne erikoisiksi teoksiksi. Teoksissa on lasisia valaistuja kupoleita. Taustalla tulee videolta koko ajan selitystä, thaimaalaista räppiä ja uutisia; lasisissa kupoleissa olevat valot välkkyvät taustalta kuuluvan puheen ja musiikin mukaan.Arunanondchai kysyy millainen todellisuus syntyy, kun ihminen lakkaa olemasta ja hänen muistonsa siirretään koneisiin pelkkänä datana erotettuna asiayhteydestä? Mitä meistä jää pilvipalveluun elämään kuolemamme jälkeen? Pelottava ajatus!
Korakrit Arunanondchain teos Kiasmassa
Ars Fennica 2017 kipailun palkintoehdokkaiden Maija Blåfield, Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo sekä Camilla Vuorenmaa yhteisäyttelyssä oli monta veikeää työtä. Minä pidin etenkin Camilla Vuorenmaan suurikokoisista maalatuista puukaiverruksista. Hän oli halunnut tuoda teoksillaan Egyptiläisen hautakammion tunnelmaa. Mielestäni hän onnistui aika hyvin! Pekka ja Teija Isörättyä olivat tehneet liikkuvan teoksen käyttäen pleksiä, sairaala instrumentteja ja kukkasia. Ei huonoja nämäkään! Perttu Saksaa oli inspiroinut valokuvauksessaan ihmisen suhde itseensä ja ympäristöönsä sekä eläinten tuttuus ja vieraus. Hänelläkin oli muutama minua puhutteleva työ. Kari Vehosalo on sanonut, että häntä kiinnostaa ihmiselon kohtalokkuus. Elämä on kaunista, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen. Hänen maalauksensa olivat ihailtavan pikkutarkkoja ja luulinkin niitä aluksi valokuviksi. Kaiken kaikkiaan vieraimmaksi Ars Fennica 2017 taiteilijoista minulle jäi Maija Båfield. Häneltä oli esillä videoteos johon en jaksanut perehtyä. Videotaide ei iske minulle!
Camilla Vuorenmaan teos
Pekka ja Teija Isorättyän teos
Ars 17 näyttelystä minulle jäi mieleen vain kaksi taiteilijaa/työtä. Ensimmäisenä Anna Uddenbergin vääntyneet naisfiguurit milloin milläkin alustalla. Taiteilija on halunnut tuoda esiin vakiintuneita esityksiä villiydestä ja seksikkyydestä. Työt eivät olleet miellyttäviä katsella, mutta taiteilijan työt kyllä ottavat rajusti kantaa nykypäivän naiskuvaan etenkin mediassa. Toinen itsestäni vekkulikin työ oli Rachel Rossinin interaktiivinen työ, joka koetaan VR-lasien kautta. Katsojan liikkeet näyttelytilan marmorilattialla vaikuttavat teoksen tapahtumiin. En ollut koskaan aiemmin kokeillut virtuaalitodellisuutta simuloivia laseja, joten kokemus oli itselleni uusi, ja siksi se jäi mieleeni.
Anna Uddenbergin teos
Kiasma on kaiken kaikkiaan paikka, joka aina herättää tunteita. Siellä on esillä jotain todella upeaa, mieltä pyöräyttävää ja pohtimaan kannustavaa tai sitten jotain täysin toivotonta ja tuntuu, että rahat menevät hukkaan. Ota tai jätä/love or hate it! Meillä on mieheni kanssa onneksi Museokortit, joten meillä ei mene rahat koskaan hukkaan!
Lauantaina kävimme Sinebrychoffin taidemuseon jälkeen HAM:ssa (Helsinki Art Museum). Halusin ehdottomasti nähdä Ola kolehmaisen ”Pyhät Paikat” näyttelyn. Kolehmainen oli kuvannut maailman eri uskontokuntien kirkkoja. Osa kuvista oli panoraamoja kirkoista ja osa yksityiskohtia tietyistä kirkon osista. Eli jos odotat kuvia kirjoista ulkoapäin, petyt. Kirkot on kuvattu sisältä ja hieman erilaisista kuvakulmista kuin mihin tavallisesti olemme tottuneet. Muutama kuva oli niin hyvä, että herkistyin! HAM:ssa oli esillä myös Pekka Kauhasen töitä. Olin perjantaina käynyt katsomassa hänen talvisota muistomerkkinsä ”Valon tuoja”, joten oli mukava nähdä hänen muita veistoksiaan. Tämä on muuten näyttely joka sopii myös lapsille. Uskon lasten pitävän Kauhasen töistä. Lopuksi katselimme vielä Eero Nelimarkan retrospektiivisen näyttelyn. Ehkä olin niin herrojen Kolehmainen ja Kauhanen lumoissa, että Nelimarkka jäi rääpäisyksi. Muistilokeroissa on vain sameita värejä, maalaistunnelmaa ja yksi räväkän keltaisessa mekossa poseerannut täti.
Ola Kolehmainen
Pekka Kauhanen
Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä vierailimme vielä Ateneumissa. Mieheni halusi nähdä veljekset von Wrightin töitä ja minä odotin pääseväni bongaamaan Ankallisgallerian aarteet. Von Wrightit olivat odotetusti upeita. Pikkutarkkoja, kotoisia ja romanttisia töitä. Tämäkin näyttely oli laitettu esille moitteettomasti. Veljesten elämä ja työt tulivat selväksi. Itse pidin eniten näyttelyn alkupuolella olleista kotoisista eläin ja pihatauluista. Ankallisgallerian työt olivat hienosti upotettuna ”Suomen taiteen tarina”-näyttelyn taulujen lomaan. Ankallisgallerian taulut olivat sellaisella korkeudella, että lasten on ne helppo havaita. Info-lehtinen kertoi että tauluja on maalannut useampi maalari mukana myös yksi itsensä Don Rosan maalaama. Ateneumissa olikin paljon lapsiperheitä katsomassa taidetta. Mikä loistava idea Ateneumin Taidemuseolta houkutella nuoria kansalaisia upean taiteen pariin!
Ferdinand von Wrightin taidonnäyte
Don rosan tulkinta Lemminkäisen äidistä
Tätä reissua varten ostamamme Museokortit ovat saaneet hyvän alun vuoden käytölle. Se on ollut tämän vuoden paras hankinta!
Tiistaiaamu. Edessä on kaksi yövuoroa pitkän sairasloman jälkeen. Ihana päästä taas töihin, etenkin kun happi tuntuu taas suvaitsevan kulkea suhteellisen normaalisti. Torstaiaamuna suuntaan nokkani lähes suoraa yövuorosta Helsinkiä kohti puksuttavaan junaan. Edessä on koko viikonloppu kulttuurikokemuksia. Listallani ovat ainakin Ars Fennica näyttelyyn tutustuminen Kiasmassa, Ateneumin ankat ja Von Wrightit sekä Erottaja 1917 näytelmä Teatteri Avoimissa Ovissa. Tahtoisin myös käydä katsomassa Nelimarkan taidetta HAM:ssa ja vilkaista mitä on esillä Sinebrychoffin Taidemuseossa. Voi olla, etten ihan kaikkea kerkeä näkemään, mutta ihana tietää, että on niin paljon mistä valita!
Tämän Reidar särestöniemen taulun näimme viime kesänä 2017 Särestön näyttelyssä
Minä menen itse torstaina ja mieheni tulee perästä perjantaina. Minulla on siis hieman aikaa tutustua pääkaupungissa yksin kohteisiin, joista en arvele mieheni niin innostuvan. Mitä ovat nämä kohteet, joista en ennakkoluuloistesti (?) ajattele mieheni riemastuvan? Aavistelen, etteivät naisten vaatekaupat ja meikki-osastot ole ihan normi mies-tallaajan suosikkilistan kärjessä. Ainakin minun mieheni näyttää noissa kaupoissa etsivän lähinnä ulko-ovea, ellei jo ovella huikkaa jäävänsä ulos odottelemaan. Vain kirjakaupoissa viihdymme (valitettavasti) molemmat.
Olen käynyt vaatekaappini huolellisesti läpi ennen paremmille apajille lähtöä. Puseroista olisi uupelo. Toivoisin löytäväni nättejä naisellisia arkipuseroita, mutta luulen, että joudun pettymään. Vaikka kauniita pehmeitä värejä löytyisikin, mallit ovat laatikoita tai niin ihonmyötäisinä spandexeja, ettei niitä tällainen over50 & fat voi edes kuvitella päälleen. Huomatkaa positiivinen ja avoin asenteeni!
Jotain tällaista haluaisin (kuvat Pinterst) :
Ei ole helppoa olla ylipainoinen kesi-ikäinen nainen. Ei ole helppoa, mutta jännittävää kyllä! En aio alistua muotiteollisuuden ja ajan hengen vaatimukseen, vaan luon itselleni omani näköisen todellisuuden! Jos ei kaupasta löydy haluamaani, olen aikonut opetella ompelemaan.
Keski-ikäisen rouvan aktiivisen elämän metsästys 